Valoisa tie (1940)

Toivottavasti sait tarpeeksesi Grigori Aleksandrovin Hollywood-musikaaleista, sillä länsimaiset vaikutteet kävivät ajan mittaan miehen elokuvissa yhä ohkaisemmiksi ja hautautuivat lopulta täysin stalinistisen henkilökultin sekä sosialistisen realismin painon alle. Valoisa tie lukeutuukin sarjassaan eksentrisyydessään kiehtoviin kuin varsinaisesti laadullisesti mairitteleviin merkkiteoksiin. Lars von Trier leikitteli Dancer in the Darkissa yhdistelemällä banaaleja ja tylsiä aiheita tarttuvaan musikaaliin koreografioineen päivineen. Musikaalien erikoismies Aleksandrov toimii teoksessaan Trierin viittoittamalla tiellä, joskin taiteellinen ratkaisu on tällä kertaa pikemminkin ideologista perua ja propagandaa kuin tarkoituksellista mustaa huumoria.

Uskokaa tai älkää: Valoisa tie on satuelokuva – tavallaan. Elokuva kertoo tekstiilitehtaassa työskentelevästä köyhästä työläisnaisesta, joka neuvokkuutensa ja ahkeruutensa ansiosta alkaa kohota puolueen ja työyhteisön hierarkiassa. Kyseessä on toisin sanoen osana suurempaa valtakunnanlaajuista kampanjaa tuotettu stahanovilainen tuhkimotarina ja tarkoitettu innostamaan kansaa tehokkaampaan työntekoon. Minkä tahansa muun sadun tavoin myös Valoisan tien maailmassa kiltit lapset aina palkitaan menestyksellä, ja tarinassa on selkeä moraalikin. Osana tarinankuljetusta henkilöhahmot myös esittävät asiansa toisinaan laulaen. Aleksandrovin satuelokuvaa katsoessani en voinutkaan välttyä vertauksilta tiettyihin Disney-leffoihin – Grigori Aleksandrovillahan tunnetusti olikin yhteyksiä Hollywoodiin.

Satuelokuvien suurena ystävänä pidin omalla tavallani myös Valoisasta tiestä. Propagandan ja lapsekkaan toteutuksen yhdistelmä saattoi olla tahattoman koominenkin, mutta huvituksen vastineeksi Aleksandrovin käyttämät motiivit ja visuaalisen kerronnan taso ovat mielekästä katseltavaa. Erityisinä teemoina Valoisassa tiessä ovat unet ja peilit: elokuvan päähenkilö nähdäänkin mm. uneksimassa tutunoloisesta satulinnasta (Kreml?). Nykyinen versio ei kertoman mukaan olekaan alkuperäistä vastaava, vaan tästäkin teoksesta on vuosien varrella poistettu roppakaupalla viittauksia stalinistiseen politiikkaan. Tavallaan yksinkertaisen maalaisnaisen matka puolueen ja tehtaan luottohenkilöksi onkin kuin tarina Stalinin Neuvostoliiton noususta maatalousvaltaisesta taloudesta teolliseksi suurvallaksi.

Korni elokuva Valoisa tie on siinä missä moni muukin aikalaisensa, täyttä kitschiä. Kunpa nykyisin vain olisi mahdollista tarkastaa näitä vanhoja propagandaklassikoita alkuperäisessä asussaan, tällaisissa teoksissa kun tietty ajan henki on melkeinpä kiehtovinta antia. Valoisa tie sisältää niin paljon sosialistisen realismin peruskliseitä ja kuvastoa, että käynee tämä kai tällaisenaankin oppimateriaalina aiheesta kiinnostuneille. Stahanovilaisuuden menestyksestä mainittakoon, että kyseinen kampanjointi ei useimmiten johtanutkaan toivottuun lopputulokseen, vaan työläiset suhtautuivat propagandaan pikemminkin kyynisesti ja halveksien. Valoisa tiekään tuskin siis ainakaan paransi kansan työtehoa kuin enintään hetkellisesti.


Arvio: 2.5/5

SVETLYY PUT, 1940 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Aleksandrov
Käsikirjoitus: Viktor Ardov
Näyttelijät: Ljubov Orlova, Jevgeni Samoilov, Jelena Tjapkina

Sirkus (1936)

Stalinin Neuvostoliitossa ei virallisen totuuden mukaan ollut rasismia. Eipä Venäjällä toisaalta vanhastaan ollut kourallista enempää afrikkalaisia asukkaitakaan – esimerkkeinä mainittakoon Pietari Suuren hovissa palvellut Abram Gannibal sekä alenevassa polvessa pojanpojanpoikansa runoilija Aleksandr Pushkin. Pitkän linjan sisämaavaltiona ei Venäjällä päiväntasaajan suunnalla ollutkaan siirtomaahistoriaa tai ylipäänsä mustaa orjuutta. Siinä missä amerikkalaiset kipuilivat vielä 60-luvulla mustien kansalaisoikeuksien suhteen, ei Neuvostoliitossa tarvinnut päättäjien moisilla erikseen vaivautua. Propagandavoittona Stalinille Amerikasta virtasikin Neuvostoliittoon muiden loikkareiden mukana myös paljon mustia paremman elämän toivossa – Sirkuksessa nähtävän pojan isä oli yksi heistä.

Grigori Aleksandrovin Sirkus sijoittuu nimensä mukaisesti viihdetaiteen maailmaan. Elokuvan ensimmäisissä kuvissa nähdään aitoa sirkusesitystä tanssivine karhuineen, akrobaatteineen, seksikkäine naisineen ja muine tykötarpeineen. Sirkustaiteilija Marion Dixon joutuu kansan vihan kohteeksi mustan poikalapsensa vuoksi. Emäntä päättää paeta järjestelmän sortoa Eurooppaan ja lopulta aina Moskovaan asti. Matkan varrella Hitleriä muistuttava saksalainen viihdekeisari iskee tähän kyntensä ja käyttää kauniin naisen ahdinkoa hyväkseen kiristämällä tältä palveluksia kiusallisen salaisuuden pitämistä vastaan. Neuvostoliitossa nainen vihdoin saa apua ja nousee sortajaansa vastaan. Salaisuuden paljastuttua yleisö nauraakin roistolle, sillä - kuten sanottua - eihän Neuvostoliitossa ole rasismia.

 

Sirkuksen sanoma on väännetty harvinaisen paksusta rautalangasta, yrittähän Aleksandrov parhaansa mukaan vakuuttaa yleisöään aikansa rotutietoisen amerikkalaisen massan yhtäläisyyksistä natsien rotukiihkoiluun. Meidän näkökulmastamme Sirkuksen sanoma saattaakin vaikuttaa falskilta ja valheelliselta. On kuitenkin syytä muistaa, että joka seitsemäs amerikkalainen kuului vielä 20-luvun lopulla Ku Klux Klaniin, ja maassa oli vielä lamavuosinakin tukku tiukkoja rotulakeja erottamassa mustien ja valkoisten tiloja toisistaan: mustat viihdetaiteilijat eivät kaikissa osavaltioissa saaneet esiintyä valkoisten klubeissa, eikä mustien ja valkoisten seka-avioliittoja katsottu hyvällä. Sirkuksen ilmestyessäkin oli kulunut vasta toistakymmenkunta vuotta Jack Johnsoniin kohdistetusta ajojahdista sekä suuren valkoisen toivon metsästyksestä. Johnson vieraili aikoinaan mm. Venäjällä ja tapasi Rasputinin.

Mestari Aleksandrovin musikaalina Sirkus onkin muodollisesti pätevä nautinto näkö- ja kuuloaisteille. Aitojen sirkusesitysten näkeminen vaikka sitten valkokankaalta on hauska tapa tappaa aikaa, eikä pieni melodraamakaan pahitteeksi ole. Pienen näpäytyksen Aleksandrov tekee myös Hollywoodin suuntaan näyttämällä Chaplinia muistuttavan hahmon dollarin vallan rusentamana. Komedian mestari ja Aleksandrov olivat läheisiä ystäviä, ja neuvosto-ohjaajaa harmitti katsoa sivusta Chaplinin loputonta taistelua Hollywood-studioiden kanssa. En voi seuraavaa päätelmääni varmasti vahvistaa, mutta uskoisin Chaplinin vinkanneen Aleksandroville takaisin Diktaattorissaan kohtauksessa, jossa Hynkel pompottelee ilmalla täytettyä maapalloa – kohtaus kun on suoraa lainaa Sirkuksesta!


Arvio: 3.5/5


TSIRK, 1936 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Aleksandrov
Käsikirjoitus: Grigori Aleksandrov, Ilja Ilf, Isaak Babel
Näyttelijät: Ljubov Orlova, Vladimir Volodin, Jevgenija Velnikova

Volga Volga (1938)

Kuvittele itsesi Josif Stalinin, tuon neuvostokansojen isän ja Leninin suuren elämäntyön jatkajan saappaisiin. Painat pitkää päivää viikon ympäri henkisesti raskasta työtä kommunismin edun nimissä, mutta kiittämättömät proletaarit vain napisevat, ja vastavallankumoukselliset voimat sabotoivat kaikkia jaloja ja epäitsekkäitä pyrkimyksiäsi. Edes miljoonien ihmisten summittainen vangitseminen, karkottaminen ja tapattaminen ei näytä hidastavan ilkeän porvarin tuhotöitä. Luokkavihollisen luodin pelossa et pysty poistumaan edes datzastasi ilman pienen armeijan suuruista henkivartiokaartiasi, joten vietät mieluummin vapaa-aikasi yksin sisätiloissa elokuvia katsellen ja virvokkeita nauttien. Kyllä elämä Josif Vissarionovitš Džugašvilinä alkaisi varmasti sinuakin ennemmin tai myöhemmin ahdistamaan.

Volga Volga syntyikin Suuren johtajan sanelemana tilaustyönä ja tarkoituksenaan olla vaihteeksi jotain oikeasti iloista – tai muuten nähtäisiin jotain aivan muuta. Vastikään musikaaleillaan ihastuttaneen Grigori Aleksandrovin ohjaustyössä onkin vain vaivoin juonta tai varsinaista taidetta, mutta sitäkin enemmän kitschiä ja fanserviceä. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Volgan mutkalle onnellisina laulavien ja tanssivien työläisten keskuuteen. Stalinin Neuvostoliitossa kulttuuri kukoistaa, sosialismi toimii täydellisesti, ja kansa elää onnensa kukkuloilla. Neuvostoliiton musiikkimaailman kerman on määrä kokoontua Moskovan suuriin musiikkiolympialaisiin. Vähä tarina elokuvassa kertookin matkasta pääkaupunkiin sekä bykokraatin ja laulajan kiistasta.

Nykyisin saatavilla olevat versiot Aleksandrovin ohjaustyöstä eivät tiettävästi vastaa alkuperäistä, sillä tilaajan kuoltua teosta leikeltiin moneen kertaan uudelleen, ja ylimääräinen materiaali joko katosi tai tuhottiin tarpeettomana. Syyn ymmärtää ilman akateemista konsultaatiotakin: Stalinin mittatilaustyönä Aleksandrov näki vaivaa mielistelläkseen johtajan omahyväisyyttä mm. siteeraamalla toistuvasti tämän puheita, näyttämällä isänmaan isän kuvia sekä nimeämällä jokilaivankin palvotun johtajansa mukaan. Stalin lisäksi kiusoitteli toistuvasti Nikita Hrustsovia vertaamalla tätä yhteen elokuvan hahmoista. Volga Volga kuvaakin luonnottomuuteen asti kaunisteltua maailmaa, ihmisiä ja neuvostojärjestelmää – narsistista valhetta, johon Stalin yksin datzassaan juopotellessaan varmasti halusikin uskoa.

Mutta mitä mieltä Stalin itse olikaan näkemästään? Volga Volga oli tiettävästi neuvostokansojen isän suosikkielokuva – Stalinin on kerrottu nähneen Aleksandrovin musikaalin niin monta kertaa, että tämä osasi jopa vuorosanat ulkoa. Ilman suuren johtajan kaltaista omakohtaista kosketuspintaa Volga Volgasta on mielestäni vaikea nauttia, eihän elokuvan falski maailmankuva enää puhuttele nyky-yleisöä, eikä kiehtovasta alkuperäispropagandasta toisaalta paljoa jäljellä olekaan. Mittatilaustyönä Volga Volga olikin täsmäviihdettä vain ja ainoastaan yhden ihmisen makuun. Ilman mainetta Stalinin suosikkielokuvana kovinkaan moni tuskin muistaisikaan tätä teosta enää meidän aikanamme sen enempää kuin keskiverto neukkuleffoja yleisemminkään, niin pahoin on ajan hammas Aleksandrovin ohjaustyötäkin runnellut. Terästäkin kovempi toveri Stalin sen sijaan elää ikuisesti muistoissamme.


Arvio: 2.5/5


VOLGA VOLGA, 1938 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Aleksandrov
Käsikirjoitus: Grigori Aleksandrov, Nikolai Erdman, Vladimir Nilsen
Näyttelijät: Igor Iljinski, Vladimir Volodin, Pavel Olenev, Ljubov Orlova

Iloisia poikia (1934)

Varhaista äänielokuvaa myytiin musikaaleilla. Ihmiset eivät saaneet musiikista tarpeekseen: laulua ja soittoa raikui jopa osittaisilla ääniraidoilla. Neuvostoliiton kaltaisessa elokuvaimperiumissa musikaalien yleistymistä jarruttivat musiikkielokuvien vaatimat valtavat resurssit yhdessä sekasortoisen paikallistilanteen kanssa. Kuten Mihail Rommin myöhemmistä dokumenteista tiedämme, musikaalien kaltaisia kaupallisia spektaakkeleja pidettiin sosialistien keskuudessa leimallisesti porvarillisina viihdemuotoina, eikä genren klassikoitakaan kaikkina aikoina päättävien tahojen keskuudessakaan katsottu hyvällä. Koska miljoonapäinen neuvostoyleisö ja piällysmies itse hullaantuivat aikansa villityksestä, oli viranomaistenkin annettava periksi.

Iloisia poikia on Sergei Eisensteinin avustajana tunnetun Grigori Aleksandrovin vilpitön yritys muovata Hollywoodin omimmasta viihdetaiteesta vapaille työläisille soveltuva näkemyksensä. Elokuvan ensimmäisissä kuvissa loistavat laulavat maalaiset eläintensä kanssa. Rikas nainen erehtyy luulemaan paimenpoikaa kuuluisaksi musikantiksi ja kutsuu tämän kotiinsa hulppealle illalliselle. Puhaltaessaan pilliinsä paimen tuleekin kutsuneeksi koko eläinkatraansa pistämään poskeensa laulutaidottoman hienostorouvan juhla-aterian. Kyseessä on selkeää irvailua rikasta ja keskiluokkaista pröystäilyä kohtaan, sosialistimaissa talous kun oli tehoton ja tuhlailu siksi tabu. Vastaavaa kuvastoa tarjosi Luis Buñuel Viridianassaan, jossa joukko kulkureita ja kodittomia kokoontuu rikkaan miehen kotiin nauttimaan roskaväen ehtoollista. Tuhlailusta ammensi myös tsekkiläinen Tuhatkaunokit.

Vuosia myöhemmin paimenpoika on muuttanut kaupunkiin ja liittynyt jazz-orkesteriin. Elokuvan keskivaiheilla seurataankin paimenpojasta musikantiksi ryhtyneen miehen vaikeuksia löytää yleisöään ja lyödä rahoiksi. Myös alussa nähty laulutaidoton nainen on luonut uraa suurkaupungissa. Kaksikon tiet kohtaavat jälleen, ja viimeisessä klimaattisessa kohtauksessa eri yhteiskuntaluokista tulevat ihmiset orkestereineen julistavat yhteiselon iloa ja onnea. Missä määrin Aleksandrovin teoksen sanomassa on mukana tarkoituksellista sarkasmia, on paha sivullisena mennä jälkikäteen vannomaan, mutta uskoisin suuren osan elokuvan huumorista perustuvankin viiltävälle ironialle.

Yhtäkään Iloisten poikien lauluista en tuntenut etukäteen, enkä ehkä osannut niitä siksi asettaa kontekstiinsa. Tiedän kuitenkin Aleksandrovin elokuvan kappaleiden lukeutuvan kotimaansa kaikkien aikojen klassikoiden joukkoon. Itselleni Iloisissa pojissa kiehtovinta oli klassisen Hollywood-musikaalin feikkiä soundstage-estetiikkaa apinoiva ulkoasu sekä erityisesti laadukas kuvaus, kuten rannalla nähtävä useammalle tasolle jaettu toiminta yhdistettynä takaraivojen ja selkien lomasta pilkistävien jalkojen kaltaisiin ironisiin yllätyksiin. Iloisissa pojissa nähdään jopa muutamia hauskoja animoituja jaksoja. Aleksandrovin ja Eisensteinin töitä tunteville rikas ja kokeellinen kerronta varmasti onkin jo entuudestaan tuttua. Tässä tapauksessa tyylillisesti lähimmäksi kaksikon teoksista näkisin Que viva Mexicon.

Helppo ei ole ollut Iloisten poikienkaan tie neuvostosensuurin kynsissä. Ilmeisesti sosialistisen realismin alkuaikoina poliittinen ohjaus ei vielä täysin ollut löytänyt myöhempää muotoaan, ja muottiin sopimattomiakin teoksia pääsi vielä seulasta läpi. Stalinin potkaistua tyhjää sensuuri saksi Iloisia poikia uuteen uskoon poistaen kohtauksia ja vaihtaen laulut toisiin. Yhtenä syynä muutoksille taisi olla jazzin leimautuminen porvarilliseksi musiikiksi – CIA jopa tuki amerikkalaisten jazz-muusikoiden maailmankiertuita propagandasyistä. Yleisön vihaisen reaktion vuoksi Aleksandrov päätyi myöhemmin restauroimaan sensuroidun version lähemmäs alkuperäistä muotoaan. Täysin alkuperäistä vastaava värillinen entisöity versio näki päivänvalon vasta niinkin myöhään kuin 2003, jolloin niin elokuvan tekijät kuin Neuvostoliittokin olivat jo laulaneet viimeisen virtensä.


Arvio: 4/5


VESYOLYE REBYATA, 1934 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Aleksandrov
Käsikirjoitus: Grigori Aleksandrov, Vladimir Mass, Nikolai Erdman
Näyttelijät: Leonid Utyosov, Lyubov Orlova, Mariya Strelkova

Yor (1983)

Yor on mies. Amerikkalaisen levittäjän pramean logon hälvettyä italodiskoartisti kajauttaa ilmoille hölmöimmän koskaan tehdyn mediatuotteen tunnusmusiikin. Huonolla englannilla lauletun kappaleen sanoitukset kertovat suorasanaisesti Yorin olevan mies, miehinen mies. Legendaarisen tunnuskipaleen taustalla blondiin peruukkiin ja karvaisiin lannevaatteisiin pukeutunut Reb Brown säntäilee edestakaisin turkkilaisessa kivikossa. Reb näyttelee Yoria, korkealta vuoristosta saapuvaa hilpeää luolamiestä. Näkö- ja kuuloelimiin lähtemättömän jälkensä polttaneen alkuesittelyn jälkeen päähenkilömme lyö kuoliaaksi dinosauruksen ja ryystää kämmeneltään elukan kalmosta pulppuavaa verta. ”Vihollisesi veri vahvistaa sinua”, tokaisee Yor pilke silmäkulmassaan.

Vanhempi luolamies tyttärensä kanssa astuu alas tarkastellakseen lähempää Yorin tekemisiä. Kaksikko päättääkin ottaa uuden ystävänsä mukaan heimonsa menoihin. Karvaisten kannibaalien joukko kuitenkin keskeyttää kivikautisen brunssin raahaten Yorin uudet ystävät mukanaan kotiluolaansa ”välipalalle”. Näillä main nähdään elokuvan kuuluisimpiin lukeutuva kohtaus, jossa Yor ampuu lentoliskon kuoliaaksi ja käyttää tämän kalmoa riippuliitimenä. Italialaiset tekijät vielä korostavat kyseistä elokuvataiteellista kliimaksia soittamalla pätkän aiemmin mainittua tunnustsibaletta. Tiedän, minunkin ajatuslihaksiini sattuu. Pelastettuaan ystävänsä Yor tulee pyyhkäisseeksi pienen sivilisaation historiankirjoista ohjaamalla villinä virtaavan joen näiden tukikohtaan. Hyvien tyyppien pelastusta seuraa hetkellinen suvantokohta, jossa nämä rakentavat itselleen lauttaa ilmeisesti matkatakseen jonnekin. En ole enää varma näkemästäni.

Alun perusteella lukija varmasti saikin käsityksen Yor: Hunter from the Futuren laadusta ja tuotantofilosofiasta. Jonkun Antonio Margheritin ohjaama luolamiespeeloilu perustuu vanhaan argentiinalaiseen seikkailusarjakuvaan, elokuvan tasolla kyseessä taas on puhtaasti aikansa trendeillä ratsastava halpis. Niille jotka eivät tiedä, kasarin alkuvuosina John Miliuksen Conan-barbaari nosti bodareiden tähdittämät seikkailu- ja fantasialeffat muotiin, ja tieteistarinathan olivat tuolloin olleet pinnalla jo Sputnikin ajoista asti. Italialaisten luolaseikkailussa barbaarimainen toiminta dinosauruksineen yhdistyykin Star Warsin laser-ammuskeluun, robotteihin ja avaruusaluksiin. Yksi ulkoavaruuden asukeista on kuin ilmetty Star Trekin Khan, joka nähtävästi selviytyi Genesis-koneen tuhosta. Jos Spock selvisi, niin kyllä Khankin. Loogista.

Yorin virnuilun tarjoama viihde riippuu pitkälti yleisön elokuvalle asettamista odotuksista. Mikäli tällaista halpista katsoo monokkelin ja sikarinsavun läpi kupan kangistama pikkirilli pystyssä… sanotaan nyt vaikka näin, että kokemusta tuskin muistelee myöhemmin lämmöllä. Häpeilemättömästä roskasta iloa elämäänsä saavat osannevat nauttia myös Reb Brownin uran pääteoksesta. Uskomatonta mutta totta: Yor julkaistiin alkujaan neliosaisena televisiosarjana, joten nyt käsillä oleva elokuvaversio on ilmeisesti vain raakile vieläkin pidemmästä campin klassikosta. Ennen leikkaamattoman version löytämistä voimme siis tuskin koskaan varmuudella tietää, josko kokonaisia sivilisaatioita barbaarisesti eliminoinut Yor onnistui tuomaan maailmaan rauhan. Vartoessamme ihmettä hyräilkäämme yhdessä sankarimme legendaarista tunnusmusiikkia: ”Yor on mies, Yor on mies...”


Arvio: 1/5 tai 5/5


IL MONDO DI YOR, 1983 Italia, Turkki, Ranska
Ohjaus: Antonio Margheriti
Käsikirjoitus: Antonio Margheriti, Robert Bailey, Eugenio Juan Zappietro, Juan Zanotto
Näyttelijät: Reb Brown, John Steiner, Corinne Clèry

Maciste - Spartan gladiaattori (1964)

Vuodet vierivät, sukupolvet vaihtuvat – mahtuupa väliin pari maailmansotaakin, mutta Maciste elää ainiaan. Ensimmäisen aallon italoklassikoista Giovanni Pastronen Cabiria erityisesti antoi kipinän amerikkalaiselle spektaakkelielokuvalle. Kylmän sodan vuosina asetelma kääntyikin päälaelleen italialaisten apinoidessa suruttua rapakon takaisia trendejä, lähtien omasta antiikin maailmaan sijoitetusta muskelisankarigenrestään eli peplumista. Vanhan ajan sankari Bartolomeo Pagano saattoi olla raamikas toiminnan mies, mutta syvällä sisimmässään Pagano oli aina vain isokokoinen satamatyöläinen ja jokamies, ei niinkään pompöösi urheilija tai huippumalli. Peplum sen sijaan ei muuta ollutkaan kuin muoti- ja urheilulehtien kansikuvakasvojen ja nahkafetissin juhlaa. Tämä on kuulkaas taidetta. No homo.

Asianmukaisesti bodattu ja rasvattu Mark Forest esittelee osaamistaan miehiset nännit väristen heti ensimmäisessä kohtauksessan ottaessaan mittaa nahkaan ja niitteihin pynttäytyneistä roomalaisista toimintaukoista. Maciste on nimensä mukaisesti muuttunut afrikkalaisesta orjasta ja keskiluokkaisesta italialaisesta väkivahvaksi kreikkalaiseksi sankariksi – mainostenkin mukaan Herkuleen pojaksi. Väkivahva helleeni rakastuukin kristittyyn naiseen – tietysti heti ensimmäisen yhteisen kohtauksen jälkeen. Henkisesti rappioituneen roomalaisen eliitin sortama vähemmistö voittaakin puolelleen Macisten myötätunnon. Kuten Paganonkin kansanomaisempi Maciste, myös uuden ajan yliampuva peplum-voimamies taistelee viimeiseen asti pulaan joutuneen naisen puolesta.

Maciste kohtaa gorillan. Gorilla on vasemmalla.

Maciste – Spartan gladiaattori on ihanan pöljä leffa. Selvästikään tuotantoarvot italialaisilla eivät olleet kaksiset, sillä nämä venyttivät vähiä vaivaa kysyneitä kohtauksia tarkoituksella minuuttikaupalla toisensa perään välttyäkseen ylimääräisiltä kuluilta. Elokuvan gladiaattoriareenat ovat vaivoin kolmea tai neljää miestä kattavampia taistelutantereita, ja katsomotkin täyttää sama muutaman tusinan kokoinen joukko avustajia. Puvustus on kankeasta toteutuksesta huolimatta näyttävää ja tomintakohtaukset autenttisuudessaan hauskoja. Kliimaksissa Maciste ottaakin mittaa tarinan roistosta – hyvänä tyyppinä helleeni ei surmaa vihollistaan, vaan ilkiö survaiseekin itseään kuolettavasti omalla miekallaan!

Synkeälle ja sateiselle lauantaiaamulle Macisten melodramaattinen reuhaaminen teki aikas eetvarttia. Korkeakulttuuriseempaan makuun maailmasta löytyy Ben-Huria ja Simson & Delilaa, mutta ehdan roskan ja kuriositeettien ystäville tällaiset semi-propagandistiset halpisseikkailut osuvat juuri oikeaan hermoon. Spartan gladiaattoriakaan tuskin tohtii moittia yksin kehnoista tuotantoarvoistaan – pikemminkin kromia ja hyvää makua oli tällä kertaa liiankin kanssa. Missä on Reb Brown kun miestä maailmassa eniten kaivataan? Ehkä seuraavissa arvosteluissa tutustumme viimein myös kikkarapäisen sankarimme edesottamuksiin saapasmaan elokuvateollisuuden kiemuroissa. Macistea Brownista ei saisi kirveelläkään, mutta viihdyttäjänä ja rymyeetuna tämän ansiot puolen puupennin italotoiminnan palveluksessa ovat legendaarista luokkaa.


Arvio: 2.5/5


MACISTE, GLADIATORE DI SPARTA, 1964 Italia
Ohjaus: Mario Caiano
Käsikirjoitus: Mario Amendola, Alfonso Brescia, Albert Valentin
Näyttelijät: Mark Forest, Marilù Tolo, Elisabetta Fanti

Karhuveljeni Koda (2003)

Disneyn renessanssia kesti aikansa. Muutaman menestysvuoden jälkeen kone alkoi kuitenkin yskähdellä Disneylläkin. Niinpä maailman johtava animaatiotuottaja kaivoikin naftaliinista vähäisimmätkin suunnitelmat ja luonnokset hyötykäyttöä varten. Yksi monista hyllylle jääneistä projekteista oli Leijonakuninkaan menestyksen vanavedessä syntynyt ajatus Kuningas Learista Amerikassa, lähempänä kohdeyleisöä. Alkuperäisen luonnoksen päähenkilö olisi ollut vanha karhu, metsän kuningas, sekä tämän kolme tytärtä. Ajatus apokalyptisen tragedian filmatisoinnista ei kuitenkaan sopinut Disneyn imagoon, joten tarinasta muovautuikin isästä, pojasta ja mystisestä muodonmuutoksesta kertova karhusatu. Monta monituista käsikirjoituskierrosta ja luonnostelmaa myöhemmin Karhuveljeni Kodassa tuskin oli jäljellä kipenääkään alkuperäisestä Shakespeare-klassikosta.

Lopullinen, teattereihin asti päätynyt versio sijoittuu Amerikan alkuperäisväestön pariin. Alussa yksi heimon metsästäjistä menettää veljensä karhulle. Kostopuuhiensa päätteeksi metsästäjä muuttuukin esi-isäin mystisten voimien johdosta itsekin mesikämmeneksi nöyryyttä oppiakseen. Henkien aivoituksista perillä oleva luonnonläheinen poppamies neuvoo nallea vaeltamaan vuorille muuttuakseen takaisin ihmiseksi. Peräänsä tämä saa kostoa vannovan nuoremman veljensä, joka erehdyksessä luulee molempien perheenjäsentensä joutuneen petoeläimen surmaamiksi. Karhuveljeni Kodan keskeinen tarina kertookin siis ihmisen ja luonnon välisestä konfliktista: elokuvan henkilöhahmot olettavat eläimiltä lähtökohtaisesti vain pahinta ja vastaavat uhkaan väkivalloin.

Karhuveljeni Koda kierrättää mahtavista suunnitelmistaankin huolimatta aikansa Disneyn peruskliseitä matkasta ja kahden toisiaan vieroksuvan hahmon kehittyvästä luottamuksesta sekä ystävyydestä. Vuorille matkaavan ei-karhun mukaan lyöttäytyy naiivi Koda-niminen orpo pentu, jolloin metsästäjä joutuukin omaksumaan roolin tämän isoveljenä ja huoltajana. Karhuveli myös mainitsee sattumalta äitinsä kadonneen (tai kuolleen) viimeisimmällä metsästysretkellään aiemmin mainitun heimon reviirillä – vieläpä samoihin aikoihin surullisenkuuluisan karhuepisodin kanssa. Mitäköhän äitimuorille mahtoikaan tapahtua? Kuka onkaan tapahtuneesta vastuussa? Entä johtaako tämä kaikki lopussa nähtävään valehtelijan paljastumiseen?

Disneyn karhusadun animaatiosta vastasi Floridan studio – siis samat tekijät, jotka väläyttivät osaamistaan jo Mulanissa. Karhuveljeni Koda onkin teknisesti häikäisevä teos: harvoin on Pohjois-Amerikan luontoa kuvattu yhtä näyttävästi elokuvissa kuin Kodassa. Lukemani perusteella Disneyn teoksen animaation klaaranneet tahot ammensivatkin inspiraationsa luontoa romantisoivasta naturalistisesta taiteesta. Ehkä äärimmäisyyksiin viedyn kuvataiteellisen realismin vaikutuksesta Kodan eläimetkin näyttävät muita Disney-leffoja enemmän luonnollisilta itseltään kuin suurisilmäisiltä karikatyyreiltä. Toki Amerikan alkuperäisväestön kulttuurin esitteleminen pintapuolisestikin tuo mukavaa vaihtelua länsimaisen lapsiyleisön rakastamiin prinsessasatuihin.

Silmäkarkki ei kuitenkaan riitä liiankin kaavamaisen ja turvallisen käsikirjoituksen heikkouksien tilkitsemiseen. Karhuveljeni Kodassa on juuri tarpeeksi jännitystä sujuvaa juonenkuljetusta ajatellen, muttei mitään sen ihmeellisempää – jopa tarina matkasta, ystävyydestä ja muodonmuutoksesta oli näihin aikoihin jo nähty Keisarin uusissa kuvioissa. Näihin aikoihin suomalainen ääninäyttelykin alkoi jo hiljalleen osoittaa väsähtämisen merkkejä kultaisten vuosien jälkeen. Vesku Loirin luovan salaman satumainen inspiraatio oli ja meni, jäljelle jäi vain keskinkertaisia rutiinisuorituksia – pois lukien Jukka Rasilan ja Petteri Summasen äänillä Turun murretta solkkaavat tyhmät hirvet. Jopa Tarzanista Oscarin pokanneen Phil Collinsin lauluja on mielestäni Karhuveljeni Kodassa käytetty väärin: itsenäisten montaasien ja musikaalinumeroiden sijaan Phil laulaakin dramaattiseksi tarkoitettujen kohtausten päällä. Timo Kotipelto Collinsin kotimaisena tuuraajana on mielestäni jos nyt ei niinkään onnistunut, niin roolituksena ainakin yllättävä ja eksentrinen.

Muutamista loistavista oivalluksistaan huolimatta Karhuveljeni Koda on näin ollen erittäin viallinen ja puolivillainen elämys, mielestäni ensimmäisiä merkkejä Disneyn ysärin kultaisten vuosien päättymisestä. Disneyn karhusatu ei ollutkaan vastaanotoltaan kuin kohtalainen menestys ja kalpeni miljardituottoihin yltäneen Pixarin Nemoa etsimässä rinnalla. Laskevat tuotot, kasvava kilpailu sekä DreamWorksin Sinbadin katastrofaalinen floppaaminen vakuuttivatkin Disney-johdon perinteisen animaation turmiollisuudesta. Uuden ajan kaiut tiesivätkin rajuja muutoksia Disneyn toiminnoissa: mukaan lukien Floridan studion alasajoa osana perinteisen animaation kuolemaa sekä erityispanostusta kannattavampaan CGI-animaation. Shakespearen pariin Disney ei ole sittemmin enää palannutkaan.


Arvio: 2.5/5

BROTHER BEAR, 2003 USA
Ohjaus: Aaron Blaise, Robert Walker
Käsikirjoitus: Lorne Cameron, Tab Murphy
Näyttelijät: D.B. Sweeney, Dave Thomas, Harold Gould, Jason Raize, Jeremy Suarez, Joaquin Phoenix, Michael Clarke Duncan, Rick Moranis 

Maciste Alpeilla (1916)

Cabirian ja ensimmäisen Macisten välillä Gavrilo Princip murhasi arkkiherttua Franz Ferndinandin, Itävalta-Unkarin keisarikunta julisti sodan Serbialle, ja keskinäisten liittolaissuhteiden dominopalikoiden kaaduttua Eurooppa olikin yhtäkkiä keskellä suursotaa. Italia oli vanhastaan kolmiliitossa Itävallan ja Saksan kanssa, mutta maan liittolaisten julistettua sodan Ranskalle – eikä toisin päin – katsoivat italiaanot olevansa teknisesti vapautettuja keskinäisestä puolustusvelvollisuudesta. Johtavina siirtomaaimperiumeina Iso-Britannialta ja Ranskalta ei maksanut vaivaa houkutella uutta Rooman valtakuntaa haikailevia italialaisia sotaan entisiä liittolaisiaan vastaan. Tällä välin Ottomaanien valtakunta – Italian suuruusunelmien vihollinen – olikin jo ehtinyt lyöttäytymään keskusvaltojen leiriin kilpailevia suurvaltoja sekä entisiä Balkanin slaavilaisia vasallejaan vastaan.

Italian kannalta Lombardian itäisiä alueita haikaileva Itävalta oli vihollisuuksista pitkäaikaisin ja katkerin. Näinpä myös rauhallista elämäänsä pohjoisen rikkaalla maaseudulla nauttiva kansanomainen Macistekin päätyy itävaltalaisten vangiksi ja keskelle sodan melskeitä. Kauniiseen Italiaan hyökkäävät viiksekkäät itävaltalaiset saartavat ja vangitsevat joukon italialaisia siviileja, mutta Macisten johdolla uudet isännät lyödään selkä seinää vasten, ja kansa saa vapautensa. Pienen seikkailunsa jatkoksi Maciste liittyy alppijääkäreihin pelastaakseen nuoren neidon ja vanhan hyväntekijänsä pulasta. Farssimaisen sotilaskomedian ohella nähdään dokumentaarisessa mielessäkin kiehtovaa kuvamateriaalia italialaisten alppijääkäreiden toiminnasta. Propagandana Macisten sota on seesteistä ja hauskaakin.

 

Maciste paiskii sotilaita kuin leluja.

Bartolomeo Pagano on yhtä kuin Maciste – jopa tämän käyntikortti sen todistaa. Ongelmansa hyväntahtoinen voimamies ratkaisee väkivallalla modernissa sodassakin Herkuleen tavoin nyrkkiensä voimin ja vihollisiaan paiskimalla. Älynlahjoista en osaa sanoa, mutta ainakin Pagano on ilmeikäs ja hahmonsa sympaattisen huumorintajuinen suoran toiminnan mies. Ensimmäisestä osasta tuttu tiukka ote on tällä kertaa lepsuuntunut poukkoilevaksi, mutta onneksi toiminnan siirtyessä Alpeille kuvallinen anti singahtaa yhdestä sataan sekunneissa, niin komeita näköalat Italian vuoristossa parhaimmillaan ovat. Suotta ei vanha kunnon Petrarca kiipeillyt Alpeilla ihastellakseen näkymiä kotikaupunkiinsa.

Jos pidit ensimmäisestä Macistesta, pidät mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös tästä toisestakin osasta. Olennaisilta osiltaan Machiste Alpeilla on ensimmäisen toisintoa siirrettynä toisiin olosuhteisiin. Ensimmäisen maailmansodan historian ystävänä nautin ainakin itse Macisten propagandasta sekä viittauksista aikansa ilmiöihin. Mahtavan voimamiehen edesottamuksetkaan eivät lopulta siivittäneet isänmaataan voittoon germaanis-turkkilaisista vihollisistaan. Italian armeijan suorituskyky oli sodassa surkea, moraali huono, ja johto läpeensä korruptoitunutta. Italia voitti sodan vain paperilla, mutta kukaan ei ottanut näitä enää kaiken sattuneen jälkeen vakavasti. Macisten seikkailut sen sijaan jatkuivat tuttuun tapaansa mitä mielikuvituksellisimmissa miljöissä äänielokuvan tuloon asti.


Arvio: 3.5/5


MACISTE ALPINO, 1916 Italia
Ohjaus: Luigi Maggi, Luigi Romano Borgnetto
Käsikirjoitus: Giovanni Pastrone
Näyttelijät: Bartolomeo Pagano, Valentina Frascaroli, Enrico Gemelli

Maciste (1915)

Macisten spin-off alkaa kohtauksella, jossa ihmiset katsovat Cabiriaa hulppeassa elokuvateatterissa. Elokuvan lopussa Rooma voittaa puunilaissodat ja hävittää Karthagon, Fluvius nai Cabirian, ja yhdessä voimamies Macisten täydentämä kolmikko palaa voitokkaana imperiumin pääkaupunkiin. Elokuvan loputtua raamikas ja sympaattinen Bartolomeo Pagano vetäytyy studion sisuksiin bodailemaan, kun tälle saapuu kirje nuorelta naiselta. Cabirian edellisessä näytöksessä istunut emäntä vakuuttui bodatun ja karvarintaisen italokorston kyvystä ratkaista perhettään vaivaavan ongelman. Mahtava Maciste epäilee ensin kirjeen aitoutta, mutta uskollisen avustajansa viisaasta kehotuksesta tämä laittaa paidan päälleen ja matkustaa tapaamaan viestin lähettäjää.

Matkan päässä tummaihoisesta berberistä keskiluokkaiseksi italialaiseksi muuttunutta Macistea odottaakin hehkeä nuori nainen hehkeine murheineen. Nuori neito kertookin Macistelle perheensä kohtaamasta tragediasta sekä pahasta kreivistä, joka kaappasi suvun omaisuuden haltuunsa ja lukitutti naikkosen vanhan äidin mielisairaalaan. Maciste epäröi hetken, kunnes joukko kreivin palkkaamia gangstereita kidnappaa neidon hädässä. Seikkailunsa aluksi päättäväisen voimamiehen on etsittävä ja pelastettava nuori ystävättärensä rikollisten kynsistä, paikannettava tämän äiti sekä järjestettävä konnakopla johtajineen poliisin haltuun. Voittamattomalle voimamiehelle mikään ei ole mahdotonta.

 

Macistenkin on välillä vaikeaa pitää naamaansa pokkana.

Antiikin muskelisankarin sijoittaminen moderniin maailmaan nostattaa ainakin itselleni ikäviä flashbackeja parinkin bodarin leffauran alkutaipaleilta. Bartolomeo Paganon soolodebyytti sen sijaan on ihailtu ja jäljitelty teos syystäkin: reilun tunnin pituinen leikkimielinen toimintakomedia on tiukka ja teknisesti harvinaisen onnistunut kaupallisempi viihdepaukku. Macisten seikkailun juoni perusasetelmineen on mukavan suoraviivainen ja helppo sisäistää, ja hyväntahtoisen Macisten hahmon puolesta jännittää luonnostaankin. Fyysisenä näyttelijänä Pagano esittelee osaamistaan mm. nostamalla pöydän suullaan, iskemällä lattian rikki päällään ja vapauttamalla vangit järsimällä köydet näiden käsistä ja jaloista hampaillaan. Elokuvan keskivaiheilla Maciste keksii James Bond ja Kultasormesta tutun kiipeilyniksinkin.

Kaikista toistaiseksi näkemistäni vanhan ajan italoleffoista Maciste lienee viihteenä ajattomin ja nykysilmäänkin mielekkäin katsoa. Aikamme mielipideilmastossa pohjoisafrikkalaisen sankarin muuttuminen valkoiseksi saattaa tosin häiritä herkimpiä, samoin Macisten naamioituminen mustaihoiseksi palvelijaksi. Lievätkö mainitut esimerkit sitten sitä kuuluisaa rasismia? Eivät minusta. Spin-offin voimamieshän ei lähtökohtaisesti edes ole Cabiriassa nähty teatterihahmo vaan reaalimaailman Maciste, eli Bartolomeo Pagano. Italialaisen voimamiehen seikkailut olivat noin yleensäkin suunnattu voittopuolisesti eurooppalaiselle yleisölle, jolle siirtomaiden väestö oli tuttua enimmilläänkin vain palvelusväkenä. Amerikkalainen rotukiihkoilu on oma asiansa.


Arvio: 4/5


MACISTE, 1915 Italia
Ohjaus: Luigi Borgnetto, Vincenzo Denizot
Käsikirjoitus: Giovanni Pastrone, Agnes Fletcher Bain
Näyttelijät: Bartolomeo Pagano, Clementina Gay

Cabiria (1914)

Rooma ja Karthago olivat aikojen alussa vain kaksi toisistaan riippumatonta kaupunkivaltiota. Hegemonisten rajojen siirtyessä yhä kauemmas valtakuntain keskuksista myös nämä kaksi luonnonvoimaa päätyivät törmäyskurssille keskenään. Foinikialaisten kauppiaiden ja uudisasukkaiden perustama Karthago edusti tässä alkuvoimien mittelössä itämaista kulttuuria yhdistyneenä berberien kuumaveriseen luonteeseen, Rooma taas hellenistis-latinalaista järjestelytaitoa ja kurinalaisuutta. Antiikin rintamalinjat eivät olisi voineet olla lähempänä vuoden 1912 sodan vastaavia. Tuolloin Libya päätyi Italian kuningaskunnan hallintaan, ja kansan keskuudessa tuli muotiin romanttinen ajatus Italiasta uutena Roomana. Italialaisen idealismin huikeimpana luomuksena syntyi maailmaan Giovanni Pastronen Cabiria.

Cabirian tapahtumat lähtevät liikkeelle muinaisesta Sisiliasta. Tulivuori Etna purkautuu tuhoten tieltään kaiken ihmiskätten rakentaman ja ajaen saaren asukkaat matkoihinsa. Rikkaan perheen palvelijat matkaavat turvaan isännän hehkeä Cabiria-tytär mukanaan jäädessään foinikialaisten merirosvojen vangeiksi. Foinikialaiset vievät tyttölapsen mennessään uhratakseen tämän polttouhrina jumalalleen Moolokille. Samaan aikaan Karthagossa vaikuttaa myös roomalainen Fulvius Maximus uskollisen orjansa voimamies Macisten kanssa. Kaksikon tiet osuvat yhteen Cabirian ja tämän palvelijattaren kanssa, ja yhdessä nämä punovatkin juonen nuoren neidon vapauttamiseksi. Tämä osuus elokuvan tarinasta kuvaakin klassista neidon pelastusta pahan kynsistä.

Pastronen eepoksen historiallisen kontekstin ja tarkoituksen tuntien lopun elokuvan juonta tuskin erikseen tarvitseekaan tässä ladella. Cabiria on elämääkin suurempi melodraama sivilisaatioiden kohtaamisesta, toveruudesta sekä pahan valtakunnan tuhosta – italialaisten ikioman sotaretken ylistyslaulusta. Verrattuna vaikkapa Quo Vadisiin sekä Julius Caesariin Cabiria on häkellyttävän moderni ja edistyksellinen teos: tuotantoarvot Pastronella ovat jättimäisine temppeleineen, tuhoutuvine kartanoineen ja silmänkantamattomiin jatkuvine ihmispaljouksineen jo hitusen vaille Hollywood-luokkaa mittakaavassaan. Tapahtumien siirtyminen paikasta toiseen toi vahvasti mieleeni D.W. Griffithin ja Suvaitsemattomuudenkin.

Ratkaisevan tärkeänä keksintönä Cabirian tekijät asettivat kameransa telineen sijaan liikutettaville kiskoille vapauttaen siten elokuvansa aiempia eepoksia vaivanneesta tönköstä teatterimaisuudesta. Liikkuvan kameran hyödyntäminen on toki Pastronen ohjaustyössä vasta lapsenkengissään, mutta efektin hyödyntäminen vaatimattomimmillaankin ilahduttaa ja saa draaman elämään. Niin uraauurtavia ja vaikuttavia Cabirian kamera-ajot ilmestyessään olivat, että kyseistä zoomaustekniikkaa kutsuttiin vielä pitkään ”Cabiria-otoksi”. Pastronen teosta kuvaamassa olikin muuan herrasmies nimeltä Eugenio Bava, giallo-ohjaaja Mario Bavan isä ja Lamberto Bavan isoisä. Bavat taisivat olla kansainvälisestikin ensimmäisiä elokuvasukuja.

Voimamies Maciste oikealla.

Giovanni Pastronen kruununjalokivi kuuluu sarjaamme elokuvia, jotka epämääräisistä motiiveistaankin huolimatta ovat onnistuneina taideteoksina kelpo viihdettä ja kenen tahansa nautittavissa. Italian kuningaskunnan imperialistiset unelmat eivät ole olleet ajankohtaisia sitten toisen maailmansodan päättymisen sen enempää kuin kansallismielinen roomalaisidealismikaan. Vauhdikkana ja näyttävänä historiallisena spektaakkelina Cabiria sen sijaan on ajaton kuin ajan hammas itse. Fasistien noustua valtaan nämä tunnetusti pyrkivät suurena työnään elvyttämään kotimaansa elokuvateollisuuden. Mussolinin ajan elokuvataiteen kiehtovin saavutus, Scipio Africanus, on kuitenkin pompöösissä teatraalisuudessaan vain kalpea kopio Pastronen klassikosta.

Yhtenä Cabirian veikeänä sivutuotteena oli Macisten hahmon popularisointi ja erkaantuminen omaksi kultti-ilmiökseen. Syystä tai toisesta maksava yleisö mieltyi satamatyöläisenä elantonsa tienanneen raamikkaan Bartolomeo Paganon tulkitsemaan hyväntahtoiseen muskelisankariin, ja italialaiset tuottajat keksivätkin hyödyntää tämän hahmoa kokonaisessa spin-offien sarjassaan. Paganosta tuli näin kaikkien myöhempien bodattujen elokuvasankareiden esikuva ja innoittaja.


Arvio: 4.5/5


CABIRIA, 1914 Italia
Ohjaus: Giovanni Pastrone
Käsikirjoitus: Giovanni Pastrone, Emilio Salgari
Näyttelijät: Lidia Quaranta, Umberto Mozzato, Bartolomeo Pagano

Julius Caesar (1914)

Sodan tuoksu on kiehtova käsite. Tai ei, keksin sen juuri äsken. Muistan lukeneeni ammoin, kuinka Jean Renoirin kuvatessa Pelin sääntöjään ilmassa pystyi ”haistamaan” puhkeamaisillaan olevan sodan lähestyvän rankkasateen tavoin. Samoin monen sieraimia kuuluu kutittavan aikamme lähestyvä sotilaallinen konflikti Venäjän kanssa. Viime vuosisadan alkukin oli rauhallisesta maineestaan huolimatta täynnä pienempiä sotia ja konflikteja – Italian sotaa Ottomaaneja vastaan vuosina 1911-1912 pidetään nykyisin merkittävänä esinäytöksenä puhkeamaisillaan olevalle ensimmäiselle maailmansodalle. Elokuva roomalaisen sotapäällikön elämästä ja kuolemasta sopikin sotien ja levottomuuksien aikakaudelle kuin nokka korpille. Italialaisen kansallisidealismin tuotteena Caesarin elokuvahahmo on kuin ennakkoaavistus Benito Mussolinin noususta ja tuhosta.

Voitokas ja ihailtu Gaius Julius Caesar, Gallian valloittaja ja Pompeiuksen kukistaja saapuu alussa sankarina Roomaan ja julistautuu elinikäiseksi diktaattoriksi. Tasavallan kultaiset päivät ovat jo kaukaista historiaa, ja Alppien tuolle puolle levinnyt valtakuntakin tarvitsee voimakasta kättä – Caesarin kättä – kasvavaa imperiumia kaitsemaan. Cassiuksen ja Brutuksen johdolla tasavaltalaiset kapinoitsijat suunnittelevat ja toteuttavat hyväntekijänsä murhan. Kansa ei kuitenkaan nouse vanhan valtiomuodon pelastajien tueksi, vaan kääntyykin sen tuhoajan seuraajien, Marcus Aureliuksen ja Octavianuksen, puoleen. Seuraa sisällissota, jonka päätteeksi salamurhaajat saavat tuta oikeuden mahdin, ja vanha rappioitunut tasavalta korvautuu pysyvästi Caesarin neroudessaan osoittamalla uudella järjestyksellä.

William Shakespearen näytelmään perustuva Julius Caesar ei ole teknisesti sen uskaliaampi kuin aikansa italoelokuvat keskimäärin: kohtaus toisensa perään on lähtökohtaisesti vain filmille kuvattua teatteria ilman lähikuvia, harkitumpia leikkaustekniikoita tai liikkuvia kameroita. Quo Vadikseen verrattuna Julius Caesar on kuitenkin ottanut mielestäni huomattavia edistysaskelia kuvauksen suhteen, ja tietystä tönkköydestään huolimatta suuressa osassa elokuvan kohtauksista on valtavasti syvyyttä ja mielekkäitä, useammalle tasolle jaettuja sommitelmia ynnä toimintaa. Tuotantoarvojen sekä ekstrojen lukumäärän suhteen Enrico Guazzoni venytti Julius Caesarissa kunnianhimonsa niin ikään Quo Vadistakin korkeammalle: tällä kertaa ruudulla näkyvät silmäparit luetaankin jo kymmenissä tuhansissa.

Kaikista näkemistäni italialaisista mykkäleffoista Julius Caesar on suosikkejani. Näihin aikoihin Edisonin yksinvalta amerikkalaisen elokuvan suhteen oli jo historiaa, ja vapautunut kilpailu loi lyhyessä ajassa edellytykset maailman johtavan elokuvakeskuksen synnylle Hollywoodiin. Alkava suursota ja seurannut konkurssiaalto viimeistään tekivät eurooppalaisesta viihdeteollisuudesta selvää jälkeä vuosikausiksi, eivätkä italialaiset olleet kilpailijoitaan onnekkaampia. Ennen saapasmaan kukoistavan ja maailmankuulun elokuvateollisuuden täydellistä tuhoa julkaistiin vielä viimeinen suuri ja rajoja rikkova italoklassikko, joka toimikin suorana esikuvana kaikille myöhemmille eeppisille historiallisille spektaakkeleille ympäri mualiman. Puhun tietysti Giovanni Pastronen Cabiriasta, tuosta kuolevan runoilijan klimaattisesta luovasta henkäyksestä ennen kokonaisen kansakunnan ja maanosan tuhkehtumista sodan rikinkatkuisiin aromeihin.


Arvio: 3.5/5


CAJUS JULIUS CAESAR, 1914 Italia
Ohjaus: Enrico Guazzoni
Käsikirjoitus: Raffaele Giovagnoli, William Shakespeare
Näyttelijät: Amleto Novelli, Bruto Castellani, Pina Menichelli

Quo Vadis (1913)

Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Ajassa lukemattomia kuunkiertoja myöhemmin koitti elokuvan aamunkoitto. Mutta missä olivat amerikkalaiset ja Hollywood? Thomas Edison omisti rapakon takana patentin elokuvakojeeseen ja käytti määräävää asemaansa kilpailun polkemiseen. Vanhalla mantereella taasen alan tekninen ja taiteellinen kehitys koki huimia edistysaskelia kauan ennen D.W. Griffithiä ja nykyisen Hollywoodin perustamistakaan. Varhaisten kisällivuosien sekasorron tuhkista nousi elokuvan johtavaksi suurvallaksi Italia, tuo myyttien ja klassikoiden luvattu valtakunta. Ja mistäpä muusta italiaanot olisivatkaan tarinoitaan kertoneetkaan kuin antiikin Roomasta. Valovuosien päässä olivat neorealismin huolenaiheet hyvästä maustaan tunnetun saapasmaan eskapistisina kultaisina vuosina.

Henryk Sienkiewiczin Quo Vadis onkin Nobel-romaanina kuin luotu italomielenlaatua silmällä pitäen. Alussa keisarillisessa armeijassa palveleva Marcus Vinicius iskee silmänsä kuvankauniiseen kristittyyn kaunottareen. Rakastavaisten tiet kuitenkin eroavat uskovien jouduttua keisari Neron vihan kohteeksi. Harppuaan soittava tyranni määrääkin poltettavaksi Rooman kaupungin ja syyn tuhotyöstä asetettavaksi ”galilealaisten” niskoille. Viekkauden ja petoksen kautta roomalaisten pakanoiden onnistuukin päästä kristittyjen piilopaikkojen jäljille sekä passittaa kirotun vähemmistön edustajia sirkuseläinten murkinaksi. Kansa kuitenkin on jo lopen kyllästynyt yltäkylläisyyden tylsistyttämän Neron oikkuihin. Äidinmurhaajan mukana tuhoutuu koko Juliusten dynastia – sanoma rakkaudesta ja uskon voitosta sen sijaan elävät iäti.

Enrico Guazzonin Quo Vadis oli ilmestymisaikanaan poikkeuksellisen kunnianhimoinen teos: Vanhaan aikaan elokuvilla oli harvoin mittaa kymmentä minuuttia enempää, ja vähä tarina oli ymmärrettävästi tiivistetty yksittäisiin irtokohtauksiin – pioneerivuosien elokuvat olivatkin vaivoin kuvattuja näytelmiä teknisempiä taideteoksia. Guazzonin mammutilla taas on mittaa lähes kahden tunnin edestä, ja etäältä kuvattujen kohtausten ansiosta italialaiset elokuvaosaajatkin pääsivät pullistelemaan lihaksiaan ennennäkemättömän jättimäisillä lavasteilla, autenttisilla asusteilla sekä tuhansia ekstroja kattavilla joukkokohtauksilla. Teatterinäytännöissä Guazzonin teoksen mahtipontisuutta paisuteltiin edelleen erillisillä ulkoisilla lavasteilla ja näyttelijöillä. Kuninkaallisetkin tapittivat italialaisen megalomanian riemuvoittoa kateudesta vihreinä.

Quo Vadis hämmästytti ja ilahdutti aikalaisyleisöä ollen yksi julkaisuvuotensa suurista menestysartikkeleista. Jälkimaailma on tituleerannut Guazzonin uran tunnetuinta spektaakkelia myös yhdeksi ensimmäisistä moderneista blockbustereista, meidän aikamme näyttävien ja suurilla numeroilla pröystälevien Hollywood-pötkäleiden kaukaiseksi isoisäksi ja innoittajaksi, elokuvataiteelliseksi neanderthaliksi. Teknisesti italialaisten näkemykset olivat kuitenkin vielä niin vanhanaikaisia ja läpeensä yksinkertaistettuja, etten usko kovinkaan monen edistyneempään tottuneen keskivertokatsojan saavan Guazzonin tekeleestä kuumia aaltoja kuin enintään elokuvahistoriallisena kuriositeettina. Näin muinainen teos varmasti menisikin läpi aitona antiikkiesineenä sekä todisteena Jumalan jatkuvan luomistyön ihmeestä.


Arvio: 3/5


QUO VADIS, 1913 Italia
Ohjaus: Enrico Guazzoni
Käsikirjoitus: Enrico Guazzoni, Henryk Sienkiewicz
Näyttelijät: Amleto Novelli, Gustavo Serena, Carlo Cattaneo, Amelia Cattaneo

Rintama (1943)

Suuri isänmaallinen sotakaan ei Neuvostoliitossa ollut syy pihtailla propagandan tuotannosta. Kahden kömpelön sotapökäleen jälkeen suuret ja mahtavat Vasiljevin veljekset saivatkin seuraavaksi tehtävänannokseen ajankohtaisten asioiden käsittelyn sosialistisen realismin avuin tuotantoarvoja säästämättä. Sodasta – mistäpä muustakaan – kertoo myös Rintama. Tällä kertaa vihollisen rooleissa nähdään lännestä vyöryvät natsi-Saksan armeijan epäinhimillisen kasvottomat sotilaat panssarivaunuineen. Niin varma vihollinen on voitostaan, ettei tämä malta orkestroida edes tiedustelua tai tykkitulta, vaan pahuuden voimat vain rynnivät eteenpäin mongolilauman tavoin tuhoten kaiken tieltään. Kiveäkään ei jää kääntämättä, eikä ruoho enää kasva missä niksmanni teräshevollaan on kerran askeltanut.

Lähestyvän täystuhon edellä joukko neuvostoarmeijan upseereja kokoontuu vanhan sisällisodan veteraanin johdolla järjestämään puna-armeijan puolustuslinjoja. Harmaaviiksinen vanhus elää kuitenkin yhä nuoruusvuosissaan ja osoittautuukin kykenemättömäksi ymmärtämään koneistuneen totaalisen sodan luonnetta. Puolet karvan verran alle parituntisen elokuvan kestosta onkin rutikuivaa dialogia ja loputonta piirustamista, unihiekan silmistä pyyhkiviä taistelukohtauksia nähdään harvakseltaan. Nähtävästi Vasiljevin veljeksillä olikin tapana ladata kaikki elokuvansa resurssit klimaattiseen toimintakohtaukseen, jossa kalustoa ja ihmisiä vyöryy horisontista valtavana aaltona kuin lampaita laitumella. Tälläkään kertaa jälki ei ole uskottavaa, mutta fiktiona Rintaman reuhaamista on jännittävää katsoa.

 

VasiljevienRintama kuuluukin sarjassamme teoksiin, joista ei ole saatavilla informaatiota edes alkuperäiskielellä, niinpä joudunkin jälleen turvautumaan tulkintoihini. Ensimmäiset sotavuodet olivat tunnetusti puna-armeijalle katastrofi, ja saksalaiset olettivatkin alun menestyksensä jälkeen Neuvostoliiton olleen jo lyöty. Rintaman tarkoituksena olikin nähtävästi sälyttää vastuu alkuvuosien karvaista tappioista puna-armeijan vanhan kaartin ja muiden punaupseerien harteille. Vasiljevit erikseen elokuvassaan korostavatkin, kuinka erityisesti tavallisen kansan rohkeus ja uhraukset pitivät taistelutahtoa yllä vaikeissakin olosuhteissa. Stalin ja puolue mainitaankin lopussa lähinnä nimeltä tilanteen korjaavina viisaina ja hyvinä auktoriteetteinä, kansan ystävinä.

Rintama ei ole kaksinen teos edes propagandana. Sodan riehuessa kuumimmillaan Neuvostoliiton viranomaisilla tuskin olikaan tarjota lempilapsilleen välttämättömintä kaksisempaa tukea elokuvaansa varten. Silti, ottaen huomioon Vasiljevin veljesten aiemmat epäonnistumiset sitten mahtavan Tshapajevin, en usko Rintamankaan kaatuneen yksin tekoajan resursointiongelmiin. Kaksikon jatkot rintaman jälkeen taasen ovat jääneet historiankirjoissa vähemmälle huomiolle. ”Veljistä” Georgi päätyi sodan jälkeen – ehkä puna-armeijan leivissä – nykyiseen Sloveniaan, jossa ohjaaja kuoli tuberkuloosiin. Sergei Vasiljev jatkoi uraansa suojasään aikaan kahdella ohjaustyöllä ennen poistumistaan parrasvaloista. Stalinin kuolemakaan ei pysäyttänyt propagandan tulvaa, ainoastaan muutti valheen muotoa.


Arvio: 2/5


FRONT, 1943 Neuvostoliitto
Ohjaus: Vasiljevin veljekset
Käsikirjoitus: Aleksandr Korneychuk
Näyttelijät: Boris Babochkin, Boris Zhukovski, Pavel Geraga

Volgan linnoitus (1942)

Neuvostoliiton onnelliset ja vapaat työläiset saivat kimppuunsa japanilais-taantumuksellise yhteisrintaman. Puna-armeijan päättäväisin toimin vihollinen lyötiin takaisin, ja rauha palasi Siperiaan. Vihollisen heikkoudesta kertonee, ettei edes Stalinin tarvinnut vaivautua näiden aivoituksilla itseään rasittamaan. Toisin on asiain laita Volgan suulla, jossa Valkoisten riveissä seisovat kasakat ovat nousseet uusia isäntiään vastaan ja piirittäneet Tsaritsynin teollisuuskaupungin. Tilanne on vakava, sillä Venäjää halkovana suurjokena Volga on keskeinen kulkuväylä maan tärkeimpien kaupunkien läpi Kaspianmereltä Itä- ja Jäämerelle. Tsaritsynin valtaus tarkoittaisi maan keskeisimmän logistisen kanavan sulkeutumista ja pohjoisten teollisuuskeskusten ahdinkoa.

Epätoivon keskellä kansan katseet suuntautuvat odotettuun pelastajaan, Josif Staliniin (Miheil Gelovani), tuohon vastavallankumouksellisten voimien kukistajaan sekä laadukkaan piipputupakan ja vodkan ystävään. Sankarillinen ja itsevarma Stalin valaa uskoa punaiseen aatteeseen ja mobilisoi maaseudun työväestönkin auttamaan luokkatovereitaan taistelussa vihollisiaan vastaan. Omituista kyllä, Stalinin itsensä hahmoa kuitenkin nähdään verrattain säästeliäästi Vasiljevin veljesten huomion keskittyessä ennemmin sivuhahmojen edesottamuksiin. Ilmeisesti ratkaisulla haluttiin painottaa etäisen sankarin hahmon ohella tämän rinnalla taistelevien työläisten osuutta sekä vedota yleisöön kevyellä draamalla. Stalinin ihannoidulla hahmollahan ei tunnetusti ole murheita tai huolia – vain menestystarinoita. Eihän voittamaton Teräsmieskään ole hahmona järin mielenkiintoinen.

 

Kummallisuudet eivät kuitenkaan rajoitu Staliniin: vaikka Volgan linnoitusta onkin luonnehdittu sotaelokuvaksi, ei itse teoksessa nähdä paljoakaan taistelua. Tsaritsynin taisteluhan lukeutui Neuvostoliiton ikonisimpaan kuvastoon juurikin Stalinin osallisuuden vuoksi, mutta ilmeisesti kaupungin puolustus vaati enemmän osaamista organisaatioiden hallinnan ja suunnittelun sekä hallinnan saralla – ja toimihan sota-ajan kaupungin hallinta samalla mikrokosmoksena Neuvostoliitosta ja suunnitelmataloudesta itsestään. Taiteellinen arvo Vasiljevien teoksessa on suoraan sanottuna olematon yhtä näyttävää joukkokohtausta lukuun ottamatta. Volotshajevin päivien heikkous ei ollut sattumaa.

Tsaritsynin puolustus onkin historiallisena kertomuksena kiehtovampi tositarinana kuin elokuvallisessa muodossa: Stalinin päävastustaja, atamaani Pjotr Krasnov, pakeni sodan jälkeen ulkomaille ja teki sittemmin yhteistyötä saksalaisten kanssa. Kolmannen valtakunnan luhistumisen jälkeen kapinallisjoukkojen johtaja jäi Stalinin miesten vangiksi ja teloitettiin. Tsaritsynin kaupunki sai sisällissodan tapahtumien muistoksi nimekseen Stalingrad. Saksalaiset eivät ehkä hyökänneet Volgan suulle kaupungin nimen vuoksi, mutta neuvostoliittolaisille ja Stalinille itselleen tuolla asutus- ja teollisuuskeskittymällä oli äärimmäisen tärkeä historiallinen ja symbolinen arvonsa. Puna-armeija kukisti Stalinin johdolla sitkeimmät vihollisensa Stalingradin porteilla peräti kahdesti.


Arvio: 2/5


OBORONA TZARITZYNA, 1942 Neuvostoliitto
Ohjaus: Vasiljevin veljekset
Käsikirjoitus: Vasiljevin veljekset
Näyttelijät: Miheil Gelovani, Nikolai Bogoljubov, Mihail Zharov

Volotshajevin päivät (1937)

Japanin ja Venäjän keisarikunnan kaukoidän mittelöillä oli pitkälliset seuraamukset kokonaisten maanosien poliittiseen ja sotilaalliseen historiaan. Venäläisten kykenemättömyys pysäyttää hyökkäävien japanilaisten ryntäystä johti häviäjän välittömään arvovaltatappioon ja osittaiseen vallankumoukseenkin. Eurooppalaiset tarkkailijat, joista yksi oli saksalainen Max Hoffmann, tutkivat tarkkaan tulevien vihollistensa strategisia heikkouksia mahdollista suursotaa silmällä pitäen. Japani nousi voitollaan maailman suurvaltojen joukkoon, innoittaen samalla muita länsimaisen imperialismin uhkaamia kansoja nousemaan isäntiään vastaan. Niin musertava oli kaukoidän selkkauksen vaikutus, että Japanin interventiolla panikoitiin jopa Stalinin Neuvostoliitossa vielä toisen maailmansodan kynnykselläkin.

Vasiljevin veljesten Volotshajevin päivissä pahin mahdollinen tapahtuu, kun lain ja oikeuden kouraa pakoilevat vastavallankumoukselliset kapinakenraalit lavastavat yhdessä japanilaisten liittolaistensa kanssa selkkauksen neuvostovaltion itäisissä osissa. Japanin armeija saa näin tekosyyn marssia Neuvostoliiton suuriin satamakaupunkeihin ja saattaa koko Volotshajevskin alueen valtansa alle. Sankarillisen puna-armeijan on yhdessä paikallisten kanssa puolustettava isänmaataan kieroa vihollista vastaan. Lopussa nähtävä rynnäkkö toi mieleeni stereotyyppiset mielikuvat neuvostoliittolaisista massoista talvisodassa – niin kömpelösti jättimäinen ihmisaalto syöksyy kohti vihollisen linjoja ilman suojatulta tai näköesteitä.

Mitäköhän ihmettä Vasiljevin veljeksille tapahtui Tshapajevin jälkeen? Duo tuotti yksintein vuosikymmenen parhaisiin lukeutuvan elokuvan, jonka välitön seuraaja paljastuikin melkoiseksi pannukakuksi. Tempoltaan Volotshajevin päiviä on mielestäni aivan liian hidas – suorastaan puiseva, dialogia on yllättävänkin paljon ja näyttelijät ovat paikoin erittäin tönkköjä. Varsinaiseen toimintaankin päästään vasta liki puolivälissä venäläisten partisaanien ottaessa yhteen japanilaisen miehittäjän kanssa. Lopun suuremmat taistelut ovat koreografioiltaan ja sotilaalliselta uskottavuudeltaa nollatasoa. Ehkä Neuvostoliiton parhaat asiantuntijat viruivatkin näihin aikoihin vankileireillä. Eihän talvisodan sotilaallinen katastrofikaan tyhjästä tullut.

Olen näkemästäni tymistynyt, suorastaan pöllämystynyt. Oma teoriani Vasiljevien epäonnistumisesta on seuraava: Tshapajevin menestyksessä ei ehkä ollutkaan kyse pelkästä ohjaajien osaamisesta, vaan tuotantoryhmään muut huipputekijät täydensivät kaksikon heikkouksia omilla vahvuuksillaan. Seuraavassa projektissaan Vasiljevit saivat tuekseen eritasoisen ryhmityksen, jolloin myös lopputulos kärsi kulissien takaisesta epäsointuisuudesta. Mitään en kykene todistamaan, mutta näin uskoisin Vasiljeveille käyneen. Kaksikko ohjasikin yhdessä enää kaksi elokuvaa ennen katoamistaan jonnekin historian hämäriin. Volotshajevin päivät onkin kuin neuvostoliittolaisen elokuvan vastine John Miliuksen Punaiselle vaaralle. Puna-armeija ei lopulta hyökännytkään Amerikkaan, eivätkä japanilaiset Neuvostoliittoon. Rauha maassa, järjestys kotona.


Arvio: 2/5


VOLOCHAYEVSKIYE DNI, 1937 Neuvostoliitto
Ohjaus: Vasiljevin veljekset
Käsikirjoitus: Vasijlevin veljekset
Näyttelijät: Varvara Myasnikova, Nikolai Dorohin, Lev Sverdlin

Siperialaisia (1940)

Paljon on vettä virrannut Volgan varrella sitten Lev Kuleshovin varhaisten montaasikokeilujen. Neuvostoelokuvan suuresta kokeilijasta ei koskaan tullut Sergei Eisenteinin kaltaista maailmantähteä. Vaikutusvaltaisena auktoriteettina ja kulttuurilähettiläänä ohjaajan maine ei kuitenkaan kärsinyt sen enempää muutamasta hedelmällisestä epäonnistumisesta kuin kieltolistalle joutuneesta teoksestakaan. Siperialaisia onkin osoitus vanhan mestarin kyvystä sopeutua muuttuvassa ajassa sekä taidosta löytää luovia keinoja ilmaista itseään sosialistisen realismin puristuksissakin. Yllättävää kyllä: edes stalinistiset painotukset tai lopussa nähtävä Stalinin (Miheil Gelovani) hahmo eivät Kuleshovin käsissä haise nykysilmäänkään liiaksi propagandalle. Kas, siinäpä on innovaatio poikineen!

Ajatus Siperialaisten juonen takana on kauniin yksinkertainen: Uudenvuodenyönä vanha metsästäjä kertoo kahdelle pojalle tarinan Stalinin piipusta. Vanhaan aikaan muuan miekkonen auttoi Isä Aurinkoisen pakenemaan siperialaiselta pakkotyöleiriltä, ja muistoksi urotyöstään Stalin antoi tälle tupakointituubinsa. Aikojen saatossa tuo mystinen pössyttelyväline kuitenkin katosi. Pojat päättävätkin lähteä seikkailuun palauttaakseen kadonneen arvokalun alkuperäiselle omistajalleen Moskovaan. Poikien seikkailussa onkin kyse eräänlaisesta initaatioriitistä, jonka päämääränä on jumaloidun suuren johtajan hyväksyntä. Stalinkin varmasti laadukkaan tupakan ystävänä jo kaipaili ammoin kadonnutta piippuaan.

 

Siperialaisia katsoessa voi vain huokaista hämmästyksestä, kuinka Kuleshov jaksoi vielä vanhemmilla päivilläänkin panostaa ilmaisuunsa. Mestarin stalinistinen lastenleffa onkin harvinaisen sujuva ja hyvännäköinen teos, ja ohjaajan tyylittelyt – kuten uudenvuodenjuhlat sekä unimaista auraa huokuva tupakansavu – ovat vinkeitä ideoita piipusta kertovalle tarinalle. Siperian kaunis luonto lumisateineen on sekin komea miljöö lasten seikkailulle. Nätteinä yksityiskohtina Kuleshovin elokuvan taustalta pystyy bongaamaan käen kukunnan kaltaisia vinkeitä luontoääniäkin vähän kuin Tarkovskin leffoista vuosikymmeniä myöhemmin. Kuleshovin kerronta tuntuukin liukuvine leikkauksineen ja luontokuvineen erittäin modernilta ja satukirjamaiseltakin.

Pelkkää yksinäistä metsäretkeä ei Siperialaisia silti ole, vaan elokuvan tarina painottaa yksilön sijaan suuremman ihmisjoukon yhteistä ponnistelua yhteisen ongelman ratkaisemiseksi – sosialistisen elokuvan perusteemoja tämäkin. Mitä taas sosialistisen realismin suureen kaanoniin tulee, on Siperialaisia mielestäni keskivertoa onnistuneempi genren teos kevyesti. Neuvostoliittolaiset nuorisoelokuvat yleensäkin ovat kepeydessään ja suhteellisessa poliittisessa neutraaliudessaan erittäin mielekkäitä katsoa, nuorten näyttelijöiden amatöörimäisyydessä on tiettyä sympaattista autenttisuuttakin. Edes erityisen puisevana näyttelijänä pitämäni Aleksandra Hohlova ei saanut pilattua iloani – tämä olikin hänen viimeinen elokuvansa ja klimaattinen joutsenalaulunsa. Ikääntyvä Kuleshov sen sijaan jatkoi vielä muutaman vuoden ohjaajana ennen siirtymistään muihin töihin


Arvio: 3.5/5


SIBIRYAKI, 1940 Neuvostoliitto
Ohjaus: Lev Kuleshov
Käsikirjoitus: Aleksandr Vitenzon
Näyttelijät: Miheil Gelovani, Aleksandr Putko, Aleksandr Kuznetsov