Catwoman (2004)

Vanhaan loistokkaaseen kulta-aikaan herra nimeltä Tim Burton oli sarjisleffojen kruunaamaton kuningas; pelkästään paperilla miehellä oli alkuaikojen Batman-leffojen ohella tulella vaikka kuinka monta vähintään yhtä legendaarista toteutumatonta erillisprojektia Warnerin leivissä. Suutareista kuuluisin ja kuolemattomin lienee Nicolas Cagen pistämättömän karisman ympärille suunniteltu Teräsmies-filmatisointi, joka ei kuitenkaan koskaan poikinut hulvatonta mielikuvaa, Shaq O’Nealille kaavailtua cameota sekä Warnerin johdolle koitunutta kymmenien miljoonien laskua ihmeempää päänsärkyä sen enempää Cagelle kuin Burtonillekaan. Vielä tänä päivänäkin tietyissä piireissä käydään kiivasta väittelyä mainitun projektin epäonnistumisesta helpottuneiden ja pettyneiden fanien välillä.

Vähemmän tunnettu luku Burtonin uralla on miehelle tarjottu pesti Michelle Pfeifferin tähdittämän Catwoman-spin-offin ohjaajana. Alkujaanhan Warnerin päättävissä pöydissä kaavailtiin kyseisen elokuvan julkaisemista samoihin aikoihin Batman Foreverin kanssa, mutta tarinan mukaan tekijät eivät päässeet sopuun käsikirjoituksesta, jolloin koko projekti ajautui tuuliajolle. Ennen pitkää niin Burton kuin Pfeifferkin ymmärsivät homman menneen kokonaan reisille ja lähtivät kukin tahollaan omille teilleen. Catwomanin tuotanto vajosi vuosikausiksi tuotantohelvettiin, jonka aikana sen keskeiset tekijät vaihtuivat lennossa niin tiheään tahtiin, ettei Warnerin päättävillä elimilläkään aina välttämättä ollut täyttä käsitystä asioiden tilasta. Teattereihin asti päätyneen tuotoksen ohjaajanpallille istutettiinkin lopulta musiikkivideoiden parissa pätevöitynyt nimimerkin takaa operoiva kaveri, jonka varsinaista kontribuutiota lopputuloksen saamaan muotoon voidaan arvuutella loputtomasti.

James Bond -hahmonsa ikioman spin-offin peruuntumisen johdosta rooliinsa värvätty Halle Berry oli ties kuinka mones Kissanainen ennen itse elokuvan kuvauksien aloittamistakaan. Berryn tähdittämän katastrofin tarina noudattaakin ainakin ytimeltään Burtonin teoksen vastaavaa, olihan Pfeifferinkin tulkitsema kisumirri ison pahan korporaation leivissä, sai supervoimansa mystisesti kissoilta ja varasti helyt rikkailta antamatta niitä varsinaisesti sen enempää leskille kuin orvoillekaan. Berryn Kissanaisen maailmassa jokaisella sivuhahmolla vain on tasan yksi luonteenpiirre, jonka puitteissa nämä suoltavat yhtä ainutta repliikkiä uudestaan ja uudestaan vain vähän eri muodossa – tarinan roiston motiivikin paljastetaan aivan alussa vain, jotta tämä voisi selittää sen uudelleen lopun hölmössä antikliimaksissa.

Catwomanin ydintarinan tietystä lähdeuskollisuudesta huolimatta on matkan varrella erinäisiä mutkia kuitenkin jouduttu oikomaan. Halle Berryn Kissanainen esimerkiksi työskentelee meikkikorporaatiossa, jonka suurena suunnitelmana on laivata maailmalle uutta turmiollista kauneusvoidetta, ja kissoilta supervoimat saava, capoeraa harrastava Berrykin alkaa itse käyttäytyä kissan tavoin – ”cat burglarin” eli timanttivarkaan ja antisankarin asemesta Berry on oikeasti ihan hyvä tyyppi. Sen sijaan, että hahmon muodonmuutoskin olisi minkä tahansa laadukkaamman sarjisleffan tavoin yksinkertaisesti vain jätetty katsojan mielikuvituksen varaan, on koko juttua yritetty vielä erikseen järkeillä auki paasaamalla kymmenien minuuttien edestä egyptiläisistä uskomuksista. Frances Conroy genreen kuuluvana eksentrisenä mentorina ja kissamummona on jo paperillakin niin absurdi repäisy, että kyseessä voisi yhtä hyvin olla jonkinlainen diivamaiselle Hollywood-tähdelle järjestetty käytännön pila.

Kissanaisen itsensä matkan varrella paljastavampaan muuttunut vaateparsi itsessään on niin hämmentävä näky, että moista luulisi helposti tekijöiden pyrkimykseksi peitellä teoksensa heikkouksia vieläkin tarkoituksenmukaisemmalla kömmähdyksellä. Michelle Pfeiffer tunnetusti vihasi alkuperäistä lateksihaalariaan, joten Catwomanin tekijät päättivät muokata kuontaloa paljastavampaan suuntaan tiukoilla nahkahousuilla varustetuksi dominatrixiksi asti; Halle Berry onkin jälkikäteen kertonut useiden Catwomanin keskeisten kohtausten joudutun purkittamaan lukuisia kertoja uusiksi pelkästään paikaltaan valahtaneiden asusteiden vuoksi – ilmeisesti samasta syystä suuri osa Catwomanin toimintakohtauksistakin on toteutettu näyttelijöiden sijaan kehnoilla digitaalitehosteilla. Alkuperäisen kanssa vähintään yhtä epäkäytännöllisen asukokonaisuuden kruunaa pilailupuodista ostetulta vaikuttava hilpeyttä herättävä muovinen kisumirrinaamio. Ilmeisesti Kissanaisen vaateparrella pyrittiinkin kuvaamaan seksuaalisesti vapautuneempaa supersankaria, mutta pöljä lopputulos onnistuu lähinnä herättämään kiusallista myötähäpeää elokuvan päätähteä kohtaan.

Burtonin peruuntuneen Teräsmies-leffan kaltaista rahareikää kammonneen Warnerin väkipakolla tuottamasta pannukakusta voisi periaatteessa keksiä loputtomasti pientä napistavaa ja naristavaa, onhan sen leikkaus pahimmillaan semikaoottista jälkeä ja kovapalkkaiset niminäyttelijät kankeimmillaan kuin amatööriteatterista napattuja, mutta todellisuudessa ketään varsinaisista tekijöistä ei ole soveliasta lähteä syyttämään läpeensä tylsän ja kliseisen kokonaisuuden täydellisestä epäonnistumisesta – Catwomanin tuotantohistorian tuntien lopputulos ei olisi ikinä voinut ollakaan muuta kuin käytetyltä kissanhiekalta tuoksahtavaa ongelmajätettä. Kun Catwoman aikoinaan voitti liudan vuoden huonoimmille elokuville jaettavia pystejä, rooliinsa tuskastunut Halle Berry jopa kävi henkilökohtaisesti paikan päällä noutamassa omansa. Mikäli Berryn itsensä puheet mistään kertovat, lienee Catwomanin saattaminen maailmaan ollut urakkana kaiken sekoilun jälkeenkin kuin suoraan Werner Herzogin Fitzcarraldosta.


Arvio: 1/5


CATWOMAN, 2004 USA
Ohjaus: Pitof
Käsikirjoitus: John Brancato, Michael Ferris, Theresa Rebeck
Näyttelijät: Alex Borstein, Benjamin Bratt, Halle Berry, Lambert Wilson, Sharon Stone