Viiltäjä (1982)

Fulcin leffoissa on hienoimmat julisteet.

 

Massamedia loi modernin sarjamurhaajan. Viimeistään television yleistyminen voi väkivallan ja murhaajat koteihin. Ennen tietoisuuden kasvua harvinaisten sarjarikollisten tekemisiin ei poliisin tai yleisön osalta osattu varautua tai kiinnittää huomiotakaan. Nykyisin taas teknologia ja ymmärrys rikollisuuden syistä ovat jo niin pitkälle edistyneitä, että Ted Bundyn kaltaisia ilmiöitä harvemmin enää länsimaissa näkeekään. Toisin kuin esimerkiksi amerikkalaiset puritaanit ehkä kuvittelevat ja väittävät, median esittämät uutiset sekä yleisesti saatavilla oleva informaatio rikollisuudesta eivät siis ole johtaneet ilmiön kasvuun vaan päinvastoin sarjamurhaajien katoamiseen. Helpoimmat tapaukset jäävät nykyisin kiinni jo ensimmäisten rikostensa jälkeen, ja potentiaalisten sarjarikollisten loppu aktiiviura kuluukin erossa uhreistaan pallo jalassa neljän seinän sisällä.

Mutta onnellisella kasarilla kaikki oli vielä toisin. New York Ripper eli Viiltäjä kertoo hilpeän tarinan ympäri kaupunkia putkahtavista nuorten naisten mätänevistä kalmoista. Patologin mukaan monia uhreista oli kidutettu partaveitsellä ennen armollista kuoliniskua, joka sekin toisinaan on isketty veitsellä tai rikkinäisellä pullolla sadistisesti arkaan paikkaan. Poliisi ja media ilmoittavat yleisölle raakalaismaisen sarjamurhaajan olevan irrallaan suurkaupungissa. Silminnäkijätodistusten mukaan murhaajan tunnistaa muutamasta puuttuvasta sormesta sekä käheästä Aku Ankka -äänestä. Vanhan ajan likaisessa ja moraalisesti rappioituneessa New Yorkissa kuka tahansa kaupungin miljoonista asukkaista voisi olla murhaaja.

Misogynian sanansaattajan elokuvana naissukupuolen graafinen silpominen, kiduttaminen ja tappaminen kuvastavat enemmän tekijänsä sairasta mielenmaisemaa kuin mitään muuta. Silti, Lucio Fulcin teoksen tosielämän taustoja on kiehtovaa pohdiskella näin real crime -harrastajankin näkökulmasta. Amerikoissahan onkin nuoria naisia jahdanneita sarjamurhaajia riittänyt vaikka kuinka, mutta paria vuotta ennen Viiltäjää riehunut ”Weepy voiced killer” lienee toiminut Fulcin inspiraationa pelkästään jo erikoisen äänensä kautta. Tyypillisesti sarjamurhaajat ovatkin tappaneet ilotyttöjä, kun Fulcin elokuvassa uhrit on vain kuvattu pelkkinä seksiobjekteina ja miesten leikkikaluina. Elokuvallisina inspiraatioina Fulcille lienevät vastaavasti toimineet Alfred Hitchcockin Frenzy sekä Mario Bavan Verta ja mustaa pitsiä.

Rikostrillerinä Viiltäjä sisältää onneksi muutakin kuin tekijänsä viljelemää sadismia. Poliisin, patologin ja psykiatrin välisissä dialogeissa katsojalle välittyy yhä enemmän yksitiyskohtia murhaajan psykologiasta, Fulci taas paljastaa Fritz Langin tavoin tarinansa roistosta vähitellen yhä uusia visuaalisia vihjeitä. Fulcin tapa rinnastaa seksi ja kuolema toimivat Pavlovin koirien tavoin herättäen katsojassa pahan olon aina miehen ja naisen ollessa samassa huoneessa ja erityisesti hyväilemässä tai rakastelemassa keskenään. Zodiac Killerin hengessä sarjamurhaaja myös piinaa poliisia toistuvilla pilkallisilla puhelinsoitoilla ja kiduttaen erään uhrinsa hengiltäkin poliisin kuullen latinalaisen Amerikan diktaattorien menetelmiä jäljitellen. Viiltäjä on julma elokuva.

Muistan inhonneeni Fulcin Viiltäjää ensimmäisellä katsomiskerrallani. Vuosikausia myöhemmin, laajemmalla yleissivistyksellä sekä kypsemmällä asenteella enimmäkseen nautin Viiltäjän häijystä asenteesta ja giallo-kuvastosta. Italian naisvihaajan sarjamurhjaajapätkä onkin mielestäni erittäin laadukas rikostrilleri. Tällä kertaa en vain lämmennyt tarinan lopetukselle ja murhaajan motiivin paljastumiselle. Fulcin elokuvassaan esittämä teoria murhamiehen perimmäisistä tarkoitusperistä ei mielestäni olekaan uskottava, vaan sarjamurhaamisen ilmiön takana on ymmärtääkseni pääsääntöisesti yksittäistä onnettomuutta syvällisempi pahuus ja häiriintynyt persoonallisuus: väkivaltaisen lapsuuden kokeneen psykopaatin äiti olisi esimerkiksi voinut olla ilotyttö tai muuta vastaavaa. Jos suhde äitiin toimii arkkityyppisenä suhteena kaikkiin naisiin, lienee Fulcillakin takanaan ankea lapsuus.


Arvio: 4/5


LO SQUARTATORE DI NEW YORK, 1982 Italia
Ohjaus: Lucio Fulci
Käsikirjoitus: Dardano Sacchetti, Gianfranco Clerici, Lucio Fulci, Vincenzo Mannino
Näyttelijät: Almanta Suska, Andrea Occhipinti, Howard Ross, Jack Hedley