90-luku oli angstista aikaa, jolloin kaiken piti olla vähän vinoutunutta ja vaarallista. Kun maailmanparantaja Ted Turner hankki omistukseensa vanhuuttaan vapisevan Hanna-Barberan jättimäisen animaatioimperiumin, tämän taustajoukoilla oli luonnollisesti jo takataskussa suunnitelmat seuraavan hittisarjan tuottamiseksi. Uuden ajan supersarjan pohjaksi päätettiin ottaa Jonny Quest, yksi Hanna-Barberan kautta aikain suosituimmista franchisesta, joka on vähän kuin kouluikäisille lapsille suunnattu yhdistelmä Scooby Doota ja Tinttiä. Jotain kuitenkin meni pahasti pieleen, eikä tuosta kyseisestä uudesta tulemisesta muotoutunutkaan odotetun kaltaista klassikkoa, vaan lopputulos ajoi valmiiksi huteralla pohjalla olleen Hanna-Barberan tuhon partaalle...
Jonny Questin tarina kertoo teini-ikään kasvaneen ja asennetta takataskuun keränneen silkohapsen ja tämän hilpeiden ystävien cooleista ja aikuisempaan makuun kirjoitetuista trilleri- ja toimintaleffoista ammentavista seikkailuista ympäri maailmaa. Aikansa piirretyistä poiketen väkivaltaa tai aseita ei ole turhaan lähdetty kaunistelemaan tai sensuroimaan, roistotkin tyypillisesti vain tapetaan mitä brutaalein tavoin jokaisen jakson lopuksi ilman mahdollisuutta rauhanomaisempiin vaihtoehtoihin. Sarjan tuottaja on myöhemmin kertonut tekijöiden imeneen huomattavasti vaikutteita aikansa suositusta kyberpunk-alakulttuurista ja erityisesti William Gibsonin sekä Neal Stephensonin tuotannosta, mikä näkyy erityisesti Questworld-virtuaalitodellisuuteen sijoittuvissa varhaista 3D-animaatioa hyödyntävissä jaksoissa.
Vuoden 1996 Jonny Questia lähinnä kuvaava sana on "kaaos", sillä likimain kaikki sitä koskeva tieto vain korostaa sarjan tuotanto- ja esitysolosuhteiden täydellistä sekavuutta. Alkujaan megalomaanisen toimintasarjan työstäminen aloitettiin jo vuoden 1991 hujakoilla, mutta vuosikausien sekoilun jälkeen idean isälle annettiin kenkää ja tuotanto päädyttiin jakamaan kahden täysin erilaisen studion kesken, joista kummallakin oli vielä hyvinkin ristiriitainen käsitys Jonny Questin seikkailujen tyylistä: pahimmillaan hahmot eivät vain näytä tai kuulosta täysin erilaisilta mutta nämä myös ovat eri versioissa eri ikäisiä ja luonteiltaan lähes täysin tunnistamattomia. Nykyisin Jonny Quest on tapana eritellä kahden eri tiimin mukaan eri kausiksi, mutta todellisuudessa kyseessä on yksi kesken jäänyt jättimäinen 52 episodia kattava möhkälemäinen tuotantokausi, jossa molempien tekijöiden toisistaan eroavat näkemykset esitettiin samanaikaisesti sekaisin.
Oma näkökulmani saattaa olla lievästi ajan kultaama, mutta itse pidin tästä sarjasta valtavasti sen ollessa uusi – menin jopa katsomaan sen äskettäin uudestaan, ja huomasin myhäileväni vieläkin tyytyväisenä näkemääni. Kahdesta "tuotantokaudesta" ensimmäinen keskittyy enemmän eriasteisiin trilleri-seikkailuihin, joissa pääroistoina nähdään tyypillisesti salametsästäjien, rikollisten ja terroristien kaltaisia lastenohjelmien vakioroistoja. Sarjan toisessa jaksossa nähdään ensimmäisen kerran koko sarjan antagonisti Jeremiah Surd, nerokas tiedemies, joka ammoin kehitteli tappavaa hermokaasua valtion laskuun, mutta joutui lopulta itse sen uhriksi, kiitos Questien. Rikkinäisessä kehossaan elävä nero onnistuu tietysti pakenemaan kyberavaruuteen, jossa tämä on jumalaa lähentelevä ruumiistaan irrallinen kaikkivoipa hahmo. Kauas on tultu Skeletorista, Sydämettömästä ja Smurffien Velhosta, sano.
Kyberavaruudessa kukaan ei kuule huutoasi.
Jonny Questin piti esitellä maailmalle koko joukko ajan kehittyneintä digitaalitekniikkaa, sarjan todelliseksi tähdeksi tarkoitettiinkin juuri virtuaalitodellisuutta käsittelevissä vajaassa parissa kymmenessä episodissa nähtävää viimeisintä huutoa olevaa tietokoneanimaatiota, mutta lopputulos olikin jo julkaisuaikanaan vähintäänkin mielipiteitä jakavaa jälkeä. Ongelmaksi muodostui jo varhain, ettei kaaoksen vallassa olleella studiolla ollut lopulta varaa kunnollisiin koneisiin tai kokeneisiin osaajiin, vaan likainen työ päädyttiin säästösyistä tilaamaan alihankintana muualta vanhassa autotallissa työskentelevältä amatööritiimiltä, joka joutui rahoittamaan vaativan ja sikamaisen kalliin animaatioprosessin osin omasta pussistaan. Jälki on suoraan sanoen kamalaa, mutta koska kyse onkin nimenomaan kuvitteellisesta virtuaalitodellisuudesta, ei kankean motion capturen kaltainen tekninen kompurointi varsinaisesti ole häirinnyt itseäni tässä tapauksessa missään kohtaa. Sarjan edetessä myös animaation taso luonnollisesti paranee.
Swat Kats: The Radical Squadronin tuottaneelle tiimille ulkoistettu toinen tuotantokausi leikkasi huomattavasti ensimmäisen digitaalikikkaillusta kohti perinteisempää animaatiota, tarinoiltaan näissä liikutaan enemmän sarjakuvamaisen kauhufantasian ja paranormaalien ilmiöiden parissa. Yksi harmittava ero löytyy tiimin naisjäsenen, Jessien, kalvahtamisessa rohkeasta ja neuvokkaasta toimintahahmosta pelkäksi avuttomaksi naiseksi pulassa sekä intialaisen Hadjin muuttaminen filosofisesta hahmosta yliluonnollisia psyykkisiä kykyjä omaavaksi itämaiseksi guruksi. En edelleenkään ymmärrä, mikä järki tällaisissa muutoksissa oli, mutta henkilökohtaisesti olen aina pitänyt niistäkin huolimatta kahdesta kaudesta nimenomaan jälkimmäistä korkeammassa arvossa.
Jeremiah Surd, sarjan halvaantunut ykköspahis.
Alkuperäiseltä esityskierrokselta muistan toisen kauden ensimmäisen jakson olleen oma suosikkini. Tässä episodissa Quest-tiimi päätyy tutkimaan haudatusta muinaisesta kaupungista löytyneitä muumioita, joiden salaisuutta terroristijärjestö käyttää joukkotuhoaseen kehittelyyn. Ilmeisesti ysärin piirrettyjen johdosta olin jo niin tottunut kaikenlaiseen, etten edes tullut ajatelleeksi, miten rankkaa menoa tällainen on. Vieläkin pitemmälle menee kauhuelokuvamainen toisen kauden yhdeksäs episodi, jossa armeijan kehittämä biologinen tietokone karkaa luojaltaan ja imee itseensä ihmisten psyyket personallisuuksineen ja muistoineen päivineen. Ironisesti kyseessä on myös yksi harvoista jakoista, joissa ei tule lainkaan ruumiita. Valkoisen tiikerin ympärille rakennettu ensimmäisen kauden kuudes jakso taas oli ainut, joka itseltäni jäi muinoin näkemättä, ja tietenkin kyseessä on yksi koko sarjan parhaista episodeista.
Omasta mielestäni Jonny Quest on kaikesta sekavuudestaan huolimatta edelleen käsittämättömän tiukkaa settiä, jossa tietty ajan henki aikuismaisine tarinoineen ja väkivaltoineen vedettiin johdonmukaisesti niin äärimmilleen kuin mahdollista, mutta lopulta sekään ei riittänyt pelastamaan sarjaa tuholta. Hanna-Barbera oli suunnitellut Jonny Questista jättimäistä kulttuuri-ilmiötä, jonka vanavedessä julkaistiin valtavat määrät sarjakuvia ja muuta oheismateriaalia, pelkästään televisiosarjaa näytettiin samanaikaisesti jokaisella liikenevällä kanavalla, ja koska tuotantokustannuksetkin olivat tähtitieteelliset, ei Ted Turnerkaan uskaltanut kampittaa projektia nössöilyllään. Mainittavaa menestystä ei kuitenkaan koskaan tullut, vaan niin alkuperäisen sarjan fanit kuin Joseph Barberakin vihasivat lopputulosta, eikä nuorempi sukupolvi täysin ymmärtänyt sen aikuisempia teemoja. Angstisemman Jonny Questin mukana tuhoutui kokonainen franchise, eikä kivikovaa ja autenttista ysärihenkeä huokuva seikkailu ole saavuttanut aikojen kuluessakaan ansaitsemaansa kulttisuosiota.
Arvio: 5/5
THE REAL ADVENTURES OF JONNY QUEST, 1996-1997 USA, Japani
Ohjaus: Davis Doi, Mike Milo
Käsikirjoitus: Doug Wildey, Peter Lawrence, Takashi Masunaga
Näyttelijät: Frank Welker, George Segal , J. D. Roth, Jennifer Hale, Jesse Douglas, John de Lancie, Michael Benyaer, Quinton Flynn, Robert Foxworth, Robert Patrick, Rob Paulsen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.