Aggressive Retsuko (2016)

Sanonta kuuluu, että 99% kaikesta on kuraa. Kaikella tarkoitetaan siis myös animea. En edes muista milloin olisin jaksanut seurata mitään uutta sarjaa muutamaa ensimmäistä jaksoa pitemmälle, ja siitäkin vähästä taitaa olla aikaa vähintään kymmenen vuotta.
Aggressive Retsuko on siis varsin poikkeuksellinen tapaus – ja ihan syystäkin. Kyseisen sarjan on tuottanut sama Sanrio, joka on tuottanut Hello Kittyn ja Chirinin Kellon, joka on edelleen yksi suosikkielokuvistani koskaan. Joskus vuosipari takaisin firma järjesti suuren asiakaskyselyn, jossa kartoitettiin yleisön toiveita uuden hahmon suhteen ja tulos oli, että kansa kaipaa aikuisempaan makuun tehtyä palkansaajanäkökulmaa korostavaa Hello Kittyä. Retsuko on Sanrion vastaus kansan toiveisiin.

Aggressive Retsuko on pienissä 1-2 minuutin stripeissä julkaistava sarja, jonka päähenkilö on tokiolaisessa suuryrityksessä tylsää toimistotyötä tekevä 25-vuotias söpö pikkupanda nimeltä Retsuko, jolla on tapana päästellä höyryjä death metalin parissa. Sarjan lähes jokaisessa jaksossa Retsuko ajautuu ahdistavaan tilanteeseen tai polttaa tavalla tai toisella päreensä töissä tai vapaa-ajalla, mikä lopulta johtaa Retsukon kuvitteellisen death metal -alter egon valloilleen pääsemiseen. Näin ei kuitenkaan käy jokaisessa jaksossa. Alter egon laulaman metallikappaleen sanoituksen vaihtelevat tilanteen mukaan; toisinaan aiheena on stressaava työtaakka, toisinaan lyriikat väännetään vaikka pipareista.

Oikeassa mielentilassa Aggressive Retsuko on älyttömän hauskaa seurattavaa. Itse pidän erittäin paljon Retsukosta itsestään, hahmo on sopivan yksinkertainen ja helposti samaistuttava, ja käytännössä jokainen nolo tilanne johon hahmo joutuu ja jokainen hankala henkilö, jonka Retsuko kohtaa on käytännössä tuttua kamaa jokaiselle opiskelu- tai työelämässä kauemmin viihtyneelle. Oma suosikkijaksoni ja tilanne, johon itse samaistuin parhaiten oli keskustelu sääliä ja huomiota kerjäävän hahmon kanssa. Minulla oli joskus tyttöystävä, joka oli täsmälleen tuollainen surkimus. Te ette ihmiset tiedä, miten ärsyttävää se voi oikeasti olla. Retsukon räjähtäminen lopussa tuntui niin hyvältä.

Aggressive Retsuko on sen verran simppeli sarja, ettei siitä oikeastaan pysty kauhean syvällisesti kirjoittamaan. Siitä joko pitää paljon tai sitten ei ollenkaan. Itse pidän sen ideasta ja hahmoista kovasti, parhaimmillaan sarja on ääneen naurattavaa hubaa, jota palaa mielellään seuraamaan yhä uudestaan ja uudestaan. Ja vaikkei sarjasta pitäisikään, niin minuutin tai kahden mittaisten jaksojen katsominen tuskin on mistään tärkeämmästä pois.


Arvio: 5/5

Hardcore (2015)

”You’re a half man, half pussy!”

Tunnet Seagalin, John Woon ja Die Hardin varmaan.
Ja van Dammen ja Arskankin harmaan.
Mutta leffa tää, sulta kulkuset hittoon räjäyttää!

Elokuva on nimeltään Hardcore. Ytimekkäästi nimetty raina on venäläisten lahja tämän maailman miehisille tosiäijämiehille: suoraa ja tinkimätöntä toimintaa, räjähdyksiä ja tissejä koko rahan edestä puolitoista tuntia. Tämä elokuva on niin äijää kamaa, että se saa rintakarvat kasvamaan silkalla mahtavuudellaan. Tässä leffassa on niin paljon puhdasta testosteronia ja adrenaliinia, että sen näkemisen jälkeen olo on kuin jollain seksuaalisella tyrannosauruksella. Hardcore taitaa vielä olla niitä harvoja ihan oikeita toimintaelokuvia, joissa ei nähdä juurikaan cgi-tehosteita tai supersankaripiereskelyä, mikä vaan parantaa tätä entisestään. Asiaan!

Kuten jokaisessa maailman äksönleffassa, myös Hardcoressa on mahdollisimman höntti juoni, jonka ainut varsinainen tarkoitus on pitää sankaria liikkeessä ja antaa joku uskottava syy mätkiä porukkaa lättyyn loppuelokuvan ajan. Hardcoren päähenkilö on toimintaukkeli nimeltä Henry, joka herää mystisestä laboratoriosta muistinsa menettäneenä. Laboratoriossa miestä tervehtii blondi nainen, joka kertoo olevansa tämän vaimo. Sitten labraan hyökkää pitkätukkainen veijari nimeltä Akan. Akan on telekineettisiä voimia käyttävä kukkakeppi, jonka suunnitelmissa on rakentaa kokonainen aivopestyjen supersotilaiden armeija ja kidnappaapa heittiö vielä huvikseen Henryn vaimonkin. Kostoreissuun lähtevä Henry liittoutuu matkan varrella mystisen Jimmyn ja tämän lukuisien sivupersoonien kanssa Akania ja miehen kätyreitä vastaan. Tapahtumat sijoittuvat Venäjälle.

Yksi älytön neronleimaus Hardcoressa on, että se on kuvattu kokonaan ensimmäisestä persoonasta eikä Henryn kasvoja nähdä oikeastaan ollenkaan. Tämän ansiosta hahmolla on voitu käyttää valtava määrä eri stuntmiehiä kaikenlaisia hulluja takaa-ajoja ja kiipeilyjaksoja tekemässä. Heiluva kamera tuo kaikki kahjoimmat ja vaarallisimmatkin jutut suoraan katsojan eteen ja imee täysin mukanaan. Monessa kohtaa meno oli jo niin lennokasta, että joutui pakosti ihmettelemään miten näitä on oikeasti pystytty edes tekemään. Ihmeelliseltä tuntuu, ettei kukaan oikeasti loukkaantunut tätä kuvattaessa, sen verran hurjaa meno toisinaan on. Välillä muistetaan onneksi päästellä vähän höyryjä venäläisessä ilotalossa!

Toimintajuttujen puolesta Hardcore on juuri sitä mitä lupaakin: täyttä tavaraa. Porukkaa ammutaan, räjäytetään ja piestään kuoliaaksi aivan jäätävää tahtia; välillä revitään jo sydämiäkin rinnasta sekä toisinaan jo juostaan tankkeja ja taisteluhelikoptereitakin pakoon. Koko touhu on vedetty vauhdissa ja väkivallassa niin totaalisen överiksi, että tämä käy jo ihan komediasta. Välillä turpasauna on niin hektistä ja lätty lätisee niin vauhdilla, että oman osansa saa myös väärässä paikassa seisova emäntä ja tarjoilijakin! Puolenvälin jälkeen voisi jo luulla, että kaikki kovin äksön tuli jo nähtyä, mutta ei. Viimeinen 10-20 minuuttia on niin uskomatonta sekopääüberiä väkivaltaoopperaa, että itse repesin niillä paikkeilla ja nauroin jo ääneen koko loppuelokuvan. On tämä uskomatonta viihdettä!

Valitettavasti tässäkin on ne pienet jutut, jotka estää tätä nousemasta ihan viiden tähden elämykseksi. Ensinnäkin se tarina on miehekästä dialogia ja itseironista huumoria lukuun ottamatta aika… pöhköhkö. Jimmyn hahmo on koko elokuvassa melkeinpä pelkästään pakollisia rauhallisempia ja humoristisempia kohtauksia varten ja pahis on melko munaton nössö. Jälkimmäisen kohdalla asia tosin on vaan hyvä, koska rasittavan hipin kurittamista on vaan aina nautinnollisempaa katsella! Kasvissyöntiä ja neulepaitoja ei harrasteta, prkl!

En muista milloin olisin toimintaelokuvaa katsellessani nauranut niin paljon kuin Hardcoren kanssa. Hardcore on kaikessa överiydessään käsittämättömän hauska ja viihdyttävä elokuva – paljon parempi kuin se cgi-kuorrutettu rähmä, jota nykyään tungetaan joka tuutista. Tässä ihan oikeasti tapahtuu asioita ja sen tuntee iholla asti. Hardcore on varmaan miehille samaa mitä joku Fifty Shades of Grey on joillekin naisille, mutta tämä vain on luonnollisesti valovuosia parempi. Unohtakaa Citizen Kane, unohtakaa Tokyo Story, unohtakaa Hyvät, pahat ja rumat. Tämä on pala kauneinta elokuvataidetta - tosimiehille. Röaarrrhhh!!!!

"Who would've thought that pussy is a hell of a motivator?"


Arvio: 4.5/5

HARDCORE HENRY, 2015 Venäjä, USA
Tuotanto: Ilya Naishuller, Natalia Kononenko, Timur Bekmambetov, Inga Vainshtein Smith
Ohjaus: Ilya Naishuller
Käsikirjoitus: Ilya Naishuller
Näyttelijät: Ilya Naishuller, Sergey Valyaev, Andrei Dementiev, Sharlto Copley, Danila Kozlovsky, Haley Bennett.

Love Exposure (2008)

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.” (1. Kor. 13:1)

Kaikesta raamatun siteeraamisestani päätellen tämän on pakko olla joku kristillinen hihhulielokuva. Vai? Kyllä ja ei. Love Exposure ei varsinaisesti ole sen enempää hengellinen kuin hengellisyyttä pilkkaavakaan elokuva. Elokuvan ohjannut Sion Sono tunnetaan kotimaassaan jonkinlaisena anti-establishment -taiteilijana, jolle uskonto edustaa lähinnä yksilöllisyyden tukahduttavaa indoktrinaatiota ja aivopesua, jolla onkin arvoa lähinnä symbolisessa mielessä. Love Exposuren yhtenä tärkeänä teemana rakkauden, himon ja hulluuden lisäksi on kuitenkin uskonnollisuus, etenkin kristillinen sellainen. Aihetta käsitellään varsin neutraalin kyynisesti, joten sen suhteen ei pitäisi olla ongelmia.

Koska kyseessä on ihan aikuisten oikeasti nelituntinen massiivinen eepos, en edes yritä perata tässä kaikkea tarinaa kovin yksityiskohtaisesti. Elokuvan juoni jakautuu useampaan osioon, jossa seurataan ainakin 3-4 eri henkilön toisiinsa kietoutuvia tarinoita. Ensimmäisen osan ja koko elokuvan ensisijaisena päähenkilönä toimii hartaassa kristillisessä perheessä kasvanut teini-ikäinen Yū Honda (erinomainen Takahiro Nishijima). Lapsena Yū lupasi uskovalle äidilleen etsiä oman elämänsä Neitsyt Mariaa ja perustaa perheen. Myöhemmin äiti kuitenkin sattui kuolemaan ja leskeksi jäänyt isä päätti ryhtyä papiksi. Erinäisten käänteiden jälkeen isä masentuu ja miehen turhautuminen purkautuu raivokkaina saarnoina ja aggressiivisena syntien tunnustamisen tivaamisena pojaltaan. Koska Yū kokee syntien tunnustuksen ainoana tilaisuutena kohdata yhä etääntyneemmäksi käyvä isänsä, mutta pitää valehtelemista kiusallisena, hän päättää alkaa tehdä tarkoituksella mahdollisimman paljon syntiä päästäkseen tunnustamaan ne sitten isälleen. Tästä alkaa koko massiivisen elokuvan varsinainen tarina.

Love Exposure on pahuksenmoinen sekoitus aivan kaikkea mahdollista räävittömästä komediasta eksploitaatioon ja jopa vähäsen splatteriin, välillä tarina muuttuu nuorisokuvaukseksi ja välistä mennään puhtaan romantiikan puolelle. Välistä elokuva naurattaa ääneen, välistä mennään jo pienen jännityksen puolelle ja lopussa jopa hiukan liikututaan kun viimeistään ymmärretään mistä koko jutussa oikein olikaan kyse. Sanoisin, että näin pitkässä elokuvassa tällainen monipuolisuus on vain hyvästä. Itselläni ei aika tullut ainakaan missään vaiheessa pitkäksi, vaikka välistä taukoa joutui pakostikin pitämään ihan jo kipeytyneiden istumalihastenkin vuoksi. Yllättäen näin monipuolinen sisältö on osattu vieläpä yhdistää erittäin sujuvaksi eteenpäin hienosti soljuvaksi kokonaisuudeksi; Love Exposure ei tuntunut ollenkaan väkisin väännetyltä tai teennäiseltä, enintään läpeensä ennalta-arvaamattomalta. Alun perinhän elokuvalla oli mittaa peräti kuusi tuntia, mutta tuottajien painostuksesta elokuvaa lyhennettiin neljään tuntiin. Ohjaajan mukaan kaikki graafisempi seksi ja väkivalta jäi leikkauspöydälle; tässä versiossa erotiikka ja seksuaalisuus on läsnä lähinnä mentaalisesti ja temaattisesti.

Yksi aivan erityisen ihastuttava puoli elokuvassa on sen mielettömän hyvin kirjoitetut ja persoonalliset hahmot. Yū löytää jo aivan elokuvan alussa tiensä veikeiden pervojen ja rakkareiden joukkoon syntiä harrastamaan. Näillä on oma mystinen tirkistelyyn ja naisten pikkuhousujen salakuvaamiseen erikoistunut sensei, joka on tiettävästi saanut inspiraationsakin itsestään Lloyd Kaufmanista. Yksi tarinan keskeisistä henkilöistä on pervon isänsä kaltoinkohtelemaksi joutunut teinikapinallinen nimeltä Yoko (niin ikään erinomainen Hikari Mitsushima), joka toteaakin miesten olevan täyttä saastaa Kurt Cobainia ja Jeesusta lukuun ottamatta. Yokon elämä kääntyy tarinassa ylösalaisin tämän kohdattua salaperäisen mustapukuisen naisen. Kolmas keskeinen hahmo on lapsena isänsä pahoinpitelemäksi joutunut Aya (loistava Sakura Ando), joka liittyi myöhemmin mystiseen Zero-kulttiin. Aya kantaa läpi elokuvan mukanaan kanarialintua, joka symboloi hänen sieluaan.

Musiikkivalinnat ovat mielestäni Love Exposuressa puhdasta täydellisyyttä. Manchester by the Sean arvostellussani kehuin elokuvan hienoja klassisia musiikkivalintoja, mutta manasin sen yhden nyyhkykohtauksen turhaa pateettisuutta. Tässä elokuvassa kuullaan paljon vanhan ajan kirkkomusiikkia, nykyjapanilaista rockia ja Ludvig van Beethovenin seitsemättä eli samaa Ludvig vania mitä Zardozissakin. Välillä musiikki on ironista, toisinaan pelkästään sopivasti tunnelmaa luomassa ja välillä on sopivasti täysin hiljaista. Missään kohtaa ei sorruta turhaan nyyhkimiseen tai sentimentaalisuuteen, vaikka tässä melodraamaakin ehkä hiukan on mukana. Soundtrack on toisin sanoen hieno työtä. Samaa tasoa timanttisten näyttelijäsuoritusten kanssa. Tästä minä pidän. Paljon.

Näin Love Exposuren näkemisen jälkeen tuntuu jotenkin omituiselta, että tämä elokuva on niin kauhean tuntematon kuin mitä se on. Kyseessä on ehdottomasti persoonallisen järkälemäinen taideteos, jossa kiteytyy ainutlaatuisella tavalla kaikki, mikä japanilaisessa nykyelokuvassa vain on hyvää. Enkä oikeasti tässä vaatimattomassa arvostelussani edes käsitellyt kovin syvällisesti koko rainan valtaisaa juonta tai sen hahmoja. Tällainen elokuva pitäisi mielestäni päästä nauttimaan niin neitseellisesti kuin vain mahdollista. Tämän katsomisen jälkeen erektiosta tai pikkuhousuista ei enää ikinä ajattele samalla tavalla kuin ennen.


Arvio: 5/5

AI NO MUKIDASHI, 2008 Japani
Tuotanto: Haruo Umekawa
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Näyttelijät: Takahiro Nishijama, Hikari Mitsushima, Sakura Ando, Makiko Watanabe, Atsuro Watabe.

When Black Birds Fly (2016)

Well, Oscar- ja Razzie-viikonloppu meni sitten että sujahti ja sain pitää karvahattuni. Enää ei vähään aikaan ole tulossa mitään kovin kiinnostavaa teattereihinkaan, joten ainakin seuraaviksi muutamiksi viikoiksi jäänee taas enemmän aikaa tutkiskella underground- ja indie-elokuvien sameita vesiä pelkästään jo ihan huvin vuoksi. Mitä uugeempaa kamaa, sen parempi.

Yritin löytää katselmukseni ensimmäiseksi elämykseksi äärimmäisimmän ja hämärimmän mahdollisen elokuvan ja käsiini osui tällainen hassu tekele nimeltä When Black Birds Fly. Kyseessä on yksi harvalukuisista animoiduista kauhuelokuvista ja likimain kokonaisuudessaan yhden ihmisen tekemä pieni taide-elämys. Peitenimeä ”Jimmy ScreamerClautz” käyttävästä maestrosta en oikeastaan tiedä muuta kuin, että kyseessä on kuulemma happoisiin tuotoksiinsa nähden yllättävänkin normaali ja huumorintajuinen kaveri, joka omien sanojensa mukaan vain kehittelee luovia tapoja maksaa vuokransa. Jos haluatte vähän esimakua kaverin mielipuolisesta tyylistä niin etsikää jostain käsiinne tämän leffan traileri. Lupaan, ettei jätä ketään kylmäksi.

When Black Birds Flyn tarina sijoittuu Heaven-nimiseen amishmaisen uskonnollisen kultin hallitsemaan kylään, jossa ihmiset palvovat sokeasti Caine-nimistä kulttijohtajaa. Kaikki kylään sijoitetut kohtaukset on toteutettu mustavalkoisena ja äärimmilleen vedetyillä musta/valko-kontrastreilla. Ainoat värilliset objektit koko kylässä ovat luonnollisesti Cainen kuvat. Kylää ympäröi salaperäinen muuri, jonka tarkoitus on virallisen totuuden mukaan suojata kyläläisiä kaikelta pahalta. Muuria ja kylän järjestystä valvoo aseistautunut ja naamioitunut moraalipoliisi. Kylän televisiosta tulee pelkkää propagandaa ja sen kouluissa on kyse pelkästä indoktrinaatiosta sekä aivopesusta.

Heti tarinan alkuun muuan pariskunta saa Cainen kultilta luvan hankkia lapsen. En ymmärrä alkuunkaan mitä tässä tapahtuu ja miten paljon kohtauksesta on pelkkää tietokoneohjelman grafiikkabugia, mutta pariskunta saa kuin saakin lapsen. Myöhemmin lapsi saa nimekseen Marius. Kun Marius on tarpeeksi vanha, hänet pannaan kouluun aivopestäväksi. Koulussa Marius ystävystyy Eden-nimisen tytön kanssa. Eden ja Marius karkaavat yhdessä muurin toiselle puolelle pahaan maailmaan, joka on ulkoisesti kylän täydellinen riemunkirjava vastakohta, jossa kaikenlaiset värien äärimmäisimmätkin kontrastit on vedetty niin överiksi kuin mahdollista - kuin suoraan jostain astetta pahemmassa happotripissä. En taaskaan osaa sanoa miten paljon tästä on tarkoituksellista ja miten paljon pelkkää bugia, mutta suurin osa elokuvasta on juuri tällaista luovaa kaaosta ja täydellistä psykedeelistä hulluutta.

En osaa edes selittää, mitä tästä eteenpäin tapahtuu, mutta homma taitaa puolessa välissä muuttua jonkinlaiseksi hämäräksi satiiriksi. Tai näin ainakin itse sen tulkitsin. Pieniä viittauksia löysin ainakin Monty Pythonin ja Eraserheadin suuntaan, mutta voin olla väärässäkin. Parhaimmillaan elokuva on, kun se unohtaa vähäisimmänkin juonensa ja keskittyy lähinnä täydelliseen päämäärättömään kaheliuteen. Oma suosikkikohtaukseni koko elokuvassa on pitkä mielikuvituksellinen jakso, jossa lapset kulkevat ”kissan” mukana psykedeliamaailmassa ja vähitellen kissa mutatoituu yhä hämärämmäksi otukseksi. Lopulta siitä tulee antropomorfinen kolmipäinen vuohi, jolla on päässä tuhat silmää ja kolme sarvea sekä ylimääräisiä silmiä ja suita ympäri kehoa. Dude, mitä oikein olet poltellut? Mitä ihmettä mä oikein katson?

Kuten odottaa sopii, tällaisen yhden ihmisen omalla ajalla ja rahalla tekemän elokuvan animaatio on vuoden 2016 elokuvaksi ihan täyttä kuraa. Tarkemmin sanottuna graafisesti ehkä jotain ensimmäisen Playstationin tai Dreamcastin tasoa, eli suunnilleen jotain Foodfight!in luokkaa. Kaikkein kamalinta on hahmoanimaatio, joka on jo Itse Valtiaitakin huonompaa kamaa; kaikilla Black Bridsin hahmoilla on sama kuollut katse ja irvistys läpi elokuvan, eivätkä suut liiku hädin tuskin ollenkaan sanojen mukaisesti. Kaikki muu visuaalinen anti on joko nerokkainta tai kamalinta mitä on koskaan tehty. Itse pidän tässä nimenomaan psykedeelisistä hörhöilystä ja toisinaan jäätävän monimutkaisista taustoista. Jos kestoa olisi leikattu reippaasti ja turhaa tarinaa jätetty pois sekä keskitytty pelkkään luovaan hulluuteen, tämä voisi olla likimain nerokkainta kamaa koskaan.

Koska elokuva on virallisesti kauhua, keskeisin kysymys kuuluu: aiheuttaako se mitään väristyksiä? En tiedä väristyksistä, mutta ainakin itseni se sai oikeaan tunnelmaan ja vähän ahdistumaankin. Ahdistukseen lienee yhtenä syynä ainakin kaiken mahdollisen yleinen kökköys; tämän katsominen on kokemuksena kuin joku takoisi lekalla jakaukseen. Tarina on sekava kuin mikä, animaatio on ainakin hahmojen osalta täyttä syöpää ja riemunkirjavat värit aiheuttavat päänsärkyä - epilepsiakohtauksia pelkäävien ei kannata tätä edes katsoa. Hyvällä tavalla itseäni tässä kutkutti yleinen ufomeininki ja kaiken äärimmäinen outous sekä loistava äänimaailma/soundtrack, joka toisinaan koostui muun elokuvan tavoin pelkästä bugittavasta mössöstä ja toisinaan tyylikkäästä syntikkasynkistelystä, josta itse pidin paljonkin.

Tämä koko elokuva on jo niin äärimmäinen kummajainen, ettei siitä voi kuin joko pitää todella paljon tai sitten vihata kuin jotain kulkutautia. Keskitietä ei ole olemassakaan. Jollain omituisella tavalla pidin tästä hirvityksestä erittäin paljon. Siinä ei periaatteessa toimi mikään, mutta se kutkutti itseäni juuri oikeista kohdista, että jaksoin katsoa sen loppuun asti – moni muu parempi on jäänyt kesken. When Black Birds Fly on läpikotaisen hullu, järjetön, rikkinäinen ja buginen, mutta onpahan luova ja uniikki. En voi vilpittömin mielin suositella tätä kenellekään edes kokeilumielessä.


Arvio: 4/5

WHEN BLACK BIRDS FLY, 2016 USA
Tuotanto: Jimmy ScreamerClautz, Ruby Larocca
Ohjaus: Jimmy ScreamerClautz
Käsikirjoitus: Jimmy ScreamerClautz
Näyttelijät: Brandon Slagle, David Firth, Devanny Pinn, Erin Russ, J.D. Brown, Ruby Larocca, Victor Bonacore

Hillary's America: The Secret History of the Democratic Party (2016)

”Maybe their plan is to steal… America!”

Olen odottanut tämän dokumentin näkemistä niin kauan. Kaikki mahdolliset merkit viittasivat jo aivan ensimmäisistä trailereista lähtien, että tämä on tosi diippia tavaraa. Vuodenvaihteeseen mennessä tämä löytyi jo kaikkien mahdollisten kriitikkojen huonoimpien elokuvien listojen kärjestä. Moni kriitikko käveli teatterista ulos kesken näytöksen. Viime viikonloppuna tämä voitti vielä neljä Razzieta, joista yksi vuoden huonoimpana elokuvana. Samassa sarjassa oli ehdokkaana mm. Gods of Egypt ja Batman v Superman: Dawn of Justice. Tällaisten meriittien perusteella tämän on pakko olla vähintäänkin ikimuistoinen elämys.

Dokumentti alkaa sen ohjanneen Dinesh D’Souzan joutavilla jaaritteluilla. Ukko oli sekaantunut jokunen vuosi ennen Hillary’s American tekemistä vaalirahoitusvenkuloihin ja joutunut linnaan – tietysti syyttömänä. Miehen itsensä mukaan todellinen syyllinen oli Barack Obama ja Yhdysvaltain hallitus, jotka halusivat hiljentää sankarillisen toisinajattelijan. Mitään todisteita ei luonnollisesti missään vaiheessa näytetä eikä väitteitä perustella. Koko dokumentista ensimmäiset puolituntia tai kolme varttia ovat pelkkää Souzan vankilakämyilyä ja sekalaisia yhteen leikattuja uutispätkiä. Luonnollisesti ohjaajamaestro itse korostaa uutispätkien välissä omaa erinomaisuuttaan ja aiempien höpinöidensä profeetallisuutta ja totuutta.

"Yo guys! Who's that blond Limburger they call the president of United States?"

Vihdoin kolmen vartin jälkeen päästään asiaan. Demokraattipresidentillä oli joskus orjia. Orjia ruoskittiin. Demokraattipresidentti oli ilkeä. Kaikilla demokraateilla oli orjia, joten kaikki demokraatit ovat ilkeitä. Republikaaneilla ei ollut orjia. Republikaanit olivat hyviä. Mitään todisteita ei taaskaan näytetä eikä mitään perustella, vaan Souzan itsensä höpinöiden tuoksi esitellään fiktiivisiä näyteltyjä ja pökkelösti dramatisoituja pätkiä, joiden ainut tarkoitus lienee katsojan kiinnostuksen ohjaaminen pois kertojan perättömistä mölinöistä. Huomaan toisinaan nauravani ääneen koko touhun täydelliselle järjettömyydelle. Hymy hyytyy pakosti, kun katsoo tässä vaiheessa kelloa ja huomaa, että ensimmäinen tunti on jo kulunut, vielä 40 minuutta jäljellä eikä vielä ole viitattu sanallakaan Hillary Clintoniin.

Loppu elokuva jatkaa täysin samoilla linjoilla. Tässä kohtaa kylmä hiki alkaa mennä jo pitkin selkää. Demokraattipuolue on suunnilleen vastuussa kaikesta pahasta, jota maailmassa on koskaan tapahtunut, olipa kyse sitten Yhdysvaltojen sisällissodasta, sattumanvaraisista lavantauti- ja ripuliepidemioista, aborteista tai vaikka natseista ja Holokaustista. Mitään ei luonnollisesti perustella eikä todisteita esitellä. Looginen ketju menee alusta näin: Demokraattipuole on paha koska joillain demokraateilla on ollut orjia ja Bill Clintonilla oli seksisuhde, joten Hillary Clintonkin on sitten paha ihminen. Republikaanipuolue ei luonnollisesti ole Demokraattipuole, joten se on hyvä ja kaikki puoleen jäsenet ovat hyviä. Tämän asian sanomiseen tarvittiin kokonaiset tunti ja kolme varttia, joiden aikana Hillarysta puhuttiin yhteensä ehkä rupiset 5-10 minuuttia.

Mitä meninkään oikein katsomaan. Hillary’s American on pakko olla huonoin ja myötähäpeää herättävin näkemäni propagandaelokuva koskaan. Se uppoaa huonoudessaan jo sellaisiin syvyyksiin, että se on jo melkein tosi hyvä. Itse nauroin vuolaasti koko touhun kädettömyydelle melkein läpi elokuvan. Ainut isompi ongelma, joka estää tätä nousemasta jonkinlaiseksi camp-propagandan kulttiklassikoksi on sen puuduttava pituus; tästä olisi helposti pystynyt leikkaamaan kaikkein puuduttavimmat ja joutavimmat 20-30 minuuttia ja tästä olisi saanut todella hilpeän kalkkunan. Kaikkein ikävintähän tässä mielestäni on, että Hillarylla ja Demokraattipuoleella varmasti on kaikenlaisia luurankoja kaapissa, mutta tämä dokumentti ei oikeastaan edes yritä liipata mihinkään sellaiseen. Käytännössä tämä on pelkästään vajaa kaksi tuntia silkkaa suunsoittoa ja mahdollisimman paljon tunteisiin vetoavaa huuhaata. Olisi edes kahjoa salaliitelyä ja avaruusliskoja, mutta ei.

Mutta tiedättekös mikä Hillary’s Americassa on kaikkein hulluinta? Se on kuulemma viime vuoden katsotuin dokumenttielokuva. Joku on käynyt katsomassa tämän teatterissa asti. Tällä dokumentilla on voinut olla jotain vaikutusta viime syksyn presidentinvaaleihin. Kaikesta päätellen hullun tiedemiehen aivopesukonetta tai ufojen mielenhallintasäteitä ei tarvita. Me teemme sen ihan itse.

My exact face when this travesty of a film was over.

Summary: This film is straight from a horse's ass. It sucks so much it's almost very funny at times, but only almost. It even sucks at sucking. Fuck. Just forget this film and go watch some good porn. Thank you.


Arvio: 0/5

HILLARY'S AMERICA: THE SECRET HISTORY OF THE DEMOCRATIC PARTY, 2016 USA
Tuotanto: Gerald R. Molen
Ohjaus: Bruce Schooley, Dinesh D'Souza
Käsikirjoitus: Dinesh D'Souza, Bruce Schooley
Näyttelijät: Dinesh D'Souza.

Red Hot Riding Hood (1943)

Käsi käy.

Muistan kun kerran kouluvuosina näin televisiosta Tex Averyn Bad Lck Blackien ja se räjäytti tajunnan kerrasta. Kyseessä on omasta mielestäni edelleen hauskimpia ja parhaita koskaan tehtyjä piirrettyjä komedioita. Tex Averya onkin tapana kutsua vaatimattomasti animaation kuninkaaksi. Jos ikinä sattuu lukemaan genreä koskevaa kirjallisuutta tai katsomaan aihetta käsitteleviä dokumentteja, on aivan varmaa, että tämän kaverin nimi vilahtaa jossain vaiheessa. Tex oli piirretyn komedian nero ja maestro numero uno.

Normaalisti ei ole tapana arvostella muutaman minuutin lyhytelokuvia, sillä niistä harvoin saa kunnolla irti. Red Hot Riding Hood on poikkeustapaus. Tämä piirretty on Tex Averylle ja animaatiolle vähän samaa kuin joku Citizen Kane näytellylle elokuvalle. Se on piirretyn komedian perusteos ja tekijänsä magnum opus, joka on järjestään aina valittu alansa parhaiden teosten joukkoon. Jos kyseinen piirretty ei vielä ole tuttu, niin se kannattaa ehkä katsoa ennen tämän analyysin lukemista.

"Bojoing!"

Red Hot Riding Hood on perinteiseen Tex Avery -tyyliin aikuisille suunnattu Disney-parodia, jonka perusjuoni on eräänlainen freudilainen seksin ja erotiikan ympärillä pyörivä versio Punahilkasta. Lyhäri alkaa perinteisenä punahilkkana, mutta hahmojen protestoitua kertoja päättää vähän ”päivittää” tarinaa. Uudessa versiossa Iso paha susi on himokas gigolo, Punahilkka on kuuma tanssijatar ja Isoäiti on hulppeassa pilvenpiirtäjässä asuva puumanainen. Aluksi Susi menee yökerhoon vikittelemään Punahilkkaa, mutta päätyykin itse puumanaisen metsästämäksi. Triviaa tähän sen verran, että tämän lyhärin Punahilkka on Jessica Rabbitin esikuva.

Koko lyhärin huumori on periaatteessa hämmästyttävän härskiä ja monimielistä. Jutun hienous piileekin siinä, että kaikki seksihuumori on muotoiltu niin nokkelasti symboliikan, ironian ja rivienvälijuttujen taakse, että se on jo suorastaan nerokasta. Mitään ei sanota suoraan. Melkein jokainen kohtaus ja kuva sisältää jotain tylppää ja pitkulaista tai kasvavaa, jäykistyvää ja nousevaa. Kun Susi näkee Punahilkan kuuluu äänekäs ”bojoing” ja susi jäykistyy. Suden hulppea limusiini on yksi iso fallossymboli. Kun Susi hurauttaa Isoäidin kämpille limusiini painuu kasaan. Tässä kontekstissa kaikki tällainen on pelkkää freudilaista symboliikkaa ja viittauksia ihmisen anatomiaan.

Jalka "kramppaa".

Yksi iso vitsi on siinäkin, että tämä on tehty äärimmäisen elokuvasensuurin aikaan, jolloin suuteleminen ja kädestä piteleminenkin oli elokuvissa kiellettyä – saati sitten piirretyissä. Red Hot Riding Hoodista sensuroitiin ainoastaan alkuperäinen eläimiin sekaantumiseen viittaava loppuvitsi. Tilalle saatiin jotain melkein yhtä epäkorrektia. Yksi hassu pikku juttu mihin tässä kannattaa kiinnittää huomiota on Suden viheltely. Sitä tiettyä vihelteltyääntä sanotaan englanninkielessä ”wolf whistleksi”. Nerokasta.

Red Hot Riding Hood on puhdasta komedian neroutta ja niitä alan pieniä mestariteoksia, jotka kuuluvat Bad luck blackien kera jokaisen genren ystävän pakolliseen yleissivistykseen. Tällaista kamaa ei varmaan vieläkään ole tullut keneltäkään muulta kuin Tex Averyltä itseltään. Muuten. Nyt kun tuli puheeksi monimieliset piirretyt komediat, niin tiedättekös miksi se Looney Tunesin haisunäätä jahtaa nimenomaan kissoja? No tietysti siksi, että kissa on englanniksi ”pussy”! Sanaleikkejä, sanaleikkejä...

RED HOT RIDING HOOD, 1943 USA
Tuotanto: Fred Quimby
Ohjaus: Tex Avery
Käsikirjoitus: Tex Avery
Näyttelijät: Daws Butler, Frank Graham, June Foray, Kent Rogers, Sara Berner

Pocahontas (1995)

Vuosi on 1607. Joukko englantilaisia siirtolaisia rantautuu kuvernööri Radcliffen johdolla Uuden maailman rannikolle. Yksi siirtolaisista on vapaaluontoinen seikkailija nimeltä John Smith. Samaan aikaan Powhatanien intiaaniheimo kuulee valkoisen miehen saapumisesta ja maahanmuuttokriittiset mielipiteet valtaavat alaa. Pocahontas on vapaaluontoinen söpöjen eläinsidekickien kanssa seikkaileva päällikön tytär, joka kaipaa elämältä enemmän ja myös laulaa aiheesta. Itse käytän Pocahontasista nimitystä ”Disney-prinsessa intiaanina”.

Pocahontas oli aikoinaan ensimmäinen elokuva, joka tuli katsottua teatterissa. Tätä edellisestä katsomiskerrasta oli aikaa melkein 20 vuotta. En tullut asiaa ajatelleeksi ennen kuin huomasin ettei tälle ole vieläkään kirjoitettu Tykkiin arvostelua. Miksiköhän tätä ei kukaan ole vielä arvostellut? Miksiköhän olin itse tämän niin unohtanut? Vastauksena kumpaankin: No tietysti siksi, että Pocahontas on niin laimea ja unohdettava elokuva. Kaikki tässä elokuvassa tarinasta hahmoihin on läpikuultavan ohutta ja tylsää. Pocahontasin hahmo itse on vain yksi tympeän kliseinen Disney-prinsessa muiden joukossa - henkilökohtaisesti olen täysin kyllästynyt niihin kaikkiin. Pocahontaksen tarinakin on niin ennalta-arvattavaa kamaa, ettei mitään rajaa. Valkoisen miehen ahneus ja kysymys siitä, ketkä ovatkaan oikeasti villejä. Cannibal Holocaust - kannibaalien polttouhrit teki saman paremmin.

Kaikkein tylsintä elokuvassa on sen pahis: Radcliffe. Oma suosikkipahikseni maailmassa on Julius Ceasarin salamurhaan osallistunut Brutus (!), joka petti ja murhasi ystävänsä tasavaltaisen valtiomuodon puolesta. Lopulta salamurha ei palauttanut tasavaltaa vaan johti sen lopulliseen tuhoutumiseen. Täydellinen pahis ja tarina. Radcliffe sen sijaan haluaa pelkkää rahaa ja jaksaa toistella motiiviaan jokaisessa lausumassaan repliikissä. Rahanhimoinen ilkiö on vain yksi harmaantylsä variaatio perinteisestä ahneesta korporaatiopahiksesta, jota vihasin jo Bambukarhuissa. Koko hahmolla ei ole mitään filosofiaa, historiaa, tai muuta sen suurempaa motiivia. Omissa kirjoissani Radcliffe on Tarzanin Claytonin ja sen Atlantiksen pahiksen kanssa onnettomimpia ja tylsimpiä roistoja, joita Disney-leffoissa on koskaan nähty.

Mutta ei ”Disney-prinsessa intiaanina” omasta mielestäni mikään täysin epäonnistunut elokuva ole. Itse pidän elokuvan soundtrackia poikkeuksellisen onnistuneena, erityisesti Color of the Windiä ja Savagesia. Jälkimmäisessä on jopa hassu viittaus Victor Hugon Kurjat-musikaaliin vähän kuin vihjeenä seuraavan Disney-leffan suhteen. Color of the Windin sanoista eniten on itseäni jäänyt hämmentämään kohta ”sen miksi ilveskissa naurahtaa”. Miten ilves naurahtaa? Se kuulostaa niin hölmöltä, että ajattelin aina, että siinä lauletaankin ”ilveskissa nauahtaa”. Tarkistin sanoitukset äsken ja siinä lauletaan nimenomaan ”naurahtaa”. Naurahtaa miten? Miten ilves naurahtaa?

Suomalaiset ääninäyttelijät ovat mielestäni alkuperäisiä valovuosia parempia, erityisesti intiaaniprinsessaa esittävä Arja Koriseva, jolla on huomattavasti voimakkaampi ja kauniimpi ääni kuin alkuperäisen Judy Kuhnilla. Harmittavasti käännöksessä on menetetty kaikki sananparret ja murteet, joita alkuperäinen versio hienosti hyödyntää. Osa laivan miehistöstä esimerkiksi on selvästi puheen perusteella irkkuja, mutta toisaalta savoako suomalaisten olisi pitänyt alkaa solkkaamaan?

Yksi hyvä puoli Pocahontasissa on sen animaation taso. Tämähän tehtiin heti Leijonakuninkaan jälkeen, jolloin kasassa oli jo valmiiksi yksi maailman parhaista tiimeistä. Samoihin aikoihin kun tätä alettiin tekemään, Don Bluthin studio meni Pikku Pingviinin ja Peikko keskuspuistossa flopattua konkurssiin ja osa Donin ydintiimistä palasi Disneylle mestarin itsensä mennessä Foxille tekemään Anastasiaa. Visuaalisesti Pocahontas onkin pahuksen tyylikäs elokuva. Erityisen paljon pidän sen musikaalijaksojen, erityisesti Savagesin upeasta animaatiosta ja värityksestä. Disney on harvoin tehnyt visuaalisesti mitään yhtä hengästyttävää. Harmi vain, että tarina ja hahmot ovat täyttä kurwaa.

Kaunottaren ja Hirviön arvostelussani manasin elokuvan puhuvia huonekaluja. Pocahontaksessa ei nähdä puhuvia eläimiä tai puita Kaarnamuorta lukuun ottamatta. Tällä kertaa ainut kysymys on: miksi? Tarinassahan kuvataan intiaanien kulttuuria, jossa palvottiin luonnonhenkiä ja -jumalia. Kaikista maailman Disney-leffoista tässä eläimien ja puiden olisi pitänyt puhua, mutta tällä kertaa tekijät ilmeisesti halusivat keskittyä pelkästään
ihmishahmoihin.

Vielä yksi pikku juttu, joka itseäni jäi tässä mietityttämään. Kun elokuvassa nähdään John Smith ensimmäisen kerran, miehellä on mukanaan persialainen käyräsapeli eli shamshir. Ilmeisesti tekijät halusivat tällä kertoa, että John Smith on maailmaa nähnyt seikkailija. Shamshir on muuten todellisuudessa upea kapine, voin sanoa. Mutta sitten ”leijonanhäntä” häviää lopun elokuvan ajaksi jonnekin. John Smith menee siis seikkailemaan teknisellä kivikaudella elävien vihamielisten villien maahan ja jättää oman aikansa luotettavimman ja käytännöllisimmän aseen punkan alle. Missä järki?

En pidä juurikaan ”Disney-prinsessa intiaanina” -elokuvasta. Se on hienoja musiikkeja, erinomaisia ääninäyttelijöitä ja upeaa visuaalista puolta lukuun ottamatta niin unohdettava ja tylsä elokuva, ettei siitä oikeastaan jää paljoakaan käteen. Leijonakuninkaan, Aladdinin ja Kaunottaren ja Hirviön rinnalla tämä on todella heppoinen elämys. Varmasti kaikki lapset ja Disney-fanit innostuvat tästäkin. Minä en. Cannibal Holocaust on edelleen parempi. Ugh.

Arvio: 3/5

POCAHONTA, 1995 USA
Tuotanto: James Pentecost
Ohjaus: Micael Gabriel, Eric Goldberg
Käsikirjoitus: Carl Binder, Susannah Grant, Philip LaZebnik
Näyttelijät: Christian Bale, David Ogden Stiers, Irene Bedard, Judy Kuhn, Mel Gibson

Tex Avery - Kymmenen suosikkia

Heittäydyn tällä kertaa laiskaksi ja tyydyn lähinnä siteeraamaan Peter von Baghia, joka mielestäni tiivisti Tex Averyn uran hienosti kirjassaan Elokuvan Historia.

”Tex Avery on joskus mainittu animaation kuninkaana; hän on tuonut kovin usein pelkästään lasten alueeksi luettuun animaatioon väkivallan ja erotiikan fantasioita, joiden pakkomielteistä voimaa surrealistinen huumori huikealla tavalla korostaa. Avery aloitti vuonna 1930 ja oli mukana Aisopoksen satujen ja Oswald-kaniinin työryhmässä. Vuonna 1935 hän siirtyi Warnerin palvelukseen ja muokkasi yhdessä [Bob] McKimsonin ja [Chuck] Jonesin kanssa Väiski Vemmelsäären persoonan; myös monet Droopyn rajuimmista hulluntöistä ovat Averyn tuotetta. Vuonna 1941 hän siirtyi MGM:n palkkalistoille ja tuotti siellä muun muassa sarjan Punahilkka-sadun kiimaisia versioita.”

Fanaattisena Tex Avery -fanina päätin koota tähän omat kymmenen suosikkiani järjestyksessä.

1. Red Hot Riding Hood (1943)
Kaikki mahdollinen napsahtaa täysin kohdilleen tässä Texin klassisessa freudilaisessa Punahilkka-parodiassa. Iso paha susi on tässä himokas gigolo, Punahilkka kuuma tanssijatar ja Isoäiti puumanainen. Koko homma on rakennettu siten, että kaikki mahdolliset eleet ja esineet saavat monimielisiä merkityksiä. Alun perin tässä oli eläimiin sekaantumiseen liittyvä loppuvitsi, mutta se leikattiin pois.

2. Bad Luck Blackie (1949)
Tässä lyhärissä nähtiin ensimmäistä kertaa Spike the Bulldog, joka tässä kiusaa kissanpentua. Kissanpentu saa mustalta kissalta pillin, jota puhaltamalla koiran niskaan putoaa kassakaappi, piano tai vaikka lentokone. Tämä oli ensimmäinen näkemäni Texin lyhäri.

3. Northwest Hounded Police (1946)
Droopyn hulluntöistä paras. Iso paha susi karkaa vankilasta ja ratsupoliisi-Droopy lähtee perään. Tässä lyhärissä kaikenlainen fyysinen komedia vietiin niin äärimmilleen kuin suinkaan mahdollista. Pelkästään suden erilaiset kiljaisut naurattavat ääneen.

4. Out-Foxed (1949)
Droopyn hulluntöistä toisiksi paras. Tällä kertaa Droopy on mukana ketunmetsästyksessä. Koko lyhärin kohokohta tulee lopussa, kun ketun pokerinaama pettää täydellisesti.

5. Swing Shift Cinderella (1945)
Punahilkka-trilogian toinen osa. Tällä kertaa himotaan tuhmaa Tuhkimoa. Perusidea on täsmälleen sama kuin Red Hot Riding Hoodissa.

6. Who Killed Who? (1943)
Texin lennokas murhamysteeriparodia. Tässä lyhärissä on yksi parhaista gageista, joita olen ikinä nähnyt. Se liittyy Joulupukkiin.

7. Rock-A-Bye Bear (1952)
Tässä lyhärissä Spike päätyy vahtikoiraksi talviunilla olevalle karhulle. Tämä on niitä harvoja Texin lyhäreitä, joissa ei nähdä ollenkaan takaa-ajoa. Texin huumori on tässä ehkä kaikkein mielettömimmillään.

8. Lonesome Lenny (1946)
Screwy Squirrel on kaunis esimerkki miten vaikea laji slapstick on. Toisaalta tämä on väkivaltaisinta ja kahjointa Texia koskaan, mutta koska yleisö ei pitänyt ollenkaan päähahmosta myös väkivaltahuumori kävi pelkästään ahdistavaksi. Itse ulvoin ääneen koko 7 minuuttia. Tämän lyhärin nimet Lenny ja George tulee John Steinbeckin kirjasta Hiiriä ja ihmisiä.

9. Blitz Wolf (1942)
Tässä kohtaa oli vaikea valita Punahilkka-trilogian kolmannen osan ja Blitz Wolfin väliltä. Blitz Wolf oli Texin ensimmäinen lyhäri MGM:llä ja samalla Ison pahan suden ensiesiintyminen. Tällä kertaa kyseessä on kaikkia maailman propaganda- ja Disney-leffoja parodioiva propagandaelokuva, joka kertoo vinksahtaneen tarinan kolmesta pienestä porsaasta, joista kolmannella on asevarustelu täydessä käynnissä ja Iso paha susi on natsi. Leikkaamattomassa versiossa pommitetaan vielä Japani maailmankartalta.

10. Little ’Tinker (1948)
Texin uran kummajainen. Tex Avery tunnettiin nimenomaan Disney-parodioistaan, mutta kyllä mies itsekin halutessaan osasi. Tämä lyhäri kertoo tarinan tosirakkautta etsivästä haisunäädästä. Sadun moraali on yksinkertaisesti kaunis. Täydellinen ystävänpäiväpiirretty.

Manchester by the Sea (2016)

Luin äskettäin yhden tosi surkuhupaisan jutun. Rutiköyhä venezuelalainen hiihtäjä halusi osallistua Lahden MM-kisoihin, mutta jäi jumiin Ranskaan. Onneksi joukko suomalaisia hyväntahtoisia lahjoitti miehelle kymppitonnin ja unelmasta tuli totta. Sitten joku taisi vihdoin huomata, että Venezuela on oikeasti päiväntasaajalla sijaitseva banaanitasavalta, jossa ei ole sen enempää talvea, lunta kuin hiihtoliittoakaan. Mestarihiihtäjä itse ei osannut edes seistä suksien kanssa saati sitten hiihtää. Sitten paljastui, että Venezuelan oma poika olikin militantti vallankumouksellinen, jota Ranskan poliisi epäili terrorismista. Money well spent. Miten meni niinku omasta mielestä?

Yllä oleva tarina ei oikeastaan liity mitenkään tämänkertaiseen elokuvaan, mutta tulipahan murjaistua. Manchester by the Sea on ainakin ennakkotietojen ja arvostelujen perusteella jälleen yksi vahva ehdokas vuoden parhaaksi elokuvaksi, onpa elokuva jopa päässyt Oscar-ehdokkaaksi kuudessa eri kategoriassa. Elokuvan ohjauksesta vastaavan Kenneth Lonerganin muista ohjaustöistä en osaa sanoa, mutta käsikirjoituksen mies on tuottanut tätä ennen ainakin Gangs of New Yorkiin ja elokuvaan Rockyn ja Bullwinklen seikkailut. Jälkimmäinen saa ainakin itseni kananlihalle.

Manchester by the Sea on pienellä budjetilla tehty draama, jonka päähenkilö on nimeltään Lee Chandler. Lee on katkeroitunut ja omaan maailmaansa eristäytynyt oman tiensä kulkija, joka työskentelee eräänlaisena yleisenä talkkarina Bostonissa. Leen veli Joe sattuu kuolemaan elokuvan alussa ja Leen yllätykseksi veli on testamentissaan määrännyt miehen teini-ikäisen poikansa Patrickin huoltajaksi. Lee joutuu palaamaan lapsuuden kotikyläänsä Manchester-by-the-seahin järjestelemään veljensä hautajaisia ja hoitamaan veljenpoikansa huoltajuuskysymystä. Samalla Lee joutuu kasvokkain traagisen menneisyytensä kanssa.

Mikäli kaipaa elokuvalta jännitystä, toimintaa ja seksiä niin joutuu varmuudella tämän suhteen pettymään, sillä Manchester by the Seassa ei ole noista mitään. Sen sijaan tässä puhutaan alusta asti todella paljon eikä koko elokuvassa taida olla yhtään paria sekuntia pitempää hiljaista hetkeä. Tämä ei ainakaan itseäni haitannut juurikaan, sillä harvinaisen hyvin kirjoitettua dialogia oli mielekästä seurata ja näyttelijät olivat kaikki ensiluokkaisen hyviä, etenkin Patrickia esittävä Lucas Hedges ja pääosaa Leenä tunteella vetävä Casey Affleck. Syön söpöistä pupunpoikasista tehdyn fasistisen karvahattuni ellei jälkimmäinen voita roolistaan Oscaria. Alun perinhän pääosaa kaavailtiin Matt Damonille, mutta mies päätti jättäytyä vain tuottajaksi ja rooli annettiin Affleckille. Oli syy mikä tahansa, jälkikäteen katsoen ratkaisu taisi olla oikea. Ketään muuta ei voisi kuvitellakaan miehen tilalle.

Manchester by the Sean tarina on kerrottu kahdessa aikatasossa. Nykyajasta ja varsinaisesta tarinasta leikataan vähän väliä Leen nuoruutta Amerikan Manchesterissä kuvaaviin flashbackeihin, joista pikkuhiljaa selviää syy miehen katkeruudelle. Nykyaikaa ja flashbackeja on ainakin aluksi vaikeaa erottaa toisistaan, sillä aikatasojen vaihtuessa ei oikeastaan nähdä mitään efektiä ja nykyajan Leen menneisyyden Leestä erottaa lähinnä hiustyyli. Ensimmäisen puolen tunnin tai kolmen vartin jälkeen tähän kuitenkin tottuu eikä koko juttuun kiinnitä enää edes huomiota. Alun hämmennys söi ainakin omaa katselukokemusta jonkin verran. Ehkä tämä on nähtävä useampaan kertaan, jotta koko kuvio avautuisi aivan alusta asti.

Yksi asia, joka ainakin itsessäni herätti vähän ristiriitaisia tunteita, oli elokuvan valituista klassisen musiikin sävellyksistä koottu soundtrack. Itselläni ei ole mitään klassista musiikkia vastaan, päinvastoin. Pääosin homma on musiikkien osalta täydellisesti hanskassa. Oikeastaan homma hajoaa siltä osin vain yhdessä traagisessa kohtauksessa, jossa kuullaan Tomaso Albinonin Adagio g-mollissa minuuttikaupalla. Tuo sävellys on mielettömän hieno, mutta omaan makuuni yksi kliseisimpiä melankolisia kappaleita joita on koskaan tehty. Kyseinen kohtaus itsessään tuntui ainakin omasta mielestäni väkisinväännetyltä kyynelten tihrustukselta enkeliviuluineen ja se tuntuu jatkuvan loputtomasti. Kohtaus toi mieleeni elävästi sen yhden Salkkareiden jakson, jossa se yksi vauva kuoli ja sitten niitä hautajaisia oli nyyhkyviuluineen varmaan kymmenen jaksoa putkeen. En epäile etteikö tuo jotakuta oikeasti kosketa ja itketä, mutta itse koin sen lähinnä halvaksi katsojien manipuloinniksi. Se on pitemmän päälle todella ärsyttävää.

Manchester by the Sea on hyvä elokuva. Sen ohjaus on oikein hyvää työtä, näyttelijät erinomaisia ja käsikirjoitus mielestäni Oscarin arvoinen – Moonlightin kanssa tulee tiukka taisto. Itse en kuitenkaan menisi kutsumaan sitä miksikään mestariteokseksi tai edes vuoden parhaaksi elokuvaksi. Varmasti moni tästä pitää ja ihan syystäkin, mutta ne pienet ärsykkeet, joista yllä jo puhuin söivät ainakin omaa nautintoani huomattavasti. Minä olen kuitenkin omituinen, joten sillä ole mitään väliä. Käykäähän toki katsastamassa jos siltä tuntuu. Minä menen nyt hiihtämään.

Arvio: 3.5/5

MANCHESTER BY THE SEA, 2016 USA
Tuotanto: Matt Damon, Lauren Beck, Kevin J. Walsh, Chris Moore, Kimberly Steward
Ohjaus: Kenneth Lonergan
Käsikirjoitus: Kenneth Lonergan
Näyttelijät: Casey Affleck, Lucas Hedges, Kyle Chandler, Michelle Williams, Gretchen Mol

Silence (2016)

Martin Scorsese on niitä kavereita, jotka tuskin erikseen esittelyä kaipaavat. Mies on ollut alan johtavia ohjaajanimiä jo viimeiset kolme-neljä vuosikymmentä. Martin Scorsese on myös katolinen kristitty. Omien sanojensa mukaan mies on ollut aina kiinnostunut kristillisestä ajattelusta ja teologiasta, aikoipa kuulemma jopa papiksi ennen ohjaajanuran aloittamistaan. Martin Scorsese on myös japanilaisten elokuvien suuri ihailija, mikä tuskin on kenellekään ihme ja yllätys. Japani onkin aina ollut kovimpia elokuvamaita maailmassa. Martin Scorsesella on hyvä elokuvamaku.

Shusako Endon romaaniin perustuvaa Silenceä on jo etukäteen hehkutettu jonain vuosikymmeniä työnalla olleena suurena mestariteoksena, mutta oikeasti todellisuus on paljon mainospuheita tylsempi. Martin Scorsese on eräässä haastattelussa todennut hankkineensa oikeudet elokuvaan jo 80-luvun loppupuolella, muttei kokenut silloin aikaa oikeaksi ja keskeneräinen käsikirjoitus pantiin yksinkertaisesti sivuun vuosikausiksi. Ilmeisesti Scorsese on vanhemmiten taas alkanut miettimään hengellisiä kysymyksiä ja kiinnostui jälleen aiheen filmaamisesta.

Heti alkuun pitää päästä sanomasta, että Silence on omaan silmääni Scorsesen tarantinomainen tribuutti kaikille miehen japanilaisille suosikkiohjaajille ja elokuville. Ehkä suurimmat vaikutteet tälle ovat antaneet ainakin Kenji Mizoguchi ja erityisesti sellaiset elokuvat kuin Lääninherra Sansho ja Ugetsu - kalpean kuun tarinoita. Muita oleellisia vaikutteita on ainakin Mikio Naruselta, Akira Kurosawalta ja Yasojiro Ozulta. Herroista viimeisen lanseeraamia klassisia staattisia tatamiotoksia nähdään etenkin elokuvan jälkimmäisessä puolikkaassa ja Mizoguchin ympäristöä korostavia pitkiä hitaita staattisia ja liikkuvia otoksia etenkin alkupuolella. Löytyisikö tästä vielä Masaki Kobayashiakin? Joka tapauksessa tämä on tyylillisesti lähempänä klassista japanilaista kuin jotain jenkkielokuvaa, mikä taatusti karkottaa suurimman osan geneeriseen supersankarilimaan tottuneista länsikatsojista jo alkuunsa.

Silencen tarina on vähän kuin Joseph Conradin Pimeyden sydän tai Ilmestyskirja. Nyt, mutta kristillisellä teemalla ja sijoitettuna Japaniin. Eletään 1600-lukua. Kristinusko oli vuosikymmeniä aiemmin levinnyt Japaniin portugalilaisten ja espanjalaisten kauppiaiden mukana. Tokugawa Shogunaatti piti uutta uskoa uhkana sikäläiselle elämänmuodolle ja kielsi sen harjoittamisen ja käännytystyön 1610-luvun paikkeilla. Seuranneissa vainoissa kristinusko pyrittiin kitkemään maasta juurineen väkivalloin ja kansaa pakkokäänytettiin takaisin perinteisiin japanilaisiin uskontoihin. Elokuvan tarina sijoittuu 1630 tienoille. Kaksi portugalilaista jesuiittaa lähetetään Japaniin lähetyssaarnaajiksi ja tutkimaan kunnioitetun isä Cristóvão Ferreiran (erinomainen Liam Neeson) väitettyä uskostaluopumista. Suurin osa tarinasta on kerrottu Andrew Garfieldin mainiosti esittämän jesuiittapappi Sebastião Rodriguesin näkökulmasta.

Varmaan turhaa erikseen mainita, että koska kyseessä on hengellinen kristillinen elokuva, Silence myös sisältää valtavan määrän raamatullista kuvastoa ja eettistä peruspohdintaa, jonka ymmärtäminen on aika oleellista elokuvan nauttimiseksi. Keskeinen moraalinen konflikti koko elokuvassa perustuu kristityn sanomattomaan velvollisuuteen seurata Kristuksen esimerkkiä ja tarpeen tullen uhrautua marttyyrinä omiensa puolesta. Kun Kristuksen esimerkin seuraaminen tarkoittaakin petolliseksi Juudakseksi tai Herran kolmasti kieltäväksi Pietariksi ryhtymistä, repii sisäinen kiirastuli rikki sitkeimmänkin uskovaisen.

Elokuvan nimi itsessään tulee piinaavasta hiljaisuudesta, jolla Jumala vastaa elokuvan kärsivien kristittyjen rukouksiin. Kirjaimellisesti tähän hiljaisuuteen viitataan erityisesti elokuvan alkupuolella, jossa puhutaankin pitkälti kuiskaten. Musiikkia ei Silencessä ole likimain ollenkaan. Pituutta Silence on melkein kolme tuntia ja tarina etenee länsimakuun varsin verkkaisesti. Koko elokuvassa ei nähdä käytännössä ollenkaan väkivaltaa tai seksiä, minkä nyt viimeistään luulisi karkoittavan viimeisetkin uteliaat.

Henkilökohtaisesti pidän erittäin paljon japanilaisista elokuvista ja kristillisestä etiikasta. Martin Scorsesen Silence olikin kuin juuri minua varten tehty; siinä oli kaikki tarpeellinen mistä tällaisessa elokuvassa itse yleensä nautin: Paljon symboliikkaa ja erilaisia tasoja, kiinnostava miljöö ja hahmot, vaikuttava henkinen konflikti ja muutenkin ensiluokkaisen hyvä toteutus. Näillä näkymin elokuvasta on tulossa ohjaajan uran pahin taloudellinen floppi, mitä en oikeastaan edes ihmettele. Silence on pohjimmiltaan niin epämuodikas ja erilainen, ettei sen uskoisi oikeasti kiinnostavan ketään kevyttä viihdettä etsivää ja perinteisestä kristinuskosta vieraantunutta keskivertokatsojaa. Itselleni tämä on vuoden parhaita elokuvia.


Arvio: 4.5/5


SILENCE, 2016 USA, Meksiko, Japani
Tuotanto: Martin Scorsese, Irwin Winkler, Gaston Pavlovich, Randall Emmett, Barbara De Fina, Vittorio Cecchi Gori, Emma Tillinger Koskoff
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Martin Scorsese, Jay Cocks Shusako Endon romaanin pohjalta.
Näyttelijät: Andrew Garfield, Liam Neeson, Adam Driver, Claran Hinds, Tadanobu Asano

Fifty Shades Darker (2017)

Muistan joskus lukeneeni eräästä tieteellisestä kokeesta, jonka tarkoitus oli mitata kastemadon älykkyysosamäärä. Koetta varten tehtiin kahteen haaraan jakautuva simppeli labyrintti, jossa oli kaksi päätepistettä. Toisessa päätepisteessä kastemato sai pienen sähköiskun, jonka jälkeen koe aloitettiin alusta kunnes kastemato ymmärsi kääntyä toiseen suuntaan ja sai palkinnon. Kastemato sai sähköiskun muistaakseni 40-400 kertaa ja sen älykkyysosamääräksi arvioitiin n. 0,10 keskihajonnalla 16.

Uskon vakaasti, että Twilight- ja Fifty Shades -sarjat ovat osa jotain ihmismassoille suunniteltua suurta kollektiivista älykkyystestiä, jossa kansalle luvataan kerta toisensa jälkeen jumalaista romantiikkaa ja kuumaa seksiä, mutta lupaukset petetään kerta toisensa perään ja tulos on aina täyttä kuraa. Näin jatkuu, kunnes kansa vihdoin oppii ja jättää ne suosiolla katsomatta. Kokeen loppua ei ainakaan vielä ole näköpiirissä. Massojen kollektiivista älykkyysosamäärää en ilkeä edes arvioida.

Parin vuoden takainen Fifty Shades of Grey oli täyttä kuraa, joka sai lähinnä kivekset vetäytymän vatsaan. Lankesin siihen itsekin. Mutta miten ihmeessä ajauduin katsastamaan tämän jatko-osan vaikka tiesin sen kusevan vähintään yhtä paljon kuin edeltäjänsä? Uteliaisuus. Sitä se on. Tai ehkä syy on se, että kuulin kirjailijamestari E.L. Jamesin pettyneen edelliseen osaan ja päättäneen ottaa ohjat tällä kertaa omiin käsiinsä. Näistä lähtökohdista tämän piti kaiken järjen mukaan olla jo niin huono, että se on hyvä. Väärin. Järki on yliarvostettu kapistus. Katsoin elokuvan ja nyt lähinnä hävettää.

Koska tämä on suoraa jatkoa Fifty Shades of Greylle, täytynee vähän avata myös sen juonta. Jos ette ole kyseistä merkkiteosta nähneet, niin loppukappaleen mittainen spoilerivaroitus. Edellisessä osassa ujo, mutta himokas Anastasia Steele (Dakota Johnson) kohtasi timmeillä vatsalihaksilla varustetun namupoika Christian Greyn (Jamie Dornan), joka paljastui stalkkeriksi, kontrollifriikiksi ja erilaisten seksileikkien spesialistiksi. Sitten elokuvassa kuksittiin yhteensä sellaiset 5 minuuttia. Lopussa Christian vähän läpsäisi Anastasiaa turhan lujaa pepulle ja Ana lähti matkoihinsa.

Fifty Shades Darkerin alussa Ana palaa jälleen Christianin kainaloon ja kireillä vatsalihaksilla varustettu Seattlen Rapsutin pääsee jälleen kutupuuhiin. Tällä kertaa varsinaisia seksikohtauksia on ehkä puolet vähemmän kuin edellisessä elokuvassa ja nekin pitkälti housut jalassa ja paita tai takki päällä, koska ihmiset yleensä rakastelevat vaatteet päällä, koska kylmä? Välillä sitten vähän nuoleskellaan ja suudellaan, toisinaan läpsitäänkin, muttei liikaa ettei Ana taas lähde. Sitten Ana on välillä vähän suu auki ja sitten välillä vähän kiinni.

On tässä kai ihan juonikin, mutta itse en saanut siihen mitään kunnon tolkkua. Lähes kaksi tuntia pitkä elokuva koostuu pääosin joutavista kohtauksista, jotka eivät tunnu merkitsevän yhtään kokonaisuuden kannalta. Yhdessä kohtaa esimerkiksi nähdään Christianin vanha heila, joka vähän heiluttaa asetta ja kiukuttelee. Sitten Christian on maahan syöksyvässä helikopterissa, sitten Christian tulee takaisin vähän mustelmilla ja savuten. Kumpaankaan näistä kohtauksista ei käytännössä edes viitata koko muun elokuvan aikana, eikä niillä ole mitään vaikutusta yhtään mihinkään. Yksikään hahmo ei kasva eikä opi mitään, eikä mikään johda lopulta minnekään.

Fifty Shades of Greyn tapaan keskeiset näyttelijät ovat myös tässä puisevia kuin mikä. En kuitenkaan valita. Pitää muistaa minkälaisen käsikirjoituksen parissa nämä ihmiset oikeasti joutuivat työskentelemään. Fifty Shades Darkerin käsis on taatusti kädettömintä kamaa vuosikausiin. Ainut tunne, jota se aika ajoin itsessäni herätti oli jotain myötähäpeän ja tahattoman huvittuneisuuden väliltä. Hauskimmillaan elokuva oli, kun se ihan oikeasti yritti rakentaa jotain vakavaa draamaa tai uskottavia suhdekuvioita. Harmittavasti suurin osa elokuvasta on pelkkää ilmaa ja ne vähät huvittavat kohtaukset valitettavan vähissä.

Fifty Shades Darker on mitä täydellisintä pikaruokaa aivoille. Oikeastaan jälki voisi olla vieläkin pahempaa. Tämä sentään välillä hymyilyttikin ihan silkalla pökkelyydellään vaikka enimmäkseen äärimmäisen tylsää katseltavaa onkin. Siis todella todella todella tylsää. Kauniiden ja Rohkeiden seuraaminen on viihdyttävämpää kuin tämän katsominen – etenkin niiden suomeksi dubattujen legendajaksojen. Jonkun pitäisi dubata myös nämä elokuvat suomeksi Kaunareiden tyyliin, tiedä vaikka niistäkin kuoriutuisi ihan oikeasti viihdyttävää shittiä. Katsoisin. Ehkä. No en. Animaaniset on edelleen parempi. Menenpä katsomaan sitä.


Arvio: 0.5/5

FIFTY SHADES DARKER, 2017 USA
Tuotanto: E.L. James, Marcus Viscidi, Michael De Luca, Dana Brunetti
Ohjaus: James Foley
Käsikirjoitus: Niall Leonard E.L. Jamesin perseestä revityn Twilight-fanifiktion pohjalta.
Näyttelijät: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Kim Basinger,