Lohikäärmeiden maa (1996-1998)

"I buried my mother last week, sire. She's dead, you know."

Iankaikkisen muinaiseen aikaan lahjakkaista nuorista koomikoista koostunut Ison-Britannian televisioviihteen kruununjalokivi nimeltä Monty Python löi itsensä läpi kautta näköradion parissa aivosolujaan muusiksi möyhentävän biosfäärin. Yksi tuon kyseisen yhteenliittymän jäsenistä oli nimeltään Terry Jones, joka viihdetuotantonsa ohella löi rahoiksi myös innokkaana historioitsijana sekä keskiaikaharrastajana. Televisioanimaation sekä videopelien noustua ysärillä valtavirran muotiin mies sai inspiraation alkaa irvailla suosikkiaiheillaan kumpaisenkin muodossa: suunnitelmien pohjalta muotonsa saaneesta Blazing Dragonsista kaavailtiinkin mitä ilmeisimmin valtavaa juttua, mutta markkinat olivat jo tuohon aikaan valmiiksi niin saturoituneet erilaisista fantasiaviritelmistä, ettei Terry Jonesin veikeällä luomuksella ollut minkäänlaista mahdollisuutta löytää omaa paikkaansa elämäntiellä.

Aito ja alkuperäinen Blazing Dragons -peli oli ajalleen muodikkaasti käsinpiirretty seikkailupeli, johon äänihuuliaan revittelemään palkattiin kokonainen kööri aikansa ääninäyttelyn kermaa Terry Jonesista itsestään, Jim Cummingsin, Harry Shearerin, Charlie Adlerin, Rob Paulsenin ja Jess Harnellin kaltaisista maailmanluokan kyvyistä lähtien. Pelin maailma hahmoineen on vähän kuin Monty Pythonin surrealistista tyyliä mukaileva näkemys Shrekistä, jossa Camelhotin nelikulmaisen pöydän lohikäärmeritarit taistelevat pahoja ihmisiä vastaan virnuillen samalla kaikenlaisille saduille ja Disney-kliseille. Pelin päähenkilö on sarkastinen ja kekseliäs aseenkantaja nimeltä Flicker eli Tuikku, joka tyypillisesti pelastaa peilikuvalleen lepertelevän narsistisen isäntänsä sekä valtakuntansa pulasta kerta toisensa jälkeen kissoja cat-a-pultilla ampuen saamatta koskaan varsinaisesti kunniaa teoistaan.

Televisiosarjan suhteen Blazing Dragonsin konsepti on likimain sama kuin pelissäkin, mutta kanadalais-ranskalaiselle Nelvanalle ulkoistetun tuotannon yksityiskohdat ovat perusideaa lukuun ottamatta enemmän tai vähemmän televisiopuolen omaa käsialaa. Visuaaliselta tyyliltään Lohikäärmeiden maa ei esimerkiksi muistuta esikuvaansa alkuunkaan, eikä pelin brittityylistäkään näy tai kuulu sarjassa jälkeäkään. Kaikki mahdollinen hahmoista huumoriin ja käsikirjoitukseen asti vaikuttaakin ensisilmäyksellä varsin tyypilliseltä aikansa lastenpiirretyn muottiin pakotetulta lisenssituotteelta slapstickeineen päivineen. Sarjaa näytettiin Suomessa MTV3-kanavalla joskus 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, ja muistan sarjan yksinkertaisen huumorin iskeneen ainakin silloin kuin tuhat volttia ilman pelistä tuttua hillitöntä brittinäkökulmaakin. Sarjan tunnistettava suomalainen ääninäyttely oli muistikuvani mukaan oman aikansa mittapuulla hyvää keskitasoa ilman suurempia valopilkkuja tai monissa Ylellä näytetyissä sarjoissa kuultuja kotimaisia niminäyttelijöitä.

Lohikäärmeiden maan todellisia päähenkilöitä ovatkin pelistä tuttu aseenkantaja Tuikku sekä tämän mielitietty prinsessa Liekki, jotka lienevät ainoat järjelliset olennot koko sarjan maailmassa – typeriä ihanteitaan seuraavat ritarit pääosin ovat täysiä tampioita vailla minkäänlaisia erityisiä hyödyllisiä avuja, eikä Jevgeni Zamjatinin dystooppisesta romaanista inspiraationsa saaneiden ihmispahistenkaan kohdalla aatoksen voima juuri voimallisemmin takaraivossa kolise. Omiin kautta aikain suosikkiprinsessoihini lukeutuva Liekki onkin ehkäpä harvoja sarjan huomattavia parannuksia suhteessa peliin, jossa tämä oli lähinnä merkityksetön sivuhahmo ja tarinankerronnallinen väline Tuikun saamiseksi liikkeelle: televisiosarjan kohdalla Liekistä on tehty samaistuttavalla tavalla voimakas persoonansa, joka vain sattuu olemaan sidottu ajan ja kulttuurin vuoksi rooliinsa neitona pulassa, vaikka tämä pystyisikin periaatteessa järkeilemään itsensä ulos tilanteesta kuin tilanteesta.

Lohikäärmeiden maata tuotettiin aikoinaan kokonaiset kaksi erinäköistä mutta valitettavasti laadultaan vähintään yhtä tasapaksua tuotantokautta kahden eri tiimin voimin, enkä valitettavasti kykene suin surminkaan löytämään kummastakaan mainittavia huippujaksoja yhtä lukuun ottamatta: eräässä ensimmäisen kauden episodissa Tuikku ja Liekki perustavat oman ritarikuntansa ja onnistuvat ratkomaan köyhää kansaa piinaavat pienet ja suuret ongelmat yksinkertaisesti puhumalla. Tähän voisi tietysti ladella John Lennonin pohjalta suunnitellun hauskan trubaduurihahmon kaltaisia yksittäisiä gageja, mutta palautettaessa mieleen vaikkapa pelistä tutun tohtori Fraudin mielisairaille satuhahmoille tarkoitetun parantolan sekä kärpäsiä mussuttavan sammakoksi identifioituvan prinssin, kalpenevat moiset kommervenkit hauskuudessaan mennen tulleen brittitekijöiden nerouden edessä.

Nelvanan osaajiakaan ei kuitenkaan sovi moittia yrityksenpuutteesta, onhan jokaiseen episodiin ainakin teoriassa koetettu sisällyttää mahdollisimman paljon brittitekijöiden näkemystä mukailevaa rivienvälihuumoria sekä viittauksia muihin teoksiin, mutta tyypillisesti vihjailu vain on parhaimmillaankin hoidettu niin salamyhkäisesti, ettei niistä monia edes huomaa ilman erillistä mainintaa jossain muussa lähteessä: yhden ritareista esimerkiksi vihjataan olevan todellisuudessa homoseksuaali, ja tämän ympärille oli leikkaamattomassa versiossa kasattu enemmänkin vihjailevaa huumoria, mutta patakonservatiivinen televisiosensuuri piti huolen, ettei moinen irstailu edes päässyt kaikkialla näköradioon asti. Lopullisena iskuna yksikään pelin tähtinäyttelijöistä ei palannut televisiosarjaa varten rooleihinsa, jopa kaikenlaista hauskaa vihaavaa kyynistä hovinarria esittävän Terry Jonesin itsensä osallisuudesta sarjan tuotantoon löytyy vielä nykyäänkin paljon ristiriitaista tietoa.

Niin paljon kuin itse pidinkin Nelvanan ja Terry Jonesin Lohikäärmeiden maasta, ei sarjan tekijöillä tunnu olleen aikoinaan juuri minkäänlaista näkemystä konseptin laajentamiseksi hauskaa ja huolella mietittyä lähtöasetelmaansa pidemmälle muutamaa vitsiä herkullisemmaksi komediaksi. Idea sarjan ja pelin ympärillä kuitenkin oli jo ilmestyessään niin sympaattinen, että aiheen ympärille kerääntyi nopeasti oma pieni ihailijakuntansa tuottamaan internetin syövereihin toistensa iloksi uusia tarinoita Tuikun ja Liekin seikkailuista idioottien täyttämässä satumaailmassa. Vuosien varrella melkoiseen alennustilaan ajautunut Nelvana ei tunnu Lohikäärmeiden maata enää muistavankaan, ja Terry Jones... noh, aina niin viihdyttävä Terry Jones siirtyi ajasta ikuisuuteen parisen vuotta sitten. Levätköön mies rauhassa.


Arvio: 2.5/5


BLAZING DRAGONS, 1996-1998 Kanada, Ranska
Ohjaus: Larry Jacobs
Käsikirjoitus: Ben Joseph, Bob Ardiel, Bonnie Chung, Dale Schott, Dave Dias, Erika Strobel, Frank Diteljan, Gavin Scott, Hugh Duffy, John May, John Slama, Nadine Van der Velde, Peter Sauder, Suzanne Bolch, Terry Jones
Näyttelijät: Aron Tager, Dan Hennessey, Edward Glen, John Stocker, Richard Binsley, Richard Waugh, Stephanie Morgenstern, Steven Sutcliffe, Suzanne Coy, Terry Jones