Ajomies (1921)

Vaikka Suomessa onkin tehty periaatteessa kauemmin elokuvia kuin rajantakaisessa ankkalammikossa, joutuu sitkeinkin katajainen taipumaan ruotsalaisen ylivoiman edessä tälläkin saralla. Läntisessä naapurimaassamme kun seitsemäs taide lähti sellaisella rytinällä liikkeelle, että jo ensimmäisen vuosikymmenen loppuun mennessä tasokin oli svenssoneilla parhaimmillaan kansainvälistä luokkaa ja nurkan takana riitti nousevia kykyjä vain odottamassa suurta läpimurtoaan koko muun maailman tietoisuuteen. Ajomiehen asemasta tuona läpimurtona voidaan toki keskustella, mutta tässä vaiheessa sen nauttima arvostus kautta aikain suurimpana ja merkittävimpänä ruotsalaisena mykkäelokuvana lienee kuitenkin jo kiistaton.

Ajomiestä on aiheensa ja synkän tunnelmansa vuoksi ollut tapana luokitella jonkinlaiseksi kauhuelokuvan perusteokseksi, vaikka todellisuudessa Selma Lagerlöfin romaaniin perustuva tarina onkin nykysilmin lähempänä Charles Dickensiä kuin mitään muuta. Lagerlöfin vastine Ebenezer Scroogelle on väkivaltainen juoppo nimeltä David Holm, vuosikausia perhettään ja ystäviään piinannut, läheisällä hautausmaalla muiden juoppolallien kera vaihtuvaa vuotta juhliva riivattu ihmispaholainen. Kirkasta naukkaillessa mies tulee kertoneeksi tovereilleen urbaanin legendan, jonka mukaan kellon lyödessä kaksitoista vuoden viimeinen vainaja saa hoitaakseen viikatemiehen työt seuraavan vuoden osalta. Kuinka ollakaan, David sattuu itse heittämään henkensä tuona kohtalokkaana ajankohtana ja päätymään hyvin inhimillisen viikatemiehen juttusille käymään läpi elämäntarinaansa sekä ymmärtämään ympäristöönsä kylvämänsä kärsimyksen.

Olen kuullut monen kutsuvan tätä kauhean vanhahtavaksi, mutten itse kyennyt tällä sadannella katselukerrallakaan ymmärtämään mistä nämä harvat hajaäänet mahtavat nurista. Ruotsalainen elokuvahan tunnettiin aikoinaan suhteellisen modernista kerronnastaan, näyttelijät ovat ajalleen poikkeuksellisesti äärimmäisen luonnollisia ja vähäeleisiä rooleissaan ja Ajomiehessä nähdään jopa moninkertaisia sisäkkäisiä flashbackejäkin. Eri aika- ja henkiset tasot on restauroidussa versiossa vielä erotettu toisistaan selkeästi erilaisella värityksellä, joten en ainakaan itse näe Victor Sjöströmin aavetarinassa minkäänlaisia mainittavia kerronnallisia heikkouksia nykysilminkään katsottuna.

Itse asiassa en löydä koko elokuvasta valittamista sen puoleen muutoinkaan. Tiettävästi pääosaa esittävä Sjöström itse valmistautuikin vaativaan rooliinsa muuttamalla kuukausiksi slummiin asumaan ja miehen otteissa ei pelkästään siksi ole laisinkaan mitään teatraalista tai luonnotonta. Parhaimmillaan Sjöström on vanhana juoppona jopa pelottavan hyvä ja perheen ahdinko kirveellä aseistautuneen miehen ahdistamana on suorastaan veret seisauttavaa seurattavaa. Legendan mukaan Stanley Kubrick haki tästä inspiraatiota Hohtoonkin.

Parhaat puolet Ajomiehessä kiteytyvät kuitenkin sen visuaaliseen toteutukseen ja vaikuttavaan mustanpuhuvaan tunnelmaan. Ajomiehen erikoistehostekavalkadi koostuu pitkälti sumuisen klassisesta päällekkäisten kuvien menetelmästä, joka pesee karussa uskottavuudessaan ja ajattomuudessaan monet nykypäivän muutamassa vuodessa vanhentuvat tietokoneaaveetkin mennen tullen. Henkilökohtainen suosikkikohtaukseni koko elokuvassa onkin alkupäässä nähtävä montaasi, jossa vanha sadonkorjaaja nähdään luisevan hevosen vetämien rattaidensa kanssa noutamassa kuolleiden sieluja salongeista ja meren pohjasta asti. Kohtauksessa taustalla soiva hämyinen ja tunnelmallinen ambient-musiikki saa kokemuksen tuntumaan vain entistä aavemaisemmalta ja omalla tavallaan myös surumielisen kauniilta.

Ajomies on synkkä ja anteeksiantamaton draamaelokuva, taatusti yksi tekoaikansa rajuimmista ja teknisesti edistyneimmistä lajissaan. Kaikesta huolimatta Sjöströmin mestariteoksella on pohjimmiltaan myös positiivinen sanoma ja sydän paikallaan eikä se tyydy missään kohtaa vain laiskasti herkuttelemaan aiheellaan tai saarnaamaan tökerösti silkasta elämän lyhyydestä, perheestä ja lähimmäisenrakkauden merkityksestä. Lopussa David Holmin kaltaista julmuriakin odottaa vain tekojensa ja valintojensa kohtaaminen silmästä silmään, niiden lopullinen hyväksyminen sekä vilpittömän katumuksen kautta ansaittu anteeksianto.



Arvio: 5/5



KÖRKARLEN, 1921 Ruotsi
Ohjaus: Victor Sjöström
Käsikirjoitus: Selma Lagerlöf, Victor Sjöström
Näyttelijät: Astrid Holm, Concordia Selander, Hilda Borgström, Lisa Lundholm, Nils Arehn, Tore Svennberg, Victor Sjöström