Gionin soittajat (1953)

Nuori nainen saapuu geishoja eli perinteisiä japanilaisia viihdyttäjänaisia kouluttavan emännän luokse ja rukoilee päästä osaksi tämän bisnestä. Selviää, että äitinsä kuoleman jälkeen nuori nainen - Eiko - on jäänyt seksuaalisia palveluja hautajaisista jääneiden velkojensa katteeksi vaativan setänsä otteeseen.

Sittemmin iloiseksi geishaksi koulutetulle Eikolle - geishanimeltään Miyoeille - alkaa pikkuhiljaa paljastua ammatin vähemmän tunnettu pimeämpi puoli. Asiakkaat ovat monesti jos jonkinlaisia hämäräheikkejä ja juoppoja eikä geishan hymy ja kiinnostuskaan koskaan ole aitoa vaan pelkkää asiakkaan mielistelyä. Toisinaan geishan työtä ei voi erottaa prostituutiostakaan, asiakkaan mielihaluihin on monesti suostuttava olipa kyseessä vähän kierompi tapaus tai ei.

Eräässä kohtauksessa keski-ikäinen juoppo yrittää raiskata nuoren geishan, mutta tämä pureekin ukon kielen poikki, minkä seurauksena geisha itse saakin nuhtelut niskaansa, sillä ahdistelevalta herraskaiselta meni tapauksen vuoksi miljoonabisnekset sivusuun. Kenji Mizoguchin kuvaamassa julmassa maailmassa raha ja seksi hallitsevat maailmaa sekä ihmisten mieliä ja naisetkin ovat vain miesten palvelijoita ja nautinnon välineitä.

Gionin soittajia on toisinaan ollut tapana monessa lähteessä kutsua jonkinlaiseksi Mizoguchin tylsäksi välityöksi Oharun, Ugetsun ja Lääninherra Sanshon välillä, mutta omasta mielestäni tylsää tässä on lähinnä edellisiin verrattuna arkinen asetelma ja ehkä hitusen heikompi tarina. Kuvaus ja näyttely ovat helposti oman aikansa priimaa ja Mizoguchin yksityiskohdille tarkkaa silmää ei taaskaan voi kuin ihailla. Sanoma on selkeä ja se iskee kuin jäinen nyrkki palleaan.

Henkilökohtaisella tasolla Gionin soittajat yllätti lähinnä erittäin positiivisesti. Kyseessä on ehdottomasti parempia Mizogucheja, vaikkei tämä nyt missään kohtaa niiden kaikkein parhaimpien ja klassisimpien teosten tasolle pääsekään. Tämä taitaa kuitenkin olla niitä helpoimpia ja kaupallisimpia Mizoguchin ohjauksia - laadusta tinkimättä tietenkin.

Me gusta.

Arvio: 4.5/5

GION BAYASHI, 1953 Japani
Tuotanto: Hisakazy Tsuji
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Matsutarô Kawaguchi, Yoshikata Yoda
Näyttelijät: Ayako Wakao, Chieko Naniwa, Eitarô Shindô, Emiko Yanagi, Haruo Tanaka, Ichirô Sugai, Kanji Koshiba, Kikue Môri, Michiyo Kogure, Midori Komatsu, Saburo Date, Seizaburô Kawazu, Sumao Ishihara

The Face of Another (1966)

Tatsuya Nakadain tulkitseman liikemies Okuyaman kasvot ovat pahoin palaneet vakavassa teollisuusonnettomuudessa ja mies joutuu kulkemaan paikasta toiseen yön pimeydessä lähes täysin tunnistamattomiksi käärittyinä kuin murtovaras. Okuyaman psykiatri ehdottaa kasvonsa kirjaimellisesti menettäneelle miehelle uudenlaista hoitomuotoa, jossa Okuyaman palaneen naaman tilalle istutetaan toisen henkilön kasojen mukaan tehty elävännäköinen naamio. Loppujen lopuksi Okuyaman uudet kasvot alkavat muuttaa hänen persoonallisuuttaan ja Okyamasta itsestään alkaa pikkuhiljaa kuoritua aivan uudenlainen ihminen.

The Face of Anotherin hienoutta on vaikea lähteä sanoin kuvailemaan. Tyypilliseen japanilaisen laatuelokuvan tapaan tämäkin on kauttaaltaan erinomaisen tarkkaan kuvattu ja leikattu, mutta muutamia todella ainutlaatuisia ideoita ja kikkoja tästä kuitenkin löytyy. Moni otos on esimerkiksi kuvattu läpinäkyvän, erilaisia mustetahroja ja muovisia irtojäseniä sisältävän lasin läpi; yhdessä alun kohtauksessa nähdään dialogin taustalla ihan kirjaimellisesti seinä täynnä korvia. Irtojäsenillä ja korvilla on selvästi pyritty korostamaan elokuvan kafkamaisen maailman mekaanisten ihmisten mitättömyyttä ja modernin ihmisen identiteetin horjuvuutta. Jälkimmäinen onkin koko elokuvan pääydinteemaa.

Hiroshi Teshigahara on tässä elokuvassa käyttänyt poikkeuksellisen paljon hyödykseen yksittäisten kuvien ja otosten pilkuntarkkaa toistoa; tästä pystyykin helposti bongaamaan monta kohtausta, jotka on suunniteltu lähes täysin identtisiksi. Ainut ero on päähenkilön kasvot, joiden aiheuttamaa muutosta henkilössä ja ympäristön reaktioissa toistolla onkin pyritty korostamaan.

Lähes koko elokuvan kestävä oudon piinaava ja ahdistava tunnelma on ehkä parasta koko The Face of Anotherissa. Etenkin alussa Okuyaman maailmaa hallitsee täydellinen muusta maailmasta eristäytyminen ja salamyhkäisyys. Äänimaailmaa alkupuoliskolla hallitseekin levottomuutta herättävä kuolemanhiljaisuus sekä satunnaiset kauhuelokuvamaisen aavemaiset taustamusiikit. Jälkimmäisessä puolikkaassa alun tunnelma muuttuu Okuyaman persoonallisuuden mukana, muttei täysin normaaliksi vieläkään. Tiheä ambienssi onkin koko elokuvan todellinen highlight kiinnostavan visuaalisen toteutuksen ja Tatsuya Nakadain hienon roolityön ohella.

Ennen The Face of Anotheria Hiroshi Teshigahara oli lyönyt maailmanlaajuisesti läpi Oscar-ehdokkaaksikin päässeellä omituisesti suomennetulla Dyynien daamillaan. Tästä elokuvasta ei kuitenkaan sukeutunut miehelle kotimaansa suosikkia kummempaa menestystä, ja tavallaan länsimaisen massayleisön dissauksen ymmärtääkin hyvin. Tämä ei ole mikään helppo viihde-elokuva vaan tarkoituksellisen kolkko ja ahdistava art house -elämys, vieläpä erittäin hyvä sellainen. Tällaiselle elokuvalle ei ikipäivänä voisikaan kuvitella samanlaista massojen suosiota kuin vaikkapa kevyemmille ja viihteellisimme Akira Kurosawan elokuville. Ainutlaatuinen The Face of Another on vedenpitävä pienen piirin kultti- ja taide-elokuva, jollaisia ei enää tehdä. Se riittää minulle.

Arvio: 5/5


TANIN NO KAO, 1966 Japani
Tuotanto: Hiroshi Teshigahara
Ohjaus: Hiroshi Teshigahara
Käsikirjoitus: Kobo Abe
Näyttelijät: Eiji Okada, Kyoko Kishida, Kyôko Kishida, Machiko Kyô, Machiko Kyō, Miki Irie, Mikijiro Hira, Tatsuya Nakadai

Mies ja elokuvakamera (1929)

Itse asiassa olin jo jättämässä tämän vähän niinkuin välistä, sillä neukkumaratonissa on jo muutenkin listalla niin paljon elokuvia katsottavaksi ja tämä taitaa olla muutenkin yksi niistä tunnetuimmista ja ylistetyimmistä, josta kaikki oleellinenkin lienee jo moneen kertaan sanottu. Muutin kuitenkin lopulta mieleni, sillä kyseessä on kuitenkin loppujen lopuksi taideteos, jota voi tulkita miljoonalla eri tavalla ja saada jokaisella katselukerralla erilaisia tulkintoja, joten tätä ei periaatteessa voikaan katsoa puhki.

Päällisin puolin Miehessä ja elokuvakamerassa on kyse yhdistelmästä oman aikansa tyypillistä kaupunkisinfoniaa ja elokuvantekoa kuvaavaa dokumenttia; elokuva alkaa tyhjästä teatterista, kuvaa ohjaajan veljen Mihail Kaufmanin esittämän kameramiehen matkaa ympäri kaupunkia ja valmiin filmin päätymistä aina leikkauspöydälle. Kaupunkisinfonian perinteitä on kuitenkin rikottu kuvaamalla yhden kaupungin sijasta useampaa, jolloin kyseessä on enemmänkin kuvaus ideaalista itäeurooppalaisesta kaupungista kuin mistään tietystä paikasta ja ajasta.

Mutta pintapuolinen tarkastelu antaa vain hyvin suppean kuvan itse elokuvan sanomasta ja sisällöstä. Mieheen ja elokuvakameraan on pyritti tallentamaan kaikki mahdollinen olennainen inhimillisen elämän iloista ja suruista, alkaen heräilevästä synnytysosastosta ja käynnistyvistä tehtaan koneista, romanssista, syntymästä ja kuolemasta päätyen aina koneromantiikkaan, yhteiskunnan ja ihmiselämän mekaniikkaan.

Koska kyseessä on vielä Dziga Vertovin Elokuvasilmän teorialle perustuva teos, elokuva myös loppuu kuvaan "elokuvasilmästä".

Mies ja elokuvakamera on enemmän kuin pelkkä elokuvan perusteos - kyseessä on jo omanlaisensa käsite täydellisyyttä hipovalle tekniselle mestariteokselle. Tässä leffassa yksinään nähdään suunnilleen kaikki mykän elokuvan tunnetut tehokeinot - osa ensimmäistä kertaa - ja osa vain venytetään taiturimaisesti niin pitkälle kuin suinkin koskaan mahdollista. Tämän jälkeen ei ole enää paluuta entiseen, tämän jälkeen ei ole enää minkäänlaisia tekosyitä palata tönkköön ja vanhahtavaan teatterimaiseen ilmaisuun mykkäelokuvissa. Tässä on kaikki olennainen ja enemmän.

Neuvostoelokuvan hienoimpia hetkiä. Nyt ja aina.


Arvio: 5/5


CHELOVEK S KINO-APPARATOM, 1929 Neuvostoliitto
Ohjaus: Dziga Vertov
Käsikirjoitus: Dziga Vertov

Berliini: Suurkaupungin sinfonia (1927)

Joskus kauan ennen meidän aikaamme kukoisti tällainen kaupunkisinfoniana tunnettu hauska genre, jonka perusideana oli tiivistää yksittäisen kaupungin kaikkein olennaisin henki ja elämä yhteen ainoaan juonettomaan iloisella musiikilla säestettyyn elokuvaan. Tällaisia leffoja on vuosien varrella taidettu tehdä suunnilleen jok’ainoasta isosta ja keskisuuresta kaupungista – isoimmista useampikin. Myös Helsingistä.

Berliini: Suurkaupungin sinfonia taitaa olla kahdesta kuuluisasta berliiniläisestä se tunnetumpi. Tähän elokuvaan on tiivistetty kokonaisen kaupungin elämää vuorokauden verran, alkaen aamusta ja tyhjistä kaduista ja päättyen vilkkaan yöelämän syövereihin. Siinä sivussa käydään tarkastelemassa niin koneidensa parissa työskenteleviä työläisiä kuin vauraita porvareitakin. Välistä kuvataan kadulla leikkiviä lapsia, välistä sirkuksen esiintyjiä ja välistä vauhdikkaita tanssilavoja. Poikkeuksellisen paljon tilaa annetaan erilaisille mekaanisille koneille ja härveleille, jotka tuntuvat toisinaan olevan ihmisiäkin olennaisemmassa roolissa.

Varmaan paras tai ainakin osuvin vertailukohde tälle elokuvalle taitaa olla muutaman vuoden myöhemmin ilmestynyt berliiniläissinfonia Ihmisiä sunnuntaina, joka on selvästi saanut tästä vaikutteita. Selkeimpänä erona tässä ei luonnollisesti ole ainuttakaan nimeltä tunnettua hahmoa tai tarinaa ja kaikki tämän elokuvan ihmiset ylipäänsä jäävät pelkäksi kasvottomaksi ja mekaanisesti liikkuvaksi etäiseksi massaksi, jonka sielunelämään ei oikeastaan päästä missään kohtaa kunnolla sisään samalla tavoin Ihmisiä sunnuntaissa; Walter Ruttmantuntuukin olleen enemmän kiinnostunut erilaisista vekottimista ja geometrisista muodoista kuin yksittäisistä ihmisistä. Varsin kuvaavaa, että mies pääsi myöhemmin suunnittelemaan kasvottomien massojen muodostelmia Tahdon riemuvoittoon yhdessä Leni Riefenstalin kanssa.

Tämän ihmeellisempää analyysiä tästä taitaa olla turha yrittääkään. Berliini: Suurkaupungin sinfonia ei todellakaan ole mikään samanlainen vallankumouksellinen symboliikan ja merkitysten tsunami kuin Dziga Vertovin Mies ja elokuvakamera tai iloinen ja ihmisläheinen kuin Ihmisiä sunnuntaina, mutta kuuluuhan tämä kuitenkin kaupunkisinfonioiden joukossa siihen parempaan puolikkaaseen. Tällaista elokuvaa kannattaa ehkä tarkastella enemmänkin kevyehkönä hömppäviihteenä ja historiallisesti mielenkiintoisena kurkistuksena tekoajan rauhallisempien välivuosien Saksaan kuin minään ylitsevuotavan henkevänä taide-elämyksenä.

Jos tiedät tykkääväsi tällaisista elokuvista, tykkäät kaiketi tästäkin.


Arvio: 4/5


BERLIN: DIE SINFONIE DER GROSSTADS, 1927 Saksa
Tuotanto:-
Ohjaus: Walter Ruttmann
Käsikirjoitus: Carl Mayer, Karl Freund, Walter Ruttmann

A Hen in the Wind (1945)

Sota on ohi, mutta inhimilliset tragediat jatkavat olemassaoloaan. Tällä kertaa tarina kertoo köyhästä sotaleskestä ja tämän pojasta. Tarinan alussa poika sairastuu ja tarvitsee kallista hoitoa selvitäkseen ja auttaakseen poikaansa äiti on pakotettu myymään itseään. Sodan loputtua isäntä saapuukin yllättäen takaisin ja siveytensä sota-aikana myynyt vaimo jää traagisesti puun ja kuoren väliin.

Hen in the Wind on jälleen kerran vaihteeksi synkempää ja yksinkertaisempaa Yasujiro Ozua. Tyylillisesti tämä pääsee kaikkein lähimmäksi miehen teoksista ehkäpä Tarina vuokrakorttelista, toista samoihin aikoihin tehtyä, sotaa seuranneesta pula-ajasta johtuen improvisoidumman tuntuista simppeliä ja lyhyttä elokuvaa. Tällä kertaa kehitystä on tosin selvästi jo tapahtunut ja tyyli lähentelee jo miehen myöhempiä elokuvia. Eniten tästä on ehkä kierrätetty materiaalia vuoden 1959 Hyvää huomenta -elokuvassa.

Omasta mielestäni parasta tässä elokuvassa on tarinan hieno ydinkonflikti, joka onkin Ozun elokuvista parhaita heti Kiertolaisten vastaavan jälkeen. Ei riitä, että köyhä nainen joutuu tinkimään siveydestään ja myymään itseään selvitäkseen, mutta sodan loputtua myös kohtaamaan arkitodellisuuden ja selviytymiselle välttämättömän tekonsa sosiaalisesti tuomitsevan moraalisen puolen. Tämä konflikti jo yksinään mukavan lyhyen kestonsa ja synkistelyn kanssa riittää tekemään tästä yhden Ozun paremmista ”vähäisemmistä” töistä.

A Hen in the Wind ei kuulune missään mielessä Ozun elokuvien parhaimmistoon, mutta tässä taitaa olla kaikenlaisessa keveydessään ja ohjaajansa mittapuulla originaalilla sekä hienolla tarinallaan helpoimmin lähestyttävä elokuvia. Tästä, There Was a Fatherista ja Tarina vuokrakorttelista taitaa olla kaikkein parasta alkaa, mikäli miehen loppupään loputtomalta tuntuva toisto tai alun heittelevät elokuvat eivät ensikosketuksena houkuttele.

Lähes kenen tahansa muun teoksena A Hen in the Wind voisi ehkä ollakin priimaa ja niitä muistettavampia ohjauksia, mutta Ozulle tämä on vain kevyttä harjoittelua ennen todellista mestaritöiden sarjaa, jonka raju ja voimauttava ensisysäys nähdään jo tästä seuraavassa, Myöhäisessä keväässä.


Arvio: 4/5


KAZE NO NAKA NO MENDORI, 1945 Japani
Tuotanto: -
Ohjaus: Yasujiro Ozu
Käsikirjoitus: Yasujiro Ozu, Ryosuke Saito
Näyttelijät: Chieko Murata, Chishû Ryû, Hohi Aoki, Kinuyo Tanaka, Shūji Sano

Miyamoto Musashi (1944)

Jepu jepu. Iloiseksi yllätykseksi osoittautuneen, mutta yleensä kovasti moititun ja väheksityn Bijomarun jälkeen oli aivan pakko katsastaa myös tämä samoihin aikoihin ja samoissa tunnelmissa tehty rymyelokuva ihan vain nähdäkseen voisiko tästäkin kehkeytyä edellisen kaltainen helmilöytö. Eipä oikeastaan näin jäkikäteen sanottuna kehkeytynyt, mutta ainakin voi todeta nähneensä tämänkin nyt sitten.

Miyamoto Musashi oli Japanin historian kuuluisin ja vaikutusvaltaisin yksittäinen samurai. Miyamoto Musashi -elokuva ei nimestään huolimatta ole suora historiallinen kuvaus merkkimiehen elämästä vaan lähinnä ajan oloon keksitty tarina miekkamestarista ja tämän luokse tulleiden nuorten kostosta vihamielistä klaania kohtaan. Ilmeisesti tällä olikin tarkoitus innostaa nuorisoa perinteisten taistelutaitojen ja soturi-ihanteiden suuntaan. Kyse on toisin sanoen propagandaelokuvasta.

Monesti kuulee Kenji Mizoguchia kutsuttavan lähikuvia ja nopeita leikkauksia kaihtavan ohjaustyylinsä vuoksi kauhean vanhahtavaksi ja kankeaksi, mutta omasta mielestäni tällaiset määritelmät sopivat miehen teoksista lähinnä nyt käsittelyssä olevaan samurairainaan. Kyllä, Miyamoto Musashi on äärimmäisen kankea ja tylsä elokuva, poikkeuksellisen unettava tapaus. 

Tiettävästi Mizoguchilla ei ollut tähän minkäänlaista kipinää tai innostusta vaan tämä tehtiinkin lähinnä olosuhteiden pakosta. Elokuvan toiminta- ja tappokohtauksista ohjaaja kuuluu lausuneen olleen täysin absurdia turhaa ajan hukkaa sota-aikana, jolloin ihmisiä kuolee muutenkin. Täydellinen välinpitämättömyys tästä kyllä joka huokosesta kyllä paistaakin.

Miyamoto Musashi on yksinkertaisesti huono elokuva, josta edes sen ohjaaja ei pitänyt. Vanhahtava, kankea, tylsä propagandaelokuva vailla pienintäkään intohimon kipinää. Suositellaan vain Mizoguchin innokkaimmille faneille.



Arvio: 2/5



MIYAMOTO MUSASHI, 1944 Japani
Tuotanto-
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Kan Kikuchi, Matsutarô Kawaguchi
Näyttelijät: Chôjûrô Kawarasaki, Kanemon Nakamura, Kigoro Ikushima, Kinuyo Tanaka

Kaunotar ja hirviö (1978)

Toissapäivänä törmäsin eräällä netin leffafoorumilla klassisia satuelokuvia sivuavaan keskusteluun, jossa manattiin Kaunottaren ja hirviön eri filmatisointien armotonta mielikuvituksettomuutta ja kaavamaisuutta. Joku siinä sitten kehotti vastauksena edelliseen katsomaan tämän tsekkoslovakialaisen vähemmän tunnetun näkemyksen vuodelta 1978.

"Se on tosi erilainen", luvattiin.

Ja onhan se.

Periaatteessa tämäkin versio on enemmän tai vähemmän kierrätystä siitä Jean Cocteaun klassisesta vuoden vuoden 1946 ranskalaisesta filmatisoinnista, mutta tämän tekijät ovat valinneet aiheeseen varsin mielenkiintoisen ja poikkeavan näkökulman, jota kovin montaa kertaa ei vielä olekaan tullut nähtyä: sentimentaalisen sadun sijaan homma on vedettykin suoraan kauhuksi.

Jep, kauhuksi. Tsekkiläinen Kaunotar ja hirviö on lähempänä jotain Hammerin kauhuromanttista elokuvaa kuin mitään Disneyn satuja. Pelkkä peruspremissi nyt yksinään pakotti tarkastamaan tämän pariinkin otteeseen - ja näkemästäni myös pidin.

Vuoden 1978 Kaunotar ja hirviö sijoittuu hylätyltä Tsenobyliltä vaikuttavaan sumuiseen, synkkään ja ahdistavaan metsäiseen maaseutuun kaukana jossain, paikkaan jota salaperäinen verta janoava hirviö terrorisoi. Paikallinen kauppias sattuu erehtymään autioon linnaan suojaan eläimiltä ja luonnonvoimilta. Siinä sivussa ukko erehtyy myös poimimaan tyttärelleen ruusun, mistä salaperäinen hirviö ärsyyntyy ja leppyy vain ukon luvattua tälle yhden tyttäristään. Lopun varmaan tiedättekin jo ennestään.

Tämän elokuvan Hirviön linna on kaikkea muuta kuin se vanha tuttu satulinna kaukomaan: likainen, rähjäinen, mätänevä ja hylätty pimeä rotisko, jota asuttavatkin etäisesti ihmisiä muistuttavat henget ja demonit ja jonka valtiaankin kerrotaan olevan niin hirveä ulkomuodoltaan että tämä liikkuukin vain varjoissa ihmissilmän näkymättömissä.

En halua spoilata liikaa tämän elokuvan Hirviön ulkonäköä, mutta tulette taatusti yllättymään, sillä kyseessä ei todellakaan ole se sama leijonaa muistuttava otus, joka luimuilee velmusti suunnilleen kaikissa muissa aiheen filmatisoinneissa. Suurimman osan elokuvan kestosta ainut kosketus Hirviöön on tämän monologit, joissa kertoja vaihtelee Hirviön inhimillisemmän ja eläimellisemmän puoliskon välillä, ensimmäinen sentimentaalisena prinssinä ja jälkimmäinen verta janoavana petona.

Oikeastaan huomasin pitäväni tästä elokuvasta paljon, katsoinhan tämän sentään useamman kerran putkeenkin. Harmittavasti tästä tsekkiläisestä ei taida olla nykyäänkään mitään kauhean laadukasta julkaisua ja toteutuskin monessa kohtaa selvästi vähän halvahkoa, mutta muuten kyseessä on ainakin omasti mielestäni kelpo kauhuelokuva ja muutoinkin harvinaisen hieno kunnianosoitus Cocteaun klassikolle sekä Jean Epsteinin Usherin talon häviölle.


Arvio: 4.5/5


PANNA A NETVOR, 1978 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Juraj Herz
Käsikirjoitus: Ota Hofman, Frantisek Hrubin
Näyttelijät: Zdena Studenkova, Vlastimil Harapes, Vaclav Voska

The Famous Sword Bijomaru (1945)

Olen huomannut näitä japanilaisia leffoja selatessa miten monessa lähteessä näihin sotavuosina tehtyihin elokuviin tavataan suhtautua hyvin yliolkaisesti, suorastaan vähätellen. Esimerkiksi tämänhetkisen maratonini hyvänä lähdeteoksena Kenji Mizoguchin teoksista käyttämäni Tadao Saton kirjoittama opus käytännössä ohittaa tämän, Miyamoto Musashin ja 47 Roninin tyystin silkkana propagandana.

Koska olen kuitenkin maan ja ohjaajan fani, uskaltauduin sitten katsastamaan nämäkin - ja yllätyin: kyseessä on muutakin kuin "pelkkää propagandaa".

Bijomaru on kertomus nuoresta sepästä, joka takoo nuoren neidon samurai-isälle miekan, joka kuitenkin murtuu heti ensimmäisessä kohtaamisessa ja saattaa koko suvun häpeään. Epäonnistunut seppä päättää ottaa hengen itseltään, mutta nuoren neidon ansiosta tämä päätyykin takomaan uutta, parempaa miekkaa ja samalla voittamaan aikaisemman epävarmuutensa.


Ei tämä nyt selvästikään mikään hirveän kunnianhimoinen ja eeppinen mestariteos ole - itse asiassa erään haastattelun mukaan Mizoguchi myönsi tehneensä tämän pelkästä rahasta - mutta kokonaisuus toimii juuri siinä määrin kuin mestarin kevyehköltä välityöltä sopii odottaa. Kuvaus on jälleen tuttua huippujälkeä, parhaimmillaan suorastaan nättiä katseltavaa ja tarina on mukavan simppeli ja helposti seurattavissa ettei tähän periaatteessa tarvitse erillisiä tekstityksiäkään.

Eniten itseäni tässä yllätti, että mukaan oli tällä kertaa eksynyt myös ihan oikeaa toimintaakin. Mizoguchihan ei tunnetusti juuri miekkailuista perustanut vaan keskittyi ennemmin dialogipainotteiseen draamaan, joten tämä taitaa olla niitä harvoja toiminnallisempia elokuvia miehen uralta - vieläpä ihan toimiva sellainen.

Loppujen lopuksi ainakin itse pidin Bijomarusta kovasti. Kaikkeen vähättelyyn ja nollaamiseen nähden tämä on suorastaan erinomainen elokuva, juuri niin hyvää kuin Mizoguchin kaltaiselta kaverilta sietää odottaakin. Propagandaa tästä voi löytää ehkä vähän konservatiivisemman aiheen puolesta, mutta muuten en ainakaan itse ymmärrä miksi tällainen siksi ylipäänsä missään luetaankaan. Omasta mielestäni Bijomaru on pelkästään aliarvostettu laatuteos.


Arvio: 3.5/5


MEITO BIJOMARU, 1945 Japani
Tuotanto:-
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Masamune Yotsura, Matsutarô Kawaguchi
Näyttelijät: Eijirô Yanagi, Ichijirô Oya, Isuzu Yamada, Kan Ishii, Shôtarô Hanayagi

Maailman kuudennes (1926)

On tämäkin. Kun elokuva-arvosteluja alkaa olla vyöllä jo monta sataa, sitä tulee jo pikkuhiljaa unohtaneeksi mitä on tullut kirjoitettua ja mitä ei. Oikeasti tämänkin tekstin syntyprosessista on aikaa lähemmäs kymmenkunta kuukautta, mutta valmis teksti on vain syystä tai toisesta homehtunut koneella odottamassa julkaisuaan. Ilmeisesti en ollut tähän alunperin ollenkaan tyytyväinen ja jätin siksi aikoinaan lähettämättä, mene ja tiedä. Mutta kun kerran olen muutenkin kirjoitustuulella, tulkoon tämäkin vihdoin junailtua valmiiksi asti.

Mikäli Dziga Vertovin tuotanto, 20-luvun kinokit sekä Elokuvasilmän idea eivät ole ennestään tuttuja, niin tässä pieni kertaava yhteenveto: David Kaufman - taitelijanimeltään Dziga Vertov - oli uutis- ja dokumenttielokuvien pioneeri ja elokuvasilmän tausta-ajatuksena oli hyödyntää aikansa viimeisimpiä editointitekniikoita ja montaasia ”paljastamaan” kuvista ihmissilmälle näkymättömiä merkityksiä. Liikkeen elokuvissa ei lähtökohtaisesti ole juonta eikä näyttelijöitä vaan näitä voi ehkä parhaimmillaan verrata johonkin tunnin mittaisiin kertoviin kokeellisiin musiikkivideoihin.

Maailman kuudennes on nimetty maailman pinta-alasta kuudenneksen kattavan Neuvostoliiton itsensä mukaan ja dokumentti koostuu useiden pienryhmien kuvaamasta originaalista ja valmiista arkistomateriaalista eri puolilta mahtavaa työväen paratiisia. Käytännössä tässä käydään ristiin läpi kaikki Neuvostoliiton ääripäät pohjoisella Jäämerellä seilaavasta jäänmurtajasta eteläisiin Lähi-idän maisemiin ja Siperian alkuperäisväestön karhujahtiin. Välillä kuvataan valtakunnan tärkeimpiä elinkeinoja maanviljelyksestä kasvavaan teollisuuteen.

Tarkoituksena Maailman kuudenneksessa on selvästi ollut kuvata Neuvostotasavaltojen liiton kulttuurien rikkautta ja yhteistä vallankumoushenkistä tahtoa. Vertovin elokuvasta onkin kirjoitettu sen luoneen aikoinaan täysin uudenlaista kuvaa kulttuuriltaan äärimmäisen monipuolisista neuvostokansalaisista perinteisen standardoidun ja tasapäistetyn kommunistisen ihmismassan sijaan.

Toisaalta mikäli esim. Mies ja elokuvakamera on tullut katsottua, tietää todennäköisesti minkälaisesta elokuvasta tässäkin on kyse, tosin meno on vielä tällä haavaa huomattavasti hillitympää ja kerronta suoraviivaisempaa. Parhaimmillaan Maailman kuudenneksessanähdään kiinnostavia päällekkäisiä kuvia ja leikkiä erilaisten mekaanisten koneiden kanssa. Vertov kuvausryhmineen on selvästi ollut huomattavan kiinnostunut erilaisista luonnonmuodostelmista ja aaltokuvioista, joita hyödynnetään erityisesti elokuvan keskivaiheilla hyvinkin näyttävästi. Sitten ovat tiettävästi kaikki tämän useaan pieneen ruutuun jaetut ja vinkeät animaatiota hyödyntävät kohtaukset, joita tähän aikaan oltiin nähty lähinnä kokeellisissa ranskalaisissa ja amerikkalaisissa elokuvissa.

Mitään varsinaisesti huonoa tästä en ainakaan itse kykene löytämään, mutta verrattuna Vertovin myöhempiin teoksiin Maailman kuudennes on vielä todella kesy elämys. Olkoonkin, että editointimielessä tämä on taatusti parasta ja kekseliäintä kamaa, jota tekoaikaan oli saatavilla jonkun Abel Gancen tuotosten ohella.

Ai niin, tätä kannattaa katsoa jonkinlaisen lyhyen selitysteoksen tai referaatin kanssa, sillä muuten Vertovin kuvaelman punaisesta langasta voi olla ainakin ensialkuun vähän vaikeaa saada kielitaidottoman selkoa.

Arvio: 4/5


SHESTAJA CHAST MIRA, 1926 Neuvostoliitto
Ohjaus: Dziga Vertov
Käsikirjoitus: Dziga Vertov

Kun vankilan portit avattiin (1922)

Vielä yksi vuoden 1922 Murnau ennen siirtymistä niihin uudempiin ja paremmin tunnettuihin klassikoihin. "Phantom" on tällä kertaa sikälikin harhaanjohtava nimi ettei kyse taaskaan ole kauhuelokuvasta vaan melko tavallisesta melodraamasta. Ilmeisesti saksalainen elokuva oli leimautunut tekoaikaan nimenomaan niin pitkälti kauhun saralla, että näillä hämäävillä nimillä yritettiin lähinnä kalastella uteliasta yleisöä.

Fantom tai Kun vankilan portit avattiin on tarina Alfred Abelin esittämästä kirjanpitäjästä ja runoilijasta, joka rakastuu väärään naiseen ja päätyy lopulta elämänsä kurimukseen sekä rikokseen. Nainen ja seksuaalisuus ovat jälleen kaiken pahan alku ja juuri - tällä kertaa ihan kaksin kappalein.

Verrattuna F.W. Murnaun moniin myöhempiin leffoihin Fantom on kameratyöskentelyltään varsin hillitty ja kaikenlaiset liikkuvat otokset on jätetty lähes täysin sikseen. Luin äskettäin ihan mielenkiintoisen esseen, jossa teorisoitiin tämän miljöön, kaksoisolentojen ja muun teknisen toteutuksen tarkoituksen olevan oikeasti kuvata enemmän päähenkilön sisäistä maailmaa ja persoonallisuutta kuin suoranaisen realistisesti oman aikansa maailmaa.

En henkilökohtaisesti katsonut tätä läheskään niin tarkasti että osaisin eritellä tästä kaikenlaista hienompaa symboliikkaa, mutta onpahan kiehtovaa tulkintaa näinkin vanhasta leffasta. Itse nautin tästä lähinnä hyvänä ja sujuvana mykkäelokuvana.

Mikäli pääosanesittäjän reilu yli-ikäisyys ei liikaa pääse häiritsemään, tästä ei paljoa turhaa hirnumista ja määkimistä ainakaan oman aikansa mittapuulla löydykään. Kaikenlaisten aikansa tähtinäyttelijöiden lisäksi tässä myös nähdään pienessä sivuosassa naikkonen nimeltä Ilka Grüning, joka muistetaan nykyisin paremmin Casablancasta. Tämän on muuten lavastanutkin Hermann Warm - mies Jeanne d'Arcin kärsimyksen, Väsyneen kuoleman, Prahan ylioppilaanja Tohtori Caligarin kabinetin takaa. Huhhuh!

Mutta nimet sikseen. Phantom, Fantom tai Kun vankilan portit avattiin on jälleen kerran kelpo Murnau, kaikin puolin hyvä ja nautittava elokuva ilman turhaa rönsyilyä. Jos ei tietäisi ohjaajan pystyvän vieläkin parempaan, tätä voisi helposti jopa luulla miehen parhaaksi elokuvaksi.


Arvio: 4/5


FANTOM, Saksa 1922
Tuotanto: Erich Pommer
Ohjaus: F.W. Murnau
Käsikirjoitus: Gerhart Hauptmann, Thea von Harbou
Näyttelijät: Alfred Abel, Anton Edthofer, Aud Egede-Nissen, Grete Berger, Lil Dagover, Lya De Putti, Olga Engl

Iivana Julma II (1946)

Iivana Julman toinen osa jatkaa juonellisesti ja tyylillisesti lähes täsmälleen siitä mihin edellisessä osassa jäätiin. On kulunut määrittelemättömän kauan viimeisen osan tapahtumista. Tsaari on nyt tukevasti vallassaan kiinni ja inhat pajarit eli vanhat venäläisylimykset saavat mennä. Siinä sivussa kuvataan Iivanan lapsuutta ja avataan tämän motiiveja erilaisissa takaumissa. Tällä kertaa mukana on myös partaylimysten Iivanaa vastaan järjestämä salaliitto.

Koska Iivana Julman toinen osa kuvattiin lähes heti edellisen perään ja täsmälleen samalla miehityksellä, tähän luonnollisesti pätee lähestulkoon kaikki edelliseen osaan käytetyt ylistyssanat upeasta kuvauksesta mahtaviin näyttelijäsuorituksiin, kumpaakin laatua nähdään edelleen tässäkin, joskin edelllisen komeita varjokikkailuja on toisessa osassa menty karsimaan huomattavasti. Tällä kertaa mukaan on vielä eksynyt kokonainen värillinen jakso - ]Iivana Julmat ovat siis mustavalkoisia - jonka päätteeksi taistelu vallasta ratkaistaan ainakin väliaikaisesti.

Lopullista loppua Iivanan tarina ei sitten saanutkaan, sillä Stalin ei ollut Iivanan toiseen osaan ollenkaan tyytyväinen ja tämä hyllytettiinkin aina diktaattorin kuolemaan asti. Kolmatta osaa ei juuri päästy työstämäänkään ohjaajaan yllättävän sairastumisen ja kuoleman vuoksi. Ainut meidän päiviimme säilynyt pätkä toteutumattomasta trilogian päätösosasta kattaa vain muutaman minuutin materiaalista, jonka pystyy katsomaan kuka tahansa vaikka youtubesta.

Tulipa tätä arvostelua kirjoittaessa mieleen hassu juttu. Muistattehan, miten paljon Aleksandr Nevskiä on vuosien varrella apinoitu amerikkalaisissa elokuvissa? No arvatkaapa missä muussa elokuvassa Iivana Julmaa on hassusti käyty kopioimaan?

Ettekö keksi?

DreamWorksin Shrek 2:ssa. Satumaan vallankahvaa tavoitteleva haltiakummi ja tämän höhlähkö blondi poika on otettu suoraan tästä elokuvasta. Eikä vain se, mutta haltiakummin tavoitteena on juottaa Fionalle taikarohtoa samaan tapaan kuin pajarinaikkosella Iivanan vaimolle myrkkyä ensimmäisessä osassa. Räjähtikö tajunta teilläkin? Sergei Eisensteinin ja neuvostoliittolaisen elokuvan löytää joskus aika yllättävistä paikoista.

Palatakseni itse elokuvaan, omasta mielestäni tämä häviää kyllä jonkin verran ensimmäiselle osalle. Ensimmäisellä katselukeralla silloin joskus tämä oli kahdesta oma suosikkini, mutta toisella kertaa ensimmäinen ottaa tästä helposti niskavoiton.

Niin muuttuu maailma, Eskoseni.


Arvio: 5/5


IVAN GROZNYI 2, 1946 Neuvostoliitto
Ohjaus: Sergei Eisenstein
Käsikirjoitus: Sergei Eisenstein
Näyttelijät: Amvrosi Butšma, Mihail Kuznetsov, Mihail Žarov, Nikolai Tšerkasov

Tarina vuokrakorttelista (1947)

Vuokrakorttelin tarina sijoittuu oman aikansa pulasta kärsivään Tokioon, loputtoman sodan ja pommitusten rampauttamien sekä köyhdyttämien ihmisten maailman. Tashiro, Tamekichi ja O-tane ovat kaupungin köyhässä osassa asuvia maankiertäjiä, jotka kukin elättävät itsensä miten parhaiten taitavat. Eräänä päivänä Tashiro tuo köyhäintaloon löytämänsä yksinäisen lapsen, joka kertoo eksyneensä kaupungissa isästään. Erinäisten kiistojen jälkeen köyhät päättävät huolehtia pojasta, kunnes tämän vanhemmat jälleen löydetään.

Tässä taitaa vihdoinkin olla Ozu-leffa, joka ei todellakaan toistele mitään miehen perinteisimmistä kikoista ja kliseistä. Eihän vuosikausen totaalista sotaa seuranneena pula-aikana varmasti resursseja kunnolliseen elokuvaan ollutkaan ja yksinkertaistenkin kohtausten tekeminen oli normaalia huomattavasti työläämpää. Tarina vuokrakorttelista taitaakin olla kaikista Ozun elokuvista ylivoimaisesti kaikkein kevyin ja helpointa katsoa läpi: dialogia tässä on hyvin vähän ja kestoakin tällä on vain reilun tunnin edestä – vain puolet miehen tyypillisistä kaksituntisista hitaista draamoista.

Tällä kertaa pelkkä elokuvan erilaisuus ei ehkä samalla tavalla kuitenkaan vetoa kuin esimerkiksi Tokyo Twilightin tapauksessa, jossa Ozulla oli käytössään huomattavan riittoisammat resurssit yhdistettynä kypsempään tyyliin. Tarina vuokrakorttelista on hyvä elokuva, vaikka se tuntuukin kaikessa simppeliydessään edellistä valovuosia tavanomaisemmalta ja sen unohtaakin käytännössä hyvin äkkiä katsomisensa jälkeen. Ozun elokuvaksi tämäkin on jotain ihan muuta, mutta mainstream-leffaksi sitten taas…

Tulipa tuosta juonesta juurikin mieleen yksi toinen elokuva, joka on tainnut napata tästä idean jos toisenkin: Satoshi Konin Tokyo Godfathers. Miettikää vaikka: joukko laitapuolen kulkijoita löytää lapsen, päättävät huolehtia tästä ja etsiä lapsen vanhemmat. Mitään muuta yhteistä näillä tuskin onkaan, mutta mietinpä millä todennäköisyydellä voi oikeasti tulla samasta maasta kaksi lähes identtisellä peruspremissillä varustettua elokuvaa, joilla ei muka ole yhtään mitään tekemistä toistensa kanssa.

Lieköhän Kon tarkoittanut elokuvansa pieneksi tribuutiksi yhdelle toiselle japanilaiselle mestarille?


Arvio: 4/5


NAGAYA SHINSHIROKU, 1947 Japani
Tuotanto:
Ohjaus: Yasujiro Ozu
Käsikirjoitus: Tadao Ikeda, Yasujiro Ozu
Näyttelijät: Chishû Ryû, Chôko Iida, Eiko Takamatsu, Eitarô Ozawa, Hideko Mimura, Hohi Aoki, Mitsuko Yoshikawa, Reikichi Kawamura, Taiji Tonoyama, Takeshi Sakamoto

Tarina Tairan suvusta (1955)

Näitä elokuvamaratoneja tehdessä on toisinaan tullut vastaan tapauksia, jolloin elokuvan ohjaajat ovat mieluummin kierrättäneet vanhoja temppujaan ja tekniikoitaan elokuvasta toiseen riskiä kaihtaen ihan kyllästymiseen asti. Joku Yasujiro Ozuhan on ehkä kaikkein pahamaineisin tällaisista tapauksista; käytännössä kaikki miehen elokuvat Päiväntasaajan kukasta lähtien ovat olleet enemmän tai vähemmän toinen toisensa kopioita, joita ei hullukaan yritä katsoa kuin yksitellen. Itse olin hullu - kahdesti.

Kenji Mizoguchi on tässäkin suhteessa varsin mielenkiintoinen poikkeus vaikka mies toisinaan omia tarinoitaan kierrättääkin. Viimeisinä vuosinaanhan Mizoguchi heittäytyi hyvinkin rohkeasti uuden ajan virtausten mukaan ja koetti taitojaan värillisten elokuvien parissa. Lopputuloksena syntyi Tarina Tairan suvusta ja Keisarinna Yang Kwei Fei, katsojasta riippuen joko miehen parhaat tai puisevimmat tuotokset.

Tairan suvun tarina sijoittuu kaukaiseen menneisyyteen, Japanin keskiajalle, keskelle samuraiden, keisarillinen hovin ja uskonnollinen munkkien ja papistojen muodostaman rälssin valtakamppailua. Tairan suku päätyy pienten mutkien kautta tämän kyseisen voimainmittelön keskiöön, pienenä sivujuonena selviää myös erään samurain todellinen suvullinen alkuperä.

Visuaalisesti Tarina Tairan suvusta taitaa olla niitä hienoimpia Mizoguchin elokuvia, eikä vain huikean rikkaan värien käytön vuoksi vaan myös jälleen kerran hivelevän hienovaraisen kameratyöskentelyn, äärimmäisen tarkkojen puvustuksellisten yksityiskohtien sekä komeiden joukkokohtausten vuoksi. Harvoin on japanilaisessa elokuvassa kuvattu pelkkiä vaatteitä yhtä hehkeissä väreissä. En tiedä mitä tekniikkaa tässä on tarkalleen käytetty, mutta sinisen ja punaisen kontrasti tuo vahvasti mieleen juurikin Ozun Päiväntasaajan kukan.

Harmittavasti tästäkin vain löytyy ne muutama pientä juttua, jotka onnistuvat syömään parhaita tehoja kummasti. Kenji Mizoguchi ei esimerkiksi ollut lainkaan toiminnan perään ja tästä puuttuvat käytännössä kaikille samuraileffoille ominaiset jännitävät ja vauhdikkaat miekkailukohtaukset. Niiden sijaan saadaan kuulla paljon tylsää dialogia ja hidasta patsastelua. Tarina Tairan suvusta onkin yksinkertaisesti tylsähkö elokuva.

Moni on tästä kommentoinut lopetuksen olevan kauhean heppoinen ja jättävän liikaa avonaisia aukkoja ihan kuin tälle olisi suunniteltu jatko-osiakin. Itse asiassa näin alunperin olikin, sillä Tarina Tairan suvusta piti olla vain kokonaisen eeppisen historiallisen elokuvasarjan ensimmäinen osa, mutta ilmeisesti koko juttu päätettiinkin perua ennen myöhempien episodien aloittamistakaan.

Ihan mielenkiintoisena detaljina tämä aiheutti tekoaikanaan pienen skandaalin kuvaamalla keisarin hyvin inhimillisenä hahmona. Perinteisesti Japanissa keisari on siis nähty jumalallisena olentona sekä polveutuvan itsestään auringon jumalattaresta ja tämän tekoaikaan vanha perinne oli vielä sitkeässä siitäkin huolimatta, että keisarikultti käytännössä lopetettiin Toisen maailmansodan jälkeen. Tästä onkin sanottu, että keisaria käsittelevät kohtaukset ovat ainoita joita Mizoguchi on koskaan urallaan epäröinyt tehdä.


Arvio: 4/5


SHIN HEIKE MONOGATARI, 1955 Japani
Tuotanto: Masaichi Nagata
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Eiji Yoshikawa, Hisakazu Tsuji, Masashige Narusawa, Yoshikata Yoda
Näyttelijät: Akitake Kôno, Eitarô Shindô, Ichirô Sugai, Michiyo Kogure, Narutoshi Hayashi, Raizô Ichikawa, Shunji Natsume, Tamao Nakamura, Tatsuya Ishiguro, Yoshiko Kuga

Iivana Julma (1944)

Jos 30-luku oli Sergei Eisensteinille vaikea vuosikymmen niin 40-luku oli sitten senkin edestä. Mieshän oli jo Aleksandr Nevskin aikaan täydellisesti Stalinin nyrkin puristuksissa, mutta tällä välin verinen sota esti lähes täydellisesti kaikenlaisten kunnianhimoisempien projektien aloittamisen.

Iivana Julma -sarja oli Stalinin henkilökohtainen "tilaus" Eisensteinilta. Tiettävästi Stalin ihaili valtavasti Iivanaa ja näki tsaarin elämäntarinassa paljon yhtäläisyyksiä omaansa, jopa kuolemanpartioihin ja puhdistuksiin asti. Erään tarinan mukaan Stalinilla oli omistuksessaan Leo Tolstoin Iivanasta kirjoittama opuskin, jota miekkonen tapaili ahkerasti lukea ja hypistellä kuin suurtakin aarretta ja oppikirjaa.

Eisensteinin näkemystä ei toisin sanoen kannatakkaan tarkastella minään Hollywood-tyylisenä viihdepaukkuna tai erityisen hauskana elokuvana vaan eräänlaisena läpileikkauksena Stalinin itsensä pääkopan sisällöstä.

Iivana Julma ei ole perinteinen lineaarinen, alusta loppuun suorana jatkuva tarina tsaarin elämästä ja kuolemasta vaan se koostuu lähinnä useista vähän episodimuotoisista kohtauksista suurmiehen elämästä. Ensimmäinen osa kattaa kruunajaiset, sodan Kazania vastaan, sairastumisen, vaimon kuoleman ja nousun absoluuttiseksi yksinvaltiaaksi.

Taisin aiemmin kutsua Aleksandr Nevskiä Eduard Tissen ja Sergein Eisensteinin uran visuaalisesti parhaaksi elokuvaksi, mutta joudun valitettavasti vetämään sanojani takaisin. Nevskin kanssa tuosta himoitusta piikkipaikasta nimittäin kilpailee Iivana Julma kaikessa jylhässä komeudessaan, jonka veroista ei montaa ole sittemmin taidettu koskaan tehdäkään edes Hollywoodissa. Jokainen kuva koko elokuvassa on pieni mestariteos itsessään, jokainen Iivanan suuruutta korostava sommitelma on neroutta pullollaan ja jokainen dramaattinen varjo imee täydellisesti mukaansa. Niin hienoa kuvausta että.

Samaa voi sanoa myös ensiluokkaisista näyttelijöistä, etenkin Nikolai Tserkasovista, jonka suoritusta joissain yhteyksissä on kuitenkin ehkä vähän liioitellusti ylistetty jopa maailman parhaaksi lajissaan. Tserkasovin lisäksi itselleni muistettavin hahmo on Serafima Birmanin esittämä pajariylimys, joka yrittää kammeta yksinkertaista sukulaispoikaansa valtaistuimelle Iivanan sijaan.

Kun nyt näitä neuvostoliittolaisia katsoessa monesti tulee huomanneeksi myöhempien tekijöiden ottamia "lainauksia", löytyy tällä kertaa vähän ironisesti myös yksi Eisensteinin toisesta klassikosta kopioima kohtaus: lopun massiivinen kansankulkue tulee suoraan Mauritz Stillerin Aarne-herran rahoista. Stiller oli muuten vielä suomalaissyntyinen ohjaaja ja Ruben Stillerin isosetä. Torilla tavataan!

Sergei Eisenstein todennäköisesti muistetaan monessa tuvassa vielä nykyäänkin lähinnä miehen mykkäelokuvan aikaan tekemistä klassikoista, mutta todellisuudessa ohjaaja oli vähintään yhtä hyvässä tikissä vielä Iivana Julman aikaan - ja olisi taatusti jatkanutkin sillä tiellä ellei kohtalo olisi puuttunut peliin Eisensteinin menetettyä täydellisesti työkykynsä sydänkohtauksen jäljiltä vain paria vuotta myöhemmin.


Arvio: 5/5

IVAN GROZNYI, 1944
Ohjaus: Sergei Eisenstein
Käsikirjoitus: Sergei Eisenstein
Näyttelijät: Ljudmila Tselikovskaja, Nikolai Tšerkasov, Pavel Kadotšnikov, Serafima Birman

Häväisty nainen (1954)

Häväisty nainen sijoittuu niin monen muun Kenji Mizoguchin teoksen tavoin japanilaiseen bordelliin Shimabaran kuuluisalla punaisten lyhtyjen kadulla. Elokuvan bordellia pitää ohjaajan vakinäyttelijä Kinuyo Tanakan esittämä vanha leskinainen, jonka toimenkuvaa tämän yliopistoa käynyt tytär häpeää ja inhoaa.

Kaikki muuttuu kun äiti sairastuu ja joutuu jäämään työstään lomalle ja tytär joutuu ottamaan ohjat vihaamassaan huoralassa. Kuin kirsikkana kakun päällä tytär sattuu vielä ihastumaan bordellin ilotyttöjä hoitavaan komeaan nuoreen lääkäriin - johon äidilläkin sattuu olemaan suhde.

Häväisty nainen saattaa hyvinkin olla Kenji Mizoguchin kummallisimpia elokuvia: siinä missä ohjaaja yleensä kuvasi yhteiskunnan alakerrosten ja erityisesti ilotyttöjen elämää kantaa ottavaan sävyyn, tässä kuvio on käännetty täysin ylösalaisin ja koko kuvio onkin kuvattu kevyenä komediana, joka tyytyy lähinnä leikittelemään yleensä niin vakavalla aiheellaan.

Muutoin Häväisty nainen onkin positiivisella tavalla juuri ohjaajansa näköinen ja kuuloinen teos: erinomaisesti leikattu, kuvattu ja näytelty - viimeinen aivan erityisesti Kinuyo Tanakan osalta. Mieleenpainuvina kohtauksina ainakin itselleni mainittakoon monessa kohtaa nähtävät kiehtovat teatterijaksot. Mizoguchi oli siis kovasti perinteisen japanilaisen teatterin perään ja sen myös huomaa pelkästään hyvällä tavalla paitsi tässä, myös ohjaajan muissa töissä.

Loppujen lopuksi tällä kertaa kyse on kuitenkin pelkästä kevyestä välityöstä raskaampien ja kunnianhimoisempien mestaritöiden jälkeen ja välillä. Mizoguchi tuntuu tämän elokuvan parissa lähinnä päästelleen höyryjä ja pitäneen vapaata ilman turhia kikkailuja ja filosofointeja rasitteenaan. Luonnollisesti Häväisty nainen onkin laadultaan heikompi kuin miehen parhaat teokset noin keskimäärin, mutta hyvää ja pätevähköä tekoa tämä on silti.


Arvio: 4/5


UWASA NO ONNA, 1954 Japani
Tuotanto:-
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Masashige Narusawa, Yoshikata Yoda
Näyttelijät: Bontarô Miyake, Chieko Naniwa, Eitarô Shindô, Haruo Tanaka, Hisao Toake, Kanae Kobayashi, Kan Ueda, Keiko Koyanagi, Kimiko Tachebana, Kinuyo Tanaka, Kotaro Kawada, Kyôko Hisamatsu, Michiko Ai, Midori Komatsu, Saburo Date, Sachiko Mine, Sumao Ishihara, Teruko Daimi, Teruko Kusugi, Teruyo Hasegawa, Tomoemon Otani, Yoshiko Kuga

Genuine (1920)

Jokainen vähänkään elokuvahistoriaa tuntee todennäköisesti Saksan 20-luvun ekspressionistisen villityksen kauhuelokuvineen päivineen. Käsin maalatuilla taustoilla ja omintakeisella tunnelmalla varustettu Tohtori Caligarin kabinetti oli vuosikymmenen alun massiivinen hitti, jonka vanavedessä seurasi jos jonkinlaista yrittäjää vaihtelevalla menestyksellä.

Genuinessa on ainakin paperilla moni asia paremmin kuin kuosissaan: tämä on tehty käytännössä välittömästi Caligarin kabinetin jälkeen ja tässä on jopa lähes kauttaaltaan sama tuotantotiimi takana käsikirjoittaja Carl Mayerista sekä ohjaaja Robert Wienestä lähtien. Ajan muotityyliä henkivä lavastuskin on alan ekspertin Cesar Kleinin käsin maalaama. Mikä voisi siis mennä pieleen?

Aloitetaan tarinasta: itse ymmärsin tämän kertovan tarinan jostain Genuine-nimisestä naisesta. Kaikki muu olikin käytännössä niin sekavaa ja vaikeaselkoista etten saanut siitä yhtään mitään selvää. Oli tässä ilmeisesti joku parturi, musta mies ja joku hassulla hiustyylillä varustettu nuori mies, joiden epämääräisiä edesottamuksia tässä ilmeisesti seurataan.

En valehtele yhtään jos totean tämän olevan vähintään kymmenen vuotta ajastaan jäljessä. Tiedän Ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeltä ajalta monta tusinaa teknisesti parempaa ja kiinnostavampaa elokuvaa kuin Genuine. Ilman niitä lavasteita tätä ei ihan heti oikeasti edes arvaisi 20-luvulla tehdyksi elokuvaksi, niin kömpelö tämä oikeasti on.

"Mutta onhan se hei oman aikansa mittapuulla tosi hyvä!"

Ei muuten ole. Genuine oli jo omana aikanaan täydellinen floppi niin lippuluukuilla kuin kriitikoidenkin keskuudessa. Sen tönkköä teknistä toteutusta ja sekavaa tarinaa pidettiin jo julkaisunsa aikaan täysin luokattomana ja armottoman vanhentuneena kakkapökäleenä.

Nykyäänkään tätä ei taida olla mahdollista saada omana erillisena fyysisenä kopionaan vaan Genuinen voi löytää enintään jonkun Tohtori Caligarin kabinetin DVD:n ja blurayn lisämateriaaleista. Kun näinkin nimekkäällä tekijätiimillä varustettua elokuvaa ei saada myytyä edes omana julkaisunaan, on kyseessä oltava melkoinen kalkkuna. Ja onkin.


Arvio: 1/5


GENUINE, 1920 Saksa
Tuotanto: Erich Pommer, Rudolf Meinert
Ohjaus: Robert Wiene
Käsikirjoitus: Carl Mayer
Näyttelijät: Albert Bennefeld, Ernst Gronau, Fern Andra, Hans Heinrich von Twardowski, Harald Paulsen, John Gottowt, Louis Brody