Rakentamalla pommeja tuet
isänmaata ja puolustat vapauksiamme katalien
kansanmurhaajakommunistien juonilta. Muista siis Amerikkaa
rukouksissasi: hyvä Jumala antakoon suosikilleen lisää ydinaseita.
Atomic Cafe alkaakin Enola Gayn miehistön arkisen rennolta
kuulostavalla haastattelulla: ”siellä me vaan lenneltiin ja
pudotettiin se pahuksen pommi, että silleen joo-o, oispa kaljaa”.
Seuraavissa kuvissa amerikkalainen nuoriso juhlii päättyneen sodan
sekä rintamalta palanneiden sotilaiden kunniaksi. Ilon ja rakkauden
kinkereistä leikataan takaisin taistelutantereelle kuvaamaan
atomiaseen kaikenikäisten eläin- ja ihmisuhrien kärventyneitä
ruumiita, kuolevia, säteilysairauksista kärsiviä sekä maan
tasalle räjähdyksen voimasta tuhoutuneen kaupungin aavemaisia
raunioita. Pääasia kai että edes jollain on kivaa.
Atomic Cafe ei ole tarina ydinaseista, vaan arkistomateriaalista editoitu elokuva kertoo aihetta käsittelevistä narratiiveista ja propagandasta. Amerikkalaisessa mediassa ydinasekehittelyä tuputettiin kuin mitä tahansa muotihömppää: hilpeän musiikin pauhatessa näyttelijät saattoivat ilosta hihkuen kertoa yleisölle atomivoiman erityisistä eduista ja tulivoiman tarpeellisuudesta keskiluokkaisen kristillisen amerikkalaisen ihanassa elämässä. Propagandassa poliitikoilla ja armeijan miehillä on aina tieteellinen konsensus sekä kansan tuki takanaan: koko Amerikka rakastaa ydinaseita – jopa ydinasetesteihin osallistuneet sotilaat ja siviilit rakastavat ydinaseita. Sitä paitsi, Amerikan tuhoa haikailevilla kommunisteillakin voi jonakin päivänä olla omat atomilelunsa, jolloin hyvien tyyppien raskaaksi velvollisuudeksi saattaa tulla omiensa käyttäminen. Jumalalle kiitos vetypommista.
Aiheen vakavuuden tuntien uutispätkien optimistinen tunnelma tuntuukin toisinaan hämmentävän groteskilta. Amerikkalaiset mediatyöläiset eivät esimerkiksi kaihtaneet olla tuottamatta propaganda- ja koulutusmateriaalia ydinsodan varalta edes peruskouluikäisille lapsille. Yhtenä kuuluisimmista klipeistä nähdäänkin animoitu pätkä Bert-kilpikonnasta opettamassa lapsia menemään maahan ja suojautumaan ydiniskun osuessa kohdalle. Bertin intoa puhkuvan tunnarin tahtiin voi kokonainen perhe tai koululuokkakin painaa mieleensä yhdessä laulaen ja leikkien oikeaoppiset suojautumiskeinot peliteorian pettäessä ja kauhun tasapainon typistyessä silkaksi kauhuksi. Media markkinoikin traumatisoivaa aihetta kuin mitä tahansa lelufiguuria silkohapsille.
Taidokkaasti ja nasevan ironinen pilke silmäkulmassa kokoon kursittu Atomic Cafe viihdyttää ja herättää ajatuksia, ei vain maailman ja ihmisten mielettömyydestä, vaan myös median sekä poliittisen viestinnän mahdista. Aineiston kuvausaikaan esitetyt väitteet tai käänteet eivät absurdeimmillaankaan välttämättä tuntuneet yleisöstä omituisilta, eikä kansalla toisaalta ollutkaan mihin näkemäänsä verrata. Atomic Cafen ilmestymisaikaan alkoi kylmän sodan viimeinen asevarustelun kausi, jolloin myös ydinasekehittely ja uskonnollis-isänmaallinen propagandakin saivat uusia kierroksia. Entisten nuorten ei onneksi vieläkään tarvinnut kaivaa Bertin oppeja naftaliinista, mutta jumalattomat kommunistit sentään saivat vuosikymmenen lopulla nenilleen.
Atomic Cafe ei ole tarina ydinaseista, vaan arkistomateriaalista editoitu elokuva kertoo aihetta käsittelevistä narratiiveista ja propagandasta. Amerikkalaisessa mediassa ydinasekehittelyä tuputettiin kuin mitä tahansa muotihömppää: hilpeän musiikin pauhatessa näyttelijät saattoivat ilosta hihkuen kertoa yleisölle atomivoiman erityisistä eduista ja tulivoiman tarpeellisuudesta keskiluokkaisen kristillisen amerikkalaisen ihanassa elämässä. Propagandassa poliitikoilla ja armeijan miehillä on aina tieteellinen konsensus sekä kansan tuki takanaan: koko Amerikka rakastaa ydinaseita – jopa ydinasetesteihin osallistuneet sotilaat ja siviilit rakastavat ydinaseita. Sitä paitsi, Amerikan tuhoa haikailevilla kommunisteillakin voi jonakin päivänä olla omat atomilelunsa, jolloin hyvien tyyppien raskaaksi velvollisuudeksi saattaa tulla omiensa käyttäminen. Jumalalle kiitos vetypommista.
Aiheen vakavuuden tuntien uutispätkien optimistinen tunnelma tuntuukin toisinaan hämmentävän groteskilta. Amerikkalaiset mediatyöläiset eivät esimerkiksi kaihtaneet olla tuottamatta propaganda- ja koulutusmateriaalia ydinsodan varalta edes peruskouluikäisille lapsille. Yhtenä kuuluisimmista klipeistä nähdäänkin animoitu pätkä Bert-kilpikonnasta opettamassa lapsia menemään maahan ja suojautumaan ydiniskun osuessa kohdalle. Bertin intoa puhkuvan tunnarin tahtiin voi kokonainen perhe tai koululuokkakin painaa mieleensä yhdessä laulaen ja leikkien oikeaoppiset suojautumiskeinot peliteorian pettäessä ja kauhun tasapainon typistyessä silkaksi kauhuksi. Media markkinoikin traumatisoivaa aihetta kuin mitä tahansa lelufiguuria silkohapsille.
Taidokkaasti ja nasevan ironinen pilke silmäkulmassa kokoon kursittu Atomic Cafe viihdyttää ja herättää ajatuksia, ei vain maailman ja ihmisten mielettömyydestä, vaan myös median sekä poliittisen viestinnän mahdista. Aineiston kuvausaikaan esitetyt väitteet tai käänteet eivät absurdeimmillaankaan välttämättä tuntuneet yleisöstä omituisilta, eikä kansalla toisaalta ollutkaan mihin näkemäänsä verrata. Atomic Cafen ilmestymisaikaan alkoi kylmän sodan viimeinen asevarustelun kausi, jolloin myös ydinasekehittely ja uskonnollis-isänmaallinen propagandakin saivat uusia kierroksia. Entisten nuorten ei onneksi vieläkään tarvinnut kaivaa Bertin oppeja naftaliinista, mutta jumalattomat kommunistit sentään saivat vuosikymmenen lopulla nenilleen.
Arvio: 5/5
THE ATOMIC CAFE, 1982 USA
Ohjaus: Pierce Rafferty, Kevin Rafferty
Ohjaus: Pierce Rafferty, Kevin Rafferty
