- ”Riistäjät
ruoskaa nyt selkäämme soittaa, vastassa valkoinen armeija on.
Pakko on taistella, kuolla tai voittaa, ratkaisu eessä on tuntematon. -
Mutta me nostamme
purppuravaatteen, taistoon mi työläiset kutsua voi.
Rohkeina puolesta veljeysaatteen käymme ja kaikille laulumme soi.” - - Varšavjanka, laulu jolta elokuvakin on saanut nimensä.
Vallankumouksellisen elämä syö miestä. Kommunistikapinallinen Feliks Dzeržinski joutui jo varhain Siperiaan toimintansa johdosta. Jokaisella kerralla mies onnistui pakenemaan ja palaamaan paikallisviranomaisten päänvaivaksi. Keisarivallan lopullinen ratkaisu Dzeržinskin päänmenoksi oli vuosikausien kova pakkotyö, josta tämä vapautui vasta vallankumouksen aattona muiden poliittisten vankien mukana. Vauhdikkaiden seikkailujensa vaiheissa Dzeržinski oli ehtinyt tutustua myös Leninin ja Stalinin toimintaan, ja kahleidensa pudottua tämä jatkoikin taisteluaan bolshevikkien riveissä vallankumouksen ulottamiseksi kaikkialle maailmaan. Viimeisenä urotyönään toveri Dzeržinski pitikin juhlavan puheen ystävänsä Stalinin tueksi ennen heikentyneen ruumiinsa kaatumista ja maatumista.
Tuntiessaan hetkensä olleen lähellä Stalin päätti muistaa vanhaa toveriaan ikiomalla sankarillisella henkilökuvallaan, kuinkas muuten. Stalinin edesottamuksia ja elokuvamakua tuntevat lienevätkin perillä mestarin ohjaksissa tuotettujen teosten tyypillisestä kuvastosta: liehuvista punalipuista, marssivista nuorista kommunisteista ja Isä aurinkoisen hillittömästä henkilöpalvonnasta. Kaikki olennaiset peruskliseet sisältyvät myös Vihan pyörteisiin – Stalinin itsensä henkilöä lukuun ottamatta. Teräs itse ehti kuolemaan ennen mestariteoksensa ilmestymistä, jolloin tämän seuraajat päätyivät leikkaamaan vanhan vallan tökeröimpiä tunnuksia Mihail Kalatozovin ohjaustyöstä. Alkuperäistä versiota ei enää ole olemassa, muttei tarvitsekaan – Stalinin ajan elokuvat perustuivat kliseisiin.
Mihail Kalatozovin käsissä yksinkertainen henkilökuva sai muutakin sisältöä kuin silkkaa propagandaa. Ilman tekstejä katsoessani saatoin menettää osan yksityiskohdista, mutta omaan silmääni Vihan pyörteet on osittain Berliini kukistuu -sotaleffan perusasetelmaa kierrättävä monimutkainen kertomus rakkaudesta: miehen rakkaudesta naiseen, sankarin isänmaahansa sekä fyysisen ja henkisen rakkauden yhteydestä sekä ilmenemismuodoista. Suurin kaikista on tietysti sosialismi ja rakentumassa oleva Neuvostoliitto – työväen ja puoleen rakkauden välittäjänä toimii vastavallankumouksellisia voimia ja luokkavihollisia vastaan väsymättä taisteleva Feliks Dzeržinski. Puuttuvissa kohtauksissa Stalin todennäköisesti edusti kolmatta lenkkiä Leninin ja Dzeržinskin muodostamassa ”rakkauden triumviraatissa”.
Verrattuna muutamiin viimeisiin saman lajin teoksiin Vihan pyörteet on jopa katsottava ja laadukaskin kuvaelma – ohjaajan kokeellisempaan käynyt visuaalinen kieli sommitelmineen ja valaistusratkaisuineen erityisesti pitivät mielenkiintoani yllä. Esimerkkeinä oivalluksista monissa kohtauksissa huoneen nurkka on asetettu kuvan keskiöön, toimintaa on sijoitettu useammalle tasolle ja henkilöhahmot ovat pimeässä huoneessa valon pilkahtaessa seinän tai akkunan kolosista dramaattisesti keskeisiin yksityiskohtiin. Koristeelliseen oopperataloon sijoitetut massakohtaukset ovat nekin erityisen näyttäviä – lieköhän kuvauspaikka peräti sama kuin Mihail Rommin Lenin-leffoissakin? Tarvitseehan vallankumous kulissinsa. Stalinistista näkemystä Feliks Dzeržinskin elämästä voinee ainakin falskiudessaan nauttia kuin kadonneena kappaleena parooni von Münchausenin monenkirjavista seikkailuista.
Arvio: 3/5
VIKHRI VRAZHDEBNYE, 1953 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Kalatozov
Käsikirjoitus: Nikolai Pogodin
Näyttelijät: Mihail Kondratjev, Vladimir Jemeljanov
