Mikä voisikaan olla raivostuttavampaa kuin silkasta rahanhimosta tuotettu jatko-osa klassikkoelokuvalle? Clive Barkerin alkuperäisestä Hellraiserista pöksynsä kastelleet saivat ilokseen huomata taiteilijalla riittäneen intoa ja materiaalia vielä toiseenkin samanlaiseen. Hellboundin tarina alkaakin lähes välittömästi edellisen elokuvan lopusta. Perheensä kuoleman jälkeen kenobiitit takaisin Helvettiin lähettänyt Kirsty on päätynyt mielisairaalaan selvittelemään päänuppiaan. Laitoksen johtava kallonkutistaja on päässyt selville kenobiittien salaisuudesta ja yrittää avata Helvetin portteja omaksi hyödykseen – ja nautinnokseen. Mysteerilaatikon puutteessa tohtori Tolonen vuodattaakin verta ensimmäisen osan tavoin herättääkseen kuolleita haudoistaan – ja kuolleet heräävät. Jälleen törmäämme siis kasarivuosien yleisön pinttyneeseen epäluuloon mielenterveystyötä ja psykologeja kohtaan.
Ensimmäisen Hellraiserin kaltainen puhdas kauhuelokuva Hellbound ei kuitenkaan ole. Helvetin porttien avauduttua tarina siirtyykin pölyisistä kammareista ja pehmustetuista huoneista tuonpuoleisen loputtomiin labyrintteihin ja usvaisiin kammioihin. Clive Barker onkin kertonut halunneensa jatko-osassa syventää alkuperäistarinansa mytologiaa. Periaatteessa fantasian paisuttelu onkin ideana perusteltu, mutta pilaa mielestäni samalla ensimmäisen osan mystiikan. Heti ensimmäisessä kohtauksessa katsojalle esimerkiksi esitellään Pinheadin menneisyys. Vaikka esittely onkin lopun tarinan kannalta merkityksellinen, olisin itse jättänyt banaalin paljastuksen mieluummin tekemättä. Elokuvahirviön liika inhimillistäminen on paha, paha virhe.
Hellboundissa on muutamia muitakin käsikirjoituksellisia kummallisuuksia. Mistä kallonkutistaja esimerkiksi tiesi herättää henkiin ”sen tietyn henkilön”, ja miten tämä nousi kuolleista tohtorin talossa eikä kuolinpaikassaan ensimmäisen elokuvan tapaan? Frankinhan piti olla kenobiittejä pakoon päässeenä poikkeuksellinen yksilö. Entä miksi yksi hahmoista muuttuu itse kenobiitiksi ja näyttäisi kykenevän omatoimiseen kiusantekoon, vaikka muut kaltaisensa kunnioittavat johtajansa käskyjä? Huomaattekos mitä tarkoitan? Barkerin olisi mielestäni kannattanut panostaa jonninjoutavan eksposition sijaan tällaisten juoniaukkojen tilkitsemiseen. Hellboundin sekavahko narratiivi on välistä tuskastuttavan hankalaa seurattavaa. Lopussa nähtävä kohtaaminen uuden ja vanhojen kenobiittien välillä on aivan omaa luokkaansa elokuvataiteellisena pyhäinhäväistyksenä.
Järkeä Hellboundissa ei olekaan kuin tykötarpeiksi. En uskokaan alkuperäisen Hellraiserin ihailijoiden varauksetta avautuvan Hellboundin fantasiaseikkailulle. Itselleni Barkerin ihmeotusten paluu on aito guilty pleasure -elämys, kuin matka luovaan painajaiseen, jossa minkään ei ole tarkoituskaan olla loogista tai selkeää. Omituisuuksistaan huolimatta Hellbound sentään näyttää ja tuntuu aidolta Hellraiserilta, ja sävellyshommiin palanneen Christopher Youngin komeasti kumajavissa sulosoinnuissakin riittää yhä voimaa ja paatosta kuin Wagnerin oopperoissa konsanaan. Kyllä moista joikunaa kelpaisi huvikseen kuunnella manalan herran naulojen iskiessä päälakeesi, koukkujen repiessä kappaleiksi lihaasi, verestä lämpimän veitsen nylkiessä nahkaasi – sekä katsoessasi Hellraiser-saagan muita jatko-osia. Voi helevetti!
Arvio: 3.5/5
HELLBOUND: HELLRAISER II, 1988 Iso-Britannia, USA
Ohjaus: Tony Randel
Käsikirjoitus: Peter Atkins
Näyttelijät: Clare Higgins, Doug Bradley, Kenneth Cranham, Ashely Laurence
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.