Matka yöhön (1921)

Tässä äskettäin läppärin kovalevyä siivotessa törmäsin kokonaiseen läjään ikivanhoja elokuva-arvosteluja, joita ei syystä tai toisesta ole tullut ainakaan toistaiseksi koskaan julkaistua. Tähän satapäiseen läjään hukkunutta materiaalia lukeutuu myös F. W. Murnaun koko säilyneen tuotannon katsaukset, jotka jäivät selittämättömästi uupumaan viimekertaisesta parin vuoden takaisesta saksalaismaratonista. Menneen ajan synnit taitaa olla parasta korjata hyvän sään aikana kun konekaan ei ole vielä sanonut itseään lopullisesti irti.

Der Gang in die Nacht eli Matka yöhön ei ole Murnaun ensimmäinen ohjaustyö, mutta se on meidän päiviimme asti säilyneistä kaikkein vanhin ja antaa ehkä vähän vihiä myös niiden kadonneiden teosten tyylistä ja tasosta. Kyse on tällä kertaa romanttisesta melodraamasta ja eräänlaisesta Auringonnousun epätäydellisestä prototyypistä, jossa lääkäri hylkää vaimonsa sensuellin kabareetanssijattaren vuoksi.

Tässä onkin taas sellainen teos, jota katsoessa kiinnittää pakosti jo ensimmäisistä kuvista lähtien huomiota tyylikkään pikkutarkkaan kuvaukseen, joka kykenee kertomaan tarinaa poikkeuksellisen tehokkaasti ilman turhia välitekstejä. Murnaun visuaalista tyyliä huomaa arvostavansa viimeistään puolivälin jälkeen kun kerrontaan otetaan luonnonvoimatkin mukaan erilaisissa henkilöhahmojen mielentilaa kuvaavissa luonto-otoksissa, kiihtyvässä aallokossa, nousevassa myrskyssä ym. Hienoa visuaalista kerronta kertakaikkiaan.

Näyttelijätyöskentely vaihtelee ylidramaattisen heilumisen ja hillitymmän välillä. Yksikään pääosanesittäjistä ei varsinaisesti ole huono, mutta sivuosassa synkistelevä Conrad Veidtonnistuu varastamaan kaiken huomion sokeana maalarina, joka saapuu leikkauttamaan silmänsä Olaf Fønssin esittämän tohtorin vastaanotolle. Tätä katsoessa kannattaa aivan erityisesti kiinnittää huomiota Veidtin poikkeuksellisen ilmaisuvoimaisiin käsiin, jotka eivät tunnu ainoassakaan kohtauksessa pysyvän aloillaan tai jäävän taustalle toimettomiksi.

Viime aikoina tarkastamilleni mykkäleffoille poikkeuksellisesti tässä oli myös erittäin tomiva musiikkiraita - joka siis todellisuudessa oli vain päälle lyöty sattumanvarainen pianolla soitettu klassinen sävellys 20-luvun alkupuolelta. Mieluummin tällaista kuuntelee elokuvansa taustalla kuin jotain viuhuna-, surina- ja pörinä-äänistä koottua kokeellista ujellusta, jota tunnutaan tunkevan nykyaikana joka pahuksen mykkäelokuvan taustalle.

Jos tässä nyt mielipiteensä lyhyesti lähtisi tiivistämään, niin kyseessä on erinomaisen hyvä, mutta vielä vähän turhan epätasainen varhaisteos tulevalta huippuohjaajalta. Käsikirjoituksen puolesta tässä on vielä vähän löysää, tunnelma poikkoilee parissa kohtaa vähän laidasta laitaan ja kaikki näyttelijät eivät joka käänteessä vakuuta, mutta ohjaajan nerous on selvästi havaittavissa jo tässä vaiheessa.

Murnaun elokuvia katsellessa ei tarvitse koskaan pettyä.


Arvio: 3.5/5


DER GANG IN DIE NACHT, 1921 Saksa
Tuotanto: Sascha Goron
Ohjaus: F.W. Murnau
Käsikirjoitus: Carl Mayer, Harriet Bloch
Näyttelijät: Clementine Plessner, Conrad Veidt, Erna Morena, Gudrun Bruun Stephensen, Olaf Fønss

Passi elämään (1931)

Tässä onkin taas elokuva, jonka katsomista olenkin vartonut jo pitemmän aikaa. Kyseessä on nimittäin ensimmäinen täysiverinen neuvostoliittolainen äänielokuva sekä samalla ensimmäinen elokuva, jonka ohjaaja on voittanut elokuvafestivaalilla palkinnon parhaasta ohjauksesta. Passi elämään on samalla hyvin vaikutusvaltainen teos, jota on jäljitelty ja matkittu länsimaissa useamman kuin muutaman elokuvan edestä. Mutta niistä lisää myöhemmin.

Passi elämään on varsin arkkityyppinen nuorisoelokuva ja omalla omituisella tavallaan myös genrensä kantaisiä. Tarina kertoo ongelmanuorista ja katupojista, jotka lähetetään uudenlaiselle luottamusta ja kovaa työntekoa opettavalle työleirille, jossa näistä on tarkoitus kouluttaa tuottavia ja kunnollisia veronmaksajia. Perinteiseen kommarityyliin tässä siis vannotaan visusti silkkaan ympäristön vaikutuksen voimaan klassisen tabula rasa -ajattelun hengessä.

Saattaa tuntua vähän omituiselta neuvostoliittolaisesta elokuvasta puhuttaessa, mutta itselleni tuli lähes täydellisenä yllätyksenä että tässäkin on kyse lähinnä sikäläisestä propagandasta. Näihin päiviin asti elin nimittäin siinä uskossa, että kommunistit säästivät ainakin nuorisoa kuvaavat elokuvat kaikelta saarnalta, sillä lasten suussa paasaaminen ei ole enää uskottavaa. Saarnaavia lapsia tässä ei tosin kuulla - niiden sijaan kuullaan saarnaavia aikuisia!

Kuten tällaiselta lajissaan ensimmäiseltä elokuvalta varmaan voi olettaa, tästä puuttuu suunnilleen kaikki myöhemmät äänen sekä kuvan yhdistämisen innovaatiot ja se kuuluisa "äänikin" tarkoittaa tässä tapauksesesa käytännössä etäisesti ihmispuhetta muistuttavaa surinaa ja rätinää. Pitemmän päälle koko jutun primitiivisyys alkaa pakosti myös tuntua ikävästi takamuksessa - tällä nimittäin on mittaa lähes täydet kaksi tuntia.

Positiivisena puolena Passi elämään onnistuu kuitenkin kaikesta primitiivisyydestään huolimatta väistämään hienosti turmeltuneiden kapitalististen länsimaiden varhaisten äänituotosten pahimmat sudenkuopat panostamalla ainakin mykkäelokuvista tuttuun visuaalisempaan otteeseen ja jos ei muuta niin siltä kantilta tarina toimii suhteellisen hyvin sittäkin huolimatta ettei mihinkään parhaiden mykkävuosien räiskyvimpään menoon missään kohtaa varsinaisesti päästäkään.

Loppujen lopuksi en ainakaan itse menisi tätä luokittelemaan aivan neukkuleffojen terävimpään kärkeen kuuluviin tuotoksiin enkä tätä nyt suoranaisesti kenellekään ole erikseen suosittelemassakaan. Kuitenkin tämä kannattaa katsastaa erityisesti jos suunnitelmiin kuuluu Luis Buñuelin Los Olvidados - säälikää heitän tai vaikka minkä tahansa muun köyhiä katupoikia kuvaavien elokuvan perusteellisempi tarkastelu. Buñuelin elokuva aivan erityisesti on saanut tästä ilmiselviä vaikutteita lähes suoraan plagiointiin asti.


Arvio: 3/5


PUTYOVKA V ZHIZN, 1931 Neuvostoliitto
Ohjaus: Nikolai Ekk
Käsikirjoitus: Aleksandr Stolper, Nikolai Ekk, Osip Brik, Regina Yanushkevich
Näyttelijät: Aleksandr Novikov, Mariya Andropova, Mariya Gonfa, Mikhail Dzhagofarov, Mikhail Zharov, Nikolay Batalov, Vladimir Vesnovsky, Yvan Kyrlya

Love & Peace (2015)

Tässä viime aikoina on tullut pahaksi tavaksi skipata näitä Sion Sonon leffoja aina kun pitäisi alkaa uutta arvostelua kirjoittamaan. Sonohan on viime vuosina intoutunut tekemään useammankin elokuvan vuosivauhtia laadun kustannuksella. Viimeisin esimerkki täydellisestä epäonnistumisesta oli The Virgin Psychics, jota inhosin ja inhoan edelleen koko toistaiseksi näkemästäni Sonon tuotannosta eniten. Love & Peace ei varsinaisesti muuta käsitystäni Sion Sonon viime vuosien ailahtelevasta tasosta, mutta tällä on ainakin tarjota muutamia ihan kiinnostavia koukkuja niiden vähemmän onnistuneempien aspektien vastineeksi.

Tällä kertaa kysymys on reippaasti yliampuvan humoristisesta fantasiamusikaalista vähän Milanon ihmeen tapaan. Tarinan varsinainen päähenkilö on rock-tähteydestä unelmoiva päähänpotkittu toimistorotta ja nörtti, joka ystävystyy elokuvan alussa pienen kilpikonnan kanssa. Enempiä spoilaamatta mainittakoon kyseisen kaverin toiveiden alkavan yllättäen myös toteutua ja lopussa homma menee jo aivan kaijuksi.

En muistakaan varsinaisesti nähneeni vähään aikaan yhtä tyhjänpäiväisellä ja kliseisellä juonella varustettua elokuvaa kuin Love & Peace. Periaatteessa tässä on jälleen kerran yksi "tyhjästä tähdeksi" -tyyppinen draama muutamalla hauskalla fantasiatwistillä ja yhdellä täysin kesken jäävällä rakkaussivujuonteella, joka ei lopulta johda oikein yhtään mihinkään. Pääosassa laidasta laitaan revittelevä Hiroki Hasegawa pelastaa paljon.

Kaikkein kiinnostavinta antia tässä oli lähinnä sivujuonne, jossa seurataan pois heitettyjen lelujen ja hylättyjen lemmikkien kanssa elävän kodittoman alkoholistin vaiheita. Edellinen on toteutettu osin oikeilla eläimillä ja osin hellyyttävän kömpelöillä käytännön erikoistehosteilla kuten sukkanukeilla ja animatronic-roboteilla. Lopussa nähdään hahmoon liittyen vielä varsin mielikuvituksellinen twisti, jota en ainakaan itse osannut odottaa ollenkaan.

Love & Peace ei todellakaan ole Sonon huonoimpia elokuvia, mutta sijoittuu miehen tuotannossa lähinnä keskinkertaisempien ja epätasaisempien tuotosten kastiin. Jos tästä nyt jotain todella positiivista voi sanoa, niin ainakin Sion Sono on tässä yrittänyt tehdä jotain oikeasti uutta ja kiinnostavaa. Lopputulos ei vain ole kovin kaksinen, mutta yritys hyvä kymmenen.


Arvio: 2.5/5


RABU & PISU, 2015 Japani
Tuotanto:-
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Näyttelijät: Aki Hiraoka, Gen Hoshino, Hiroki Hasegawa, Inuko Inuyama, Kumiko Asô, Megumi Kagurazaka, Motoki Fukami, Suidôbashi Hakase

Paha maa (2005)

Päiväkausien tuskailun jälkeen löysin vihdoin ja viimein taas aikaa katsoa kotimaisen elokuvan taatun lurjuksen ja kohuohjaajan tuotoksia. Mitä kaukaisilta kouluvuosiltani vielä muistan, Paha maa oli aikoinaan valtava juttu ja tätä hehkutettiin jotakuinkin kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi samaan tapaan Tuntematon sotilas nykyään, Aku Louhimieskin suunnilleen hukutettiin erilaisiin palkintoihin.

Itse katsoin tämän viimeksi tuoreeltaan lähes tasan 13 vuotta sitten ja tykkäsin kovasti. Tällä kertaa mielenkiintoista olikin päästä tarkastelemaan tätä täysin tyhjin odotuksin ja ilman aiempaa hypeä, aikuisemmalla otteella ja ehkä vuosien varrella myös vähän viisastuneena. Vieläköhän tämän ote pitää?

Paha maa on pohjimmiltaan Louhimiehen näkemys Leo Tolstoin Väärennetystä korkolipukkeesta, mutta se on myös tutkielma nykysuomalaisesta ahdistuksesta ja henkisestä pahoinvoinnista. Useita ihmiskohtaloita käsittävä tapahtumaketju lähtee liikkeelle äidinkielenopettajan potkuista ja tämän pojan väärentämästä setelistä, joka edelleen päätyy panttilainaamon kautta Mikko Koukin esittämälle pikkugangsterille. Kukin panee pahan kiertämään edelleen ihmiseltä toiselle eikä yhdenkään tarinalla ole selkeää onnellista loppua.

Tätä katsoessa tuli pakosti vilkaistua ikivanhan julkaisun takakansitekstiä, jossa hempeillen puhutaan "toivosta" ja "rohkeudesta" sekä siitä miten "paha tulee kohdata hyvällä". Katin kontit! Paha maa on pohjimmiltaan karu ja lohduton kuvaus suomalaisen ihmisen henkisestä ahdingosta eikä lopussa pahalle ololle tule edes varsinaista yksiselitteistä loppuratkaisua vaan ahdistuksen ja pahan olon kierre jatkuu elokuvan jälkeenkin ns. loputtomasti. Tässä on aito pahan mielen elokuva.

Jos tästä jotain erillista toistuvaa teemaa nyt pitäisi väkisin kaivaa, niin raha, rikkinäiset perheet, epäonnistuneet ihmissuhteet, väkivalta ja alkoholi... niistä on perisuomalainen masennus ja synkkä mielenmaisema tehty! Jotain ihan muuta kuin Louhimiehen kahden edellisen elokuvan pippelinpyörittelyt ja löperöt parisuhdediibadaabat, eikö vaan?

Valitettavasti tästäkin tosin täytyy napsia muutama ikävämpi juttu ihan nyt vaikka tasapuolisuuden vuoksi. Kuvaus ja leikkaus ovat kautta linjan toimivaa jälkeä, käsikirjoitus on tiukkaa settiä ja näyttelijät jälleen käsittämättömän hyviä, mutta... itselleni isoin ongelma tässä oli jo aikanaan, että kaikki tämän keskeiset kasvot ovat jo ennestään tuttuja mainstream-näyttelijöitä ja julkkiksia, joiden esittämiin hahmoihin on turhan vaikea päästä sisään seiskalehdestä tutun naaman läpi. Ihanteellisempi vaihtoehto olisi ollut nostaa esiin tuntemattomampia tekijöitä tai suoraan amatöörinäyttelijöitä.

Vastaukseksi aiempaan mietelmääni: Aku Louhimiene Paha maa on ainakin omasta mielestäni kestänyt aikaa poikkeuksellisen hyvin. Elokuvan teemat ovat ajattomia ja ankea Suomi on pysynyt henkisesti yllättävänkin muuttumattomana viimeisen vuosikymmenen. Tähän päälle ensiluokkainen sekä äärimmäisen kunnianhimoinen toteutus ja kasassa on ehdottomasti uuden vuosituhannen parhaita kotimaisia sekä yksi Louhimiehen uran hienoimmista elokuvista.

Mikäli aihe kiinnostaa tai elokuvan tarina on muuten mieleen, Robert Bresson on ohjannut samaisesta Tolstoin novellista oman näkemyksensa nimellä Raha.


Arvio: 5/5


PAHA MAA, 2005 Suomi
Tuotanto: Markus Selin
Ohjaus: Aku Louhimies
Käsikirjoitus: Aku Louhimies, Jari Rantala, Paavo Westerberg
Näyttelijät: Jasper Pääkkönen, Matleena Kuusniemi, Mikko Kouki, Mikko Leppilampi, Pamela Tola, Pertti Sveholm, Petteri Summanen, Sulevi Peltola

Prostitutka (1927)

Menin jokin aika sitten möläyttämään aikomuksestani arvostella kevään ajan neuvostoliittolaisia elokuvia ja päättää homma komeasti voitonpäivänä toukokuussa oikein komealla propagandapläjäyksellä. Viime aikoina olen vähän laskeskellut, että pelkästään mykkiä neukkulaisia on niin paljon jonossa ettei tuohon tavoitteeseen pääse millään edes pelkästään niitä tekemällä!

Nyt haaviin osui vielä paljon muutakin kiinnostavaa. Neuvostoliittohan tunnetusti koostui useammasta eri neuvostotasavallasta, joilla jokaisella oli omat elokuvakulttuurinsa ja nimitekijänsä, jotka ovat auttamatta jääneet tunnettuudessa niiden venäläisten ja ukrainalaisten suurtekijöiden varjoon. Kuin sattumalta nuo vähemmän tunnetut teokset ovat erittäin hyvin säilyneitä ja niiden saatavuuskin on nykyaikana parempi kuin koskaan ennen, joten pakkohan nekin on tarkastaa!

Mikäli kiinnostaa: Prostitutka on valkovenäläinen elokuva. Itse asiassa kyseessä on ihka ensimmäinen koskaan tehty valkovenäläinen; maalla on oikeasti erittäin komea elokuvakokoelma, joten kyseessä on vähintäänkin kiinnostava tapaus ainakin historiallisessa mielessä. Tässä lisäksi nähdään tulevaisuuden huippuohjaaja Mark Donskoi pienessä sivuroolissa, joten sitä suuremmalla syyllä tämä on nähtävä.

Valitettavasti ja harmittavasti Prostitutkan ansiot jäävätkin sitten lähinnä aiemmin mainittuun historialliseen mielenkiintoisuuteen, sillä kyseessä on pohjimmiltaan kaikin puolin äärimmäisen kankea ja kömpelö mykkäelokuva, yksi huonoimmista koskaan näkemistäni. Luonnollisesti tähän aikaan maassa ei oikeasti ollut alalla minkäänlaista osaamista ja elokuvan ohjannut Oleg Frelikhkin tunnetaan lähinnä muutamista rooleistaan paljon paremmissa elokuvissa. Tietty kädettömyys paistaa tästä läpi joka huokosessa.

Varsinainen juoni sijoittuu sekatalouden aikaiseen Neuvostoliittoon ja kertoo prostituutioon ajautuvista naisista. Sen enempää en osaa juonta varsinaisesti eritelläkään, sillä kaikenlainen vähänkään kerronnalliseen antiin viittaava oli niin epäselvä ja amatöörimäisellä otteella tehty ettei siitä oikeasti meinannut saada juuri selkoa koherentista tarinasta nyt puhumattakaan. Saarnaamisen maku on tässä kuitenkin harvinaisen vahva - ihan rasittavuuteen asti.

Tämä menee jo vähän itsensä toistamiseksi, mutta Prostitutka on yksinkertaisesti huono elokuva - ja tappavan tylsä. Tekijöiden täydellinen kokemattomuus näkyy aivan kaikkialla lavastuksesta näyttelyyn ja leikkaukseen pelkästään ikävällä tavalla. Tämän parissa uni tulikin itselleni pakosti silmään jo ennen puolivälinkään saavuttamista - siitäkin huolimatta että nautin tämän kanssa ison kupin vahvaa kahvia. Unilääkekäyttö taitaakin olla parasta mitä tällä on kenellekään tarjota.


Arvio: 1/5


PROSTITUTKA, 1927 Neuvostoliitto
Ohjaus: Oleg Frelikh
Käsikirjoitus: E. Demidovich, Noi Galkin, Viktor Shklovsky
Näyttelijät: Aleksandr Ledashchev, E. Sheremetyeva, Ivan Lagutin, L. Krasina, Mark Donskoi, Olga Bonus, Pavel Tamm, Vera Orlova

Ivan - kertomus kahdesta nuoresta miehestä (1932)

Sitä varmaan luulisi, että Zvenigoran, Arsenalin ja Maan kaltaisen elokuvatrilogian jälkeen Aleksandr Dovzenko olisi jo asetettu jonkinlaisen Ukrainan kansallisohjaajan asemaan ja hukutettu maineeseen sekä kunniaan, mutta näinhän ei Stalinin rautaisella otteella hallitsemassa neuvostojen maassa suinkaan käynyt. Neuvostoliiton viranomaiset sen enempää kuin Stalinkaan eivät todellisuudessa pitäneet Dovzenkon elokuvista laisinkaan ja ilmaisivat vihastuksensa ahdistelemalla paitsi ohjaajaa itseään, myös tämän lähipiiriä ja perhettä, mikä ajoi miehen lopulta itsetuhoiseen masennukseen.

Tiettävästi Stalin ja kumppanit olivat 20-luvun lopulla erityisen hermostuneita ukrainalaisten mahdollisen kansannousun varalta ja Dovzenkon isänmaanrakkautta uhkuvat elokuvat nähtiin neuvostojohdolle vihamielisinä teoksina. Tämän elokuvan ilmestymisen aikoihin ja sen jälkeen Ukrainassa aloitettiin johtavien kommunistien toimesta holodomorina tunnettu miljoonia tappanut tahallisesti aiheutettu nälänhätä ja raakalaismainen kansanmurha.

Ivanissa on kyse ennen kaikkea Aleksandr Dovzenkon maineenpalautusyrityksestä neuvostokomissaarien silmissä. Elokuvan tarina on ohjaajalleen tyypillisesti kertomus perinteisestä ukrainalaisesta elämänmuodosta, jota viisivuotissuunnitelman mukainen suuri patohanke järkyttää juuriaan myöten. Elokuvan nimessäkin esiintyvä Ivan on maalaisnuorukainen, joka lähtee isänsä mukana työvoimaksi rakennustyömaalle. Toinen nimessä esiintyvä nuori Ivan kuolee tapaturmaisesti.

Ivan – kertomus kahdesta nuoresta miehestä on ennen kaikkea tarina henkisestä ja fyysisestä muodonmuutoksesta tavallisesta maalaisesta täysiveriseksi teollisuustyöläiseksi ja lopulta oikeaoppiseksi kommunistiksi. Elokuvan alussa nuori Ivan on vain kömpelö työmaan meluun ja teräsbetonihelvettiin hukkuva nuori, mutta ajan mittaan Ivan alkaa kehittää itseään ja aktivoitua. Elävän ja kuolleen Ivanin kohtalot yhdistyvät jälkimmäistä surevassa äidissä, josta tulee lopussa koko työläiskollektiivin yhteinen äitihahmo.

Juoneltaan ja perusteemaltaan Ivan kuulostaa taatusti melko mielenkiintoiselta, mutta todellisuudessa tämä on enimmäkseen kauhean ruma ja epämiellyttävä katsoa sekä kuunneella.Verrattuna esimerkiksi Dovzenkon Maahan – jota siis on luonnehdittu monesti yhdeksi maailman kauneimmista elokuvista – tämä on vain yhtä epämääräisten teollisuusäänten kakofoniaa ja harmaan teräsbetonin kaaosta. Tietysti tässä tavoiteltiin jotain Michelangelo Antonionin leffoista tuttua suttuista vieraantumiskokemusta ja Dziga Vertovin Entusiasmin tyylistä kuvastoa, mutta tämä on silti enimmäkseen kauhean ikävää seurattavaa.

Henkilökohtaisesti Ivan oli pienoinen pettymys kaikkiin tähän kohdistettuihin odotuksiin nähden. Selvästikään tätä ei ole tehty täysin vilpittömällä mielellä ja silkasta rakkaudesta elokuvantekoa kohtaan vaan parhaimmillaankin lähinnä nurkkaan ajettuna ja veitsi kurkulla. Tietty epämukavuus tästä huokuu siinä määrin, ettei tätä ole yhtä euforista katsoa kuin ohjaajan ainakin oletettavasti vilpittömämmällä mielellä ja suuremmalla sydämellä tuotettuja elokuvia.

Siltikin pienestä napinasta huolimatta voin syvällä kokemuksen rintaäänellä sanoa jo tässä vaiheessa, että heikompitasoistakin Dovzenkoa maailmasta toki löytyy.



Arvio: 3.5/5


IVAN, 1932 Neuvostoliitto
Ohjaus: Aleksandr Dovzenko
Käsikirjoitus: Aleksandr Dovzenko
Näyttelijät: Dmitri Golubinski, K. Bondarevski, Pjotr Masoha, Stepan Šagaida, Stepan Škurat

Kolme laulua Leninistä (1934)

Jos nyt totta puhutaan, niin olin jo pitkään utelias näkemään Kolme laulua Leninistä pelkästään nähdäkseni kuinka Dziga Vertoviin vaikutti Stalinin aikana ja erityisesti 30-luvun alusta aina vain tiukentuva mielipidekontrolli. Mikäli miehen edellinen Entusiasmi on vähänkään tuttu, osaa varmaan jo etukäteen arvata mitä tuleman pitää: roppakaupalla siloteltua herooista propagandaa ilman Vertovin alkupään tuotannon karua realismia. Elokuvasilmän idean täydellinen hylkääminen silkan propagandan tieltä kuvaakin täydellisesti koko Vertovin uraa tästä eteenpäin.

Kolme laulua Leninistä on nimensä mukaisesti suuren vallankumouksellisen siekailemattoman henkilöpalvonnan ympärille rakennettu kolmeen osaan jaettu musiikintäyteinen propagandatykitys, jonka ensimmäinen osa kuvaa työväen paratiisin syrjäseuduilla tapahtunutta edistystä, keskivaiheilla näytetään nostalgista Lenin-arkistomateriaalia ja kolmannessa osuudessa esitellään mahtipontisesti uuden sosialistisen järjestelmän mahtia ja edistystä sekä marssitaan rivissä ja kiväärit tanassa voitosta voittoon työväenasian puolesta.

Dziga Vertovin aiempiin elokuviin nähden tässä vaiheessa on selvästi huomattavissa melkoinen tason lasku. Tuskin yhtään valehtelen, jos totean kahden ensimmäisen osuuden olevan koko elokuvan tylsintä antia; toisessa kiinnostavinta on lähinnä aidon historiallisen kuvamateriaalin ja äänitteiden selailu, vaikkei Lenin henkilöna itseäni kiinnosta juurikaan. Parasta kahdessa ensimmäisessä osassa taitaa olla rytmitys, jota on selvästi koetettu sovittaa taustalla soivaan musiikkiin, unohtamatta tietenkään Vertovin leffoille tyypillistä tykkiä kuvausta.

Kolmas osa pääsee kaikkein lähimmäksi sitä vanhaa hyvää mykän kauden Dziga Vertovia, jolle mikään ei tunnu olevan mahdotonta. Koska viimeinen parikymmenminuuttinen kuvaa vallitsevan establishmentin valtaa ja voimaa, on överiin mahtipontisuuteen panostettu aivan erityisellä tavalla. Parhaimmillaan kuviin tuodaan minuuttikaupalla erilaisia mekaanisia vekottimia, marssivia sotilaita ja taivaan täydeltä lentokoneita. Sosialistinen järjestelmä valloittaa maan ja taivaan sekä alistaa kaikki elementit palvelukseensa. Ollapa Lenin tätä näkemässä!

Karskia ja kursailematonta henkilöpalvontaa tämä on, ei siitä mihinkään pääse. Positiivisena puolena tämä on ainakin suhtkoht hyvin tehtyä sellaista ja mikäli tylsän alkupuolikkaan jaksaa ylipäänsä katsoa, loppu meneekin helposti ihan omalla painollaan mikäli tällaisista propagandadokumenteista tai ”dokugandoista” nyt sattuu ylipäänsä diggaamaan. Minä diggaan.



Arvio: 3.5/5


TRI PESNI O LENINE, 1934 Neuvostoliitto
Ohjaus: Dziga Vertov
Käsikirjoitus: Dziga Vertov
Näyttelijät: Dolores Ibárruri, Josif Stalin, Nadežda Krupskaja, Vladimir Lenin

Ben Hur (2003)

Pääsiäisen perinteet vaativat katsomaan vähintään kerran vuodessa munajuhlien aikaan jonkin Ben Hurin yllättävänkin harvoista filmatisoinneista. Edellisenä vuonna innostuin katsomaan peräti kaksi: sen klassisen mykän Ben-Hurin sekä sen kaoottisuuteensa huvittavasti plässähtäneen uusversion jolle nauravat harakatkin.

Tällä kertaa haaviin osui tällainen suoraan videolla julkaistu piirretty näkemys vuodelta 2003, jonka tarjoaa sama porukka, joka on tuottanut aiemmin mm. sellaisen Suomessakin julkaistun klassikon kuin Petteri Punakuono. Nyt puhutaan siis tosi laadusta, jou!

Elokuva alkaa 80-vuotiaan Charlton Hestonin juontamalla introlla, jossa vilisee solkenaan mm. sellaisia sanoja kuin "Jeesus", "Raamattu", "rukoileminen" ja "usko". Olkoon tämä viimeinen vihje itse leffan valitsemasta näkökulmasta tuttuun tarinaan. Joko pelottaa?

Varsinainen tarina alkaa mykän Ben-Hurin tapaan Jeesuksen syntymästä sekä jouluevankeliumin tapahtumista. Heti ensimmäisistä kuvista lähtien näkee selvästi, että animaatio on harvinaisen kökköä ja ääninäyttely luonnottoman kankeaa jälkeä - siis varsin normaalia suoraan videolla julkaistun animaation tasoa. Ensimmäisen kerran tätä katsoessa purskahdin nauramaan kun kuvaan astui stereotyyppiseltä isonenäiseltä juutalaiselta näyttävä ja kuulostava katala Herodes kuin suoraan jostain South Parkin juutalaisparodiasta.

Judah Ben Hurin itsensä tarina alkaa vasta noin vartin kohdalla. Tarina varmaan on jo ennestään tuttu: Judah Ben Hur on juutalainen ylimys, jonka roomalaiset erehdyksen seurauksena orjuuttavat ja joka lopulta nousee sortajiensa yläpuolelle, saa omaisuutensa takaisin sekä kostaa lopulta kilpailijalleen Messalalle.

Animoitu Benkku seuraa periaatteessa melko tarkkaan aiempien filmtaisointien juonta muutamin taiteellisin vapauksin. Tässä Ben Huria ei esimerkiksi aja eteenpäin viha ja kostonhimo vaan usko Jumalaan ja myöhemmin Jeesukseen. Lopussa Ben Hurista tulee myös yksi Jeesuksen opetuslapsista, joka vain sattui olemaan toisaalla raamatun keskeisimpien tapahtumien aikaan. Aivan viimeisissä kuvissa Benkku vielä pääsee saarnaamaan raamatun totuutta lapsille. Nokkelaa!

Jotenkin tämän elokuvan painotus tuntuu vain niin kauhean väärältä. Alkuperäisteoksen nimi oli kyllä "A Tale of the Christ", mutta kyseessä kuitenkin oli Judah Ben Hurin tarina ja miehen tiet vain ohimennen risteävät Jeesuksen kanssa. Tässä homma tuntuu lähteneen täydellisesti lapasesta ja joutavasta hihhuloinnista on tullut koko homman ydin. Lopputuote ei toimi sen enempää Ben Hurina kuin raamatullisena elokuvanakaan.

En ehkä olisi tekijöiden ratkaisusta niin kauhean harmistunut jos tämän rakenne olisi edes etäisesti kohdillaan ja ne kuuluisat taistelu- ja kilpa-ajokohtaukset olisi tehty kunnolla, mutta kun näin ei ole. Meritaistelu esimerkiksi on toteutettu niin kömpelöillä cgi-efekteillä etten muista vastaavaa nähneeni edes 90-luvun pioneerivuosina - sittenkin suuri osa kohtauksesta on peitetty savulla pelkästään sysiruman animaation peittämiseksi.

Kilpa-ajokohtaus on täysi vitsi. Näillä tekijöillä ei luonnollisesti ollut varaa tehdä tätäkään kunnolla vaan koko kohtaus kestää enintään minuutin ja sekin on tehty sellaisesta kulmasta ettei mitään ole varsinaisesti tarvinnut animoida niin kuin kuuluisi. Kaikista näkemistäni Ben Hureista tässä onkin ylivoimaisesti huonoin kliimaksi, jopa vuosien 2016 ja 1907 Benkkujen vastaavia kömpelömpi.

Varsin kornin ja epätasaisen elokuvan kruunaa päälle 80-vuotias ja selvästi väsähtäneeltä kuulostava Charlton Heston nuoren Judah Ben Hurin äänenä. Surullista että niinkin hieno ja nimekäs näyttelijä kuin Heston on mennyt työntämään näppinsä tällaiseen leffaan. Jos mikään muu tässä elokuvassa ei onnistu tunnelmaa lopullisesti latistamaan niin tämä nyt viimeistään.

Niin siinä sitten kävi ettei tästäkään saatu yhden tähden elokuvaa kummempaa onnistumista edes suoraan videolla julkaistujen halpojen animaatioiden mittapuulla. Kaikki tässä on tehty vähän miten sattuu: animaatio on kauttaaltaan kömpelä ö-tasoa, ääninäyttely on hengetöntä ja kankeaa kuin mikä, juoni on muutettu seikkailullisesta draamasta puhtaaksi jeesusteluksi sekä pääosassa kärisevä Charlton Heston onnistuu herättämään lähinnä myötähäpeää.

Tämä ei herätä huonoudessaan edes hilpeyttä sen enempää kuin raivoakaan vaan on alusta asti kovin lattea pannukakku, tyhjä ja tylsä räiskäle ettei tästä saa oikein mitään irti. En tullut uskoonkaan.

Petteri Punakuono on parempi.


Arvio: 1/5


BEN HUR, 2003 USA, Kanada
Tuotanto: William R. Kowalchuk, John Stronach
Ohjaus: William R. Kowalchuk
Käsikirjoitus: Abi Estrin Cunningham, Lew Wallace
Näyttelijät: Charlton Heston, Duncan Fraser, Gerard Plunkett, Kathleen Barr, Long John Baldry, Scott McNeil, Tabitha St. Germain, Willow Johnson

Gorkin nuoruus (1938)

Maksim Gorki oli 1900-luvun alkupuolen nimekkäimpiä venäläisiä kirjailijoita, realistisen romaanin jykevimpiä peruskiviä sekä vasemmistolainen köyhän kansan ja vanhan ajan vallankumouksellisten liikkeiden kuvaaja, joka nousi Lokakuun vallankumouksen jälkeen jonkinlaiseksi Neuvostoliiton kirjalliseksi kansallissankariksi. Stalinin noustua valtaan Gorki itse saatiinkin houkuteltua etelän lämmöstä takaisin Venäjälle organisoimaan ja rikastuttamaan muuttuneen maan kulttuuri- ja taide-elämää.

Neuvostoliiton kirjailijaliiton puheenjohtajaksi nimitetty Maksim Gorki kuoli lopulta virallisen tarinan mukaan kotonaan keuhkokuumeeseen vuonna 1936, mutta sittemmin on esitetty epäilyjä likaisesta pelistä. Suuren taiteilijan kunniaksi päätettiin tehdä varoja säästämättä kokonainen filmatisointien sarja Gorkin kuuluisasta omaelämäkerrallisesta trilogiasta, joka kattaa miehen kirjallisesta tuotannosta teokset Lapsuuteni, Maailmalla ja Nuoruuteni yliopistot.

Gorkin nuoruus sijoittuu tässä vaiheessa Aleksei Peshkovin nimellä tunnetun pojan lapsuuden päiviin ja aivan kirjailijan elämän alkutaipaleille. Aleksein vanhemmat ovat kuolleet tämän ollessa pieni. Elokuvan alusta Aleksei asuu isovanhempiensa luona ja työskentelee perheen omistamassa värjäämössä. Perheen pieni tulonlähde ei kuitenkaan kestä vaan Aleksei lähetetään lopulta etsimään töitä ja ansaitsemaan rahaa köyhille isovanhemmilleen.

Elokuvan varsinainen tarina ei ole kovinkaan monimutkainen, mutta tapa jolla se on kerrottu on henkeäsalpaavan kaunis. Gorkin maailmaa värittää oikea unohtumattomien ja rikkaiden persoonallisuuksien kirjo; yksikään elokuvan hahmoista ei tunnu missään kohtaa yksiulotteiselta tai epäuskottavalta. Tärkeimpiä ihmisiä Aleksein elämässä ovat luonnollisesti kylän pojat ja isovanhemmat, joista Alekseille kaikkein läheisin on tarinoita kertova isoäiti. Isoäidin ja Aleksein suhde on koko trilogian tärkeimpiä eteenpäin vieviä ja samalla koko Maksim Gorkin persoonan määrittäviä voimia. Tämä suhde on kuvattu harvinaisen kauniisti, samoin Aleksein ystävyys muiden poikien kanssa.

Mark Donskoin elokuvan visuaalisen kerronnan tyyliä ja tasoa on vaikea selittää sanoin auki, mutta yksinkertaisimmillaan sitä voisi kuvata hyvinkin runolliseksi. Jokainen kuva, jokainen leikkaus ja jokainen kameran hentoinenkin liike on täydellisyyteen asti suunniteltu ja loppuun asti hiottu kuten mestarityössä kuuluukin. Silmiinpistävintä puolena tässä onkin kaikenlaisen pienen kameraliikkeen runsaus: tyypilliseen 30-lukulaiseen tyyliin kamera pysyy paikallaan ja ihmiset heiluvat kuin teatterissa, mutta Donskoin käsittelyssä kamera kääntyilee ja liikkuu tilassa henkilöiden mukana täysin mutkattomasti – tekoaikaan nähden suorastaan vallankumouksellisen hienosti.

Täydellinen elokuva ei olisi olisi valmis ilman todella laadukasta näyttelijätyötä ja sitähän tässä riittää. Gorkia itseään esittävän Aleksei Liarskin suoritusta ei voi kuin ihailla – tarinan mukana vanheneva Liarski esittää nuorta Gorkia trilogian jokaisessa osassa. Isoäitiä esittävä Varvara Massalitinova on toinen täysosuma, nautin hänen työstään aivan erityisen paljon. Sitten on vielä erikseen mainittava Aleksein kotikylän poikalaumaa esittävä lapsinäyttelijäkatras. Kun Aleksei lopussa kulkee pellon poikki ja katoaa pikkuhiljaa kuvankauniiseen horisonttiin poikien huutaessa tälle hyvästejä, huomaa jo pienen kyynelenkin vierähtävän silmäkulmasta.

Tätä on elokuvataide kauneimmillaan.


Arvio: 5/5


DETSTVO GORKOGO, 1939 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mark Donskoi
Käsikirjoitus: Maksim Gorki, Mark Donskoi, Ilja Gruzdev
Näyttelijät: Aleksandr Zhukov, Aleksei Lyarsky, Daniil Sagal, Elizaveta Alekseeva, Mikhail Troyanovsky, Varvara Massalitinova, Vyacheslav Novikov

Salamander (1928)

Kuten jo aiemmin Aivojen mekaniikan arvostelussani pakinoitsin, klassinen sosialismi ja marxismi syntyivät aikana, jolloin mm. evoluutiosta ja perinnöllisyystieteestä ei juuri tiedetty tuon taivaallista vaan kyseisiin aatteisiin on syväkoodattu jo perustamisvaiheessa viaton lapsenusko pelkän ympäristön ja kavalan kapitalismin turmelevaan vaikutukseen, joka luonnollisesti poistuu kommunismin ihanuuden myötä kuin itsestään.

Tällä kertaa jatketaan juurikin siitä mihin edellisessä jäätiin. Neuvostoliitossahan ei tunnetusti voitu ideologisista syistä hyväksyä perinteistä darwinilaista evoluutioteoriaa vielä 20-luvullakaan vaan sen tilalla opetettiin lähinnä neuvostokansojen tarpeita paremmin vastaavaa lamarckistista ja myöhemmin lysenkolaista pseudotieteellistä mallia, jonka mukaan elämässä saadut ominaisuudet periytyvät sellaisenaan sukupolvelta toiselle ilman geenejä, mutaatioita tai sen semmoisia. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos vaikka sahaat peukalosi irti ja hankit lapsia, jälkeläisiltäsikin uupuu peukalo.

Melko monella oli tähän jo aikoinaan huomattamista, mutta toisinajattelijat passitettiin kansanvihollisina ja kapitalistien kätyreinä suoraan Gulagille. Neuvostoliitossa tämän huuhaatieteen opit hylättiin vasta myöhään 60-luvulla.

Salamander on yksinkertainen kertomus viattoman köyhiä työläisiä ja lapsia rakastavasta lamarckistista evoluutiota tutkivasta oikeamielisestä tiedemiehestä, joka luonnollisesti joutuu kapitalistien sekä darwinia opettavan katolisen kirkon (!) mustamaalauksen ja ajojahdin kohteeksi. Tosielämässä kyseinen tiedemies oli väärentänyt kokeensa tulokset ja otti huijauksen paljastuttua hengen itseltään, mutta ei nyt anneta faktojen pilata hyvää tarinaa.

Tämä elokuva on tyylipuhdasta propagandaa ja sen tarkoitus on aikoinaan ollut puffata valtion ja Stalinin itsensä hyväksymää ainutta virallista totuutta evoluutiosta. Koko homma lähinnä naurattaa absurdiudellaan, mutta tätä katsoessa tuli pakosti mieleen vanhat kunnon ysärileffat, joissa vähän vastaavia "pahat änkyräliikemiehet vainoavat hyvää lääkäriä/tiedemiestä" -tyyppisiä juonikuvioita oli jo ihan riesaksi asti. Patch Adams, anyone?

Tästäkö se vanha klisee siis tuleekin? Aina oppii uutta.

Itseäni eniten Salamanderissa kuitenkin yllätti, että tämä on hupaisaa juontaan lukuun ottamatta oikeasti ihan pätevästi ohjattu leffa. Tässä esimerkiksi nähdään paljon oman aikansa keskisen Euroopan nimekkäitä näyttelijöitä, neukkuleffoille epätyypillisiä kamera-ajoja ja onpa mukaan mahtunut muikea animoitu kohtauskin. Salamander on toisin sanoen teknisesti oikein mielekästä kamaa, monipuolisuudessa lähes My Grandmotherin luokkaa.

Loppujen lopuksi Salamander osoittautui teknisesti onnistuneeksi elämykseksi - tätä jo melkein voisikin kutsua jonkinlaiseksi aliarvostetuksi helmeksi. Jotain tämän tasosta ehkä kertoo, että Salamanderin pystyy katsomaan ja ymmärtämään varsin sujuvasti ilman kunnollista käännöstä tai tekstityksiä silkan visuaalisen kerronnan voimin. Ehdottomasti hyvän elokuvan merkki.


Arvio: 4/5


SALAMANDRA, 1928 Neuvostoliitto, Saksa
Ohjaus: Grigori Roshal
Käsikirjoitus: Anatoli Lunacharsky, Georgiy Grebner
Näyttelijät: Aleksandr Chistyakov, Anatoli Lunacharsky, Bernhard Goetzke, Elza Temary, Mikhail Doller, Natalya Rozenel, Nikolay Khmelyov, Sergey Komarov, Vladimir Fogel

Kuutamolla (2002)

Pikainen katsaukseni Aku Louhimiehen, tuon naisia alistelevan salakavalan lurjuksen ja pahan pojan tuotantoon jatkuu. Miehen edellinen, Levottomat, ei oikein vakuuttanut jäykässä näyttelyssään ja sensaatiohakuisessa pippelinpyörittelyssään ainakaan allekirjoittanutta alkuunkaan. Ilmeisesti Louhimies otti itsekin hommasta opiksi, sillä tässä useimmat edellisen pahimmista kompastuskivistä on ainakin yritetty korjata ja silkan vaakamamboilun sijaan tässä on ihan oikea juoni ja dialogiakin.

Kuutamolla on tarina Iiriksestä, leffoja harrastavasta ja elämää suuremmasta rakkaudesta unelmoivasta naikkosesta, jonka arkinen elämä on kovin tylsä ja tympee. Ihmissuhteidenkin kanssa menee vähän niin ja näin, mutta mikään ei vain oikein tunnu miltään.

Hmmm.... deja vu?

Sitten Iiriksen elämään astuu Peter Franzenin esittämä elokuvaohjaaja Marko, joka tuntuisi juuri siltä oikealta. Homma ei oikein ota kuitenkaan onnistuakseen ja lopulta kaksikon tiet eroavat. Alkaa tapahtumaketju, jonka lomassa vähän itketään, huudetaan ja rakastutaankin - totta kai. Perusromanttista parisuhdedraamaa toisin sanoen tiedossa.

Viime viikkoina on kovasti kohistu ja pöhisty Aku Louhimiehen kovista otteista näyttelijöiden psyykkaamisen suhteen, mutta tätä katsellessa tuntui väkisin miehen metodien - mitä ne tässä tapauksessa sitten olivatkin - oikeasti tehonneen, sillä erinomaiset näyttelijäsuoritukset olivat ainakin omasta mielestäni parasta koko elokuvassa. Erityisesti Minna Haapkylän tapauksessa, jonka monotonista ja kuivaa näyttelyä en normaalisti voi sietää ollenkaan, mutta joka vetää tässä oikein mairean ja monipuolisen pääosaroolin.

Muutenkin kyseessä tuntuu olevan kaikin puolin sujuvasti kerrottu, kuvattu ja leikattu elokuva - mukavasti eteenpäin soljuva kokonaisuus. Kuutamolla arvosteluja lukiessa on monesti törmännyt hienompaankin analyysiin sen rakenteesta ja pienimmistäkin yksityiskohdista, mutta itse en tässä tapauksessa niistä perusta ollenkaan vaan katsoin tämän vaihteeksi vain kadunmiehen perspektiivistä.

Ainut todellinen kompastuskivi ainakin itselleni taitaa tällä kertaa olla elokuvan genre ja tyyli, jota en normaalisti seuraa ja josta en osaa nauttia ollenkaan. Parisuhdeasiat eivät henkilökohtaisesti kiinnosta hitustakaan ja melkein kaksi tuntia itkua, kiljumista ja melodraamaa sai jo ajatustasolla kylmän hien valumaan selkää pitkin. Ilman kunnollisia näyttelijäsuorituksia ja pätevää ohjausta tämä olisi voinutkin olla huomattavasti tuskallisempi kokemus.

Jos ei muuta niin on tämä ainakin miljardi biljardi kertaa Levottomia parempi.


Arvio: 3/5


KUUTAMOLLA, 2002 Suomi
Tuotanto: Jarkko Hentula, Marko Röhr, Ilkka Y.L. Matila
Ohjaus: Aku Louhimies
Käsikirjoitus: Katja Kallio, Aku Louhimies
Näyttelijät: Anna-Leena Härkönen, Laura Malmivaara, Matti Ristinen, Minna Haapkylä, Peter Franzén, Pirkko Saisio

Levottomat (2000)

Näin tässä sitten taas kävi. Suunitelmissa oli alunperin jatkaa vielä seuraavat viikot tutulla animelinjalla, mutta viime aikojen Aku Louhimiehen metodien ympärillä vellova huvittava "Louhimiesgate" ajoikin kohuohjaajan syntisemmän tuotannon pariin kokonaisen lyhyehkön maratonin verran. Ehkä näiden hienous aukeaa viimein itsellenikin. Tai sitten ei...

Suomalaisen nykyelokuvan paha poika aloitti elokuvataiteelliset kieroilunsa tällä vuoden 2000 kohutuimmalla ja puhutuimmalla kotimaisella elokuvalla. Tämä siis herätti aikoinaan suurempaakin pahennusta paremmissa piireissä alastomuudellaan ja rakastelukohtauksillaan - ja tuotti siinä sivussa myös tekijöilleen järkyttävän määrän riihikuivaa kahisevaa. Lastenteko se vaan on nimittäin kovin vaarallista - ellei sitten satu lisääntymään jakaantumalla. Massia sillä ainakin irtoaa.

Itse juonihan suunniteltiin alkujaan Albert Camusin Sivullisen pohjalta, sillä erotuksella että tässä tapahtumat on sijoitettu nykypäivän Turkuun (torilla tavataan!) ja pääosassa nähdään algerialaisen heebon sijaan Mikko Nousiaisen esittämä ambulanssilääkäri Ari. Ari on yhden illan suhteita harrastava parikymppinen guido, jolle mikään ei tunnu miltään vaan kaikki on yhtä tympeetä.

Kaikki muuttuu kun Ari tapaa Tiinan, jonka kanssa tämä kehittää syvällisemmän suhteen. Ari päätyy Tiinan mukana lopulta viettämään kesää Tiinan ja tämän kavereiden kanssa. Siinä sitten vähän kännätään, itketään ja sovitellaan kabanossia rakoseen jos toiseenkin.

Nykyään entisaikojen valtava seksikohu tuntuu sikälikin hassulta, ettei tässä oikeasti nähdä missään kohtaa kovinkaan räväkkää saati sitten "traumatisoivaa" revittelyä jollaista ei jossain jenkkityylisissä pehmopornoleffoissa olisi jo nähty. Jos jotain, niin Levottomat on oikeasti todella kesy ja viaton verrattuna kaikkeen mitä keskiverto arjen sankari todennäköisesti puuhastelee naapurin Annelin kanssa harva se päivä.

Tarinasta ja hahmoista itsestään ei kauheasti sanottavaa ole. Suuri osa dialogista tuntuu turhalta ja epäkiinnostavalta, aivan kuin tässä katsoja olisi se välinpitämätön sivullinen johon projektin alkuperäinen nimikin viittaa. Yhteenkään henkilöön ei pääse kunnolla sisään, yhdenkään vaiheista ei jaksa kiinnostua ja loppujen lopuksi tässä alkoi niitä muutamia tissittelykohtauksia lukuun ottamatta mielenkiinto armotta herpaantua. Asiaa ei tietenkään auttanut, että näyttelijäsuoritukset ovat enimmäkseen varsin kankeaa ja jäykkää jälkeä eikä esim. Petteri Summasen tai Samuli Edelmannin kaltaisille tekijämiehille juuri annettu tilaa revitellä.

Mitä olen ymmärtänyt, tässä on kyse raikkaasta kuvauksesta 2000-luvun alkupuolella nuoruudenpäiviään viettäneiden ihmisten elämästä ja omanlaisestaan tarkkasilmäisestä ajankuvasta noin yleensä. Itse en selvästikään kuulu tuohon tai mihinkään muuhunkaan tämän kohderyhmään, sillä koin tämän vain armottoman pitkäveteiseksi ja epämukavaksi elämykseksi.

Noin niinkuin loppukaneettina sanottakoon vielä, että olen sitä mieltä ettei ilman sitä seksikohua tätä varmaan kovin moni olisi alunperinkään nähnyt - siitä viime viikkojen ajan maailmaa kohauttaneesta "Louhimiesgatesta" nyt puhumattakaan.

Seksi myy. Ja kohuotsikot.


Arvio: 2/5


LEVOTTOMAT, 2000 Suomi
Tuotanto: Markus Selin
Ohjaus: Aku Louhimies
Käsikirjoitus: Aku Louhimies, Aleksi Bardy
Näyttelijät: Mikko Nousiainen, Samuli Edelmann, Petteri Summanen, Irina Björklund, Laura Malmivaara, Matleena Kuusniemi

Myrsky yli Aasian (1928)

Brittiläiset imperialistit yrittävät huijata mongolialaista turkismetsästäjää ja saavatkin yllättäen turpaansa. Nuori metsästäjä pakenee vuorille ja liittyy bolshevikkien tukemiin kommunistikapinallisiin taistelussa kapitalistista imperialismia vastaan. Koska kyseessä on neuvostoliittolainen vallankumouselokuva, saadaan lopussa jälleen mahan täydeltä lähes uskonnollisiin mittasuhteisiin vietyä vallankumousmeininkiä.

Tämä elokuva on ollut mielessä vaikka kuinka monta viikkoa, mutta ei vain ole kyennyt kirjoittamaan riviäkään valmiiksi. Mitä tästä voi oikeasti enää sanoa? Kyseessä on Mongoliaan sijoittuva vallankumouselokuva ja Vsevolod Pudovkinin legendaarisen vallankumoustrilogian viimeinen ja ”kohutuin” osa. Kohutuin pelkästään jo siksi, että se ei sijoitukaan perinteisen kaavan mukaan länsimaihin tai Venäjälle vaan kaukaiseen Aasiaan sekä kehitysmaahan, joka keskivertokatsojalle ei merkitsekään yhtään mitään. Aikoinaan tästä hälistiin ja paljon.

Juonen puolesta tästä voisi jo kättelyssä todeta tekijän virheeksi, ettei Mongolia koskaan ollut Iso-Britannian siirtomaana vaan kaikki raakuudet ja vääryydet maassa ovat pitkälti venäläisten itsensä tekosia. Muitakin ongelmia tarinasta toki löytyy; puolivälissä esimerkiksi päähenkilön tarina yhtäkkiä unohdetaan kokonaan pitkäksi aikaa Pudovkinin keskittyessä kuvaamaan idän buddhalaista kulttuuria ja brittien poliittista juonittelua. Tylsä keskivaihe onkin ainakin omasta mielestäni elokuvan heikointa antia.

Varmaan turha erikseen enää mainita, mutta ylivoimaisesti parasta koko elokuvassa on lopun orgastinen vallankumouskiimailu. Tämä taitaa helposti vielä olla vauhdikkaimpia ja räjähtävimpiä yksittäisiä elokuvavallankumouksia, joita genre on koskaan tuottanut - omasta mielestäni Pudovkinin elokuvista helposti paras. Lopun kliimaksi onkin kaikkein oleellisin syy katsoa tämä elokuva, keskivaiheen tylsäilykään ei paljoa hienoa kokonaisuutta lyttää.

Siltikin kaikesta tämän muilla sivustoilla saamasta glooriasta ja ylistyksestä huolimatta olen sitä mieltä, että kyseessä on Pudovkinin trilogian heikoin osa. Toisaalta kun huomioon huomioon miten hyviä kaksi edellistä olivat, moite ei välttämättä tarkoita tämän olevan mitenkään varsinaisesti huono; tässä tapauksessa oikeampi kuvaus taitaa olla ”vähemmän hyvä”.


Arvio: 4/5


POTOMOK CHINGIS-KHANA, 1928 Neuvostoliitto
Ohjaus: Vsevolod Pudovkin
Käsikirjoitus: I. Novokšonov, Osip Brik
Näyttelijät: A. Dedintsev, Aleksandr Tšistjakov, Anel Sudakevitš, Boris Barnet, F. Ivanov, Ivan Inkižinov, Leonid Obolenski, Valeri Inkižinov, Viktor Tsoppi, V. Pro

Sininen pikajuna (1929)

Aiemmin neukkuelokuvien sarjassa on tullut tutuksi vallankumouksen noidankattilan porina jos minkälaisessa maailmankolkassa: Lokakuussa vallattiin Keisarillinen Venäjä, Uudessa Babylonissa otettiin haltuun Pariisi ja Myrsky yli Aasian tiesi britti-imperialistien väkivaltaista vallastasyöksemistä kaukaisessa Mongoliassa. Sininen pikajuna menee vielä askelta pitemmälle: tällä kertaa vallankumous tapahtuu nimensä mukaisesti yhdessä ainoassa junassa!

Sinisen pikajunan tarina kuuluu seuraavasti: Kiinaan matkalla oleva juna on jaettu kolmeen eri luokkaan varallisuuden mukaan – vertauskuva luokkayhteiskunnalle. Ensimmäisessä luokassa majailee brittiläinen diplomaatti upporikkaiden kapitalistien ja armeijan miesten kanssa, toisessa pikkuporvarit ja kolmannessa sorron yössä viruu sorrettu ryysyköyhälistö ja työn raskaan raatajat. Elokuvan mittaan köyhät nousevat yksinkertaisesti kapinaan sortajiaan vastaan ja ottavat junan haltuunsa. Siinä se!

Varsinaista tarinaa mielenkiintoisempaa tässä elokuvassa on sen ohjaaja: Ilja Trauberg on aiemmin monasti arvostelemani Leonid Traubergin pikkuveli, vieläpä selkeästi lahjakas sellainen. Sinisessä pikajunassa on paljon samanlaisia piirteitä kuin isoveli Traubergin elokuvissa; erityisesti visuaaliselta tyyliltään ja kuvaukseltaan tämä tuo vahvasti mieleen edellisen ohjaaman Päällystakin ja The Club of the Big Deedin. Ilja Trauberg käyttää erityisen paljon Sergein Eisensteinin elokuvista tuttuja dynaamisia kuvakulmia eli samaa asiaa monesta eri kulmasta kuvattuna ja ristiin leikattuna. Se on kuulkaas harvinaisen hienoa katseltavaa.

Juna tapahtumapaikkana oli tekijöiltä nerokas veto; näin tapahtumat pysyvät koko ajan nopeassa liikkeessä ja kiinnostavana ilman tyhjäkäyntiä. Tähän päälle kunnon vallankumouspöhinää ja päästään jo oikein kunnon höyryihin. Loppua kohden vallankumousintoilu saa jo melkein koomisiakin piirteitä kun alun yksinkertainen matkustajajuna muuttuu lähes täydelliseksi sotatantereeksi marssivine armeijan joukkoineen päivineen!

Järkeä koko jutussa on juuri ja juuri sen verran kuin tällaisen tarinan kertomiseen yleensä tarvitaan ja vanhemman Traubergin parempien elokuvien tasostakin jäädään selvästi, mutta kokonaisuus on siitäkin huolimatta - tai ehkä juuri siksi - pahuksen viihdyttävä.

Näköjään kapitalismin kukistaminenkin voi olla hauskaa ja jännittävää.


Arvio: 4/5


GOLUBOY EKSPRESS, 1929 Neuvostoliitto
Ohjaus: Ilja Trauberg
Käsikirjoitus: Ilja Trauberg, Leonid Iyerikhonov, Sergey Tretyakov
Näyttelijät: Chu Chai Wan, Chzan Kai, I. Arbenin, Igor Chernyak, I. Savelyev, Lian Din Do, San Bo Yan, Sergei Minin, Yakov Gudkin