Dominion Tank Police (1988)

Vaikka kuinka yritän, en tunnu pääsevän Masamune Shirowsta täysin eroon yrittämälläkään. Joskus menin vahingossa hankkimaan komean läjän miehen sarjakuvia Ghost in the Shellin innoittamana, mutta yllätys olikin suuri kun huomasin niiden olevan pääosin täyttä kuraa ja kaikkien likimainkaan lähdeuskollisten filmatisointien pöyrivän samalla laatutasolla. Jotenkin surkuhupaisaa, että sillä ainoalla filmatisoinnilla, josta mies lännessä tunnetaan taitaa olla kaikkein vähiten yhteistä sen kämäisen alkuperäisteoksen kanssa. Ghost in the Shell -elokuva jatko-osineen on nimeään lukuun ottamatta lähes täysin Mamoru Oshiin luomus.

Neliosainen minisarja Dominion Tank Police taitaa olla Masamune Shirown tuotannosta länsimaisittain kaikkein tunnetuin heti Ghost in the Shellin jälkeen ja yleisen mielipiteen mukaan niistä lähdeuskollisemmista filmatisoinneista vähiten huonoin. Itse asiassa tämä on ihan siinäkin määrin tunnettu, että tämä on aikoinaan julkaistu ainakin osittain myös meillä videolla, tarkka julkaisuvuosi taitaa olla 1997.

Dominionin tarina sijoittuu perinteiseen Blade Runner -tyyppiseen dystooppiseen synkeään kyberpunk-tulevaisuuteen, jossa saasteet ja bakteerit pakottavat ihmisiä pysyttelemään sisätiloissa ja suojautumaan kaasunaamarein ulkona. Sarjassa seurataan hilpeää raskain asein ja tankein varustautunutta poliisiyksikköä, joka yleensä aiheuttaa vähintään yhtä paljon vahinkoa sivullisille kuin rikollisille. Tässä sarjassa ei turhia filosofoida tai pohdiskella vaan tyyli ja yleistunnelma lähentelee tässä jotain kieli poskessa tehtyä puskafarssia. Varsin tyypillistä Shirowta siis.

Ensimmäinen juttu, joka tästä taatusti pistää silmään jo alkuvideossa on sarjan tyyli. Dominion Tank Police on henkeen ja vereen kasaria kököhköstä animaatiosta ja hahmojen designista lähtien. Ilmeisesti tekijät tavoittelivat tähän jotain Bubblegum Crisisin tapaista iskevällä soundtrackilla viilattua kasarihauskuutta, mutta toisin kuin Bubblegumissa, tässä geneerinen kasaripoppi tuntuu jo äärimmäisen kulahtaneelta ja huvittavalta, suorastaan campilta. Älkää ymmärtäkö tätä väärin. Huvittavan pökkelöt musiikit eivät suinkaan tätä pilaa vaan ne sopivat yllättävän hyvin sarjan muuhun humoristiseen henkeen.

Neljä jaksoa kattavasta tarinasta ei kauheasti ole sen syvempää kerrottavaa, mutta pääosa siitä on lähinnä hupaisaa rymistelyä ja toimintaa. Pääpaino sarjassa on sen sympaattisissa ja hauskoissa hahmoissa, joista valokeilaan nousee itse poliisitiimin ja punapäisen Leonan lisäksi kolmen hengen rosvokopla, jonka intresseissä on virtsan varastaminen paikallisesta sairaalasta. Omia suosikkihahmojani sarjasta ovat Puma Sistersit, sarjan keskeisen pikkuroiston sidekickit, joista irtoaa ehkä eniten hupia koko sarjassa ja jotka pystyy bongaamaan vaikka vanhan suomijulkaisun kannesta.

Yllättävintä tässä itselleni oli huomata Dominionin ilmiselvät vaikutteet muihin myöhempiin anime- ja mangasarjoihin, erityisesti Mobile Police Patlabor: The Early Daysiin, jossa niinikään seurataan humoristisella otteella superkoneilla varustetun poliisitiimin vaiheita ja sarjan pääosassa häärää lyhyttä punaista tukkaa pitävä nainen, jonka nimikin eroaa vain kahden kirjaimen verran tämän sarjan vastaavasta. Selvästi Mamoru Oshii tiimeineen oli kiinnostunut Shirowin tuotannosta jo vuosikausia ennen Ghost in the Shellin tekemistä.

Ja siinä se sitten taisikin olla. Näin lyhykäisessä sarjassa ei hirveästi ole aihetta kovin pitkään arvosteluun. Dominion Tank Police ei ole mikään ikimuistoinen mestariteos, mutta se on samanaikaisesti tahallisesti, että tahattomasti huvittava animetöräys paljon viattomammalta ajalta. Neljä jaksoa on se verran vähän, ettei tähän oikeasti ole eksynyt turhaa filleriä eikä tähän kerkeä kauheasti kyllästymäänkään, joten armollisesta lyhyydestä ropisee ylimääräisiä lisäpisteitä.

Iso käsi annettava myös Masamune Shirown suuntaan. Mies ilmeisesti itsekin ymmärsi jossain vaiheessa olevansa sarjakuvapiirtäjänä parhaimmillaankin lähinnä keskinkertainen ja päätti vaihtaa alaa. Nykyään mies työskentelee pornografisen taiteen parissa, mikä tuskin tulee Shirown aiempia tuotoksia katsastaneille mitenkään yllätyksenä.


DOMINION 1988, Japani
Tuotanto: Tamaki Harada, Ritsuko Kakita, Kazuhiko Inomata
Ohjaus: Kōichi Mashimo, Takaaki Ishiyama
Käsikirjoitus: Kōichi Mashimo, Masamune Shirow
Näyttelijät: Banjou Ginga, Hiromi Tsuru, Ichirō Nagai, Jouji Yanami, Kouji Totani, Masaaki Ohkura, Michie Tomizawa, Shigeru Chiba, Yuko Mita, Yūsaku Yara

Barneyn suuri seikkailu (1998)

Tähän on tultu. Kävelevältä munakoisolta näyttävä Barney-dinosaurus taitaa olla koko 90-luvun alun dinosaurushysterian pahamaineisimpia ja samalla omalla tavallaan legendaarisimpia ilmentymiä, jonka todennäköisesti tunnistaa ainakin ulkoisesti jokainen, vaikkei alkuperäistä jenkkityyliin keskittymisongelmaisille esikouluikäisillä suunnattua sarjaa olisikaan tullut nähtyä. Kyseinen sarjahan tunnetaan maailmalla ennen kaikkea äärimmäisestä naiiviudestaan ja suorastaan legendaariset mittasuhteet saavuttaneesta tyhmyydestään, joka saa Teletapitkin näyttämään melkoiselta älykköviihteeltä.

Mikäli hahmo tai alkuperäissarja ei itsessään ole tuttu, niin sitä todennäköisesti on joku Barneyn pohjalta syntyneistä loputtomista parodioista ja nettimeemeistä. Näille on omistettu ihan oma pitkä Wikipedia-artikkelikin. Tiesittekös esimerkiksi sellaisesta roolipelistä kuin The Jihad to Destroy Barney? Tai tiesittekös, että ”cute purple dinosaurista” saa laskettua Pedon luvun vaihtamalla ensin u:t latinalaisittain v:ksi, poistamalla sitten kirjaimet, jotka eivät edusta roomalaisia numeroita ja jäljelle jäävistä saadaan suoraan 666. Barney on antikristus.

En millään jaksa edelleenkään uskoa, että joku elokuvapomo oikeasti katsoi sitä alkuperäistä Barney-sarjaa selvin päin ja totesi hommassa olevan ainesta kokoillan elokuvaksi. Jotain miestä vahvempaa ainetta tai happoa täytyy olla verenkierrossa, että näkee tässä mitään kaupallista potentiaalia. Todellisuudessa kukaan ei oikeasti pitänyt koko sarjasta alunperinkään vaan se on valittu monesti kautta aikain huonoimpien televisiosarjojen joukkoon, IMDB:ssä sillä taitaa olla pistetytykset luokka 3.6. Guantanamossa käytetään tiettävästi Barneyta vankien kiduttamiseenkin. Kuvitelkaa Kellopeliappelsiini-tyyliin ukko päiväkausiksi pakkopaitaan katsomaan typerää jokeltelevaa munakoisoa. Kokemus on taatusti ikimuistoinen.

Mutta se elokuva. Barneyn suuri siekailu kertoo tarinan maaseudulle isovanhempien luokse kesäksi kuskatuista lapsista, jotka leikkivät aikansa Barneyn kanssa. Varsinainen tarina alkaa, kun avaruudesta tippuu sateenkaaren väreillä maalattu mysteerimuna, joka luonnollisesti eksyy väärille teille ja jota elokuvan ajan sitten jahdataan pitkin maaseutua. Jostain kumman syystä muna ei haihdu muiden putoavien kappaleiden tavoin kuumuuden ja kitkan vaikutuksesta atomeiksi vaan päätyy maan kamaralle kokonaisena. Vielä omituisempaa on, että se voi kuoriutua vain putoamispaikallaan. Ja ei, sateenkaarimunasta ei kuoriudu mitään homodinosauruksia. Itse toivoin sieltä tulevan facehuggerin, mutta en saanut edes sitä. Alien rules.

Eniten elokuvassa ihmetytti sen hämärä mielikuvitusteema. Barneyn itsensä mukaan mielikuvituksen voima tekee mistä tahansa mahdollista, hahmo itsekin on tarinassa mielikuvituksen luomus. Jos näin tosiaan on, mikseivät lapset vain käytä mielikuvitustaan ja ratkaise kaikkia ongelmiaan silmänräpäyksessä? Koko elokuvalla olisi helposti mittaa vain 10 minuuttia, jos hahmot eivät olisi niin pahuksen tyhmiä. Mutta tämä ei kuitenkaan ole ongelmista pienin, elokuvassa nimittäin on muitakin Barneyn kaltaisia tyhmiä dinosauruksia. Kuka hullu piripää on mennyt luomaan nämä hahmot ja miksi ihmiset suhtautuvat niihin niin kovin leppoisasti kuin dinosauruksia kävelisi kadulla vastaan päivittäin? Jos itse näkisin puhuvan dinosauruksen, varmaan ampuisin sen. Etenkin Barneyn.

Ei varmaan erikseen tarvitse sanoakaan, että tämä on vähintään yhtä tyhmä kuin se alkuperäinen televisiosarjakin. Itse asiassa tämä taitaa olla vielä vähän tyhmempi, tätä katsoessa varmaan tyhmeneekin vain entisestään. Alkuperäinen televisiosarja sentään yritti opettaa jotain, mutta tästä on poistettu sekin vähä sisältö täydellisesti. Jäljelle jää pelkkä löyhä juonenranka, läjä kamalia lauluja ja sitten äärimmäisen ärsyttävä Barney itse muine dinosauruskavereineen. Mistä tulikin mieleeni: tämän elokuvan budjetti on vanhassa rahassa melkein parikymmentä miljoonaa, mutta erikoistehosteet ovat vähintään yhtä huonot kuin siinä sarjassa, ehkä huonompiakin. Munakoiso dinosaurusystävineen on esimerkiksi täsmälleen sama joukko kumisiin dinosauruspukuihin sonnustautuneita ihmisiä kuin sarjassakin. Taivaasta putoava muna on niin huonosti editoitu, että se lentääkin selvästi seinän läpi. 20 million dollars in action, bitch.

Hyvät puolet tässä pystyykin sitten laskemaan ihan yhdellä kädellä. Ensinnäkin näyttely on etenkin lasten osalta karseaa. Aikuisten näyttelijät vetävät oikeasti ihan hyvin, mutta heitä nähdään tässä harmittavan vähän. Monissa kohdissa huomaa selvästi näyttelijän puhuneen alkuaan jotain muuta kieltä kuin englantia ja päälle on vain lätkäisty puiseva dubi. Yhdessä kohtaa pisti pakosti hymyilyttämään silmille hyppäävä räikeä jenkkityylinen pikaruokamainos. Voi vain kuvitella miten moni oikeasti menee Barney suuren seikkailun kaltaisen elokuvan inspiroimana mäkkäriin tai muuhun roskalaan syömään.

Suoraan ja kaunistelemattomasti sanottuna Barneyn suuri sikailu on täyttä kuraa, jopa huonompi kuin se kamala alkuperäinen sarja. Tämän elokuvan koko olemassaolo on täysi mysteeri. Minkälaisten aineiden vaikutuksen alainen pitää olla, että edes keksii tehdä jotain tällaista? Positiivisena puolena voi ainakin sanoa, että tämän pystyy katsomaan suht koht sujuvasti alusta armahtavaan loppuun ilman sen ihmeempiä pakkotaukoja tai inhoreaktioita, mutta en ole varma onko se tässä tapauksessa kauhean hyvä asia. Jos saan itse päättää, katsoisin mieluusti melkein mitä tahansa muuta kuin tätä.

Mikäli ihmetyttää, miksi päätin katsoa ja arvostella tämän elokuvan ylipäänsä niin syyhän on se, että Barneyn kertaalleen kuopatun sarjan on tarkoitus rebootata vielä tämän vuoden puolella!

”You Maniacs! You blew it up! Ah, damn you! God damn you all to hell!”

BARNEY'S GREAT ADVENTURE, USA 1998
Tuotanto: Sheryl Leach
Ohjaus: Steve Gorner
Käsikirjoitus: Dennis DeShazer, Kathy Parker, Sheryl Leach, Stephen White
Näyttelijät: Bob West, David Joyner, Diana Rice, George Hearn, Jeff Ayers, Jeff Brooks, Julie Johnson, Kyla Pratt, Patty Wirtz, Shirley Douglas, Trevor Morgan

Dinot New Yorkissa (1993)

Ja niin siinä sitten kävi, että Don Bluthin ohjaamasta ja Steven Spielbergin tuottamasta Maa aikojen alussa -elokuvasta tuli valtava hitti ja dinosauruksista vuosikymmenen vaihteen valtava muotijuttu. Pelkästään Maa aikojen alussa -jatko-osia ja -televisiosarjoja tehtiin vähintään tusinan verran ja kaikenlaiset dinosauruslelut ja muut oheistuotteet vietiin kauppojen hyllyiltä ennennäkemättömään tahtiin. Spielberg itse haistoi jälleen tilaisuuden ja tuotti pelkästään vuodelle 1993 kaksi dinosauruselokuvaa. Tämän lisäksi toinen on tietysti Jurassic Park.

Dinot New Yorkissa alkaa dinosaurusten ajasta. Hyvä tiedemies nimeltä kapteeni Kirkassilmä on keksinyt lentävän aikakoneen ja pillerin, joka tekee villieläimistä älykkäitä ja sivistyneitä. Ukko on päättänyt toteuttaa dinosauruksia kaipaavien nykylasten toiveet ja kaappaa menneisyydestä mukaansa muutaman dinosauruksen, joista sitten tekee pillereillään älykkäitä ja sivistyneitä. Seuraavaksi ukkeli tiputtaa uudet ystävänsä suurkaupunkiin ja opastaa suunnistamaan luonnontieteelliseen museoon ja aihetta sivuavaan näyttelyyn.

Sanotaan nyt suoraan, että vihaan erityisen paljon tämän elokuvan sekavaa ja epäloogista tarinaa. Katsoin tämän aikoinaan ensimmäisen kerran televisiosta joskus 90-luvulla missaten ensimmäiset 10 minuuttia, eikä lopussa elokuvassa tuntunut olevan mitään päätä eikä häntää. Jos ette usko niin koettakaa itse; kaikki tarinan oleelliset yksityiskohdat, hahmot ja motiivit kerrotaan pelkän ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana ja loppu on pelkkää hallitsematonta kaaosta.

Mutta yllä mainittu on vasta alkua tämän elokuvan täydelliselle hulluudelle; alun kanssa tämä nimittäin käy ehkä vieläkin vähemmän järkeen. Kapteeni Kirkassilmä esimerkiksi muuttaa heti aluksi peruuttamattomasti historiaa kaappaamalla dinosauruksia menneisyydestä. Ukon ihmepilleri väitetysti tekee dinosauruksista älykkäitä, mutta sillä näyttäisi selvästi olevan muitakin mutatoivia vaikutuksia, kuten puhumiseen soveltuvien äänielinten kehittäminen ja kasvissyöjänä tunnetun triceratopsin muuttaminen lihansyöjäksi. Seuraavaksi ukko vain tiputtaa dinosaurukset haahuilemaan keskelle suurkaupunkia ja lähtee itse tiehensä. Mikä voisikaan oikeasti mennä pieleen? Kirkassilmän olisi varmaan ollut parasta maistaa vähän sitä omaa lääkettään.

Seuraavaksi valtavat dinosaurukset sitten vaeltavat päämäärättömästi pitkin vilkasta miljoonien ihmisten asuttamaa suurkaupunkia ainakin elokuvan puoliväliin asti herättämättä minkäänlaista huomiota ja aiheuttamatta kansallista hätätilaa, kunnes kansa sitten yhtäkkiä herää keskellään vaeltaviin hirmuliskoihin ja kaaos seuraa. Mitä muuten tulee ensimmäisenä mieleen tyrannosauruksesta suurkaupungissa? Aivan. Mutta Kadonnut maailma: Jurassic Parkin tyrannosaurus ei sentään laulanut niin kuin tässä. Olikohan tämän alunperin tarkoitus sittenkin olla joku pahuksen Barney-leffa? Niin tai näin, kyseinen laulu taitaa onneksi olla ainut koko elokuvassa. Korvat kiittää.

Parhaimmillaan tai pahimmillaan tämä elokuva on kuitenkin lopussa ja etenkin loppuratkaisussa. Tässä kohtaa tulee pakosti spoileria, joten jos ei ole sattunut tätä elokuvaa katsomaan, niin kannattaa loikata seuraavien kahden kappaleen yli.

Ensinnäkin elokuvan pahis on professori Kierosilmä, joka on Kirkassilmän täydellinen vastakohta. Kirkassilmällä on älypillerin vasta-aineeksi mainittua tyhmennyspilleriä, joka näyttäisi tehoavan myös ihmisiin, jotka eivät älypilleriä ole käyttäneet. Tuntuu jotenkin hassulta, että tämmöinen typerryttävä lääkekin on pitänyt mennä oikein erikseen keksimään, kun oikeassa maailmassa on kaiken maailman roskamediat, tositeeveet ja älyllisempien aasialaisten elokuvien Hollywood-remaket ajamassa samaa asiaa.

Lopussa tätä tyhmää tyhmyyspilleriä käytetään dinosauruksiin, joista sitten tulee jälleen raakalaismaisia hirmupetoja. Kummallisin kohta lopussa on, kun lapset menevät halaamaan näitä jälleen villipedoiksi muuttuneita verenhimoisia dinosauruksia ja niistä mutatoituu yllättäen taas älykkäitä ja kivoja. Miten ja miksi? Tässä kohtaa elokuva siis väittää, että raakalaismaisen villieläimen kesyttämiseen, sivistämiseen ja niihin alun mutaatioihin tarvitaankin vain halaus. Käyhän se järkeen. Kun seuraavan kerran näet uhkaavasti irvistävän raakaa lihaa ravinnokseen syövän villieläimen, yritä halata sitä ja katso miten käy. Höhöhöhöö!

Sääli, että tämän tarina on niin täyttä mössöä, sillä tekniseltä kantilta tässä tehtiin omasta mielestäni paljon asioita oikein. Animaatio on etenkin vauhdikkaammissa kohtauksissa erittäin nättiä ja värikästä, sekä ääninäyttely etenkin alkuperäisversiossa erittäin hyvää. Sen ärsyttävän pikkutytön äänenä muuten kuullaan Lisa Simpsonin näyttelijä, mikä ainakin itseäni hämmensi aluksi. Keskivaiheen pakollinen laulu ei ole kaksinen, mutta onneksi niitä ei ainakaan ole useampaa.

Dinot New Yorkissa ei selvästi ole tehty tällaista kamalaa ja kyynistä ihmistä varten. Varmaan joillekin tosi pienille lapsille tämä voi olla kova juttu, mutta väitän, ettei kukaan aikuinen jaksa näin epämääräisellä ja aukkoisella tarinalla siunattua elokuvaa paljoa katsella. En pitänyt tästä ollenkaan lapsena, enkä pidä tästä kyllä nytkään. Kaikista kolmesta Amblimationin leffasta tämä taitaa olla helposti huonoin. Tämän jälkeen studio teki vielä yhden ja omasta mielestäni myös parhaan leffansa ennen firman lakkautusta ja tekijöiden siirtymistä DreamWorksin leipiin.



Arvio: 1.5/5


WE'RE BACK! A DINOSAUR'S STORY, 1993 USA
Tuotanto: Steve Hickner
Ohjaus: Dick Zondag, Phil Nibbelink, Ralph Zondag, Simon Wells
Käsikirjoitus: Hudson Talbott, John Patrick Shanley
Näyttelijät: Blaze Berdahl, Charles Fleischer, Felicity Kendal, Jay Leno, Joey Shea, John Goodman, Julia Child, Kenneth Mars, Martin Short, René Le Vant, Rhea Perlman, Walter Cronkite, Yeardley Smith

Maa aikojen alussa (1988)

Steven Spielberg lyöttäytyi vuoden 84-85 tienoilla yhteen Disneyltä lähteneen Don Bluthin kanssa ja lopputuloksena syntyi menestyksekäs Fievel matkalla Amerikkaan, jota on virheellisesti markkinoitu siihenastisen historian menestyksekkäimmäksi Disneyn ulkopuoliseksi animaatioelokuvaksi, vaikka todellisuudessa titteli kuului vielä tässä vaiheessa underground-klassikolle nimeltä Fritz - kova kolli.

Fievelin jälkeen Stevenin ja Don Bluthin suunnitelmissa oli tehdä oma versio Bambista; tällä kertaa mukaan tuotantokuvioihin astui myös muuan George Lucas. Elokuvan aihe haettiin varmimmasta mahdollisesta lähteestä, josta tällaista kannattaa yleensä lähteä kyselemään: Spielbergin lapsilta. Dinosaurusteemaisesta elokuvasta piti alunperin tehdä kokonaan mykkä, mutta lopulta dialogi päätettiin lisätä tarinan helpomman seurattavuuden vuoksi. Mykän version läpi koko elokuvan soiva James Hornerin musiikki päätyi sellaisenaan myös lopulliseen versioon.

Elokuvan käynnistää koko lopun rainan tarinaan liittymätön hyönteistä tai pientä liskoeläintä seuraava prologi. Tosielämän tarina intron takaa kuuluu, ettei Don Bluthilla ollut tässä vaiheessa vielä valmista käsikirjoitusta ja animaattoreille piti keksiä vähäksi aikaa jotain tekemistä. Varsinainen tarina seuraa emoistaan eksyneiden pienten dinosaurusten matkaa kohti vehreää Suurta laaksoa. Koska kyseessä on Bambin pohjalta suunniteltu elokuva, myös tässä on yksi legendaariset mittasuhteet saavuttanut veivinheittokohtaus.

Täytyy sanoa, että tässä leffassa taitaa olla kaikista Don Bluthin elokuvista simppelein tarina - ehkä toisinaan vähän liiankin kanssa, mutta se vähä onkin sitten ehkä parhaiten kerrottu. Tällä kertaa tarinan keskiössä on yksinkertaisesti matka, jonka aikana dinosaurukset oppivat vetämään yhtä köyttä. Varsinaista suurta pahista tässä ei toisinaan esiin pomppaavaa Tyrannosaurusta lukuun ottamatta ole, vaan tarina pyörii enemmän hahmojen heikkouksien, egon ja sisäisen konfliktin ympärillä.

Maa aikojen alussa näyttää ja kuulostaa vähintään yhtä hyvältä kuin Donin toisetkin kasarilla tehdyt leffat; erityisen vahvasti mieleen jäi kauniin, erilaisia kontrasteja vilisevän värimaailman lisä tapa, jolla elokuva palaa jatkuvasti muistuttamaan alun veivinheittokohtauksesta. Laskekaa vaikka huviksenne miten monta kertaa Pikkutassu löytää dinosauruksen jäljen, pitkäkaulaisen varjon tai kivipatsaan tai miten monessa kuvassa nähdään se alun lehti ja miten monta kertaa elokuvan aikana kuullaan se sama melankolinen melodia eri variaatioineen. James Hornerin haikean kaunis soundtrack on muutoinkin mielestäni The Secter of NIMHin vastaavan jälkeen parasta, mitä Don Bluthin leffoissa on kuuna päivänä kuultu.

Koska kyseessä on klassinen Don Bluth -elokuva, on tässä myös oikeaoppisesti paljon synkempiä ja pelottavampiakin kohtauksia kontrastia luomassa. Alkuperäinen leikkaamaton versio oli vieläkin synkempi ja pelottavampi, mutta sitä päätettiin laimentaa ja sensuroida vihaisten vanhempien vuoksi. Kaikenkaikkiaan elokuvasta poistettiin ainakin kymmenisen minuuttia liian pelottavina pidettyjä kohtauksia ja jäljelle jääneiden järjestykseen tehtiin pieniä muutoksia. Leikkaamattomasta versiosta tiedän varmasti, että siinä on ainakin muutamia pidennettyjä Tyrannosaurus-kohtauksia ja Pikkutassu löytää siinä Suuren laakson yksin heti erottuaan Serasta ja muista.

Hyvänä uutisena mainittakoon, että alkuperäinen leikkaamaton versio on vahingossa näytetty MTV3:sella 1998 todennäköisesti alkuperäiskielellä ja tekstitettynä. Joltain meikäläiseltä löytyy siis tämä harvinaisuus varmasti nauhalta. Tätä ei siis taida olla edes itsellään Don Bluthilla eikä tätä löydä netistä, joten nyt puhutaan melkoisesta keräilyharvinaisuudesta ja aarteesta. Kyselkääpäs tutuiltanne ja sukulaisiltanne; tämä ei missään nimessä saa hukkua mihinkään historian hämäriin.

Don Bluth on eräässä haastattelussa kertonut tämän elokuvan tekoprosessin olleen äärimmäisen inhottava kokemus. Steven Spielbergillä ja George Lucasilla oli tähän aikaan paljon muutakin puuhaa, eikä kummallakaan ollut juuri osuutta varsinaisen elokuvan teossa. Sen sijaan Don tiimeineen jäi täysin studiopomojen hampaisiin; elokuva oli miehen itsensä mukaan jo kättelyssä täysin alibudjetoitu ja annettu aikataulu lähinnä utopistinen. Donin animaatiostudio oli tähän aikaan vielä muuttamassa Irlantiin, joten annettuihin aikarajoihin pääseminen oli mahdoton tehtävä. Elokuvan ilmestymisen jälkeen Don katkaisi lopulta siteensä Steven Spielbergiin ja päätti jatkaa omillaan, mikä Spielbergin taholta johti Amblimationin perustamiseen.

En tiedä tarkemmin tämän tuotannollisista ongelmista, mutta lopullisessa elokuvassa niistä ei ainakaan näy jälkeäkään. Tämä on mielestäni ehdottomasti parhaita animaatioelokuvia, joita on koskaan tehty. Tässä kiteytyy mielestäni täydellisesti koko vanhan liiton Disney-henki, jota Don alunperinkin yritti elokuvissaan tavoittaa. Tarina on erinomaisesti kerrottu sekä hahmot erittäin pidettäviä ja yksilöllisiä persoonallisuuksia, eikä karkeita leikkauksia varsinaisesti lopullisesta tarinasta huomaakaan. Koko leffassa ei taida muutoinkaan olla ainuttakaan turhaa sekuntia, yksityiskohtaa tai mainittavaa isompaa puutetta. En tiedä mestariteoksesta, mutta yksi Donin parhaista tämä ainakin on. Juppijupjup.

Arvio: 5/5

LAND BEFORE TIME, 1988 USA, Irlanti
Tuotanto: Steven Spielberg, George Lucas
Ohjaus: Don Bluth
Käsikirjoitus: Stu Krieger
Näyttelijät: Burker Barnes, Candice Houston, Gabriel Damon, Helen Shaver, Pat Hingle, Will Ryan

Movie 43 (2013)

Aamulla herätessäni olin varma, että tästä tulisi harvinaisen hyvä päivä. Sitten katsoin Movie 43:n ja päiväni meni pilalle. Tiesin jo etukäteen tämän olevan huono, mutten tiennyt miten huono. Sitä varmaan väsähtäneenä luulisi, että komediana markkinoitu elokuva voisi olla hyvä edes huonoudessaan. Sitten muistin sellaiset alan klassikot kuin Valepukujen mestari, Vaippahousut vauhdissa ja Poika ja maski, mutta silloin olikin jo liian myöhäistä. Olin jo mennyt pyöräyttämään tämän käyntiin ja päättänyt katsoa loppuun asti vaikka väkisin. Jos ei muuta niin ”kamaluuden Citizen Kaneksi” ristityn elokuvan katsoo läpi ihan jo silkasta uteliaisuudesta.

Movie 43 on kehyskertomuksesta ja versiosta riippuen 14-15 lyhyestä, viime vuosien kuumimpien niminäyttelijöiden tähdittämästä toisistaan riippumattomasta sketsistä koostuva antologiaelokuva. Jo ensimmäisten minuuttien ja prologin perusteella tämän tekijät tiesivät koko jutun olevan täyttä kusta. Homman nimi kuuluu siten, että muutama nuorta katsoo netistä kamalaa kiellettyä roskaelokuvaa nimeltä ”Movie 43”. Vaihtoehtoisessa versiossa lahjaton käsikirjoittaja yrittää selostaa samaisen elokuvan juonta nyrpeille studiopomoille. Heko heko.

Aivan ensimmäisessä sketsissä Kate Winslet illastaa Hugh Jackmanin kanssa. Vitsi on siinä, että Hugh Jackmanilla kasvaa pallit kitalaessa eikä kukaan Kate Winsletin lisäksi ole niitä huomaavinaankaan. Ymmärsittekö vitsin? Minä en. Yksikään dialoginpätkä ei ole hauska eivätkä näyttelijät tee varsinaisesti mitään erityisen koomista. Itse asiassa kumpikin vaikuttaa koko sketsin ajan hyvin ahdistuneelta ja hermostuneelta; välistä jomman kumman naamalle ilmestyy pakotettu hymy ja vähän tekonaurua. Kate Winslet irvistelee selvästi omalle dialogilleen.

Itse koin jo ensimmäisen töräyksen äärimmäisen epämukavaksi ja inhottavaksi, mutta oikeasti kyseessä oli ehkäpä koko elokuvan sketseistä vähiten tuskallisin. Seuraava sketsi kertoo vanhemmista, jotka piinaavat ja kiusaavat huonosta itsetunnosta kärsivää poikaansa koko ajan. Lopussa poika menee järjiltään ja rakastuu luudasta kyhäämäänsä nukkeen. Haha? Missä kohtaa tässä pitäisi oikeasti nauraa? Karmea tarina yhdistettynä silminnähden tuskastuneisiin näyttelijöihin sai lähinnä tuntemaan puistatusta ja sanoinkuvaamatonta kuvotusta.

Toisen sketsin jälkeen olin ensimmäistä kertaa valmis lopettamaan koko touhun. Tämä ei ole vitsi. Vaivaiset kaksi sketsiä takana, henkinen ja fyysinen kärsimys on jo aivan käsittämättömillä leveleillä ja näiden taso vain putoaa jatkossa entisestään. Kolmannesta sketsistä eteenpäin sörsseliin heitetään vielä sekään kakkaa ja piereskelyä. En edes ilkeä sanoa kaikkea mitä tässä tehdään, mutta uskokaa huviksenne, että nämä sketsit saavat Bunny The Killer Thingin ja Luokkakokouksenkin näyttämään todella fiksuilta ja hauskoilta komedioilta. Ja tämä on kuulkaas paljon sanottu.

En tiedä miten totta seuraava tarina on, mutta olen lukenut tämän elokuvan käsiksen olleen jo paperilla niin hirvittävä, ettei yksikään isompi elokuvastudio hyväksynyt sitä. Sitten tekijät saivat varsinaisen neronleimauksen ja alkoivat liehitellä yhtä nimekästä näyttelijää mukaan kaikin mahdollisin keinoin. Kun yhden tähtinäyttelijän nimi oli saatu paperiin, mentiin toisen luokse markkinoimaan samaa huippuelokuvaa ja samalla korostettiin edellisenkin ilmoittautuneen mukaan. Samaa kaavaa jatkettiin kunnes mukana oli liuta Hollywoodin kovimpia nimitekijöitä, joille selvisi vasta käsiksen saatuaan minkälaiseen saastaan olivat sormensa työntäneet. Tämän vuoksi näyttelijät ovat elokuvassa koko ajan kuin hermoromahduksen partaalla.

Täytyy sanoa, että vaikka onkin takana melkoinen määrä lentotunteja ja tullut nähtyä jos jonkinlaista saastaa, niin tämä taitaa olla silti huonoimpia tai jopa huonoin koskaan näkemäni elokuva, hands down. Taisin aiemmin kutsua Fifty Shades of Blackia yhdeksi karseimmista ja epämukavimmista näkemistäni elokuvista koskaan, mutta Movie 43 antaa lähes täydellisessä katselukelvottomuudessaan jo sillekin kunnolla kyytiä. Tässä elokuvassa ei yksinkertaisesti ole yhtään mitään hyvää tai hauskaa. Itse kävisin ennemmin repäisemässä vaikka siperiantiikeriä kasseista tai liittyisin ISISiin kuin katsoisin tätä hirvitystä enää uudestaan. Jos voisin, matkustaisin mieluusti ajassa taaksepäin ja estäisin itseäni katsomasta koko elokuvaa ensimmäistäkään kertaa. Tämän katsomalla saa varmaan jonkun syövän, kaikki maailman sukupuolitaudit ja ebolan. Välttäkää.



Arvio: 0.5/5

MOVIE 43, 2013 USA
Tuotanto: Ihan sama.
Ohjaus, käsikirjoitus, näyttelijät: Aivan liikaa.

Animaaniset (1993-1998)

"Helouuuu hoitsu!"

Kultasormi Steven Spielberg tiimeineen koetti 90-luvun alkuvuosina kykyjään kokonaisen piirretyn televisiosarjan parissa ja tuloksena syntyi valtava arvostelu- ja katsojamenestys nimeltä Tiny Toons, joka kilpailee edelleen kaikkien aikojen parhaiden piirrettyjen tittelistä Simpsoneiden ja muiden vastaavien kanssa. 90-luvun alun animaatioriehaa ei turhaan kutsuta koko taiteenalan renessanssiksi. Rauta oli selvästi kuumaa ja sitä kannatti takoa vielä vähän lisää...

Animaaniset on saman huipputiimin käsialaa kuin Tiny Toonskin. Sarjan konsepti ja tyyli yksittäisistä irtosketseistä koostuvine jaksoineen on käytännössä sama kuin edellisessäkin, mutta tällä kertaa käsikirjoittajatiimillä ei varsinaisesti ollut vanhoja klassikkohahmoja ja tribuuttimeininkiä rajoitteenaan, vaan tässä päästiin aloittamaan täysin puhtaalta pöydältä hahmoineen päivineen. Pääosassa sarjassa ovat 30-luvun alun tyyliin suunnitellut mustavalkoiset Warnerin veljekset sekä sisko Dot, jotka sarjan sketsessä ajautuvat älyttömiin tilanteisiin, joiden puitteissa lauotaan toinen toistaan hauskempia nokkeluuksia ja jotka yleensä päätetään oikeaoppisella vauhdikkaalla slapstickillä. Hahmojen nimet tulevat Warner Brothersin logosta, Dot on se piste ”Warner Brothers” -tekstin jälkeen.

Muista hahmoista tunnetuimpia taitavat olla ainakin Äly ja Väläys, Minerva Minkki sekä Skippy ja Slappy. Äly ja Väläys ovat Acme-laboratoriossa geneettisesti muunneltuja koerottia, joiden tavoitteena on joka sketsissä valloittaa maailma, aina epäonnistuen. Minerva Minkki parodioi alunperin kaikkia maailman seksisymboleja ja se oli tekijöiden yritys omistaa kokonaisia sketsejä härskille huumorille ja nokkelille monimielisyyksille, mutta sensorien painostuksesta sketsejä tehtiin vain kaksi, joista toinen toimi inspiraationa Stephenie Meyerin Twilightille.

Oma henkilökohtainen suosikkini kaikista sarjan hahmoista on Slappy Squirrel, kuvitteellinen vanhan liiton slapstick-huumoriin erikoistunut, eläköitynyt ja kyyninen Looney Tunes -hahmo, jonka alkuperäisenä äänenä kuullaan Disneyn Arielin ja Bellen vartalomallina toiminutta Sherri Stoneria. Koko hahmon idea syntyi, kun lapsinäyttelijänä uransa aloittanut Stoner harmitteli tekevänsä lapsirooleja varmaan vielä eläkeiässäkin. Slappy on juurikin eläkeikäinen pikkulapsen tavoin käyttäytyvä hahmo.

Viime katsomiskerrasta on jo vähän aikaa, mutta muistelen tässä olleen aivan jäätävä käsikirjoitus; lähes jokaisessa jaksossa viljellään kaikenlaista sanaleikkiä ja monimielisyyttä siihen tahtiin, että heikompaa hirvittää. Parhaiten mieleen on positiivisessa mielessä jäänyt ainakin sellainen sketsi kuin ”Who is on the stage”, jossa pilaillaan vanhojen progebändien nimien kustannuksella. Jaksossa ”Meatballs and consequences” parodioidaan Ingmar Bergmanin elokuvia ja pelataan tammea ruotsalaisen viikatemiehen kanssa. ”Sir Yakselot” parodioi Camelot-musikaalia, Tohtori Outolempeä ja Godzillaa. Älyn ja Väläyksen sketseistä löytää paljon viittauksia Orson Wellesin elokuviin, perustuuhan Älyn tai Brainin hahmo Wellesin persoonaan ja hahmon alkuperäinen ääni on oikeasti Welles-imitaatiota.

Paras sketsi koko sarjassa on mielestäni jo aivan alussa nähtämä Michaelangelo-sketsi, jossa Kirk Douglasin kasvot saanut maestro tuskailee Sikstiiniläiskappelin freskon kanssa. Tässä sketsissä on täydellistä kaikki ajoituksesta, slapstickistä, nokkelistä viittauksista aina pieniin yksityiskohtiin asti. Yksi vitsi on siinä, että Kirk Douglas ei oikeasti ole esittänyt Michelangeloa vaan Vincent van Goghia. Oikea Michaelangelo esimerkiksi opetti jokaisen marmorikimpaleen sisällä olevan patsas, joka taiteilijan pitää vain vapauttaa. Sketsissä itsessään onkin sitten kohtaus, jossa Michaelangelo lyö marmorikimpaletta ja se hajoaa palasiksi paljastaen sisuksistaan valmiin patsaan. Tämä on neroutta, ja samaa sarjaa on sketsin mahtava punchline, jota en tässä halua spoilata. Vielä erikseen täytyy suositella yhtä loppupään upeaa sketsiä, jossa raamatun luomiskertomus on väännetty täydelliseksi puskafarssiksi. Muistan kun tuo tuli joskus telkkarista ja repeilin aivan hillittömästi.

Ainut sketsi koko sarjassa, josta en varsinaisesti pitänyt oli lopun Slappy-sketsi, jossa hahmo menettää järkensä. Tuo oli mukulana pelkästään ahdistava, enkä varsinaisesti aikuisenakaan nähnyt tuossa mitään varsinaisesti hauskaa. Toinen pienoinen pettymys oli kaikenlaisten Hammer-viittausten ja -parodioiden puuttuminen. Koko sarjahan pitkälti pyörii erilaisten elokuvaviittausten ympärillä, Steven Spielberg on itse tunnustaunut Hammer-fani ja alkuperäiskielellä kuullaan vielä samaista Roddy McDowallia, joka esitti Peter Cushing -tribuuttihahmoa Kauhun yössä. Miten voi olla mahdollista, että tällainen tilaisuus meni näiltä tekijöiltä täysin sivusuun? Ei voi ymmärtää.

Toinen pieni juttu tässä sarjassa on, että koska huumori keskittyy pitkälti monimielisyyksien ja sanaleikkien ympärille, tämä pitää oikeasti katsoa alkuperäiskielellä. Tässä sarjassahan oli ilmiömäisen hyvät suomidubit jopa oman aikansa mittapuulla, mutta niitä alkuperäisiä sukkeluuksia ei vain pysty mielekkäästi kääntämään suomeksi. Yhdessä jaksossa esimerkiksi ollaan karkkikaupassa ja kutsutaan karkkikauppiasta ivallisesti ”candymaniksi”, joka suomennettiin ”namusedäksi” vaikka alkuperäinen tarkoittaa huumediileriä; kyseisellä sanalla oli siinä kontekstissa ihan merkitystäkin. Bändinnimillä leikkivässä sketsissä ei muistaakseni ollut suomenkielisessä versiossa mitään päätä eikä häntää, koska ne hämmentävät nimet eivät sano suomeksi yhtään mitään.

Tekniseltä kantilta tämä on ensiluokkaista työtä, lähestulkoon parasta, jota länsimäisissa televisiopiirretyissä on koskaan nähty. Tässä ei ole käytetty edes sekunnin tuhannesosan vertaa perinteisiä valmispaloja, rajattua animaatiota, tietokoneita tai muita säästökikkoja vaan kaikki on pyritty tekemään wanhan liiton tyyliin alusta loppuun käsin, kustannuksista viis. Hienoimmillaan sarjan animaatio on mielestäni eräässä lopun jaksossa, jossa nähdään koko joukko erilaisia tyylejä sekaisin ja parodioidaan kaikkia säästökikoilla ja kömpelöillä valmispaloilla tuotettuja hirvityksiä. Yhdessä kohtaa jyrätään matalaksi myös Ren ja Stimpy, joiden luoja John Kricfalusi oli aiemmin julkisesti sanonut inhoavansa Animaanisia.

Henkilökohtaisesti olen katsonut tämän sarjan jo useita kertoja alkuperäiskielellä läpi ja tuntuu, että opin pitämään tästä aina vain enemmän ja enemmän jokaisen kerran aikana. Animaaniset on aito viiden tähden komedia, jonka veroista ei taida montaa olla olemassa edes näyteltynä. Tämän sarjan käsikirjoitus on huonommissakin jaksoissa helposti parempaa ja oivaltavampaa kuin useimmissa ”oikeissa” komedioissa koskaan, parhaille on vaikeaa löytää edes kunnollista verrokkia. Jos Animaaniset ei ole paras, älykkäin ja hienostunein koskaan tehty piirretty televisosarja, niin aika pahuksen lähelle se ainakin pääsee. Viisi tähteä. Ehdottomasti.

"Promise me something, Pinky. Never breed."


Arvio: 5/5

ANIMANIACS 1993, USA
Tuotanto: Steven Spielberg, Sherri Stoner, Rich Arons, Peter Hastings, Rusty Mills
Ohjaus: Alfred Gimeno, Al Zegler, Barry Caldwell, Bob Kline, Charles Visser, Chris Brandt, Gary Hartle, Greg Reyna, Jeff DeGrandis, Jeff Siergey, Jenny Lerew, Jon McClenahan, Kirk Tingblad, Lenord Robinson, Liz Holzman, Rich Arons, Rusty Mills, Spike Brandt
Käsikirjoitus: Charles M. Howell IV, Deanna Oliver, Earl Kress, Gordon Bressack, John P. McCann, Kevin Hopps, M. D. Sweeney, Nicholas Hollander, Paul Dini, Paul Rugg, Peter Hastings, Randy Rogel, Sherri Stoner, Tom Minton, Tom Ruegger
Näyttelijät: Frank Welker, Jess Harnell, Maurice LaMarche, Rob Paulsen, Sherri Stoner, Tress MacNeille

Tiny Toons (1990)

Tulin jokin aika sitten siihen lopputulokseen, että Steven Spielberg on pahuksen kova jätkä. Sen lisäksi että mies on maailman menestyneimpiä eläviä elokuvaohjaajia, Spielberg on myös vanhojen piirrettyjen ystävä ja käytännössä koko 90-luvun animaation kultakausi oli Stevenin vuosikausien työn tulosta. Ensin Spielberg lyöttäytyi yhteen Don Bluthin kanssa 80-luvun alkupuolella, sitten mies alkoi suunnitella Roger Rabbittia Richard Williamsin kanssa. Don Bluthin lähdön jälkeen Steven perusti oman animaatiostudionsa Amblimationin, joka myöhemmin käytännössä fuusioitiin Spielbergin ja Jeffrey Katzenbergin perustaman DreamWorksin kanssa.

Ennen DreamWorksin perustamista Steven Spielberg lyöttäytyi nuoren studionsa ja ydintiiminsä kanssa Warner Brosin liigaan tuottamaan joukon ison studion parhaita perinteitä ja erityisesti klassisten Looney Tunes -lyhäreiden henkeä kunnioittavia piirrettyjä televisiosarjoja. Stevenin itsensä tuottamia sarjoja ovat Tiny Toonsin lisäksi ainakin Animaaniset, Freakazoid sekä Äly ja Väläys. Spielbergin muu tiimi oli tekemässä ainakin Batmaniä ja Teräsmiestä. Kaikki edelliset saivat kipinänsä tästä sarjasta.

Tiny Toons on Spielbergin ja muun tiimin rakkaudenosoitus vanhoille Looney Tunes -pätkille. Sarjan jaksot sijoittuvat Looney Tunes -hahmojen asuttamaan Acme Acresin kaupunkiin. Varsinaista yhtenäistä tarinaa ei sarjassa ole, vaan kukin jakso on omanlaisensa kokonaisuus lyhyitä sketsejä, joiden pääosassa ovat sarjaa varten kehitetyt uuden sukupolven piirretyt hahmot, joita klassiset Looney Tunes -hahmot kouluttavat genren saloihin. Sarjan lapsihahmot on suunniteltu jotakuinkin vastaamaan alkuperäisiä klassisia hahmoja pienin kosmeettisin eroavaisuuksin. Väiski Vemmelsäärtä vastaa tässä Veli ja Viivi Vemmelsääri, Repe Sorsaa Topi Sorsa (heh!), Putte Possua Helperi, etc.

Toisin kuin koko Tiny Toonsin yleisestä ”beibifikaatiosta” voisi päätellä, tämä sarja on kirjoitettu melkeinpä yhtä paljon aikuisille kuin lapsille. Steven Spielberg oli kuuleman mukaan tuottajana varsin avoin kirjoittajien aivoitusten suhteen ja koska mies itse oli jo tuohon aikaan iso kiho, eivät sensorit kovin mielellään alkaneet aukoa päätään. Käytännössä tämä tarkoittaa toisinaan varsin uhkarohkeasti lentäviä monimielisyyksiä sekä lähes jokaisessa jaksossa valtavaa määrää erilaisia viittauksia klassisiin elokuviin ja televisiosarjoihin. Oman osansa saavat ainakin Citizen Kane, Auringonlaskun katu, Maltan haukka, Ihmeellinen on elämä, Yöjuttu: 1. tuotantokausi, Hämärän rajamailla, Kauhua kryptasta sekä kaikki maailman ysärikotkotukset.

Parasta kuitenkin sarjassa on sen jatkuva kumarrus vanhojen Looney Tunes - ja Tex Avery -lyhäreiden suuntaan. Vähintään jokaisessa jaksossa tuntuu olevan viittauksia johonkin lyhäriin, hahmoon, yksittäiseen gagiin tai mihin tahansa yksityiskohtaan, joita vanhoissa klassikoissa vain on koskaan nähty. Yhdessä jaksossa vieraillaan Porky in Wackylandista tutussa surrealistisessa maailmassa, toisessa jaksossa kuullaan mm. Rhapsody Rabbitista tuttua Franz Lisztin Unkarilaista rapsodiaa, joka on eräänlainen animaation kulta-ajan epävirallinen tunnussävel. Tällaiset pienet yksityiskohdat yhdistettynä klassisille lyhäreille uskolliseen slapstick-huumoriin ja muuten vain älykkääseen käsikirjoitukseen tekevät tästä sarjasta ainakin omissa silmissäni poikkeuksellisen nautinnollisen.

Tasaisen laadukkaasta sarjasta on vaikeaa valita yksittäisiä suosikkijaksoja, mutta tässä muutaman suositus. Parhaimmillaan Tiny Toons on omasta mielestäni pitkissä erikoisjaksoissa, erityisesti jouluspesiaalissa sekä sarjan jälkeen tehdyssä Halloween Specialissa. ”Buster and Babs Go Hawaiian” on paitsi hieno jakso, myös poikkeuksellisesti kouluikäisten fanien kirjoittama. Vielä Looney Tunes -lyhäreitäkin kauemmas historiaan hapuileva haikeahko ”Fields of Honey” on ehdottomasti yksi parhaista jaksoista koko sarjassa, samoin Twilight Zonea parodioiva ”Acme Acres Zone” jatko-osineen. Aivan hillittömiä!

Jostain kumman syystä tämä sarja ei ainakaan meillä tunnu olevan ollenkaan niin kovassa huudossa kuin vaikka Jenkeissä. Ehkä suuri yleisö ei ole koskaan nähnyt Looney Tunes -pätkiä tai televisiosarjoja ja elokuvia, joita tässä parodioidaan ja joihin tässä viitataan jatkuvasti lähes joka jaksossa. Lisäksi turhankin lapsekkaat hahmot todennäköisesti hämäävät ihmisiä pitämään tätä jonain ihan tyhmänä pikkulasten sarjana. Suomalaisista dubbauksista muistan vain, että ne eivät olleet kauhean kaksisia toisin kuin alkuperäiset, jossa kuullaan itseään Mel Blancia.

Omalla kohdallani edellisestä katsomiskerrasta on jokusen kuukauden verran aikaa. Muistan uteliaisuuttani katsoneeni muutaman jakson yliopistolla tylsyyteeni kännykällä ja innostuneeni kovastikin, parhaimmillaan sai nauraa ääneen tämän ihme aivoituksille. Pienessä hetkessä tuli ahmittua koko sarja ja jatkettua vielä Animaanisiinkin, joka on ainakin omasta mielestäni vielä tätäkin parempi. Sääli ettei tällaiselle hyvin kirjoitetulle piirretylle taida kauheasti enää nykymaailmassa yleisöä löytyä vaan kansa ahmii ties mitä valmiiksi pureksittua höhhöä. Onneksi Steven Spielberg ilmoitti äskettäin palaavansa animaation pariin, joten toivoa paremmasta ainakin on olemassa.

TINY TOON ADVENTURES 1990, USA
Tuotanto: Steven Spielberg, Tom Ruegger, Sherri Stoner, Frank Marshall, Kathleen Kennedy
Ohjaus: Art Leonardi, Art Vitello, Byron Vaughns, Ken Boyer, Rich AronsKäsikirjoitus: Gordon Bressack, Jim Reardon, Nicholas Hollander, Paul Dini, Sherri Stoner, Tom Minton, Tom Ruegger
Näyttelijät: Charlie Adler,  MacNeilleCree Summer, Danny Cooksey, Don Messick, Frank Welker, Joe Alaskey, Maurice LaMarche, Tress MacNeille

Matka maapallon ympäri (1990)

Matka maapallon ympäri on jälleen niitä sarjoja, jotka olin tiennyt Hideaki Annon ja Gainaxin kautta jo vuosikausia, mutta joita jaksoin alkaa katsoa vasta aivan viime aikoina. Syy yllättäen heränneeseen kiinnostukseen oli tämän sarjan käsikirjoittajana toiminut Hayao Miyazaki, joka oli tehnyt yhteistyötä Annon ja muiden Gainaxin kovien tekijöiden kanssa jo Tuulen laakson Nausicaän aikaan. Tosiasiassa Miyazaki kirjoitti tämän sarjan ennen Studio Ghiblin perustamista työskennellessään Toholla, mutta itse sarja sai tuulta alleen vasta miehen noustua kuuluisuuteen Ghiblin myötä. Laputa - linna taivaalla on aluperin suunniteltu tämän sarjan luonnosten pohjalta.

Nadia: The Secret of the Blue Waterin tunnistaa jo aivan ensimmäisistä kuvista lähtien Mestarin työksi. Ensinnäkin tarina sijoittuu Miyazakin vanhoissa elokuvissa kuvattuun stereotyyppiseen steampunk-eurooppaan, joka suorastaan vilisee erilaisia linnoja, lentokoneita ja muita ihme härveleitä. Sarjan varsinainen tarina perustuu löyhästi Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri -romaaniin. Päähenkilö sarjassa on keksijänuori Jean Ratique, joka yhdessä salaperäisen sirkustyttö Nadian kanssa päätyy mukaan kapteeni Nemon fantastiselle sukellusvene Nautilukselle sekä keskelle taistelua myyttisen Atlantiksen teknologiasta ja maailman herruudesta.

Täytyy jo heti kättelyssä todeta, etten ole tainnut kovin monessa animessa tai piirretyssä yleensäkään nähdä yhtä hyvin kirjoitettuja hahmoja kuin tässä sarjassa. Jopa alusta asti pienemmilläkin sivuhahmoilla tuntuu olevan mielenkiintoista sielunelämää ja personallisuutta vaikka kuinka, varsinaisista päähenkilöistä nyt puhumattakaan. Kaikista hahmoista omia suosikkejani ovat jo ensimmäisessä jaksossa esiteltävä kelmitrio, josta tulee jo hyvin varhaisessa vaiheessa olennainen osa varsinaisten sankareiden tiimiä. Ainakin omasta mielestäni tällainen hahmojen välinen ystävystyminen ja uusien puolien löytäminen jo huolella esitellyistä henkilöhahmoista on mahdottoman hieno twisti mille tahansa tarinalle.

Tarina itsessään on pitkä kuin nälkävuosi ja tasoltaan rajusti vaihteleva, mutta parhaimmillaan tämä on taattua Miyazaki- ja Gainax-laatua. Juonellisesti parasta sarjassa ovat erityisesti kymmenkunta ensimmäistä ja viimeistä jaksoa. Sarjahan alkaa varsin kliseisenä animehömppänä, mutta muuttuu käytännössä yhden ainoan jakson aikana tiivistunnelmaiseksi jännäriksi, jossa kuolee ihmisiäkin. Erityisen paljon tarinassa pidin sen lopetuksesta, joka toi eeppisyydessän ja toiminnallisuudessa mieleen Gainaxin muut sarjat. Ehkä suosikkikohtani koko sarjassa on sen poikkeuksellisen huolella tehty hauska epilogi, joka sitoo lopullisesti kaikki irralliset juonenpätkät ja päättää tarinan suorastaan liikuttavan positiivisissa merkeissä. Jopa pienemmillä kelmeilläkin on tässä onnellinen loppu.

Animaatio on televisiotuotannoksi erittäin laadukasta jälkeä, eihän Gainaxilta ja Hideaki Annolta kai muuta voi odottakaan. Eniten sarjassa ihastuttaa animaatiomielessä sen hieno alkuvideo, joka mielestäni on ehkä yksi hienoimpia joita olen koskaan nähnyt. Keskivaiheilla sijaisohjaajalla toteutetuissa jaksoissa taso pääsee hetkellisesti notkahtamaan, mutta loppua ja kliimaksia kohden Anno palaa jälleen ruoriin ja animaation taso nousee silminnähden.

Ehkä ainut isompi ongelma tässä sarjassa on poikkeuksellisen runsaasti erityisesti keskivaiheilta löytyvä turha filleri. Matka maapallon ympäri oli aikoinaan valtava hitti ja sarjan oikeuksien omistajat halusivat lypsää kaiken rahan irti tuottamalla tähän mahdollisimman paljon ylimääräisiä jaksoja. Arvoisin, että 39:stä jaksosta on pelkkää ilmaa noin kymmenen episodin edestä ja tason pudotuksen timanttisemmasta materiaalista huomaa selvästi. Ilman näitä joutavia fillerijaksoja tämä voisi olla helposti parhaita ja veikeimpiä mainstream-animesarjoja, joita on koskaan tehty.

Nadia: The Secret of the Blue Water on varsin epätasainen, mutta pääosin erittäin nautittava animesarja, jossa yhdistyy hienosti varhaisen Miyazakin ja Gainaxin parhaat puolet. Tätä on aikoinaan Futurefilmin toimesta julkaistu suomeksi dubattuna noin seitsemän ensimmäisen jakson verran, mutta sarjaa luulisi löytävän pelkästään jo nimekkäiden tekijöiden ansiosta harvinaisen helposti boksina tai irtolevyinä englanninkielisillä teksteillä melkein mistä tahansa vähänkään isommasta importteja myyvästä leffakaupasta, joten mitenkään erityisen vaikeaa tämän näkeminen ei nykypäinä ainakaan ole. Sisäinen otakuni myhäilee hyväksyvästi.


Arvio: 4/5

FUSHIGI NO UMI NO NADIA 1990, Japani
Tuotanto:-
Ohjaus: Hideaki Anno, Shinji Higuchi
Käsikirjoitus: Hayao Miyazaki
Näyttelijät: Akio Ōtsuka, Kumiko Takizawa, Motomu Kiyokawa, Noriko Hidaka, Yoshino Takamori, Yūko Mizutani

Appleseed (1988)

Jokin aika sitten siivoillessani kaappejani löysin läjän vanhoja, lähes täysin koskemattomia leffoja, jotka olin syystä tai toisesta unohtanut tai ainakin halunnut unohtaa. Aiemmin arvostelemani AD Police saattaa hyvinkin olla epäonnistunein hankintani ikinä, mutta samaisella kauppareissulla ja samasta Anttilan alekorista nappaamani Appleseed pääsee aika lähelle. Siihen maailmanaikaan en varsinaisesti tiennyt Masamune Shirowsta tai alkuperäissarjakuvasta, mutta kannessa komeilevat nimet Gainax ja Hideaki Anno saivat menemään halpaan pahemman kerranksi tunnu olevan kovinkaan kaksista persoonallisuutta eikä sitä vähääkään turhaan yritetä kehitellä oikein mihinkään suuntaan.

Tahatonta komiikkaa ainakin itselleni toi tämän elokuvan hämmentävä robottihahmo, joka jostain kumman syystä käyttää vaatteita sekä syö ja juo kuin ihminen. Omaan käsityskykyyni ei mahdu miksi kukaan haluaisi rakentaa robotille esimerkiksi ruuansulatusta tai erillisiä tuntohermoja vilun ja lämmön tuntemiseen tai miksi robotti pitäisi vaatteita pelkän häveliäisyyden tähden. Olen kuullut, että sarjakuvassa robotti on vielä naispäähenkilön rakastajakin, joten sille on pitänyt tehdä ”se” elinkin. Only in Japan…

Appleseed sijoittuu kolmannen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Ihmiskunta on rakentanut itselleen utopistisen suljetun kaupunkivaltion, jossa ihmiset sekä androidit elävät rinta rinnan ja jossa kuria ylläpitää erikoispoliisi ESWAT. Tarina on käytännössä Ghost in the Shellin prototyyppi, jossa naispoliisi yhdessä robottiparinsa kanssa jahtaa kaupunkivaltion tuhoamista suunnittelevaa terroristia.

Tarinasta itsestään ei voi kyllä muuta sanoa kuin että se on pahuksen tyhmä, amatöörimäisesti kyhätty ja laimea kuin lasillinen vettä. Alussa katsojan eteen lyödään minuuttikaupalla jaarittelevaa tekstiä, jossa selitetään koko tarinan maailman perusideaa auki. Itse tarinassa on yritetty käsitellä turvallisuuden ja vapauden ristiriitaa, mutta se ei oikeasti tunnu pureutuvan aiheeseensa oikein mitenkään saati sitten etene yhtään mihinkään. Yhdelläkään hahmolla ei lisä

Toisin kuin AD Policen tapauksessa, tässä sentään oli alkuperäinen hyväksyttävää tasoa oleva japanilainen dubi mukana, mutta yllättäen tässä englanninkielinen näyttely ja käännös on niin kamalaa, että se on oikeastaan paikoitellen jo tosi hauskaa. Erityisen paljon pisti hymyilyttämään hahmojen jatkuva ja turha kiroilu, joka yhdessä hirveän näyttelyn kanssa tuntui enemmän tahattoman koomiselta kuin miltään muulta. Kuvitelkaa alkuperäinen Smurffit vaikka jonkun Sausage Partyn kiroiluvaihteella ja saatte tämän.

Animaation taso ei vastaavasti tässä ole Gainaxin tuotannoksi kovinkaan kaksinen. Todellisuudessa tätä on ollut tekemässä jopa viisi eri studiota, joten mikään Hideaki Annon ja kumppaneiden ikioma tuotanto tämä ei varsinaisesti ole laisinkaan; kummankin nimet komeilevat kannessa lähinnä markkinointimielessä. Ehkä jotkut kasarianimen fanit saavat tästä tyylistä nostalgiaviboja, mutta itse en ainakaan pitänyt tätä animaatiomielessä mitenkään ihmeellisenä tuotoksena.

Ja siinä se sitten taisikin olla. Appleseed on lähinnä tahattoman koominen räpellys ilman sen kaksisempaa järjellistä sisältöä. Inhosin tätä ensimmäisellä katselukerralla niin paljon, että homma katkesi jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen ja leffa päätyi nopeasti samaan limboon AD Policen kanssa. Nykyään tämän tyhmyydelle ja kädettömyydelle osaa jo nauraa sen verran, ettei kaiken kuppaisuus pysty täysin kokemusta pilaamaan. Silti, olisi sillä tuhlatulla eurolla varmasti parempaakin saanut.

APPURUSHIDO 1988; Japani
Tuotanto:-
Ohjaus: Kazuyoshi Katayama
Käsikirjoitus: Kazuyoshi Katayama, Masamune Shirow
Näyttelijät: Kenichi Ono, Kouji Totani, Kumiko Takizawa, Mari Yokoo, Masako Katsuki, Masayuki Omoro, Mayumi Shou, Mika Doi, Toshiko Sawada, Toshio Furukawa, Yoshisada Sakaguchi