Kinokammio jää tauolle

Viimeisten päivien hiljaiselon perusteella lukijani varmasti odottivatkin ilmoitustani. Blogi ja blogisti jäävät määräämättömän pituiselle tauolle. Saatan toisinaan julkaista täällä tai Leffatykin puolella yksittäisiä kirjoituksiani, mutta viimeisen puolivuotisen kaltaista kiihkeää luomiskautta tuskin tullaan enää näkemään. Syyni ovat moninaiset, ja haluan niitä seuraavassa lyhyesti selvitellä. 

Lumipallo lähti vyörymään jokin aika sitten kirjoittamastani esseestä "Mitä tekisin toisin", jossa kelailin elämääni ja asioita, joita kyetessäni voisin ja haluaisinkin muuttaa. Kirjoittaessani tulin huomanneeksi, kuinka tyytymätön todellisuudessa olenkaan nykytilanteeseeni, ja kuinka paljon maailmassa onkaan tälläkin hetkellä mielekkäämpää ja hyödyllisempää tekemistä kuin muutamalle ihmiselle kirjoittaminen internetissä. Tarkoitan edellistä ihan kirjaimellisesti: jokaisen arvosteluni julkaistuani blogiini pöllähtää tuhansien klikkausten armada, joista ehkä 2-3 on oikeita ihmisiä, niistä ehkä yksi suomalainen, ja loppu lössi on pelkkiä kasvottomia botteja sekä tekoälyfirmoja varastamassa omaisuuttani. Tällaisessa toiminnassa ei toisin sanoen olekaan enää mitään mieltä; minusta tuntuu, kuin keskustelisin aaveiden kanssa.

Ensi keväänä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta ensimmäisistä arvosteluistani. Olin tuolloin jo vuosikausia suunnitellut aktiivikirjoittelun aloittamista, mutten vain ollut kehdannut ennen koettaa. Sanomattomana tarkoituksenani oli alusta lähtien panostaa vähemmän tunnettuihin laatuteoksiin sekä kansainvälisen tason taideleffoihin, ehkä samalla kohentaa myös silloisen kotimaisen kulttuurikeskustelun tasoa. Tiedän, olin tuolloin vielä nuori ja äärimmäisen naiivi idealisti. Uteliaisuus elokuvataidetta ja muita tasokkaita kirjoittajia kohtaan sekä uuden oppiminen olivat merkittävä osa harrastuksestani saamaani henkilökohtaista nautintoa.

Nyt, Herran vuonna 2025, suuri osa seuraamistani kasvoista ovat lopettaneet genren parissa, ja koen jo itsekin ehtineeni käymään läpi jokaisen vähänkään mielenkiintoisen elokuvan männävuosilta - jotain halpisleffoja ja jatko-osia ei omaan makuuni ole mielekästä arvostella. Meidän aikamme elokuva taas on laadultaan luokatonta etenkin valtavirran osalta. Kuuntelin jokin aika sitten Joe Roganin ja Palmer Luckeyn keskustelun, jossa Luckey - teknologiamiljardööri itse - kertoi nykykulttuurin alennustilan johtuvan todennäköisesti vuosikausia jatkuneesta nollakorkopolitiikasta: firmoilla oli varaa perseillä ja wokettaa vailla huolen häivää, sillä rahaa sai pankista käytännössä ilmaiseksi. Nyt vanha hyvä järjestelmä on tällä haavaa pilattu, enkä usko parempien aikojen koittavan lähivuosinakaan. 

Tällä hetkellä koko skene onkin siis täysin kuollut, ja alkuperäiset syyni kirjoittaakin ovat lakanneet olemasta. Internetistä yleisesti on tullut automaation, tekoälyjen ja algoritmien leikkikenttää, eikä mikään kyberavaruudessa enää ole todellista tai merkityksellistä: TechRadarin mukaan enemmistö kaikesta internet-liikenteestä onkin nykyään pelkkiä botteja. Tämä homma on karannut viime vuosina täysin käsistä: Hiljattain Elon Musk uudisti Twitteriä avoimempaan suuntaan tuomalla esiin käyttäjien kirjautumismaan, ja yhtäkkiä koko some paljastuikin nigerialaisten ja intialaisten feikkikäyttäjien hallitsemaksi alustaksi. Pelkkää feikkiä kaikki.

Nyt taitaakin siis olla hetki vetäytyä tästä kaikesta reaaliseen maailmaan ja nauttia oikeista ja käsinkosketeltavista asioista: ehkä lähden reppureissulle, luen kirjan, kiipeän vuorelle, painin karhun kanssa, perustan perheen... siis kirjaimellisesti ihan mitä tahansa muuta kuin digihumppaa. Ehkä julkaisen myöhemmin kirjan tai esseitäni muissa julkaisuissa, aika näyttää. Tällainen blogaaminen on kuitenkin tässä vaiheessa vain ajan ja rahan hukkaa. Suosittelenkin elämäntapojen korjaamista tältä osin jokaiselle kynnelle kykenevälle. Nykymuotoinen internet on sosiaaliselle elämälle samaa mitä musta aukko valolle ja kaikelle materialle. Älkää tekään tuhlatko elämäänne keskustelemalla aaveiden kanssa.

 

Parhain terveisin, harvoille lukijoilleni onnea sekä menestystä toivoen, 

Brutus

Hellraiser III: Hell on Earth (1992)

Hellboundin sekoilun jälkeen olisi ollut syntiä jättää kolmas Hellraiser tarkistamatta. Edellisen osan päätteeksi Pinhead ja muut kenobiitit löysivät ihmisyytensä ja haihtuivat yksi kerrallaan savuna ilmaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin? Väärin! Kolmannen osan aluksi Pinheadin kivipylvääseen vangittu sielu tekee sopimuksen Frankia muistuttavan hedonistisen yökerhoisännän kanssa: jos herra isäntä toisi naulapäälle lihaa ja verta huikopalaksi, herra Pinhead tekisi isännän villeimmistäkin toiveista totisinta totta. Näin siis toistuu ensimmäisestä Hellraiserista tuttu kuvio petoksesta ja kuolleista heräämisestä. Verileikit eivät vain vapauta Pinheadia tähän maailmaan, vaan antavat samalla synnyn uudelle, entistäkin häijymmälle joukolle kenobiittejä. Kuinka Pinhead on elossa ja pystyy muuttamaan ihmisiä demoneiksi, en vieläkään ymmärrä, mutta näin vain on.

Sikäli kuin olen ymmärtänyt, oli New World Cinema taloudellisissa vaikeuksissa jo Hellboundin ilmestymisen aikoihin, joten kolmannen elokuvan oikeudetkin siirrettiin suosiolla toisen firman haltuun. Näihin aikoihin Clive Barkerin kovassa nousussa ollut tuotanto oli jo ehtinyt mennä muodista, raakileeksi leikelty Nightbreedkin flopata teattereissa, eikä kirjailijan työpanosta enää Hellraiserinkaan kohdalla siksi nähty kuin jälkituotantovaiheessa. Kolmannella helvetilliselä onkin enemmän yhteistä Painajainen Elm Streetillä- ja Wishmaster-leffasarjojen kuin Barkerin alkuperäisteoksen kanssa. Tälläkin kertaa geneerinen tappotarina keskittyy yliluonnollisen murhaajan jahtaaman naishahmon ympärille, ja lopussa hahmokatraasta ainoana selvinnyt emäntä käyttää nokkeluuttaan mystisen pahuuden voittamiseen.

Mälsästä amerikkalaistumisestaan huolimatta Hell on Earthin käsikirjoitus on kuitenkin elokuvan mielenkiintoisinta antia niin hyvässä kuin pahassakin. Kolmas Hellraiser on tarina sodan kauhujen ja traumojen ulottumisesta sukupolvienkin ylitse, unista sekä teknologiasta. Edellisessä elämässään Pinhead oli sotilas, ja elokuvan päähenkilö kohtaa unissaan sodassa kuolleen isänsä – kenobiittien terrori on siten yhdistettävissä sotien raadolliseen todellisuuteen. Toisaalta, tarinan päähenkilö työskentelee toimittajana, ja yksi uusista kenobiiteistä on yhtä kameran kanssa. Unia haikailevasta naisesta tulee vastaavasti uusi kenobiitti. Tekijöille annettakoon siis pisteet kunnianhimoisesta yrityksestä.

Hellraiser-elokuvana Hell on Earth onkin epäonnistunut, mutta itsenäisenä kauhuelokuvana kolmonen on kiehtova tapaus. Mielikuvituksellisen käsikirjoituksen ohella silmiini osui myös paikallisen metallikulttuurin hyödyntäminen osana elokuvan kerrontaa ja markkinointia: yökerhoon sijoittuvissa kohtauksissa kuullaan ainakin Armored Saintia sekä jotain ysärivuosien tukkabändiä, ja lopputekstien taustalla raikaa itse Motörhead. Jos mytologian sääntöjen muuttaminen, hahmojen aiempiin elokuviin nähden erikoinen käytös sekä kankeat erikoistehosteet eivät riitä tuhrimaan Hellraiseria, Christopher Youngin upeiden kauhusävellysten korvaaminen populaarimmalla hoitaa homman varmasti. Clive Barker osallistui nimellisesti vielä yhden Hellraiserin tuotantoon ennen lopun sarjan valahtamista teattereista suoraan videolle. Odotan neljättä osaa pelolla.


Arvio: 2.5/5


HELLRAISER III: HELL ON EARTH, 1992 USA
Ohjaus: Anthony Hickox
Käsikirjoitus: Peter Atkins, Tony Randel
Näyttelijät: Doug Bradley, Paula Marshall, Terry Farrell, Kevin Bernhardt

Hellbound: Hellraiser II (1988)

Mikä voisikaan olla raivostuttavampaa kuin silkasta rahanhimosta tuotettu jatko-osa klassikkoelokuvalle? Clive Barkerin alkuperäisestä Hellraiserista pöksynsä kastelleet saivat ilokseen huomata taiteilijalla riittäneen intoa ja materiaalia vielä toiseenkin samanlaiseen. Hellboundin tarina alkaakin lähes välittömästi edellisen elokuvan lopusta. Perheensä kuoleman jälkeen kenobiitit takaisin Helvettiin lähettänyt Kirsty on päätynyt mielisairaalaan selvittelemään päänuppiaan. Laitoksen johtava kallonkutistaja on päässyt selville kenobiittien salaisuudesta ja yrittää avata Helvetin portteja omaksi hyödykseen – ja nautinnokseen. Mysteerilaatikon puutteessa tohtori Tolonen vuodattaakin verta ensimmäisen osan tavoin herättääkseen kuolleita haudoistaan – ja kuolleet heräävät. Jälleen törmäämme siis kasarivuosien yleisön pinttyneeseen epäluuloon mielenterveystyötä ja psykologeja kohtaan.

Ensimmäisen Hellraiserin kaltainen puhdas kauhuelokuva Hellbound ei kuitenkaan ole. Helvetin porttien avauduttua tarina siirtyykin pölyisistä kammareista ja pehmustetuista huoneista tuonpuoleisen loputtomiin labyrintteihin ja usvaisiin kammioihin. Clive Barker onkin kertonut halunneensa jatko-osassa syventää alkuperäistarinansa mytologiaa. Periaatteessa fantasian paisuttelu onkin ideana perusteltu, mutta pilaa mielestäni samalla ensimmäisen osan mystiikan. Heti ensimmäisessä kohtauksessa katsojalle esimerkiksi esitellään Pinheadin menneisyys. Vaikka esittely onkin lopun tarinan kannalta merkityksellinen, olisin itse jättänyt banaalin paljastuksen mieluummin tekemättä. Elokuvahirviön liika inhimillistäminen on paha, paha virhe.

Hellboundissa on muutamia muitakin käsikirjoituksellisia kummallisuuksia. Mistä kallonkutistaja esimerkiksi tiesi herättää henkiin ”sen tietyn henkilön”, ja miten tämä nousi kuolleista tohtorin talossa eikä kuolinpaikassaan ensimmäisen elokuvan tapaan? Frankinhan piti olla kenobiittejä pakoon päässeenä poikkeuksellinen yksilö. Entä miksi yksi hahmoista muuttuu itse kenobiitiksi ja näyttäisi kykenevän omatoimiseen kiusantekoon, vaikka muut kaltaisensa kunnioittavat johtajansa käskyjä? Huomaattekos mitä tarkoitan? Barkerin olisi mielestäni kannattanut panostaa jonninjoutavan eksposition sijaan tällaisten juoniaukkojen tilkitsemiseen. Hellboundin sekavahko narratiivi on välistä tuskastuttavan hankalaa seurattavaa. Lopussa nähtävä kohtaaminen uuden ja vanhojen kenobiittien välillä on aivan omaa luokkaansa elokuvataiteellisena pyhäinhäväistyksenä.

Järkeä Hellboundissa ei olekaan kuin tykötarpeiksi. En uskokaan alkuperäisen Hellraiserin ihailijoiden varauksetta avautuvan Hellboundin fantasiaseikkailulle. Itselleni Barkerin ihmeotusten paluu on aito guilty pleasure -elämys, kuin matka luovaan painajaiseen, jossa minkään ei ole tarkoituskaan olla loogista tai selkeää. Omituisuuksistaan huolimatta Hellbound sentään näyttää ja tuntuu aidolta Hellraiserilta, ja sävellyshommiin palanneen Christopher Youngin komeasti kumajavissa sulosoinnuissakin riittää yhä voimaa ja paatosta kuin Wagnerin oopperoissa konsanaan. Kyllä moista joikunaa kelpaisi huvikseen kuunnella manalan herran naulojen iskiessä päälakeesi, koukkujen repiessä kappaleiksi lihaasi, verestä lämpimän veitsen nylkiessä nahkaasi – sekä katsoessasi Hellraiser-saagan muita jatko-osia. Voi helevetti!


Arvio: 3.5/5


HELLBOUND: HELLRAISER II, 1988 Iso-Britannia, USA
Ohjaus: Tony Randel
Käsikirjoitus: Peter Atkins
Näyttelijät: Clare Higgins, Doug Bradley, Kenneth Cranham, Ashely Laurence

Hellraiser (1987)

Tiedäthän sen tunteen, kun mehevä pihvi tirisee grillillä, ja vesi herahtaa kielellesi? Saavatkohan vegaanit vastaavia elämyksiä leikatessaan nurmikkoa? Hedonistinen elämäntapa on turmiollista – monellakin tavalla.Hellraiserin aluksi nautinnosta toiseen pistelevä Frank löytää salaperäisen marokkolaisen kauppiaan kapsäkistä itämaisten tarujen täydellisen nautinnon salaisuuden. Ratkaistessaan taikalaatikon mysteerin Frank tulee samalla vapauttaneeksi maailmaan kenobiitit, helvetillisen nautinnon ja kärsimyksen lähettiläät koukkuineen, sahoineen, piikkeineen ja muine kilkkeineen. Keboniittien käsittelyssä Frankista jääkin jäljelle tuskin muistoa kummempaa. Joskus muistokin riittää pahan manaamiseen piilopaikastaan: uuden isännän vuodatettua vertaan taistelutantereen lattialle, nousee Frank-vainajakin haudastaan viettelemään veljensä vaimon hirmutekoihin.

Seksi on vaarallista ja tappaa myös Hellraiserissa. Nautinnoista suurin – kuten John Wayne Gacy asian ilmaisi – on kuolema. Moni kuolemaantuomittukin on tunnetusti päättänyt päivänsä kiihottuneessa tilassa. Frankin ja pettäjävaimon rakkaustarinassa verenvuodatus tuokin vanhan kunnon hurmuri-Frankin pisara kerrallaan takaisin elävien kirjoihin. Gacyn puuhastelujen tavoin Frankin salasuhdekin voi vain eskaloitua entistäkin hurjemmaksi väkivallaksi, kenobiittien veroiseksi sadismiksi. Peter Panin Wendyn mieleen tuova neuvokas tyttö kuitenkin keksii keinon pysäyttää frankin verikekkerit kenobiittien avustuksella. Tyttösen onneksi kenobiitit myös suostuvat käymään kauppaa ihmissieluilla. Lopussa Frankin vihjataan kuin ohimennen jopa nauttivan helvetillisestä kidutuksestaan. Loppu on siis onnellinen.

Clive Barkerin Hellraiser oli äärimmäisen epätodennäköinen menestyselokuva. Kovassa nosteessa ollut Barkerhan ei suostunut antamaan teoksiaan muiden ohjattavaksi, joten tämä päätyikin ottamaan vastuun elokuvansa tuotannosta omalle kokemattomalle kontolleen. Hellraiserin laadusta en ainakaan itse millään uskoisi ohjaajan olleen noviisi ja liikkeelläkin alle miljoonan dollarin budjetilla, niin tasokasta jälkeä Hellraisen kuvasto mielestäni on. Tarinahan itsessään sijoittuu vain muutamaan huoneeseen, mutta harvat erikoistehosteet ovat kekseliäisyydessään komeaa jälkeä ja saavat yksinkertaiset puitteetkin tuntumaan äärettömän suurilta, puhumattakaan kenobiiteistä itsestään. Vielä tässä vaiheessa kenobiitit ymmärrettiinkin jättää kiehtovaksi mysteeriksi.

Muistan joskus mukulana kauhistelleeni Hellraiserin verta ja gorea. Oikeasti Barkerin elokuva on paljon muutakin: tässä tapauksessa tarinan vanhahtava henki ja tunnelma ihastuttavat siinä missä Barkerin hirviöiden designien luovuuskin – hampaitaan kalisuttava sekä luonnottoman matalalla äänellä puhuva naiskenobiitti ovat Pinheadin ohella omia suosikkejani. Barkerin teoksen makeaa visuaalista antia täydentää Roger Cormanin leivissä pätevöityneen Christopher Youngin uran huippukohtiin lukeutuva jäätävän kova soundtrack. Pelkästään Youngin sävellyksiä kuunnellessani tunnen hien ja pulppuavan veren virtaavan vuolaana selkäpiissäni kenobiittien koukkujen ja kynsien repiessä lihaani kappaleiksi. Jos minusta ei pariin päivään kuulu pihaustakaan, löydätte minut pieninä palasina lattialautojeni alta kiihottuneessa tilassa. Nähkäämme siis verileikkien jatkoilla.


Arvio: 4/5


HELLRAISER, 1987 Iso-Britannia
Ohjaus: Clive Barker
Käsikirjoitus: Clive Barker
Näyttelijät: Andrew Robinson, Clare Higgings, Ashley Laurence, Doug Bradley

Viiltäjä (1982)

Fulcin leffoissa on hienoimmat julisteet.

 

Massamedia loi modernin sarjamurhaajan. Viimeistään television yleistyminen voi väkivallan ja murhaajat koteihin. Ennen tietoisuuden kasvua harvinaisten sarjarikollisten tekemisiin ei poliisin tai yleisön osalta osattu varautua tai kiinnittää huomiotakaan. Nykyisin taas teknologia ja ymmärrys rikollisuuden syistä ovat jo niin pitkälle edistyneitä, että Ted Bundyn kaltaisia ilmiöitä harvemmin enää länsimaissa näkeekään. Toisin kuin esimerkiksi amerikkalaiset puritaanit ehkä kuvittelevat ja väittävät, median esittämät uutiset sekä yleisesti saatavilla oleva informaatio rikollisuudesta eivät siis ole johtaneet ilmiön kasvuun vaan päinvastoin sarjamurhaajien katoamiseen. Helpoimmat tapaukset jäävät nykyisin kiinni jo ensimmäisten rikostensa jälkeen, ja potentiaalisten sarjarikollisten loppu aktiiviura kuluukin erossa uhreistaan pallo jalassa neljän seinän sisällä.

Mutta onnellisella kasarilla kaikki oli vielä toisin. New York Ripper eli Viiltäjä kertoo hilpeän tarinan ympäri kaupunkia putkahtavista nuorten naisten mätänevistä kalmoista. Patologin mukaan monia uhreista oli kidutettu partaveitsellä ennen armollista kuoliniskua, joka sekin toisinaan on isketty veitsellä tai rikkinäisellä pullolla sadistisesti arkaan paikkaan. Poliisi ja media ilmoittavat yleisölle raakalaismaisen sarjamurhaajan olevan irrallaan suurkaupungissa. Silminnäkijätodistusten mukaan murhaajan tunnistaa muutamasta puuttuvasta sormesta sekä käheästä Aku Ankka -äänestä. Vanhan ajan likaisessa ja moraalisesti rappioituneessa New Yorkissa kuka tahansa kaupungin miljoonista asukkaista voisi olla murhaaja.

Misogynian sanansaattajan elokuvana naissukupuolen graafinen silpominen, kiduttaminen ja tappaminen kuvastavat enemmän tekijänsä sairasta mielenmaisemaa kuin mitään muuta. Silti, Lucio Fulcin teoksen tosielämän taustoja on kiehtovaa pohdiskella näin real crime -harrastajankin näkökulmasta. Amerikoissahan onkin nuoria naisia jahdanneita sarjamurhaajia riittänyt vaikka kuinka, mutta paria vuotta ennen Viiltäjää riehunut ”Weepy voiced killer” lienee toiminut Fulcin inspiraationa pelkästään jo erikoisen äänensä kautta. Tyypillisesti sarjamurhaajat ovatkin tappaneet ilotyttöjä, kun Fulcin elokuvassa uhrit on vain kuvattu pelkkinä seksiobjekteina ja miesten leikkikaluina. Elokuvallisina inspiraatioina Fulcille lienevät vastaavasti toimineet Alfred Hitchcockin Frenzy sekä Mario Bavan Verta ja mustaa pitsiä.

Rikostrillerinä Viiltäjä sisältää onneksi muutakin kuin tekijänsä viljelemää sadismia. Poliisin, patologin ja psykiatrin välisissä dialogeissa katsojalle välittyy yhä enemmän yksitiyskohtia murhaajan psykologiasta, Fulci taas paljastaa Fritz Langin tavoin tarinansa roistosta vähitellen yhä uusia visuaalisia vihjeitä. Fulcin tapa rinnastaa seksi ja kuolema toimivat Pavlovin koirien tavoin herättäen katsojassa pahan olon aina miehen ja naisen ollessa samassa huoneessa ja erityisesti hyväilemässä tai rakastelemassa keskenään. Zodiac Killerin hengessä sarjamurhaaja myös piinaa poliisia toistuvilla pilkallisilla puhelinsoitoilla ja kiduttaen erään uhrinsa hengiltäkin poliisin kuullen latinalaisen Amerikan diktaattorien menetelmiä jäljitellen. Viiltäjä on julma elokuva.

Muistan inhonneeni Fulcin Viiltäjää ensimmäisellä katsomiskerrallani. Vuosikausia myöhemmin, laajemmalla yleissivistyksellä sekä kypsemmällä asenteella enimmäkseen nautin Viiltäjän häijystä asenteesta ja giallo-kuvastosta. Italian naisvihaajan sarjamurhjaajapätkä onkin mielestäni erittäin laadukas rikostrilleri. Tällä kertaa en vain lämmennyt tarinan lopetukselle ja murhaajan motiivin paljastumiselle. Fulcin elokuvassaan esittämä teoria murhamiehen perimmäisistä tarkoitusperistä ei mielestäni olekaan uskottava, vaan sarjamurhaamisen ilmiön takana on ymmärtääkseni pääsääntöisesti yksittäistä onnettomuutta syvällisempi pahuus ja häiriintynyt persoonallisuus: väkivaltaisen lapsuuden kokeneen psykopaatin äiti olisi esimerkiksi voinut olla ilotyttö tai muuta vastaavaa. Jos suhde äitiin toimii arkkityyppisenä suhteena kaikkiin naisiin, lienee Fulcillakin takanaan ankea lapsuus.


Arvio: 4/5


LO SQUARTATORE DI NEW YORK, 1982 Italia
Ohjaus: Lucio Fulci
Käsikirjoitus: Dardano Sacchetti, Gianfranco Clerici, Lucio Fulci, Vincenzo Mannino
Näyttelijät: Almanta Suska, Andrea Occhipinti, Howard Ross, Jack Hedley

Piina (1990)

Uskokaa pois, ei ole montaa ikävämpää tilannetta kuin jääminen kaksin epävakaan sosiopaatin kanssa. Tiedän kokemuksesta. Yhdessä hetkessä ystäväsi kehrää kuin kissa ja haluaa tietää kaiken sinusta, seuraavaksi teet virheen tai väärän eleen, ja viehkeä kisumirri kiihtyykiin sekunnissa yhdestä sataan janoten vertasi. Kathy Batesin roolityö hulluna naisena poiki näyttelijättärelle Oscarin sekä ainakin omissa silmissäni maininnan yhtenä vaikuttavimmista roolisuorituksista sitten Maria Falconettin. Niin uhkaava rajatilapersoonallisuus Batesin Annie Wilkes pohjimmiltaan onkin, että tämä käytännössä dominoi koko elokuvan tarinaa kuin lemmikkiporsastaan. Jopa James Caan pääosassa jää Batesin varjoon, kuten psykologisen kauhuelokuvan perinteisiin sopiikin.

Mutta meninkin jo asioiden edelle. Stephen Kingin Piina alkaa kauhukirjailija Paul Sheldonin ajaessa lumimyräkässä autonsa katolleen syrjäseudun metsänreunalle. Verisen miehen autostaan kaivaa esiin lähellä yksin eläintensä kanssa asustava sairaanhoitaja Annie Wilkes, joka myös sattuu olemaan Sheldonin kirjojen ihailija. Saatuaan tietää Sheldonin julkaisua odottavan teoksen tietävän samalla tämän suosikkihahmon kuolemaa, emäntä päättääkin ottaa kirjailijan vangikseen ja pakottaa tämän kirjoittamaan tarinansa uudelleen vaikka sitten veitsi kurkulla. Kukaan ei tiedä Sheldonin olinpaikkaa tai olevan elossa, ja Wilkesin kuollessa myös miehen vie mieron tie. Stephen King on kertonut alkuperäisissä suunnitelmissaan Wilkesin tappaneen Sheldonin ja tehneen tämän nahasta kannet valmiille kirjalleen.

Rob Reinerilla oli silmää oikeansuuntaisille korjauksille Kingin alkuperäistarinaan. Kingin romaanissa Annie Wilkes on elokuvaa huomattavasti väkivaltaisempi ja mm. amputoi Sheldonin jalan estääkseen tätä pakenemasta. Elokuvan Wilkes on karvan verran kirjallista vastinettaan sympaattisempi ja aaltoileekin tunnetilaltaan sattumanvaraisesti ihmisen ja hirviön välillä. Hahmon sisäinen kontrasti lieneekin olennaisin syy tämän persoonan herättämälle levottomuudelle. Annie Wilkes onkin sosiopaattina pelottavan uskottava ilmestys, kuin suoraan narsistien uhrien painajaisista. King on eräässä haastattelussa tunnustanutkin saaneensa inspiraation hahmoon kohtaamisistaan umpimielisempien ihailijoidensa kanssa.

Piina onkin temaattisella tasolla tarina luomisen paineesta ja yleisön reaktioiden pelosta – kuka tahansa luovaa työtä tekevä tunnistaa tilanteen. Tarinan perustaminen kirjoittamisen kaltaisen mielenkiintoisen työn sekä kahden henkilöhahmon ympärille ja sijoittaminen yhteen huoneeseen kertoo yksinkertaisuuden kauneudesta. Piinassa ei olekaan mielestäni mitään turhaa. Ensin ajattelin Annie Wilkesin menneisyyden olevan täytettä, kunnes paljastukset johtivatkin myöhemmin merkittäviin käänteisiin. Katsojalle ei taideta erikseen edes kertoa, kuinka Sheldonin uusi romaani loppuu, kirjailija nimittäin uskoo pääsevän hengestään työnsä valmistuttua. Reiner ja King ovat siis ymmärtäneet jännittävän mysteerin ja avointen kysymysten päälle. King on nimennyt Reinerin filmatisoinnin yhdeksi suosikeistaan, ja yhdyn mielelläni miehen mielipiteeseen: Piina on lajinsa valio, yksi parhaista.


Arvio: 5/5


MISERY, 1990 USA
Ohjaus: Rob Reiner
Käsikirjoitus: Stephen King, William Goldman
Näyttelijät: James Caan, Kathy Bates

Porno Holocaust (1981)

Rakastelu kuumalla rantahietikolla saattaa kuulostaa romanttiselta ajanvietteeltä. Jos nimesi on Joe D’Amato ja elokuvasi tapahtumat sijoittuvat ydinaseiden testausvyöhykkeelle, tulet kokemaan yllätyksen: trooppisella saarella vaelteleva zombi saattaa rakastella partnerisi kanssa puolestasi. Tarinantynkä elokuvassa kertoo jotain autiolle saarelle matkaavista tiedemiehistä ja George Eastamanin esittämästä tiedemiehestä tekemässä tiedettä. Tieteelliseltä koostumukseltaan Porno Holocaust onkin koottu irtonaisista seksikohtauksista kaupungissa, palmun katveessa, veneessä, autossa, miehen kanssa, naisen kanssa, radioaktiivisen säteilyn mutatoiman mörön kanssa… Post-apokalyptisen jynkyn lomassa henkilöhahmot keskustelevat tieteestä. George Eastmanin viikset taisivat puhua säteilystäkin.

Joe D’Amaton ehkä pahamaineisimman teoksen takaa löytyy aimo annos ehtaa kyynisyyttä ja bisnesmiehen vaistoa. Vuosikymmenen vaihteessa D’Amato nimittäin viihtyi enemmänkin etelän paratiisisaarilla pornoelokuviaan kuvailemassa. Koska tekijöiden kalenterista lyötyi aikaa ja kukkarosta rahaa, oli näiden näkökulmasta vain viisasta käyttää loputkin hilut ylimääräisen tuotteen improvisointiin. Ja improvisoidulta Porno Holocaust tuntuukin: kaikki mahdollien seksiä lukuun ottamatta on D’Amaton zombileffasa irtonaista ja merkityksetöntä kuin pullollinen pierua. Porno nyt ei viihteenä juonta tuekseen tarvitsekaan, kunhan intohimot leiskuvat, ja lantiot jytkyvät mambon tahtiin niin elävillä kuin säteilyn grillaamilla muumioillakin.

Edes seksi ei ole Porno Holocaustissa hauskaa. Mikään ei ole Porno Holocaustissa hauskaa. Jos D’Amato olisi unohtanut zombit ja keskittynyt vain rakasteluun paratiisisaarella, olisi maestron visiosta mielestäni irronnut iloa ainakin utooppisena kuvauksena miehen ja naisen vapaasta ja naiivin onnellisesta kanssakäynnistä eksoottisessa miljöössä, kuin paluuna Eedenin puutarhaan. Vaihtoehtoisesti D’Amato olisi vainut vetää zombi-invaasion vieläkin äärimmäisempiin sfääreihin ja viihdyttävän pornoparodian suuntaan. Nopeasti ja halvalla yhdennellätoista hetkellä koottuna teoksena D’Amatolla tuskin oli kuitenkaan mahdollisuutta kumpaankaan. Aina voi kuvitella kaikenlaista.

Tulisiko sinunkin siis uhrata kaksi tuntia elämästäsi leikkaamattoman Porno Holocaustin katsomiseen? Mikäli kaipaat elokuvaltasi vain muodollista olemassoloa ilman alkeellisintakaan merkkiä viihteestä, intohimosta tai ylipäänsä älyllisestä elämästä, on vastaukseni myöntävä. Porno Holocaust ei kerro mistään, elokuvan vähätkin juonenkäänteet ovat kaavamaisia, ja elokuvan rytmityskin laahaa seksikohtausten välillä kuin ramman jalka Lapin suossa. Olen henkilökohtaisesti erityisen kyllästynyt D’Amaton leffoissaan viljelemään ”löysin kirjan, josta luin tarinan suuret käänteet” -kliseeseen, vastaavaahan nähtiin jo Antropophaguksessakin. Hardcore porno ei yleensäkään ole ominta genreäni edes erotiikan saralla. Raaka ja suodattamaton jynkky on rumaa ja ilotonta urheilua – kuten Porno Holocaustkin.


Arvio: 0.5/5


PORNO HOLOCAUST, 1981 Italia
Ohjaus: Joe D'Amato
Käsikirjoitus: George Eastman
Näyttelijät: George Eastman, Dirce Funari, Annj Goren

Antropophagus (1980)

Maistuis varmaan sullekin. Nimihirviö Antropophagusin alussa nuori pari nauttii olostaan syrjäisellä saarella. Yhtäkkiä pariskunnan karvaisempi osapuoli herää kuolettavaan veitsensivallukseen ja heittää henkensä. Määräämättömän ajan kuluttua joukko turisteja päättää matkata samaiselle saarelle hämmästelemään vanhoja raunioita sekä paikallista luontoa. Kuis ollakaan näiden vene karkaa aaltojen mukana tiehensä – salaperäisen hahmon ensin silputtua veneen matkustajat veriseksi mössöksi. Harvojen järjissään olevien paikallisten suusta matkalaiset saavat kuulla saarella samoilevasta hullusta miehestä ja tämän intohimosta kuolemaa ja ihmislihan makua kohtaan. Antropophagus siis tarkoittaa selkosuomeksi ihmissyöjää.

Viimeistään Lucio Fulcin ja George Romeron zombileffojen myötä gore löi itsensä läpi, ja sensuurin varjoista noussut verenhimoinen elokuvayleisö kaipasi yhä uusia ja äärimmäisempiä muotoja tyydyttää nälkäänsä. Italian eksploitaatioteollisuus vastasi kansan kaipuuseen hardcore pornon parissa pätevöityneen Joe D’Amaton kätten kautta. Enkä muuten ehkä halua tietää, missä D’Amaton kaltaisen kaverin kädet ovat vuosien saatossa käyneet. Käsikirjoituksen jaloa taitoa miehen näpit tuskin ainakaan lienevät koskaan tosissaan harjoittaneet, niin tyhjänpäiväinen Antropophaguskin juonellisesti on. Kolmeen jaksoon jaetun tarinan tahmainen toinen osuus on vain henkilöhahmojen kuljeskelua vanhoissa rakennuksissa, metsissä ja katakombeissa – kuin D’Amato yrittäisikin tapattaa katsojansa tylsyyteen.

Viimeisessä kolmanneksessaan Porno Holocaustin ohjaajan erikoinen tarjoaakin sitten aikansa terävintä gore-osaamista. George Eastmanin rappioalkoholistia tai mätänevää ruumista muistuttava kannibaali on hahmona yksi kauhuelokuvan uhkaavimmista hirviöistä. Eastmanin päästessä vauhtiin pääsevät uhrit niin sisälmyksistään, pääkopastaan kuin kohdustaan elävine sikiöineenkin. Mainituista viimeinen oli toteutettu nyljetyllä kaniinilla, ja kaikkea edellisistä Eastman myös työntää suuhunsa mutustelutarkoituksessa. Antropophagus onkin herkkävatsaisen painajainen, mutta tietyllä pervolla tavalla myös erittäin tyydyttävää viihdettä. Kai kannibalismiin liittyviä fetissejäkin on olemassa? Tai ei, en ehkä haluakaan tietää. Vaikka onhan omien suoliensakin syöminen jo vähän paksua Eastmaniltakin.

Antropophagus on aitoa ja suodattamatonta roskaa. Elokuvan hirviötä lukuun ottamatta kaikki muut tontit tarinassa onkin hoidettu kotiin vähän näin ja niin sekä rytmitys alun ja lopun näyttävien tappokohtausten välillä aivan erityisen päin brinkkalaa. Mielipuolisen mörönkin suhteen olisin kyennyt elämään ilman joutavaa syntytarinaa: ehkä hahmon taustan olisikin voinut jättää huhuksi tai epämääräiseksi legendaksi konkreettisen flashbackin sijaan ja säästää siten jännittävä salamyhkäisyys hahmon motiivien ympärillä. Tiettävästi Marcello Giombinin alkuperäinen syntikkaraitakaan ei ole meidän päiviimme säilynyt, vaan Antropophaguksessa kuultava epämääräinen suhina ja pörinä on lainatavaraa toisesta halpiksesta. Gorekoirien suosikki á la Joe D’Amato toisin sanoen kuulostaa miltä maistuukin. Yäk.


Arvio: 3/5


ANTROPOPHAGUS, 1980 Italia
Ohjaus: Joe D'Amato
Käsikirjoitus: Joe D'Amato, George Eastman
Näyttelijät: George Eastman, Tisa Farrow, Saverio Vallone, Serena Grandi

Zombi 2 (1979)

Iloisena kesäpäivänä New Yorkin edustalle ajelehtii Ranskassa kirjoilla oleva purjealus. Purtilon sisuksissa poliisia odottaa kaaos, kuin miehistö olisi taistellut viimeiseen asti hengestään. Paikallinen tutkimusryhmä jäljittää veneen alkuperän trooppiselle etelämeren saarelle, jossa muuan amerikkalainen tiedemies on tutkimassa elävien kuolleiden mysteeriä. Paikallisten mukaan muinaisen voodoo-kirouksen vaikutuksesta saaren vainajat eivät saa rauhaa, vaan nämä nousevat haudoistaan janoten ihmislihaa. Ihmislihan puutteessa zombeille kelpaa murkinaksi mikä tahansa muukin elukka, kuten haikalat. Kirous tai zombivirus, Lucio Fulcin zombiapokalypsin toimintalogiikka seuraa genrensä perinteistä kaavaa: zombin purema tappaa, ja vainaja muuttuu zombiksi.

Italian vanhassa tekijänoikeuslaissa oli mielenkiintoinen porsaanreikä, jonka ansiosta maassa oli laillista markkinoida mitä tahansa elokuvaa jonkin toisen jatko-osana. Koska George Romeron Dawn of the Dead oli jättimäisen suosittu, ja elokuvan oikeuksiakin oli myyty italialaisille, oli vain ajan kysymys, milloin maassa tuotettaisiin luvattomia jatko-osia alkuperäiselle klassikolle. Zombie Flesh Eaters tai vain Zombi 2 on kuitenkin juonellisesti itsenäinen teoksensa ilman aihetta kaksisempaa yhteyttä Romeron elokuviin. Silmiin pistävänä erona viimeksi mainittuun italokauhun legenda Lucio Fulci ei edes yritä käsitellä syvällisempiä teemoja tai keventää tunnelmaa huumoria, vaan Zombi 2 on alusta loppuun aitoa ja likaista kauhua.

Miksi möröt hyökkää aina suihkussa?

Ainoana mainittavana ryppynä rakkaudessa mainittakoon Fulcin elokuvan hidas alku. Laskeskelin mielessäni, että lyhyttä introa lukuun ottamatta toiminnan eskaloitumista joudutaan odottamaan vähän päälle puoli tuntia. Tässä välissä Fulci esittelee meille tarinan keskeisiä henkilöhahmoja sekä miljöötä. Zombitarinan sijoittaminen trooppiselle saarelle suurkaupungin sijaan onkin persoonallinen ratkaisu ja etenkin zombi syömässä haikalan lihaa näkynä lähes surrealistinen. Tiettävästi Fulci itse ei olisi halunnut moista temppuilua elokuvaansa. Laahaava alkupuolikas tarvitsikin mielestäni kipeästi mainitun kohtauksen kaltaista piristettä antamaan tarinalle pahaenteisyyden tuntua tulevaa silmällä pitäen.

Zombivyöryn alkaessa ohjaajamestari Fulcin omimmat klassikkotemput pääsevät vihdoin oikeuksiinsa, ja popcorniin meinaa jo tukehtuakin silkasta viihde-elämyksen tuottamasta henkisestä orgamista. Heti alkajaisiksi katsojalle näytetään paljasta pintaa ja väkivaltaa – molemmat ohjaajan tavaramerkkejä. Fulci ei tunnetusti naissukupuolesta välittänyt, joten pitkälle seksualisoitujen emäntien silpominen ja pahoinpiteleminen korostuivat tämän elokuvissa kuin rusinat pullissa. Tällä haavaa emäntä saa äärimmäisen graafisessa kuolinkohtauksessa piikinkin silmäänsä ennen päätymistään zombien popsittavaksi. Saman kohtalon kokee retkikunnan toinen naisjäsen, joskin sillä kertaa vaatetettuna ja ilman sadistista kidutusta. Verestä ei ole säästelty.

Kannatti peseytyä.

Lucio Fulcin on täytynyt olla harvinaisen hapan ja iloton ihminen, mutta kyllä mies kauhua ainakin osasi ohjata. Toiminnan lähdettyä vyörymään eteenpäin panokset vain kasvavat, ruumiskasat kokoutuvat, ja gorea sekä verta heitellään katsojan silmille kuin Cannibal Corpsen konsertissa konsanaan. Tietysti lopussa veriorgioista selvinneet linnoittautuvat eristäytyneeseen rakennukseen taistelemaan matoisia kalmoja vastaan. Fulcin elokuvassa riittää intensiteettiä, ja ohjaajan sadistisuuden tuntien jokaisen henkilöhahmon kohtaloa jännittää loppuun asti. En halua spoilata Zombie Flesh Eatersin lopputwistiä, mutta mikäli ohjaajan huumorintajuttomuus ja tunnekylmyys kolahtavat, tulet nauttimaan näkemästäsi. Intuitioni mukaan Fulci todennäköisesti tarkoittikin elokuvansa pikemminkin oman elokuvasarjansa avaukseksi kuin päälle liimatuksi jatko-osaksi Romeron leffalle.

Italialaisten ikioman zombikauhun historiallista ja kulttuurista merkitystä ei ole mahdollista yliarvioida: Dawn of the Deadin tavoin Zombi 2 oli valtava hitti ympäri maailmaa ja viimeistään sementoi zombit ja italialaiset kauhuleffat kansainvälisesti varteenotettavina genreinä sekä Fulcin aseman molempien eturivin ohjaajana. Italialaiset gorehoundit ja eksploitaatioteollisuus olivat samalla vaikuttamassa seuraavan vuosikymmenen moraalipaniikin syntyyn, Fulcin teokset järjestään päätyivätkin kiellettyjen elokuvien listoille rapakon molemmin puolin. Zombi 2, Zombie Flesh Eaters tai suomalaisittain vain ”Zombi läskinsyöjät” lukeutuu töppöleffojen perusyleissivistykseen yhä tänäkin päivänä.


Arvio: 4.5/5


ZOMBI 2, 1979 Italia
Ohjaus: Lucio Fulci
Käsikirjoitus: Elisa Briganti
Näyttelijät: Tisa Farrow, Al Cliver, Olga Karlatos, Ian McCulloch, Richard Johnson

Dawn of the Dead (1978)

Tavallinen päivä George Romeron vaihtoehtoisessa Amerikassa. Night of the Living Deadissa yksittäisiä kalmoja nousi haudoistaan janoten ihmislihaa. Syyksi zombiepidemialle esitettiin maata kiertävän mystisen satelliitin vaikutusta, kemikaaleja tai jotain muuta salaliittoa. Dawn of the Deadissa zombiepidemia on levinnyt maailmanlaajuiseksi vitsaukseksi, eivätkä selviytyjätkään enää tahdo löytää paikkaa, jossa yönsä viettää. Uutiskanavan leivissä työskentelevä duo lyöttäytyy yhteen eläviä ja kuolleita metsästävien sotilaiden kanssa. Turvapaikakseen nämä keksivät linnoittaa vanhan ostoskeskuksen, jossa ruokaa, lääkintätarpeita ja aseita on vaikka toisenkin zombiapokalypsin tarpeisiin. Ostarin aivokuolleet asiakkaat vain jatkavat partiointiaan kauppojen käytävillä, joten sankareidemme on syytä olla varuillaan.

George Romerolta oli nerokas väläys sijoittaa zombiklassikkonsa jatko-osa ostarin kaltaiseen konsumerismin temppeliin. Dawn of the Deadissa nähtävä ostosparatiisi oli siis oikeasti olemassa ja aktiivikäytössä, ja Romeron kuvausryhmä saikin puljun omistajalta luvan käyttää tiloja öisin mielensä mukaan, kunhan nämä vain siivoaisivat jälkensä. Dawn of the Deadin veri- ja suolenpätkäkarnevaalin sekä ostarin käytävillä rullaavien moottoripyörien perusteella tuotantoryhmällä varmasti riittikin jynssättävää. Mitäköhän ostarin kaupat ja näiden myymien tuotteiden valmistajat mahtoivat tuumata omistustensa hyödyntämisestä Dawn of the Deadin kaltaisessa leffassa? Itse olisin jo melkein maksanutkin Romerolle saadakseni tuotemerkkini vilahtamaan kaikkien aikojen zombiklassikossa.

Massakulutuksen katedraali toi Dawn of the Deadin töppöjahtiin myös aimo tukun satiirista ja yhteiskunnallistakin sävyä. Romeron ostarilla vaeltavat aivokuolleet kuluttajat ja new age -hörhöt ovatkin kuin parodiaa Philip Kaufmanin Ihmispaholaisten sieluttomista ihmisenkuorista. Paljon paremmaksi eivät pistä useimmat elävät ihmisetkään, tuhlaavathan nämä suurimman osan ajastaan kiistelemiseen sekä lapselliseen ajanvietteeseen. Romero myös näyttää meille, kuinka kaiken kaaoksen keskellä väkivallasta nauttiva punaniskaisempi väestönosa ottaa zombijahdin silkan huvin ja ampumaurheilunkin kannalta. Vaikka ihmiskunta siis selviäisikin apokalypsistä, olisivat selviytyjät todennäköisesti itsekin likimain zombien veroisia matalamielisiä raakalaisia.

Muistan katsoneeni Dawn of the Deadin alkujaan 15-kesäisenä, ja hämmennyin elokuvan halvoista erikoistehosteista. Kaikenlaisiin elokuviin tottuneena en enää vanhemmalla iällä nähnyt Romeron klassikon nuhjuisuudessa mitään pahaa, pikemminkin nautin kaikesta rähmästä. Zombithan eivät näin vanhassa leffassa vastaa nykyajan laatuvaatimuksia, vaan näyttelijöiden kasvoja on vain maalattu sinertävän harmaalla maalilla – arvatenkin korostamaan punaisia veri- ja gore-efektejä. Tarinakerronnan kannalta kuitenkin vain kasvomaaleille annetulla merkityksellä on väliä, ja humoristisena selviytymiskauhuna Dawn of the Dead lukeutuukin kaikkien aikojen klassikoihin. Motoristina nähtävän viiksekkään Tom Savinin gore-efektit ovatkin innoittaneet ansaitusti valtavat määrät jäljittelijöitä, onpa yksi Dawn of Deadin tapoistakin päätynyt Cancer-nimisen death metal -bändin kansikuvaankin.

Useimmat Romeron zombikauhun ystävät varmaan tietänevätkin elokuvasta olevan liikkellä kaksi erilaista versiota. Amerikkalaisten tekijöiden ohella Dawn of the Deadin tuotantoon ja rahoittamiseen osallistui myös Dario ja Claudio Argenton johtama italialainen ryhmittymä. Vastineeksi tuestaan italialaiset saivat Euroopan levitysoikeudet Romeron leffaan, ja Argentot käyttivätkin tilaisuuden editoidakseen muutamia kohtauksia sekä lisätäkseen taustalle Goblinin musiikkia. Dawn of the Deadin amerikkalaista versiota pidetäänkin yleisesti kahdesta autenttisempana, vaikka italoversioltakin omat vahvuutensa toki löytyvät. Isojaon huvittavana seurauksena Romeron zombitrilogiasta tuli samalla ensimmäinen ja ehkä ainut kolmeen rinnakkaiseen elokuvasarjaan jakautunut franchise: yksi on tietysti Romeron oma Dead-saaga, toinen italialaisten Zombi-elokuvat sekä kolmas Night of the Living Deadin käsikirjoittaneen John Russon Return of the Living Dead.


Arvio: 5/5


DAWN OF THE DEAD, 1978 USA
Ohjaus: George A. Romero
Käsikirjoitus: George A. Romero
Näyttelijät: Ken Foree, David Emge, Scott Reiniger, Gaylon Ross

Creepshow - yöjuttu (1982)

Amerikkalainen puritanismi kävi erityisen kiihkeillä kierroksilla toista suurta sotaa seuranneina porvarillisen jenkkikonservatismin kultaisina vuosina. Yksi tuon pahamaineisen moralismin mädännäisyyden hedelmistä oli nuorison keskuudessa suosittujen kauhusarjakuvien kieltäminen raaistavina ja väkivaltaisina. Rikollisuus ja nuorison turmelus eivät vanhempien polvien sensuuritoimista ainakaan kohentuneet, mutta aikalaisten mielissä kihisevä katkeruus purkautui ensin valtaisana aaltona vaihtoehto- ja underground-kulttuuria hippiaikaan, tsunamin tavoin vapaamielisellä kasarilla ja viimeisetkin viuhahdukset vaimeampina jälkijäristyksinä ysärin alkuvuosina.Stephen Kingin ja George Romeron junailema kasarivuosien Creepshow johti viihdemaailman kapinaa vanhoillista sukupolvea vastaan.

Creepshow’n kehyskertomuksessa pikkupoika yrittää nauttia vanhan liiton kauhusarjakuvasta. Pojan isä kuitenkin pitää moista paperinpalaa moraalittomana saastana ja heittää synnillisen läpyskän lähimpään roska-astiaan. Sarjakuvan luiseva kertojahahmo kuitenkin saapuu koputtelemaan pojan ikkunaan, jolloin pääsemme nauttimaan tuon epäpyhän antologian annista elokuvallisessa muodossa. Ensimmäisen episodin tarina paljastaakin meille muidenkin tarinoiden perinteikkään perusrakenteen: Alussa nainen kyllästyy häijyyn isäänsä ja murhaa tämän (hybris). Lopussa samainen hepsakki kohtaa yliluonnollisen koston (nemesis). Vastaavan peruskaavan ympärille rakentuivat useimmat klassiset kauhusarjakuvat, kuten Tales from the Cryptistäkin vielä muistamme.

Hämmentävin tarinoista on toinen, Stephen Kingin itsensä tähdittämä humoristisempi jakso yksinkertaisesta maalaisesta ja kaikkialle levittäytyvästä ulkoavaruuden Grinch-kasvillisuudesta. Kingin tarina toi harhaisuudessaan mieleeni varhaiset Philip K. Dick -novellit, erityisesti tarinan nimeltä ”Ruf” tai jotain sinnepäin. Kyseisessä koiran näkökulmasta kerrotussa tarinassa ulkoavaruuden muukalaiset laskeutuvat samoilemaan ihmisten keskuuteen. Kuten Kingin vegetaationovellissa, Dickinkään tarinassa ei ollut selkeää lopetusta, vaan mystisten vihamielisten olentojen invaasio jatkuu ad infinitum. Kingin olisin suonut näyttelevän urallaan enemmänkin, miehellä nimittäin oli lahjoja.

Todellinen yllätys nähdään kolmannessa jaksossa, jossa itse Leslie Nielsen nähdään piinaamassa ex-vaimoaan ja tämän uutta miestä. Tähtikoomikon näkeminen kauhuelokuvan roiston haudanvakavassa roolissa on hämmentävä elämys, mutta hahmon sisäinen kontrasti toimii mainiosta kauhutarinan dynamona. En tainnut erikseen muistaa mainita, mutta Romero on tyylitellyt elokuvaansa erilaisilla efekteillä, kirkailla diskovaloilla, äärimmäisillä kuvakulmilla ja animaatioilla ilmeisenä tarkoituksenaan korostaa teoksensa sarjakuvataustaa. Neljännessä, laatikon hirviöstä ja kostosta kertovassa tarinassa Romeron tyylittelyt pääsevätkin erityisesti oikeuksiinsa, vaikka hirviön itsensä olisin mielelläni rajannut pelkkään käteen tai kynsiin silkan mystiikan ja jännityksen ylläpitämisen nimissä. Ehkä jokaisessa antologiassa on oltava yksi erikoistehosteiltaan kämäisempi jakso.

Jaksoista viides ja viimeinen jakso onkin sitten erikoistehosteista vastanneen Tom Savinin show. Tässä episodissa vanha mies yrittää päästä eroon torakoista, simple as. Dialogia ei finaalissa käytännössä ole paljoakaan, ja pätkän kliimaksia varten kannattanee herkkävatsaisten varata oksennuspussikin. Kostonsa moralisoivia vanhuksia vastaan King ja Romero viimeistelevät lyhyessä epilogissa, jossa Lötköjen yöstä tutun Tom Atkinsin esittämä vanha äijä saa tuta nemesiksen mahdin. Creepshow’n asemasta Kingin sekä Romeron tuotannossa voidaankin keskustella, mutta hauskana tribuuttina kauan sitten kadonneelle – tai kadotetulle – taidemuodolle Creepshow on täydellisyyttä lähentelevää viihdettä ja Amicusin kaltaisten genrepioneerien työn jatkaja. Elokuvassakin nähty sarjakuvaversio julkaistiin myös suomeksi ja löytynee nykyisinkin helposti mistä tahansa antikvaarisesta liikkeestä sekä kirjastojen kokoelmista.


Arvio: 4/5


CREEPSHOW, 1982 USA
Ohjaus: George A. Romero
Käsikirjoitus: Stephen King
Näyttelijät: Billy King, Stephen King, Tom Atkins, Ed Harris, Leslie Nielsen

Pimeyden läheisyys (1987)

Pimeällä on syytä käyttää heijastinta… paitsi jos sattuu olemaan vampyyri. Kathryn Bigelow’n vampyyrit ovatkin siitä hauskoja otuksia, ettei näiden tarinassa nähdä tai kuulla lainkaan perinteisiä goottilaisia kauhukliseitä tai edes mainita vampyyrejä nimeltä. Elokuvan hahmot voisivatkin olla vain tyypillisiä pirinarkkareita ja muuta yhteiskunnan amoraalista pohjasakkaa. Tällaiseen mukavaan seurueeseen päätyy myös elokuvan päähenkilö tultuaan imutelleeksi kyseiseen rytmiryhmään kuuluvan nuoren neidon kanssa. Kunnon kansalaisesta yön eläimeksi muuntautuva herrasmies saa luvan todistaa kykenevänsä selviytymään uudessa elämässään määräaikaan mennessä, muuten tälle koittaa noutaja. Vampyyritarinaa säestää veret seisauttava Tangerine Dream.

Pimeyden läheisyys onkin kaikkea muuta kuin tyypillinen kauhuelokuva edes kasarin mittapuulla. Kathryn Bigelow’n tarkoituksena oli alun perin tuottaa western, mutta genre oli tuolloin mennyt muodista. Niinpä Bigelow otti käsikirjoituksensa ensimmäisestä vedoksesta käyttökelpoiseksi osoittautuneen osan ja yhdisteli valmiita ideoitaan vampyyrielokuvista sekä rikostrillereistä ammennettuihin vaikutteisiin. Tyylillinen kontrasti samoihin aikoihin ilmestyneeseen Joel Schumacherin Lost Boysiin ei voisikaan olla hätkähdyttävämpi: Bigelow’n vampyyritarina on iloton ja likainen, valmiita kaavoja väistelevä tutkielma moraalisesta ja sosiaalisesta sairaudesta. Nuoren miehen päätyminen vampyyrien matkaan voisikin yhtä hyvin kertoa jengiytymisestä tai joutumisesta uskonnollisen kultin riveihin. Matka pahan ytimeen käy tietysti seksin ja rakkauden kautta.

Bigelow’n elokuvalla onkin tiettyä minimalistista tyylitajua, joka monelta muulta kauhuleffalta tyystin puuttuu. Ohjaajamestari on esimerkiksi ymmärtänyt viisaasti jättää tarinansa mytologian mahdollisimman avoimeksi tulkinnoille, jolloin hahmojen tekemisissäkin riittää mystiikkaa ja jännitystä ilman ripaustakaan kauhuromanttista magiaa tai yliluonnollisia voimia. Bigelow myös palkitsee katsojan uteliaisuutta ja kärsivällisyyttä antamalla hahmojensa näyttää voimiaan sekä tuhoutua auringonvalon nostattamassa liekkimeressä. Superkarismaattisen Lance Henriksenin esittämä patriarkka voisikin yhtä hyvin olla tulevaisuudesta nykypäivään saapunut tappaja-androidi, niin vähän miehen aurasta heijastuu heikkoutta, katumusta tai surua. James Cameron tekee cameon keskisormea näyttävänä autoilijana.

Lost Boysin ja Pimeyden läheisyyden välinen kilpailu maksavan yleisön huomiosta koitui Bigelow’n elokuvan turmioksi. Pikkuisen tuotantoyhtiön elokuvana Bigelow’lla ja kumppaneilla ei ollut takanaan Schumacherin ja Warner Brothersin kaltaista jättimäistä markkinointikoneistoa. Harva teatteriin asti vaivautunutkaan hyväksyi varauksetta Bigelow’n revisionistisen ja maanläheisen näkemyksen lennokkaan eskapistisesta aiheesta. Draculansa lukeneet saattavat lisäksi hämmentyä Pimeyden läheisyyden perhettä ja toveruutta sivuavia keskeisiä teemojakin. Tarinan lopussa jopa vampyyritauti saattaa olla parannettavissa Bram Stokerin osoittamin menetelmin. Mitä nuo kyseiset menetelmät ovatkaan, selviää Stokerin kirjasta sekä katsomalla Pimeyden läheisyyden. Muistakaakin sitten käyttää heijastimia.


Arvio: 4.5/5


NEAR DARK, 1987 USA
Ohjaus: Kathryn Bigelow
Käsikirjoitus: Eric Red, Kathryn Bigelow
Näyttelijät: Lance Henriksen, Adrian Pasdar, Bill Paxton, Jenny Wright

The Lost Boys (1987)

Lapsiperheen muuttaminen ”maailman murhapääkaupunkina” markkinoituun kolkkaan tietää aina ongelmia. Perheen pojat tekevätkin sarjakuvapuodissa välittömästi tuttavuutta paikallisten vampyyrinmetsästäjien kanssa. Sanovat kaupungin olevan täynnä verenimijöitä – tai niin vanhoissa kauhusarjakuvissa ainakin kerrottiin, lopun osan mytologiasta täytti kasarivuosien populäärikulttuuriin uppoutuneiden teinipoikien villi mielikuvitus. Perheen pojista vanhempi iskeekin silmänsä kauniiseen nuoreen naiseen. Kyseinen neito hilluu kasarivuosien glam punkkarin vermeet ylleen vetäneen Kiefer Sutherlandin ja muiden nahkatakkiöykkäreiden kanssa öisin kaupungin liepeillä imutellen ja muuten vain sekoillen. Osallistuttuaan muiden nuorten biletykseen perheen vanhempi vesakin alkaa potea päivisin pahoinvointia ja päänsärkyä – eikä kyseessä ole kapula tai sukupuolitauti, velipuolikuu vain on muuttumassa vampyyriksi.

Joel Schumacherin Lost Boysin eroottisuuden huomioiden yllättävältä maistuukin, kuinka elokuvan alkuperäiskäsikirjoitus olikin tyyliltään lähempänä Fred Dekkerin Kauhukoplaa ja Richard Donnerin Arkajalkoja kuin nuorille aikuisille suunnattua kauhukomediaa. Lost Boysin käsikirjoittanut James Jeremias onkin kertonut saaneensa inspiraatioon työhönsä Anne Ricen Veren vangeista, jossa vampyyriksi muuttunut kuolematon hahmo elää ikuisesti 12-vuotiaan lapsen kehossa. Jeremias ottikin Ricen ajatuksesta kopin ja yhdisti vampirismin Peter Panin ja kadonneiden poikien tarinaan, mutta ohjaajaksi kiinnitetyn Richard Donnerin aloitteesta käsikirjoitus kuitenkin muovautui aikuisemmaksi. Lopulta ohjauspestikin meni tunnetusti Schumacherille, ja Donner osallistuikin projektiin vain tuottajana.

Nämä pojat ovat parhaita kavereita.

Schumacherin ohjaksissa Lost Boys saikin leimallisen, karamellimäisen värikkään camp-ilmeensä – itse näen ohjaajan otteissa jälkiä Walter Hillin teoksistakin. Mikään halpiskalkkuna Lost Boys ei sentään ole, vaan tarinasta nuorison seksuaalisesta heräämisestä, uusperheestä ja poikien ystävyydestä irtoaa osaavalla kädellä ohjattua ja näyteltyä viihdetaiteen loistoa. Schumacher osaakin käsitellä mainittuja, oikeassakin elämässä jännittäviä teemoja vampirismin keinoin juuri sopivan hienovaraisella otteella, ettei vampyyrijahti ehdi jättämään kylmäksikään. Sankareiden valmistautuminen lopun mittelöön sekä erikoistehosteiltaan näyttävä taistelu itsessään ovatkin Lost Boysin kohokohtia. Pikkunilkkien hoitelemisen jälkeen poikia odottaa vielä pieni twisti salatun pääpomon muodossa.

Lost Boys onkin harvinaisen höpsöä Hollywood-kauhuilua teini-ikäisille tai muuten vain nuoruusvuosiinsa nostalgisesti suhtautuvalle yleisölle. Schumacherin teos tuntuisi sanovan yhtä sun toista myös aikuisten miesten poikamaisuudesta, ovathan vampyyrit modernilla ajalla vähän turhan lapsekkaita ja hupsuja fantasiahahmoja – mutta elokuvan miesoletetuille maailman vakavinta faktaa. Vampirismin mukana elokuvan nuorison elämään ilmestyykin aistillisuuden ja torahampaiden ohella myös ripaus Jim Morrisonin, James Deanin, Zbigniew Cybulskin ja Elviksen makeaa vibaa ja maskuliinista seksikkyyttä. Ehkä Joel Schumacherin mielessä vampirismin vaara korreloikin samalla rock-musiikin ja miehisen erotiikan letaalin voiman kanssa? Homous ja seksihän olivat vielä kasarilla synneistä suurimpia.


Arvio: 4/5


THE LOST BOYS, 1987 USA
Ohjaus: Joel Schumacher
Käsikirjoitus: James Jeremias, Jan Fischer, Jeffrey Boam
Näyttelijät: Jason Patric, Kiefer Sutherland, Dianne West, Corey Haim

Howling II - Stirba Werewolf Bitch (1985)

Jatko-osaksi markkinoitu eksploitatiivinen pökäle nimeltä Howling II: Stirba Werewolf Bitch alkaakin suoraan ensimmäisen osan ihmissusi-toimittajattaren hautajaisista. Reb Brownin esittämä velipoika on tullut saattamaan siskokultansa maan multiin. Matkan varrella toimittajan näyttelijäkin vaihtui blondista Dee Wallacesta brunettiin, eikä kukaan tainnut muistaa kertoa uudelle kasvolle hengityksen pidättämisestä kuollutta näytellessä. Jos aloituskuvissa on naurussa pitelemistä, seuraa hautajaisia pian kohtaus, jossa Reb Brown ensin sättii Christopher Leen esittämää ihmissusimetsästäjää siskonsa kalmon silpomisesta – ja ampuu heti perään karvakuonoksi muuttuneen naisen silpuksi. Muuten pätevällä tuotantoryhmällä ei ollut varaa ensimmäistä osaa vastaaviin erikoistehosteisiin, joten älä pidätä hengitystäsi.

Kyllä, ihmissusimetsästäjä. Miksi? Christopher Lee on kertonut tarttuneensa tarjoukseen lähinnä päästäkseen tekemään kerran elämässään ihmissusielokuvan. Käytännössä Lee on kuitenkin vain perinteinen Van Helsing kaikilla vampyyrien sukupuuttoon tuhoamiseen kelpaavilla herkuilla – susihukkasmetsästäjä kantaa mukanaan jopa pyhistä kynttilöistä muovailtuja korvatulppia. Ihan kelpoisiakin elokuvia urallaan ohjanneen Philippe Moran mukaan Christopher Leen myötähäpeä kanssanäyttelijöidensä räpellystä kohtaa saavuttikin niin kuumeiset mittasuhteet, että mestari vetäytyi välttämättömän työskentelynsä väliaikoina kulissien taakse näkymättömiin. Joe Dante taas on kertonut Leen jopa pahoitelleen tälle osallisuuttaan koko leffan tuotannossa.

Kaikessa viisaudessaan Christopher Lee tietää homo lupusten kuolemattoman kuningattaren piileskelevan Transilvaniassa. Siispä sankareidemme matka koittaakin kohti Karpaatteja. Kasarivuosien seksipommi Sybil Danningin esittämän ihmissusikuningatar Stirban messevimpänä ominaisuutena on tämän tarinan mittaan kevenevä vaatetus. Keskivaiheen pakollisessa seksikohtauksessa Danning pikaisesti jopa tuulettaa munkkejaan ilman minkäänlaista järjellistä syytä. Ensimmäisessä elokuvassa seksi ja ihmissudet ymmärtääkseni sanoivat jotain sisäisen eläimen vapauttamisesta, toisessa ilmeisesti jotain seksistä karvaisten ja apinapukuun pynttäytyneiden miesten kanssa.

Apinoita? Kyllä, luit oikein. Moran ja kumppaneiden alkaessa työstää elokuvaansa nämä saivatkin lähetyksessä ihmissusien sijaan apinapuvut. Ilmeisesti tuotantoyhtiö päätti säästää kustannuksissa, ja Moran tehtyä valituksen, tämän käskettiin vain järjestää asiat parhaan taitonsa mukaan. Howling II on siis tarina Christopher Leestä ja Reb Brownista ampumassa apinapukuisia ihmissusia ja heittelemässä kääpiöitä Transilvaniassa. Luit jälleen aivan oikein: yksi elokuvan hahmoista on todellakin kääpiö, ja Reb Brown myös heittää tämän ikkunasta kuolemaansa. Päästyään majapaikkaansa Reb juhlistaa saavutustaan harrastamalla seksiä – housut jalassa. En ehkä olisi halunnutkaan nähdä Rebin rupista ahteria, joten kiitos elokuvan tekijöille yöunieni pelastamisesta.

Lukijani varmasti arvannevatkin lopun käänteet: Reb lahtaa apinoita vanhassa kirkossa, ja Christopher Lee kohtaa vaatetta ylleen laittaneen Sybil Danningin. Lopputekstien rullatessa televastaanottimen yläreunaa kohti Babel-nimisen uuden aallon bändin kappaleiden soidessa taustalla, vilautellaan taustalla parhaita paloja juuri nähdystä taiteellisesta elämyksestä. Näihin parhaisiin paloihin lukeutuu mm. kuusitoista identtistä otosta Sybil Danningista paljastamassa rintavarustustaan. Danning oli suostunut vain yhteen, joten tuottajat päättivät lypsää ilon irti ainoasta liikenevästä katseenvangitsimestaan. Ehkä sikariporras itsekin ymmärsi elokuvansa laadun päälle, joten epätoivoiset temput tulivatkin tarpeeseen kuin lääkärin määrääminä.


Arvio: 1/5 tai 4/5


HOWLING II: STIRBA WEREWOLF BITCH, 1985 USA
Ohjaus: Philippe Mora
Käsikirjoitus: Robert Sarno, Gary Brandner
Näyttelijät: Reb Brown, Christopher Lee, Sybil Danning, Marsha Hunt, Annie McEnroe

Ulvonta (1981)

Kaikkea sitä toimittaja tekeekin lööppiensä eteen. Ulvonnan päähenkilönä toimiva pellavapäinen naikkonen toimii elokuvan alussa houkutuslintuna sarjamurhaajalle. Kuten arvata saattaa, koituu kohtalokkaasta kohtaamisesta muutakin kuin kauniita muistoja. Sarjamurhaajan makoillessa ruumishuoneella toimittajatar itse päättääkin lääkärinsä suosituksesta matkata kauas maaseudulle rauhoittavalle hermolomalle. Punaniskojen kommuunissa kuitenkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista kummallista: täydenkuun aikaan ja ilmankin maaseudun metsistä kuuluu omituisia ääniä. Ennen pitkää päähenkilömme aviomiehensä kanssa joutuvatkin petoeläinten toistuvien hyökkäysten kohteiksi. Iskettyään yhdeltä pedolta raajan irti toimittajarouva huomaakin karvakäpälän muuttuvan ihmiskädeksi.

Jos haluat nauttia Ulvonnan likimainkaan neitseellisesti, suosittelenkin jättämään lukemisen tähän. Muussa tapauksessa taidatkin jo olla tuttu Joe Danten läpimurtoelokuvan kanssa, ja toivottavasti myös pidit näkemästäsi. Ulvonta on yksi kolmesta vuonna 1981 tuotetusta ihmissusielokuvasta. Liekö sitten kyse ajan hengestä tai jaetusta inspiraatiosta, mutta syystä tai toisesta juuri ihmissudet olivat kasarin alkuvuosina kuumaa rautaa. Todennäköisimpänä selityksenä vanhoja kauhusarjakuvia sekä Universalin klassikoita naskaleina nauttinut sukupolvi vain kasvoi aikuiseksi, ja median sääntelyn vapautuessa aiemmin kielletyt aiheet saivat tilaisuuden lyödä läpi myös Amerikan valtavirrassa. Kasarilla ihmishukat ja vampyyrit olivatkin vielä oikeasti jännittäviä ja hauskojakin bodattujen seksiobjektien sijaan.

Elokuvana Ulvonta onkin juuri hauskan ja jännittävän rajamailla risteilevä tekele, jollaista Joe Danten kaltaiselta kaverilta on tottunutkin odottamaan. Tarina ei Ulvonnassa olekaan Shakespearea, joku voisi sanoa koko susisoppaa jopa melkoiseksi hölynpölyksi. Miksiköhän hahmot esimerkiksi hyväksyvät sellaisenaan ajatuksen lomasta hippikommuunissa, kun nämä voisivat vain lähteä vaikka etelän lämpöön? Entä miksi hipit haluaisivat tartuttaa ihmisiä ihmissusiviruksella? Entä mitä nämä ylipäänsä saavuttavat ihmissusijutuillaan? Siviilin käyttäminen sarjamurhaajan syöttinä on sekin ajatuksena erittäin absurdi. Ajatus muodonmuutoksesta sisäisen eläimen vapauttamisena on joka tapauksessa Dantelta riemastuttava oivallus.

Mikäli otsalohkossasi on kapasiteettia hyväksyä mitä tahansa viihteen kaapuun kiedottua sillisalaattia, osannet myös nauttia Ulvonnan järkijättöisestä hukkareissusta. Toisin kuin esimerkiksi Child’sPlayssä, Ulvonnassa tekijät sentään ymmärsivät pitää yllä mysteeriä ja jännitystä, ja vaikka elokuvan juoni kanaverkkoa reikäisyydessään muistuttaakin, on Danten ihmisjahtia ainakin äärimmäisen viihdyttävää katsoa ja kuunnella. Rob Bottinin näyttävistä erikoistehosteista veistelinkin jo Ihmissusi Lontoossa -leffan arvostelussani. Alkujaanhan Rick Baker suunnitteli Ulvonnan muodonmuutoskohtauksen John Landisin leffaan, mutta homman seisoskeltua paikallaan aikansa Baker myikin suunnitelmansa Dantelle. Bakerin avustajana työskennellyt Bottin sai tehtäväkseen hioa opettajansa esityön täydellisyyteensä. Ulvonnasta tulikin kertaheitolla Bottinin läpimurtoelokuva.

Ainoa vähänkään looginen motiivi löytyy mielestäni elokuvan päähenkilöltä elokuvan viimeisistä kohtauksista, joissa toimittajatar yrittää paljastaa ihmissusien olemassaolon maailmalle. Tapa jolla naikkonen paljastuksen tekee, saa kuitenkin typeryydessään haukkomaan henkeään. Eikö todellakaan ollut vaihtoehtoista, vähemmän letaalia tapaa kertoa kansalle homo lupusista? Sitä paitsi, eiväthän Ulvonnan ihmissudet sentään sattumanvaraisesti ihmisten kimppuun käykään, vaan nämä ovat susinakin tietoisia omista voimistaan ja hallitsevat itsensä loppuun asti. Danten vision perusteella uskoisin monen katsojan jopa toivovan salaa ihmissusitarinan olevan sittenkin totta. Kuka nyt ei oikeasti haluaisi mieluummin olla vaikka metsiä samoileva verenhimoinen hirviö kuin tylsä palkkaorja ja veronmaksaja nykyajan Suomessa? Toinen syö verta ja lihaa sekä nai kuin koiraeläin, toinen taas on muiden kupattavana kehdosta hautaan.


Arvio: 4/5


THE HOWLING, 1981 USA
Ohjaus: Joe Dante
Käsikirjoitus: John Sayles, Terence H. Winkless, Gary Brandner
Näyttelijät: Dee Wallace, Patrick McNee, Dennis Dugan, Christopher Stone

Child's Play (1988)

Lelut elävät! Chucky haluaa olla sinunkin ystäväsi. Chucky haluaa leikkiä. Mutta sitä ennen Chucky haluaa iskeä pääsi muusiksi vasaralla, tönäistä ruumiisi alas parvekkeelta ja tuikata raatosi lopuksi tuleenkin. Hyi, ettäs kehtaat” Chucky ei nimittäin ole mikä tahansa nukke, vaan sielunsa voodoo-taioilla nukkeen siirtänyt pitkäkynsi ja sarjamurhaaja. Tiedän tämän, koska jutun jutu paljastuu jo elokuvan alussa. Muovinuken muodossa herra Sarja Murhaajan on määrä jakaa tahdonvastaista eutanasiaa ennen siirtymistään uuteen kehoonsa – muutoin tämä alkaisi hiljalleen muuttua nukesta ihmiseksi. Tuleva ruumis kuuluu Andy-nimiselle pikkupojalle, joka saa elokuvan alussa Chuckyn äidiltään lahjaksi. Chucky myös paljastaa suunnitelmansa Andylle, sillä kukapa lapsen höpinöitä uskoisi? Lelut eivät lennä. 

Minä poika rakastan Child’s Playn hauskaa perusideaa: ajatus pahasta lelusta tappamassa ihmisiä ja vainoamassa pikkulasta on – muuatta viisasta lainaten – kuin täydellinen anti-mainos, kasarilla kaikilla leluilla ja oheistuotteilla kun oli järjestään omat piirrettynsä ja muut markkinointitemppunsa. Chuckyn murhasarja onkin rehellinen keskisormi aikansa kaupalliselle kulttuurille. Fright Nightista tutun Tom Hollandin johdossa puhtaan kauhun sekaan onkin eksynyt paljon mustaa huumoria, kuten Brad Dourifin äänellä ärisevän iloisen nuken suusta kuultavaa kiroilua ja huorittelua. Dourif ei ensimmäisessä osassa vielä liiemmin näyttelijänlahjojaan pääsekään esittelemään, mutta laatu on huipussaan vähissäkin otteissa. Nykyään Child’s Play -leffoja taitaa olla jo lähemmäs kymmenkunta, joten valinnanvaraa riittää.

Child’s Play onkin hämäävän yksinkertainen elokuva. Pelkästään Chuckyn hahmoon sovellettiin pienen autotehtaan verran monimutkaisia robottierikoistehosteita, ainakin yhtätoista eri nukkemestaria sekä vaativiin stuntteihin nukeksi puettuja kääpiöitä. Parhaimmillaan Chuckyn raajoille ja kasvojen lihaksille annettiin kullekin omat ohjaimensa. Jos tekijät vain olisivat malttaneet jättää alun intron leikkauspöydälle, olisi Chuckyn tarinassa mielestäni ollut huomattavasti enemmän jännitystä katsojan joutuessa arvuuttelemaan tapahtumien selitystä. Fiksumpana editointiratkaisuna Chuckyn alkuperän olisikin vain voinut sijoittaa loppuun tai aukeamaan vähitellen tarinan edetessä. Vastaavaa mokailua näkee aivan liian usein nykyäänkin.

Tom Hollandin anti-mainos on hyvä elokuva. Mielestäni muutamalla yksinkertaisella kikalla Child’s Playsta olisi kuitenkin saanut vieläkin tiheämpitunnelmaisen kauhujännärin. Esikuvia aiheen tiimoilta ei olisi edes tarvinnut etsiä kaukaa, sillä Twilight Zonessa oli lähes identtinen jakso, jossa mies alkaa kuulla nuken suusta toinen toistaan uhkaavampia ja sairaampia juttuja, ja kyseisessä episodissa vainoharhainen tunnelma vain tihenee loppua kohden. Uskoisin useimpien nauttivan Tom Hollandin ja kumppaneiden lelutarinasta tällaisenaankin, mutta itse en kykene näillä tiedoillani ja havainnoillani pääsemään yli elokuvan perimmäisestä sudenkuopasta. Mystisyys on jännittävää ja avoimet kysymykset pelottavia. Tässä on laki ja profeetat.


Arvio: 3.5/5


CHILD'S PLAY, 1988 USA
Ohjaus: Tom Holland
Käsikirjoitus: Tom Holland, Tom Mancini, John Lafia
Näyttelijät: Chris Sarandon, Catherine Hicks, Alex Vincent

Kauhun yö 2 (1988)

Kuka vielä muistaa Charlie Brewsterin? Siis sen teinin, jonka naapuriin muutti kuumaverinen latinovampyyri kaverinsa kanssa? Muutama vuosi on kulunut Charlien ja Peter Vincentin vampyyrijahdista, ja aikuistunut Charlie onkin nyt opiskelijana yliopistossa. Vampyyrijutut Charlie on psykologin neuvosta kuitannut teini-iän ahdistuksen ja levottoman mielikuvituksen tuotteeksi. Charlien naapurustossa vain sattui vakava onnettomuus, ja traumatisoitunut Charlie on selvittänyt ristiriitaiset tunteensa mielessään kauhusadun muodossa. Vampyyrinmetsästäjä Peter Vincent sen sijaan on vakuuttuneempi pahan läsnäolosta kuin koskaan aiemmin. Jotain on selvästi tulossa Peterin ja Charlien pään menoksi, mutta mitä, missä ja milloin? Entä kykeneekö Peter palauttamaan Charlien todellisuuteen ennen pahimman mahdollisen tapahtumista?

Kauhun yö 2:n piti olla vain yksinkertaista jatkoa Tom Hollandin ja kumppaneiden alkuperäiselle klassikolle. Käsiksen edettyä tuotantoon mestari itse oli kuitenkin jo kiinnitetty Child’s Playn ruoriin, joten Hollandin tuuraajaksi palkattiinkin Tommy Lee Wallace, legendaarisen John Carpenterin oikea käsi jo kaukaa Pimeän tähden vuosilta asti. Mitä Wallacen ohjaukseen tulee, onnistui mies mielestäni löysähköstä narratiivista ja muutamista laahaavista kohtauksista huolimatta erinomaisesti ensimmäisen Kauhun yön tyylin ja tunnelman rekonstruoinnissa. Edellisestä osasta tutut näyttelijät ja Holland puhelimen päässä mielellään konsultoivat Wallacea tarinan yksityiskohtien suhteen. Jälleennäkeminen myös tuntuu hyvältä, sillä etenkin Roddy ”Lassien kaveri” McDowall selvästi välittää roolistaan.

Chris Sarandonin esittämä häntäheikki oli eroottisuudellaan naisia uhkaava petoeläin. Jatko-osassa roiston roolissa nähdään tämän sisko, vähintään yhtä eroottinen viettelijätär ja nuorten miesten turmio. Jutun juju onkin hyvin yksinkertainen: femme fatale rytmiryhmineen aikoo kostaa Sarandonin hahmon kuoleman iskemällä himokkaat kyntensä sekä Peteriin että tämän nuoreen ystävään. Tällä kertaa roistolla on mukanaan joukko värikkäitä kätyreitä, joten Charlien ja Peterinkin on löydettävä liittolaisia kyetäkseen taistelemaan näitä vastaan. Yhteiskunnan silmissä puheet vampyyreistä edustavat hulluutta, ja hulluksi leimatun paikka on suljetussa laitoksessa ilman ulospääsymahdollisuutta. Fright Nightissa yhteiskunta ei ole ystävä.

Wallacen ohjaustyössä näkyy mielestäni jälkiä useista 80-luvulla ihmisiä puhuttaneista yhteiskunnallisista teemoista. Joku saattaa esimerkiksi muistaa opiskelijatyttöjä metsästäneen Ted Bundyn sekä tukun muita aikansa sarjamurhaajia. Charlien psykologi taas on stereotyyppinen kontrollifriikki kallonkutistaja, joka hoitaa ongelman toisensa perään vain lääkkeillä. Paha psykologi taas on hahmona perua 60- ja 70-lukujen näyttävistä mielenterveystyötä koskevista skandaaleista sekä mielisairaaloiden rappiosta. Kasarivuosina vanhaa järjestelmää purettiin avohoitoon perustuvan mallin tieltä, joka sittemmin on johtanut kodittomien armeijoihin mieleltään järkkyneiden jäätyä ilman hoitoa ja pudottua laumoittain järjestelmän rattaista. Fright Nightin tekoaikaan uuteen malliin suhtauduttiin vielä naiivin ihailevasti.

Tarinan ja sympaattisten hahmojen ohella erikoistehosteet ovat mielestäni seikkailun suola myös toisessa Kauhun yössä. Harmittavasti parhaita paloja saadaan odottaa aivan loppuun asti, mutta show’n päästessä vauhtiin popcornit kannattaa jättää nielemättä: on palavia ihmissusia, Brian Thompsonin vatsasta matelevia ötököitä, sulavia ja kirkuvia luurankoja, auringonvalon polttama vampyyri… nyt iski jo tupakanhimon pirukin. Pirullista. Harmittavasti tätä herkkua ei saatu kahta osaa enempää, eivätkä kaikki halukkaat nähneet tätäkään. Tom Hollandilla ja Roddy McDowallilla oli suunnitelmia vieläkin pidemmälle etenevästä sarjasta, mutta Carolcon pomon kuoleman johdosta koko juttu kuivui kokoon, ja tämäkin osa lensi firman B-tason levittäjän listoille, floppaaminen ja vuosikymmenten tekijänoikeuskiistat päälle. Pikkulinnut lauloivat ensimmäisen kunnollisen fyysisen julkaisunkin tulevan markkinoille vasta ensi vuoden puolella – eli rapiat 38 vuotta elokuvan alkuperäisen teatteriensi-illan jälkeen.


Arvio: 4/5


FRIGHT NIGHT: PART 2, 1988 USA
Ohjaus: Tommy Lee Wallace
Käsikirjoitus: Tommy Lee Wallace, Tim Metcalfe, Miguel Tejada-Flores
Näyttelijät: Roddy McDowall, William Ragsdale, Traci Lind, Julie Carmen