Shakkikuume (1925)

Tämä hilpeä lyhäri on saanut ideansa tekoaikoihin Moskovassa järjestetystä kansainvälisestä shakkiturnauksesta ja sen aiheuttamasta suuresta shakkikuumeesta. Lyhärin päähenkilö on kissojensa kanssa elävä nuori mies, joka on niin pelin lumoissa, ettei miehellä tunnu riittävän aikaa ja energiaa kihlatulleen. Nuori emäntä onkin sitten lopen kyllästynyt koko shakkihulinaan ja päättää katkoa suhteensa pelihimon pauloissa kärvistelevään heppuliin. Loppujen lopuksi shakkikuume kuitenkin onnistuu ironisesti tuomaan parin jälleen yhteen.

Vähän tätä ennen katsomani vaisun Mr. Westin ihmeellisten seikkailujen jälkeen en todellakaan odottanut tältä yhtään mitään, mutta loppujen lopuksi taisinkin yllättyä positiivisesti! Shakkikuume on nimittäin erittäin tiivis, hyvin kerrottu ja pahuksen hauska pieni komedia, jossa vihdoin ja viimein on muutakin sisältöä kuin kyllästymiseen asti nähtyä slapstickiä ja muuta meuhkaamista.

Jo aivan alussa päästään näkemään nuoren kissamiehen pyristelyä vaatteiden päällelaiton kanssa: niin kengistä, taskuista kuin takin hihoistakin tunkee kissanpoikaa kuin pipoa. Matkalla tyttöystävän luo lähes jokainen käynnissä olevasta shakkiturnauksesta kertova sanomalehti ja jopa shakkikuvioinen eteislattia osoittautuvat shakkikuumeesta kärsivälle nuorelle miehelle täysin ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Sitten on tietysti veikeä loppu, jota en tässä spoilaa.

Vsevolod Pudovkinin ja Nikolai Spikovskin Shakkikuume on loistava pieni komediahelmi, joka on vielä kestänytkin aikaa poikkeuksellisen hyvin. Kaikenlaisen neukkulaiselle elokuvalle tyypillisen sosialistisen propagandan täydellinen puuttuminen tekee tästä nykyajan ihmiselle vain entistäkin helpomman ja ajattommamman katsottavan. Kaikin puolin erittäin laadukasta työtä.


Arvio: 4/5


SHAKMATNAYA GORYACHKA, 1925 Neuvostoliitto
Ohjaus: Vsevolod Pudovkin, Nikolai Spikovski
Käsikirjoitus: Nikolai Spikovski
Näyttelijät: Anatoli Ktorov, Anna Zemtsova, Boris Barnet, Fjodor Otsep, Ivan Koval-Samborski, Jakov Protazanov, Juli Raizman, Konstantin Eggert, Mihail Žarov, Pjotr Bakšejev, Vladimir Fogel

Asfaltti (1929)

Albert on isänsä jalanjäljissä poliisina työskelevä berliiniläinen nuori mies, joka nähdään elokuvan alussa vaatimattomasti liikennettä ohjaamassa. Työpäivän päätteeksi Albert tulee pidättäneeksi kuvankauniin femme fatalen timanttiliikkeen näpistyksestä. Putkan sijaan kaksikon tie viekin emännän asunnolle ja ennen kuin kukaan huomaakaan, leiskuu kaksikon välillä kielletty rakkaus…

Asfaltin syntyhistoria on omalla tavallaan vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin elokuva itse. Tämän on nimittäin tuottanut Fritz Langin ja F.W. Murnaun suurimmista elokuvista vastannut UFA, joka viimeistään Metropoliksen floppauksen jälkeen ajautui lähelle konkurssia. Loppujen lopuksi firma vaihtoi omistajia ja velkaongelmat hellittivät ainakin hetkeksi sekä vanhat nimitekijätkin saivat jatkaa ilman sen suurempia muutoksia aiempiin kuvioihin. Muutama vuotta myöhemmin UFA erikoistui propagandaelokuvien tekoon ja studio kansallistettiin kokonaan vuoteen -37 mennessä. Asfaltti itse oli yksi viimeisistä saksalaisista valtavirran mykkäelokuvista ennen äänielokuvaan siirtymistä.

Saatan jo alkaa tässä vaiheessa vähän toistella itseäni, mutta Asfaltti on kaikin puolin ulkoisesti harvinaisen komeaa jälkeä. Tuntuu vähän siltä, että mykkäelokuvan viimeisinä vuosina aiemmin varovaisesti kehitellyt kuvaus- ja leikkaustekniikat hiottiin äärimmäiseen täydellisyyteensä, jopa niin timanttisiin mittasuhteisiin ettei vastaavaan ole enää myöhemmin yllettykään. Jokainen otos koko tässä elokuvassa on seksiä näköhermoille, jokainen kameraniksi, kuva ja leikkaus osuu vaivattomasti kutiinsa ja imee täysillä mukaansa. Nykyelokuvista ei edes ole tälle haastajaksi. Lähin vertailukohde Asfaltille taitaa visuaalisessa mielessä olla King Vidorin huikea Kansan mies, joka sekin kuuluu taatusti kaikkien aikojen parhaiden mykkäelokuvien joukkoon.

Tarinaltaan Asfaltti sitten ontuukin oikein kunnolla. Kyseessä on tiettävästi varsin tyypillinen oman aikansa tarina kieroutuneen himokkaasta naisesta, joka ajaa kirkaotsaisia valkoisia heteromiehiä kiusaukseen ja synnin syövereihin, mallia Pandoran lipas ja Nana. Tällä kertaa tarina kuumaverisestä viettelijättärestä ja kielletystä rakkaudesta tuntuu vielä varsin kertakäyttöiseltä ja keskeiset henkilöhahmot kauhean pliisuilta. Elokuvan himokasta femme fatalea esittävällä isohampaisella Betty Amannilla ei varsinaisesti ole samanlaista seksuaalista energiaakaan kuin samoihin aikoihin vaikuttaneella Louise Brooksilla. Tarinaa kiinnostavampaa olikin tutkiskella elokuvan synkän ja sateisen suurkaupungin nättiä kuvausta, joka lieneekin antanut enemmän kuin huomattavasti vaikutteita myöhemmille film noir -leffoille.

Loppujen lopuksi Asfaltti jää pienistä vioistaan huolimatta arvoasteikolla reilusti positiivisen puolelle. Tarina ei ole kauhean kaksinen, mutta visuaalinen tykitys on siinä määrin tyylillä ja hyvällä maulla tehty, ettei niillä vähemmän hyvillä puolilla oikeastaan ole loppupeleissä kovinkaan paljon väliä. Sanoisin, että tässä saattaa olla kerrankin elokuva, jota voi ihan oikeasti luokitella jo jonkinlaiseksi kadonneeksi ja täysin syyttä suotta unohdetuksi klassikoksi. Tällaisten pienten suurten löytöjen vuoksi vanhojen arkistojen ja tietokantojen pöyhiminen on niin hauskaa.



Arvio: 4.5/5



ASPHALT, 1929 Saksa
Tuotanto: Erich Pommer
Ohjaus: Joe May
Käsikirjoitus: Hans Székely, Joe May, Rolf E. Vanloo
Näyttelijät: Albert Steinrück, Arthur Duarte, Betty Amann, Else Heller, Gustav Fröhlich, Hans Adalbert Schlettow, Hans Albers, Paul Hörbiger, Rosa Valetti

God Speed You! Black Emperor (1976)

”Me olemme Musta keisari. Emme ole mitään uhkapelejä ja huumeita kaupittelevia gangsgereita. Vaikka tappelemmekin joskus, emme ole mitään öykkäreitä tai riidanhaastajia. Lähtökohtaisesti olemme vain tavallinen moottoripyöräkerho.”

Tervetuloa bosozokujen eli japanilaisten moottoripyöräjengien ihmeelliseen maailmaan! Kaikkien vanhempien ja valtion virkamiesten vihaama japanilainen prätkäilmiö oli aikoinaan sodanjälkeisten turhautuneiden sukupolvien teinikapinan ikonisin ilmentymänä siinä missä turmiollinen länsimaisen rockmusiikkikin. Muutaman vuosikymmenen aikana nuoriso perusti Japaniin koko joukon erilaisia moottoripyöräkerhoja, joilla kullakin oli omat logonsa, perinteensä, reviirinsä ym. Ilmiön loppuvaiheessa mukaan tuli myös rikollista toimintaa ja väkivaltaa, mikä lopulta johti kaiken toiminnan lakkauttamiseen.

Aihetta yhden jengin sisältä tarkasteleva Godspeed You! Black Emperor alkaa kuvauksella uusien jäsenten rekrytoinnista. Jokainen uusi ehdokas vuorollaan kehuskelee omalla pummiudellaan, rikorekistereillään ja kouluttautumattomuudellaan. Nuorten poistuessa koteihinsa paljastuukin kyseessä olevan vain aivan tavallisia tylsään arkeen kyllästyneitä nuoria, jotka hakevat viihdettä elämäänsä huliganismilla sekä vauhdikkaalla ja vaarallisella prätkäharrastuksella.

Dokumentti keskittyy muutamaan avainhenkilöön ja heidän poukkoiluunsa jengin, kotiväen ja virkavallan rattaiden välillä. Itse tarina on kerrottu siten, että kaikki arkisemmat kohtaukset tuntuvat tarkoituksella hyvin pitkäveteisiltä ja tylsiltä, kun taas yön pimetessä jengi kokoontuu massiivisiin ajoihin mahdollisimman räkäisen rockin soidessa, kaikilla on hauskaa ja naisia riittää joka jätkälle.

Kaikkein iskevintä Godspeedissä on koko rainan halpa ja räkäinen mustavalkokuvaus, joka pääsee oikein kunnolla oikeuksiinsa etenkin lennokkaissa prätkäajoissa, joita onneksi myös nähdään reippaanpuoleisesti. Toisinaan vauhdikkaiden moottoripyöräkameroiden vastineena nähdään myös muutamia vähän yksinkertaisempia turhautuneen nuorison arkea kuvaavia symbolisia ja ironisia kuvia ja kohtauksia. Yhdessä kohtaa moottoripyöräjengiläinen esimerkiksi vaihtaa takaisin tylsään normaaliin ja moottoripyörä vaihtuu tavalliseen fillariin. Koska kaveri kulkee kaupungin vilskeessä ja portaikoissa, joutuu polkupyörää myös kantamaan harteillaan. Moottoripyörän ajasta on siten itse tullut halvan menopelinsä ”ajettava”. Kaveri itse ei tainnut edes huomata tilanteen herkullista ironiaa.

Jos tästä jotain pientä nipottamista nyt oikein hakemalla löytää, niin itse en ainakaan kykene erottamaan aasialaisia kavereita ollenkaan ulkoisesti toisistaan, mikä vaikeuttaa tällaisen hiljaisesti menoa taustalla seuraavan välitekstittömän dokkarin seuraamista jonkin verran. Lisäksi ne tylsemmät kohtaukset taisivat olla loppua kohden itseään jo vähän liiankin kanssa. Näin äkkiseltään ei mielikuvitus riitä enempään valitukseen.

God speed You! Black Emperor on täydellinen asennedokumentti ja sukellus yhden kokonaisen sukupolven kauan sitten kadonneeseen maailmaan ja alakulttuuriin. Nuorisokuvauksena tämä taitaa olla ainakin toistaiseksi parhaita, joita olen itse koskaan nähnyt ja aihe itsessään on kiinnostava kuin mikä. Jos ei muuta, niin tämä kannattaa ainakin katsoa ymmärtääkseen mistä Akira sai inspiraationsa ja kanadalaisbändi Godspeed You! Black Emperor nimensä.

Arvio: 4.5/5


GODDO SUPIIDO YUU! BURAKKU EMPARAA!! 1976, Japani
Tuotanto: Mitsuo Yanagimachi
Ohjaus: Mitsuo Yanagimachi

Kaikista kapinallisin (1962)

Kaikkein kapinallisin alkaa Tom Courtenayn virtuoosimaisesti esittämän parikymppisen työväenluokkaisen Colin Smithin hölkätessä itsekseen Englannin maaseudulla. Heti perään alkava Colinin monologi kertoo juoksemisen olleen aina hänen perheensä tapa kohdata ongelmia. Varsinainen ydintarina alkaa kun näpistyksestä pidätetty Colin päätyy nuorisorikollisille tarkoitettuun vankilamaiseen koulukotiin. Laitoksen johtaja on Michael Redgraven tulkitsema vanha työn ja kurin parantavaan voimaan uskova aristokraatti, joka huomaa jo varhain Colinin urheilulliset kyvyt. Colin värvätään edustamaan laitosta maastojuoksukisoihin kilpailevan koulukodin mestarijuoksijaa vastaan.

Tony Richardsonin Loneliness of the Long Distance Runner ei ole mikään valtavirran viihde-elokuva vaan kivenkova oman aikansa "vihaisten nuorten miesten" harrastaman karun ns. tiskipöytärealismin ja astetta tuntemattomamman brittiläisen uuden aallon merkkiteoksia. Ideana tällaisessa elokuvassa on kuvata äärimmäisyyksiin viedyn rujon realismin keinoin työväenluokkaisen kansan turhautumisesta ummehtuneeseen järjestelmään. Tässä tapauksessa tarina on kerrottu flashbackeissä useammassa aikatasossa: päällimmäisen tason muodostaa nykyhetki, joka kuvaa Colinin elämää laitoksessa ja flashbackit kuvaavat Colinin dysfunktionaalista perhe-elämää, ankeaa ja toivotonta kasvuympäristöä sekä Colinin rikosta ja kiinni jäämistä.

Tästä elokuvasta voisi helposti poimia paljon monenlaisia pieniä ja merkitseviä yksityiskohtia ja kohtauksia, joista pauhata enemmänkin. Kaikkein kapinallisin esimerkiksi maalaa Colinin äidistä kuvaa rahanahneena ihmisenä, joka kuittaa aviomiehensä kuoleman kylmästi vakuutusrahoina ennen uuden ukon tuomista talouteen. Colin puolestaan on koko jutusta niin loukkaantunut, että nuori mies päättää suoralta kädeltä polttaa oman osuutensa rahoista. Colinin elämässä raha onkin vain kaikenlaisten suurten ja pienten onnettomuuksien perimmäinen alkusyy.

Ehkäpä kuuluisin kohta koko elokuvassa on ns. Jerusalem-kohtaus, jossa koulukodin nuoret ovat laulamassa virttä elokuvan samalla leikatessa menneisyyteen ja Colinin väkivaltaiseen pidätykseen. Tämä kohtaus käytännössä kiteyttää hienosti koko elokuvan vasemmistolaisen pääsanoman: uskonto, valta, kontrolli, raha. Virrenveisuukohtaus on kaiken muun lisäksi vielä poikkeuksellisen hienosti kuvattu ja leikattu. Harvinaisen nättiä ja ammattimaista jälkeä kertakaikkiaan.

Sitten on erikseen vielä Kaikkein kapinallisimman loistava ja yllättävä lopetus, jota en luonnollisesti käy tässä spoilaamaan. Kun nyt muukin elokuva käytännössä kertoo työväenluokkaisen kokemasta turhautumisesta ja kapinallisuudesta, on lopetus myös sen mukainen.

Henkilökohtaisesti yllätyin todella miten paljon tästä elokuvasta oikeasti pidin. Kaikkein kapinallisimmassa ei käytännössä harrasteta mitään nykymaailman melodraamakikkoja, enkeliviuluja tai turhaan silotella elämän pimeämpiä puolia vaan koko julma todellisuus paljastetaan katsojalle täydessä raadollisuudessaan; välissä muistetaan toki vähän väläytellä velmua brittihuumoriakin. Jostain syystä tämäkin tuntuu vain jääneen kaikesta glooriasta huolimatta meikäläiseltä yleisöltä täysin pimentoon vaikka Iron Maidenkin sentään teki aiheesta klassikkobiisin Somewhere in Timelle. Kun Maiden tekee leffasta tai kirjasta kokonaisen biisin, on alkuperäisteoksen oltava lähtökohtaisesti jotain tosi hyvää. Ja onkin.


Arvio 4.5/5

THE LONELINESS OF THE LONG DISTANCE RUNNER, 1962 Iso-Britannia
Tuotanto:
Ohjaus: Tony Richardson
Käsikirjoitus: Alan Sillitoe
Näyttelijät: Alec McCowen, Avis Bunnage, Dervis Ward, James Bolam, Joe Robinson, Julia Foster, Michael Redgrave, Tom Courtenay, Topsy Jane

Nowhere Girl (2015)

Tämän elokuvan katsomisen aloittaminen oli vaikeampaa kuin yhdenkään toisen Mamoru Oshiin teoksen tähän mennessä. Ei siksi, että tästä olisi vaikea saada fyysistä kopiota käsiinsä, mutta ennen Nowhere Girliä vanhalla mestarilla oli kontollaan reippaan vuosikymmenen edestä toinen toistaan kehnompia ja kelvottomampia kuvatuksia; mestari itse tuntuu vuosien varrella redusoituneenkin pelkäksi kalpeaksi imitaatioksi nuoresta itsestään. Todellinen aallonpohja saavutettiin The Next Generation Patlabor: Tokyo Warissa, joka yritti ihan kirjaimellisesti kopioida alkuperäisten Patlabor-leffojen parhaita paloja täydellisesti epäonnistuen ja samalla lähes tuhoten kaikkien sen parissa työskennelleiden uran.

Nowhere Girlistä voi ainakin sanoa, että tällä kertaa Oshii ei näytä vain kyynisesti kopioineen vanhoja elokuviaan vaan mukaan on vihdoin eksynyt muutama ihan tuorekin idea. Elokuvan varsinainen tarina sijoittuu japanilaiseen taidekouluun ja sen päähenkilö on yksi koulun lahjakkaimmista oppilaista, joka tässä joutuu muiden oppilaiden ja opettajien kiusaamaksi. Mitään rauhaa ja anteeksiantoa ei kuitenkaan ole luvassa vaan lopussa pannaan pystyyn kunnon verikekkerit.

Stray Dog: Kerberos Panzer Copsin jälkeisen ajan perinteiseen Oshiin tyyliin Nowhere Girlissä ei käytännössä ole ollenkaan juonta tai dialogia ja kaikki tapahtumatkin rajoittuvat vain pariin, kolmeen huoneeseen. Muutamasta aiemmasta epäonnistumisesta poiketen tässä ei käytännössä lätistä turhaa diibadaabaa tai nähdä kyllästymiseen asti cgi-tehosteita ja tylsänharmaata blue screeniä vaan vähäiset lavasteet on myös rakennettu ihan oikeasti ja mukavan kevyttä värimaailmaa on kivaa katsella. Kenji Kawaita ei syystä tai toisesta saatu tähän mukaan vaan taustalle on saatu vain yksi tai kaksi lyhyttä pianokappaletta loputtomalla loopilla.

Yllättäen homma kuitenkin toimii, joskaan Panzer Copsin tai edes Talking Headin tasolle tässä ei aivan nousta missään kohtaa. Kaiken sen jälkeen, mitä viime aikoina olen hirvittävän epätasaiseksi osoittautuneelta Mamoru Oshiilta nähnyt, tämä tuntuu jälleen virkistävän hyvältä ja äärimmäisestä minimalistisuudestaan huolimatta kiinnostavalta seurata. Tai ehkä juuri siksi? Assault Girlsin suurin synti oli alun pökerryttävä intro, sysiruma maailma ja ylenpalttinen blue screen, Garm Wars: The Last Druid oli äärimmäisen sekava ja innoton sekä Tokyo War suttasi itsensä muuten vaan täydellisesti suohon. Nowhere Girl toimii ihan mukiinmenevästi jo yksistään syystä ettei se yritä matkia mitään edellisistä vaan kurkottaa kauemmas paremmille apajille samalla kokeillen heittää sekaan jotain uutta.

Mitään kauhean vallankumouksellista tämä ei vieläkään tuo langenneen neron repertuaariin, mutta antaa ainakin hiukan toivoa paremmasta. Ehkä mestari vielä joskus nousee alennustilastaan ja intoutuu tekemään ihan oikeasti hyviä elokuvia pelkän laiskan kierrätyksen sijaan.

Aika näyttää...


Arvio: 2.5/5


TOKYO MUKOKUSEKI SHOJO, 2015 Japani
Tuotanto:
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Kei Yamamura, Kentarô Yamagishi
Näyttelijät: Hinako Tanaka, Hirotarô Honda, Kaede Inaba, Kanon Hanakage, Nana Seino, Nobuaki Kaneko, Sergey Kuvaev

The Next Generation Patlabor: Tokyo War (2015)

Muistan vielä kun tämä viimeisin Patlabor teki tuloaan ja ”piireissä” nousi vielä pienen pieni toivonpilkahdus paremmasta Mamoru Oshiin harmittavasti kurahtaneen uran suhteen. Tähän leffaanhan saatiin mukaan koko vanha Headgear-tiimi, joten yhden miehen väsähtämisenkään ei luulisi tätä voivan täysin pilaavan. Mahtavan Patlaborin uutta tulemista juhlistettiinkin rakennuttamalla vanhan mechaklassikon roboteista aidon kokoisia kopioita ympäri Tokiota ja promokuvissa mestariohjaaja itse istui yhden ohjaamossa muikeasti hymyillen. Kaiken piti olla täydellistä, minkään ei pitänyt mennä pieleen. Sitten leffa ilmestyi ja hävisi julkisuudesta yhtä nopeasti kuin oli esiin pyllähtänyt…

Mamoru Oshii ja Headgear-ryhmä olivat nimittäin onnistuneet tekemään uransa huonoimman elokuvan ja käytännössä tuhoamaan koko klassisen Patlabor-franchisen perinnön lopullisesti.

Ensimmäinen kohtaus käytännössä kiteyttää Tokyo Warin isoimman ongelman täydellisesti. Ensimmäiset kuvat ovat nimittäin suoraa jäljennöstä Patlabor 2: The Movie:n vastaavasta, taustalla soi kyseisen leffan soundtrack ja edellisen tavoin siinä kuullaan filosofista monologia vähän Assault Girlsin tyyliin. Mamoru Oshii on siis käytännössä tehnyt jälleen täysin innottoman toiston vanhoista paremmista elokuvistaan mitään lisäämättä tai uutta koettamatta. Patlabor Tokyo Warilla ei ole minkäänlaista omaa sanottavaa tai identiteettiä vaan se perustuu sataprosenttisesti pelkkään vanhan tympeään toistoon, mutta huomattavasti alkuperäistä tylsemmin ja mielikuvituksettomammin.

Suurin osa elokuvasta näyttää tältä.

Paltabor Tokyo Warin tarina sijoittuu 13 vuotta Patlabor 2: The Movien tarinan jälkeiseen aikaan. Edellisessä osassa Tokion kyberpoliisin Osasto 2:n rakastettava puuhatiimi selvitti salaperäisten terrori-iskujen sarjaa ja pääsi lopussa astetta suuremman salaliiton jäljille. Entinen rauhanturvajoukkojen johtaja päätti kostaa miehistönsä teurastuksen järkyttämällä japanilaisten turvallisuudentunnetta ajamalla maan anarkiaan terrorilla usuttaen samalla maan turvallisuusviranomaiset toisiaan vastaan. Enemmän kuin toimintaleffa, kyseessä oli henkien ja filosofioiden taisto; P2 sisälsikin valtavasti filosofista pohdintaa sekä pitkiä tarinaa ja hahmojen motiiveja syvemmin selvitteleviä monologeja. Kyseessä onkin ainakin omasta mielestäni yksi parhaista animeleffoista koskaan ja pääsee ehkä lähimmäksi Metal Gear Solidin henkeä kuin mikään toinen jännäri koskaan.

Tässä elokuvassa kaikki edellisestä tutut hahmot onkin sitten heitetty tylysti menemään ja tilalle on saatu pahvinen katras täysin yhdentekeviä ilveilijöitä, joilla ei ole sen enempää persoonallisuutta, motiiveja kuin hahmonkehitystäkään. Itse en muista enää edes niiden nimiä. Roistona tässä on joukko P2:n mastermindin vanhoja seuraajia, jotka tekevät uskollisesti samat temput kuin vanha johtajansakin, mutta tässä ilman järkevää motiivia. Suurin osa Tokyo Warin tarinasta onkin pelkkää epätoivoisesti edellisen elokuvan temppua toistamaan vimmaisesti pyrkivää joutavaa pimeissä huoneissa soperrettua horinaa ja puutaheinää. Toimintaa puolitoistatuntisessa "toimintaleffassa" on yhteensä 5 minuuttia, joista enintään 2 on mechojen kanssa.

En muista milloin olisin katsonut toista yhtä tylsää elokuvaa kuin Patlabor: Tokyo War. Tässä ei ole niin minkäänlaisia kiinnostavia koukkuja tai jännittäviä mukaansa tarraavia kohtauksia, jotka saisivat ehdoin tahdoin katsomaan koko rainaa loppuun kelaamatta ja hyppimättä kohtausten yli. Tämän katastrofin maailma hahmokatraineen on niin puiseva ja hengetön, että se saa jo Barneyn suuren seikkailunkin näyttämään psykologisesti syvälliseltä henkilökuvaukselta. Jopa Tokyo Warin vähä puskafarssia muistuttava toimintakin lähinnä unettaa aneemisuudellaan. Kaikki hauskuus ja tekijöiden kiinnostus loistavat tästä täysin poissaolollaan. Ainut edes etäisesti oivaltavaa komediaa muistuttava kohta nähdään alussa, kun Oshii irvailee Uwe Bollin maailmankuulun House of the Dead -leikkauksen kustannuksella. Kyseinen vitsi taitaakin sitten olla ainut oikeasti oivaltava juttu koko leffassa.

Ilmeisesti Headgearille ei jäänyt mainostemppunsa jäljiltä edes rahaa kunnollisiin vehkeisiin tai lavastukseen vaan tässä nähdäänkin pitkälti luonnottoman tyhjiä halleja, muoviaseita, läjäpäin kömpelöhköä blue screeniä ja cgi-räjähdyksiä, jotka saavat sen jokin aika sitten ilmestyneen rupuisen venäläisen supersankarileffankin tosi hyvältä. Pimeissä huoneissa vietetystä ajasta päätellen näillä tyypeillä ei ollut varaa edes kunnolliseen valaistukseen. Kauas on tultu Avalonista ja armeijan sponsoroimista aidoista tankeista ja taisteluhelikoptereista.

Jos tästä nyt väkisin jotain hyvää pitää etsiä, niin parhaimmillaan tässä ainakin nähdään jälleen Mamoru Oshiin elokuville tyypillistä visuaalisesti ihan kivaa tunnelmointia ja nättiä kuvausta vaikka suurin osa koko rainasta on pelkkää tylsää ja mitäänsanomatonta harmaata mössöä, jota katsoisikin mieluummin silmät kiinni ja senkin pikakelauksella. Edes Kenji Kawain takuuhyvä musiikki ei tällä kertaa pysty pelastamaan täysin hengetöntä ja pitkästyttävää elokuvanraakiletta täydelliseltä limbolta, sillä mies ei tässä ole ollenkaan entisen kaltaisessa iskussa vanhoista leffoista lainattuja mahtibiisejä lukuun ottamatta.

Voi luoja…

Voi ei!!!

EIIiiaaaaaaerttthh!!!!!!!111

Tätä kirjoittaessa tuli pakosti mieleen yksi toinen kuluvana vuonna ilmestynyt Mamoru Oshiin elokuvan näytelty filmatisointi, jota vihasin aivan erityisen paljon ja jota olen bashannut koko viimeisen vuoden aina kun olen tilaisuuden saanut. Tämä on kuulkaas vielä sitäkin huonompi. Olen tosissani. Se Jonka Nimeä En Enää Mainitse sisälsi ainakin jonkinlaisen tarinan ja hahmot, toiminta oli parhaimmillaan ihan viihdyttävää ja tuotantoarvotkin olivat kohdillaan vaikka kokonaisuus ei ehkä omaan mieleen juuri ollutkaan. Patlabor: Tokyo Warissa ei ole mitään noista vaan tämä on käytännössä ihan täyttä itseään ja vielä oman luojansa toimesta tehtynä. Tokyo War on sitä yhtä toistakin onnettomampi pökäle. Minä sanoin tuon.

Voi hyvä luoja mitä olet Mamoru Oshii mennyt tekemään!?

Tämä on haiseva pyllistys, naaman edessä heiluteltu keskisormi, räkäisy silmään ja isku vyön alle kaikille meille vanhan hyvän ajan Mamoru Oshiin ja Patlaborin uskollisille faneille, jotka olemme jo vuosia odottaneet mestarilta uutta nousua tai edes etäisesti hyvää leffaa, mutta turhaan. Kumpaakaan ei näytä enää olevan näköpiirissä vaan miehen piti sitten tuhota vielä kaupanpäällisiksi yksi kauneimmista ja rakkaimmista kaikista lapsistaan tavalla, jolla edes lobotomiaviihteen ykköstykki Hollywood ei vielä tähän päivään mennessä ole animeklassikoita kyennyt häpäisemään.

Jumala on kuollut.

Arvio: 1/5


THE NEXT GENERATION PATOREIBA: SHUTO KESSEN, 2015 Japani
Tuotanto:
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii, Kazunori Ito
Näyttelijät: Erina Mano, Kanna Mori, Kohei Shiotsuka, Rina Ohta, Seiji Fukushi, Shigekazu Tajiri, Shigeru Chiba, Toshio Kakei, Yoshikatsu Fujiki, Yoshinori Horimoto

Assault Girls (2009)

Mamoru Oshiin Assault Girlsissä on taatusti kädettömin ja ärsyttävin intro, jota olen ikinä eläessäni nähnyt. Peräti kymmenminuuttisessa pätkässä kuunnellaan jonkun random ukon epäselvällä aksentilla mongertamaa pulinaa maailmanlaajuisesta kommunismista, inhimillisistä himoista ja ties mistä. Itse putosin kärryiltä ja ensimmäisen kymmenen sekuntin jälkeen, mutta koko homman pointti taisi olla, että tässä on nyt kyseessä Avalonin jatko-osa ja kansa pelaa tässä modattua versiota kyseisen elokuvan virtuaalisotapelistä.

Mitään mahtavan Avalonin kaltaista elämystä tältä on tosin turha odottaa sillä suurin osa koko elokuvan tarinasta on täyttä ilmaa ja näyttelijät vain heiluvat ja huitovat päättömästi blue screenin edessä. On tässä toki vähän vanhentunutta cgi-toimintaakin, mutta suurin osa reilun tunnin kestosta menee pelkkään sattumanvaraiseen hyppimiseen ja heilumiseen. Assault Girlsissä kuultava englanninkielinen dialogikin on puhuttu ties minkä ritilän läpi ja niin epäselvällä japaniaksentilla, että se saa jo Ahti Karjalaisenkin kieriskelemään haudassaan.

Assault Girlsin suurin synti on yksinkertaisesti siinä, että se on täysin tappavan tylsää ja hengetöntä räpistelyä alusta loppuun. Mamoru Oshii oli tätä tehdessään ilmeisesti jo monen muunkin mielestä nähnyt parhaat päivänsä ja rahakin oli näköjään sen verran tiukassa ettei tähän saatu houkuteltua muutamaa tusinanäyttelijää enempää, mistään Avalonin aidoista aseista ja kunnon sotakohtauksista nyt puhumattakaan. Tässä ei oikeasti ole mitään muuta sisältöä kuin sysiharmaan ja tylsän taustan pällistelyä Kenji Kawain hengästyttävän upean ambient-soundtrackin soidessa taustalla. Kenji Kawai taitaakin olla tässä vaiheessa ainut asia, mikä ylipäänsä enää pitää Mamoru Oshiita pinnalla. En tiedä mitä Ghost in the Shell 2: Innocencen jälkeen tapahtui, mutta mies on menettänyt taikansa täydellisesti.

Ilman pienintäkään epäilystä Assault Girls on Mamoru Oshiin koko tähänastisen uran huonoin elokuva ja mitä täydellisintä ajan sekä rahan hukkaa. Keskiverto puhelinluettelossa ja pornoelokuvassa on enemmän kiinnostavaa juonta ja hahmonkehitystä kuin koko tässä elokuvassa. Kamasutra on filosofisesti syvällisempää kamaa kuin mikään, mitä tässä elokuvassa yhdessäkään kohtaa pääsee todistamaan. Jos olisin tiennyt miten huono tämä oikeasti on, olisin mieluummin vaikka polttanut rahani kuin mennyt tästä maksamaan. Ennemmin leikkaan vaikka molemmat käteni ja pallini irti kuin katson tätä elokuvaa enää ikinä uudestaan. Blaablaa ja niin poispäin.


Arvio: 1/5

ASARUTO GARUZU, 2009 Japani
Tuotanto:
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii
Näyttelijät: Hinako Saeki, Meisa Kuroki, Rinko Kikuchi, Yoshikazu Fujiki

Harakiri (1919)

Henkilökohtaisesti olen aina kummastellut saksalaisten ja japanilaisten välistä omituista henkistä yhteyttä, joka tuntuu pulpahtelevan uudestaan ja uudestaan esiin mitä arvaamattomammin tavoin. Jokainen animea katsonut ja roolipelejä harrastanut on varmaan esimerkiksi huomannut, miten paljon niissä viljellään saksalaisia termejä ja Saksan kieltä. Meiji-kaudella Preussi ja sitä seurannut saksalainen järjestelmäkin olivat japanilaisille huomattava esikuva. Jopa krautrock on Japanissa jonkinlaisessa kulttiasemassa; vielä jokin vuosi takaisin Tokiossa oli kokonainen genren kovimmille kulttibändeille omistettu vahamuseokin! Big in Japan...

Kun nyt pseudojapanilaisen elokuvan makuun muutenkin päästiin, otanpa vielä käsittelyyni toisenkin samanlaisen. Harakirillä ei nimestään huolimatta ole mitään tekemistä sen toisen, paljon kuuluisamman ja paremman Masaki Kobayashin Harakirin kanssa. Tällä kertaa kyseessä on läpikotaisin saksalaisvoimin luotu filmatisointi tekoaikaan suositusta nipponin ihmemaasta kertovasta novellista. Kyseessä on vielä Fritz Langin neljäs ja toisiksi vanhin meidän päiviimme asti säilynyt ohjaustyö sekä toinen samana vuonna ilmestynyt länsimainen Japani-leffa, toisen ollessa tietysti Sessue Hayakawan The Dragon Painter.

Kuten viimeksi mainitusta kirjoittamassani arvostelussa jo lyhyesti kerroin, tämän tekoajan elokuvissa japanilaiset yleensä kuvattiin joko roistoina tai sitten idän asukkien kohtalona on yksinkertaisesti rakastua valkoiseen mieheen ja loppuun on sitten keksitty jokin kommervenkki, jolla vältetään ajalle kiusalliset kysymykset erirotuisten välisestä lähemmästä suhteesta. Harakiri on tässä mielessä mitä täydellisin oman aikansa tuote: tarina valkoiseen mieheen epätoivoisesti rakastuvasta japanilaisesta naisesta, jolle on tarinan lopussa luvassa kiusallisen suhteen lopullisesti ja kätevästi katkaiseva twisti. Siinä sivussa tietysti esitellään länsiyleisölle idän ihmisten erikoisia tapoja.

Mikäli stereotypioita viljelevä ja nykyajan katsojan silmissä auttamattoman vanhanaikainen tarina ei heikennä Harakirin katsomiskokemusta, sen todennäköisesti tekee elokuvan japanilaisia esittävä, itämaisuuden illuusion täydellisesti tuhoava kömpelöhkö saksalaiskööri. Vähän samaan oli kompastua myös The Dragon Painter vaikka siinä useimmat näyttelijät japanilaisia olivatkin. Yksikin länsimainen näyttelijä erottuu idän kulttuurien ja japanilaisten näyttelijöiden keskeltä kuin mustetahra valkoisesta silkistä.

Ainut mainitsemisen arvoinen seikka koko elokuvassa on sen onnistunut itämainen lavastus ja puvustus, kumpikin loistotyötä. Harmittavaa, ettei muu elokuva yllä samalle tasolle sitten ollenkaan. Edes Fritz Langin takuutarkka ohjaus ei tässä vaiheessa ollut vielä kuosissaan vaan koko homma tuntuu tällä kertaa parhaimmillaankin lähinnä hyvin hyvin löysältä teatterilta. Harakiri onkin äärimmäisen unohdettava ja mitäänsanomaton elokuva, jota ei varsinaisesti voi suositellakaan muille kuin sotaa seuranneiden vuosien varhaisista elokuvista, vuosisadan alun rotuasenteista ja Fritz Langin alkupään tuotannosta kiinnostuneille. Muille tämä ei tarjoa yhtään mitään.

Arvio: 1.5/5

HARAKIRI, 1919 Saksa
Tuotanto: Erich Pommer
Ohjaus: Fritz Lang
Käsikirjoitus: David Belasco, John Luther Long, Max Jungk
Näyttelijät: Erner Huebsch, Georg John, Kaete Juster, Lil Dagover, Meinhart Maur, Paul Biensfeldt, Rudolf Lettinger

The Dragon Painter (1919)

”I painted you before, when I’d lost you; what use is it to paint you now that I’ve found you?”

Nykyaikana asiaa on varmaan vaikeaa kuvitellakaan, mutta ennem wanhaan länsimaissa suhtauduttiin äärimmäisen vihamielisesti aasialaisiin kulttuureihin ja kansallisuuksiin; niihin aikoihin puhuttiinkin yleisesti aasialaisten valkoiselle väestölle kohdistamasta ”keltaisesta vaarasta”. Aasialaisille oli länsimaisen tarinaperinteen ja elokuvankin parissa yleensä varattu lähinnä roiston ja psykopaatin rooleja. Mikäli japanilaisia tai kiinalaisia hahmoja nähtiin vähänkään neutraalissa roolissa, oli näiden kohtalona aina rakastua valkoisiin hahmoihin ja yleensä kuolla pois ennen elokuvan loppua pelkästään jo rotupuhtaudenkin vuoksi.

Sessue Hayakawa oli aikanaan ensimmäinen kansainväliseen kuuluisuuteen noussut japanilainen näyttelijä, jonka kuuluisin rooli olikin ajan hengelle sopivasti valkoista naista alistavana roistomaisena japanilaisena liikemiehenä elokuvassa Norsunluukuningas. Sen enempää japanilaiset kuin Hayakawa itsekään eivät olleet elokuvan antamasta kuvasta kauhean otettuja ja näyttelijää vuosikausia seurannut leima sekä kotoinen vihanpito osaltaan vaikuttivat miehen päätökseen alkaa tuottaa vastaisuudessa omat elokuvansa aasialaisvoimin perustetun piskuisen Hayworth films -tuotantoyhtiön kautta.

The Dragon Painterin kunnianhimoisena tavoitteena oli yksinkertaisesti antaa länsimaiselle yleisölle realistisempi kuva Japanista ja japanilaisista kaikenlaisten rasististen stereotypioiden sijaan. Sessun Hayakawa esittää itse elokuvan pääosaa vuoristossa elävänä hyvin eksentrisenä riivattuna ja vimmaisena taiteilijana, joka uskoo jumalten muuttaneen rakastajattarensa lohikäärmeeksi ja vieneen tämän mennessään. Myöhemmin taiteilija rakastuu ja nai pääosanäyttelijän tosielämän vaimon Tsuru Aokin tulkitseman jumalaisen naisen, mutta menettää rakkauden elämäänsä tuoman lämmön ja mukavuuden myötä aikaisemman luovuutensa.

Pienistä kupruista ja kummallisuuksista huolimatta pidän ainakin itse aivan erityisen paljon tämän elokuvan tarinasta; se on omalla tavallaan hyvin kaunis ja lopussa surumielinen satu luovasta tuskasta ja hulluudesta. Elokuvan tarina perustuukin Japanissa työskennelleen idän kulttuurin asiantuntijan kirjoittamaan romaaniin, joten se ei varsinaisesti tunnu sen enempää tyypilliseltä japanilaiselta kuin länsimaiseltakaan kertomukselta vaan positiivisella tavalla yhdistelmältä vähän kumpaakin. Täydellinen valinta sekä länsi- että itämaiselle yleisölle suunnattuun elokuvaan.

Näyttelijöistä koko shown varastaa luonnollisesti vimmaisen kokovartalosuorituksen vetävä Sessue Hayakawa itse; aina kun mies on kuvassa, ei silmiään meinaa irti saadakaan. Tsuru Aoki ja Toyo Fujita tekevät aikakaudelle varsin epätyypillisen hillityt ja vähäeleiset roolit, näytellen parhaimmillaankin lähinnä silmillään ja kasvojen lihaksillaan. Valitettavasti sekaan on eksynyt myös japanilaiseksi kömpelösti maskeerattu Edwar Peil Sr., joka ei istu sekaan sitten alkuunkaan. Vaikeaa käsittää miksi näin pahasti erottuva hahmo piti ottaa mukaan huitomaan tällaiseen muutoin japanilaisvaltaiseen elokuvaan. Ehkä tällä roolituksella yritettiin vielä varovasti kosiskella länsinäyttelijöihin tottunutta yleisöä? Mene ja tiedä.

The Dragon Painter on poikkeuksellinen elokuva melkein miltä tahansa kantilta tarkasteltuna: tarina itsessään on erittäin nätti, suuresta taiteesta kertovana tarinana tämä myös näyttää hyvin maalaukselliselta ja mittaakin tällä on näytösnopeudesta riippuen enintäänkin tunnin verran. Jos tähän vaihtaisi välitekstitkin englanninkielisistä japanilaisiin, tätä voisi varmasti luullakin aidoksi nipponilaiseksi elokuvaksi. Dragon Painter taitaa muuten edelleenkin tähän päivään mennessä olla yksi kahdesta tai kolmesta enimmäkseen japanilaisnäyttelijöiden voimin tehdystä täysiverisestä Hollywood-elokuvasta. Clint Eastwoodin Kirjeitä Iwo Jimalta on toinen. Kaunis kummajainen.


Arvio: 4/5


THE DRAGON PAINTER, 1919 USA
Tuotanto:
Ohjaus: WIlliam Worthington
Käsikirjoitus: Richard Schayer Mary McNeill Fenollosan romaanin pohjalta.
Näyttelijät: Edward Peil Sr., Sessue Hayakawa, Toyo Fujita, Tsuru Aoki

Pikku prinssi (2016)

”Aivan niin, kettu sanoi, nyt sinä et ole minulle vielä muuta kuin aivan samanlainen pieni poika kuin satatuhatta pikku poikaa. Enkä minä tarvitse sinua. Sen enempää kuin sinäkään tarvitset minua. Minä en ole sinulle kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa… ”

Nimestään huolimatta vuoden 2016 Pikku prinssin päähenkilö ei ole Prinssi itse vaan nimeämätön takakireän ja neuroottisen äitinsä kanssa ankeassa palikkatalossa asuva pikkutyttö, jolla ei ylitiukan äidin suunnitelmien vuoksi ole juuri aikaa ystäville ja lapsena olemiselle. Pikkutyttö ystävystyy salaa naapurissa asustavan vanhan ja eksentrisen lentäjän kanssa. Vanhus kertoilee pikkutytölle mielellään kirjasta tuttua tarinaa Asteroidi B612:lla asuvasta Pikku prinssistä ja tämän vaiherikkaista seikkailuista.

Pikku prinssin ensimmäistä puolikasta katsoessa olin ainakin itse jo aivan ensimmäisistä kohtauksista asti täysin tarinan imussa. Tämän elokuvan juonireferaatteja lukematta tarinan ensimmäinen twisti tuli itselleni täydellisenä yllätyksenä, enkä ainakaan aluksi pystynyt ennalta arvaamaan, mihin suuntaan se kulloinkin lähtisi liikkumaan. Kaunista ja älykästä alkuperäistarinaa kertovat kohtaukset ovat silti parasta koko elokuvassa ja kaikki muu on käytännössä ylimääräistä, jokseenkin toimivaa lisäystä. Verrattuna suoraan Antoine de Saint-Exupéryn alkuperäisteoksesta napattuun nätin runolliseen dialogiin muu teksti tuntui tosin välillä todella kuivahkolta.

”Jos sinä kesyttäisit minut, tulisi elämäni aurinkoiseksi. Oppisin tuntemaan askelten äänen, joka olisi erilainen kuin kaikki muut. --- Ole hyvä, kesytä minut! kettu sanoi. ”

Eurooppalaiseksi animaatioksi Pikku prinssi onkin suhteellisen nättiä katseltavaa. Todelliseen nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset on tehty muodikkaasti cgi:llä ja suunniteltu tarkoituksella mahdollisimman harmaaksi ja mekaanisen tuntuiseksi antamaan kontrastia värikkäällä stop motionilla sekä puunukeilla tehtyihin Pikku prinssin tarinakohtauksiin. Vähän epätavanomainen jako toimi ainakin omasta mielestäni enimmäkseen moitteetta; tässä nähdäänkin vielä mielestäni nykyanimaatiolle poikkeuksellisen paljon kaikenlaisia kiinnostavia sommitelmia ja leikkausideoita, joita isomman rahan Hollywood-tuotoksissa harvemmin käytetäänkään.

Niin paljon kuin tätä vihaankin sanoa, Pikku prinssi on paikoittaisesta kauneudestaan huolimatta elokuvana kaikkea muuta täydellinen. Hienon alun jälkeen, suunnilleen puolivälin paikkeilla tekijät ilmeisesti muistivat tekevänsä Disney-leffojen kanssa kilpailevaa mainstream-animaatiota ja loppu elokuva nähdään sitten tyypillistä rymistelyä ilman turhaa runoilua tai alkuperäistekstin ihastuttavan värikylläistä maailmaa. Niiden sijaan viimeiset 30-40 minuuttia Pikku prinssistä on visuaalisesti pelkkää tylsänharmaata, tärkeilevää ja tarinan sanomaa katsojan päähän lekalla takovaa mössöä. Loppuun lisätystä ylimääräisestä twististä joko tykkää tai ei. Itse en pitänyt siitä alkuunkaan.

”Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!”

Pelkkä geneerinen puskista tuleva ryminä ja tympeän värittömäksi käyvä ulkoasukaan eivät tätä elokuvaa riitä täysin pilaamaan, ehei. Siinä lähes onnistuu yksi meidän aikamme ärsyttävimmistä ja eniten vihaamistani elokuvakliseistä, joka on vielä tässä yhdeydessä niin tolkuttoman typerä ja uskomattoman raivostuttava lisäys, etten moista muista kuuna päivänä nähneenikään. Se yksi alkukesästä ilmestynyt amerikkalainen animeremakekin on kuulkaas pientä tähän verrattuna. Olen täysin tosissani.

Arvatkaapa kuka tai mikä on tämän elokuvan pahis. Tämä ei ole vitsi, koettakaapa oikeasti arvata. Kuka tai mikä on tämän leffan pahis? Mitä vastaan päähenkilöt lopussa kamppailevat? Arvatkaa, arvatkaa! Tämä ei ole mikään kompa tai vitsi!

Vuoden 2016 Pikku prinssissä… taistellaan pahaa korporaatiota ja ahnetta liikemiestä vastaan!

Paha korporaatio.

Pikku prinssissä!

Siis ihan oikeasti nyt. Näillä kumipäillä oli käsissään yksi kauneimmista ja parhaimmista tarinoista koskaan. Ja nyt siinäkin taistellaan pahaa korporaatiota vastaan kuin jossain halvatun Bambukarhuissa. Tämän julkeampaa ja härskimpää alkuperäisteoksen vandalisointia ei taida olla olemassakaan. Kaiken maailman animeremaket ja rebootit nyt vielä jotenkin kestää, mutta nyt puhutaan todellisesta ajattomasta kaunokirjallisuuden klassikosta!

Tämä olisi hyvinkin voinut olla viime vuoden parhaita animaatioita. Alun puolikas oli melkeinpä parasta eurooppalaista animaatiota miesmuistiin, mutta jälkimmäinen pahoine korporaatioineen meni sitten niin pahasti metsään, ettei meinaa vieläkään todeksi uskoa. Ei kykene ihminen ymmärtämään, minkälainen valopää oikeasti päätti lisätä valmiiseen ja täydellisyyttä hipovaan satuun geneerisimmän ja kliseisimmän kuviteltavissa olevan hipsteripahiksen. Eihän tässä ole enää mitään järkeä. Ensimmäisestä puolikkaasta tulkoon täydet, jälkimmäisestä nolla. Tähtiä nään mä siis kaksi ynnä puoli viis.

”Hyvästi, kettu sanoi. Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen. Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.”

Arvio: 2.5/5


THE LITTLE PRINCE, 2016 Ranska, Kanada
Tuotanto: Dimitri Rassam, Alexis Vonarb, Aton Soumache, 
Ohjaus: Mark Osborne
Käsikirjoitus: Antoine de Saint-Exupéry, Bob Persichetti, Irena Brignull
Näyttelijät: Albert Brooks, Benicio Del Toro, Bud Cort, James Franco, Jeff Bridges, Mackenzie Foy, Marion Cotillard, Paul Giamatti, Paul Rudd, Rachel McAdams, Ricky Gervais, Riley Osborne

Garm Wars: The Last Druid (2014)

Mamoru Oshii se vaan jaksaa ja uskaltaa. Tämän elokuvan ilmestymisen aikaan tuli kuluneeksi kymmenen vuotta Ghost in the Shell 2: Innocencesta, langenneen mestarin viimeisestä oikeasti hyvästä ja omasta mielestäni yhdestä miehen parhaimmista elokuvista. Sen jälkeen Oshii ei muuta ole tehnytkään kuin floppia toisen perään. Ennen Garm Warsiakin mestarin viimeisestä meille asti päätyneestä elokuvastakin oli jo viitisen vuotta aikaa. Mitä ihmettä Innocencen jälkeen tapahtui ja miksi mestari on juuttunut tällaiseen surkeuden suohon, voi vain mielessään kuvitella.

Garm Wars ei pienestä toivonkipinästä huolimatta muuta Oshiin viimeisten floppiteosten suuntaa mihinkään. Tässä elokuvassa nimittäin yhdistyvät kaikki sellaiset huonon fantasiaelokuvan kliseet, joita genren elokuvalla voi vain koskaan olla. Ensinnäkin elokuva heittää katsojan suoraan keskelle kulahtanutta cgi-sotaa sen enempiä selittelemättä. Kuka sotii? Miksi sotii? Missä sotii? Näihin saadaan sitten vastauksia vasta pikkuhiljaa elokuvan mittaan, jos saadaan. Tarina on käytännössä täysin olematon ja sekin vähä vilisee niin paljon nuhaiselta siansaksalta kuulostavia fantasianimiä ja ihmeellisiä termejä, ettei tässä meinaa pysyä alun jälkeen enää ollenkaan kärryillä.

Mitä sain tarinasta itsestään irti, Garm Wars kertoo fantastisella planeetalla riehuvasta kolmen klaanin välisestä tuhoisasta kloonisodasta (tosi originaalia!). Monenlaisten käänteiden jälkeen pieni joukko eri osapuolten sotureita haaksirikkoutuu samalle planeetalle ja joutuu vetämään yhtä köyttä selviytyäkseen. Yksi joukosta on viimeinen mahtava kyberdruidi ja yhdellä tyypeistä on mukanaan pyhä koira – tietysti basset hound. Elokuvan hauskimmassa kohtauksessa koira pissaa.

Itse arvelen Garm Warsin visuaalisesta tyylistä koko tarinan olevan oikeasti osa Avalonin virtuaalitodellisuutta ja siten jälleen osa Kerberoksen ja Patlaborien universumia. Tässä ei vaan vielä missään kohtaa päästä niin lopullisten totuuksien äärelle, sillä tarina jää kesken. Tälle ilmeisesti suunniteltiinkin jatko-osia, mutta niitä ei sitten yllättäen koskaan tehty, sattuneista syistä

On tässä ihan teemojakin. Ja ideoita. Käytännössä ne kaikki on vain kierrätetty robottimaisen tympeästi ja innottomasti jokaisesta Mamoru Oshiin aiemmasta ja paremmasta elokuvasta. Aivan kuin Oshiin itsensä olisi korvannut kokonaan joku hullun tiedemiehen rakentama teollinen robotti, joka on vain koonnut kaikki mestarin kuluneimmat niksit ja kliseet ja oksentanut ulos tällaisen puolivillaisen räiskäleen. Tässä ei yksinkertaisesti ole mitään uutta ja kokeilumielistä verrattuna aiempiin Oshiin teoksiin. Ulkoisesti toisinaan ihan kivaa, mutta kauhean tyhjänpäiväistä ja sielutonta toteutusta ei lasketa.

Assault Girlsin tapaan suurin osa tämänkin kestosta koostuu lähinnä blue screenin edessä kekkuloimisesta ja tietokoneilla taiotuista monenkirjavista ihme-efekteistä, joita tykitetään katsoja eteen pahimmillaan sellaista tahtia ettei tämän tapahtumistakaan saa enää mitään selkoa. Oikeastaan Garm Wars tuokin ennemmin mieleen jonkun Playstation 2:lla ilmestyneen Kenji Kawain musiikeilla varustetun japanilaisen roolipelin kuin minkään oikean jättibudjetilla ja Lance Henriksenin varustetun fantasiaelokuvan. Luit oikein: Lance Henriksen on tässä turkaleessa. Täysin hukkaan heitetty mahdollisuus.

Niin tai näin, ei ole kauhean kivaa haukkua omaa ikiaikaista idoliaan. Vielä vähemmän huvittaa nähdä mestarin vellovan tällaisten sysisurkeiden elokuvanpierujen parissa, mutta minkäs teet. Garm Wars on pieniä visuaalisesti muikeita hetkiään lukuun ottamatta samaa garmivaa tasoa mestarin viime aikojen muiden floppien kanssa, tällä kertaa budjetti on vain ollut suurempi ja erikoistehosteet himpun edellisiä elokuvia parempia. Mamoru Oshiin uuden vuosituhannen elokuvain taso kuitenkin on jo pysyy kakkana, aina vaan. Ja uppoaakin vielä tätäkin syvemmälle...


Arvio: 2/5

GARM WARS: THE LAST DRUID, Kanasa, Japani 2014
Tuotanto: Makoto Asanuma, Mitsuhisa Ishikawa, Tetsu Fujimura, Lyse Lafontaine
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii, Geoffrey Gunn
Näyttelijät: Andrew Gillies, Dawn Ford, Jordan Van Dyck, Kevin Durand, Lance Henriksen, Martin Senechal, Mélanie St-Pierre, Patrizio Sanzari, Summer H. Howell

Squirrel and Hedgehog (????)

Kuten mitä tahansa pohjoiskorealaista juttua, myös tämä sarjan ja sen tekijöiden identiteetti on lähes täydellisen salaisuuden verhon varjoama. Tiettävästi tätä on ainakin ollut tekemässä sikäläinen länsimaisten leffojen halpakopioihin erikoistunut SEK-studio, jonka tarkoista tekijöistä ei ole olemassakaan minkäänlaista tarkempaa tietoa. Erään legendan mukaan studion työväki koostuu pitkälti ulkomailta kidnapatuista orjina pidetyistä animaattoreista ja kaikki kunnia rivimiehiä paremmista hommista menee suoraan Kimien dynastialle ja maata rautaisella otteella hallitsevalle kommunistipuolueelle.

Squirrel and Hedgehogista itsestään ei ole olemassa laisinkaan sen tarkempaa informaatiota, edes tarkkaa jaksojen määrää tai tarkkoja julkaisuvuosia ei ole tiedossa. Kuitenkin tämän lasten aivopesuun tarkoitetun propagandapiirretyn tuotanto on alkanut joskus 70-luvun puolella Kim Il-sungin ja Neuvostoliiton aikaan. Tästä on tiettävästi julkaistu useampikin eri tekijöiden eri aikana tekemä tuotantokausi ja uudistettu versio, mutta jaksoja ainakin meille asti on päätynyt vain 32. Kotimaassaan tämän suosio on samaa luokkaa kuin Mikki Hiiren ja Pokémonin meilläpäin.

Vihollinen on tuhottu. Nyt halitaan!

Sarjan tapahtumat sijoittuvat Flower Hill -nimiseen antropomorfisten pikkueläinten asuttamaan maanpäälliseen paratiisiin, jota pahat hiiret, näädät ja sudet yrittävät jatkuvasti alistaa valtaansa, mutta jotka aina saavat äärimmilleen militarisoidun satumetsän pikku elukoilta dunkkuun. Paratiisimainen satumetsä asukkaineen symboloi Pohjois-Koreaa ja sen asukkaita, hiiret eteläkorealaisia, näädät japanilaisia ja sudet amerikkalaisia. Sitten on amerikkalaisten leivissä palveleva mahdollisimman seksikkääksi suunniteltu naaraskettu, joka taitaakin symboloida lähinnä seksiä. Naaraskettu symboloi useammassakin kulttuurissa siis himokasta naista. Koko sarja on alusta loppuun näiden eläinten välillä käytävää suurta sotaa ja jännittävää poliittista trilleriä, josta yllättäviä käänteitä ja toimintaa tuskin jää ainakaan puuttumaan.

Koko homman supermilitaristisen luonteen vuoksi tässä nähdään luonnollisesti oikeita aseita ja tarinassa myös kuolee hahmoja mitä graafisimmin ja brutaalein tavoin. Yhdessä jaksossa joukko vihollisia esimerkiksi putoaa söpöjen pikkueläinten asettamaan piikkiansaan ja kuolee, toisessa jaksossa taas satumetsän söpöt pikkueläimet kaivavat sotavangilta tiedot ulos käyttämällä vesikidutusta ja paljon muuta vastaavaa. Ainut asia, mitä tekijät eivät ole iljenneet näyttää on yhden hahmon tekemä itsemurha. Ehkä maailman äärimmäisimmän sortojärjestelmän ylläpitäjät eivät halunneet antaa sen kurjille asukkaille mitään vihjeitä maallisen kärsimyksen päättämisen suhteen.

FATALITY!!1

Kimin ja kumppaneiden maailmalla lahjoittaman sotapiirretyn sanoma on pähkinänkuoressa seuraava:
1. Pohjois-Korea on maanpäällinen paratiisi ja sen asukkaille ainut ja tärkein asia maailmassa.
2. Pohjois-Korean ulkopuolella on vain pahuutta ja pimeyttä. Ulkomaailma koostuu pahoista vihollisista, jotka haluavat tuhota pohjoiskorealaisten asuttaman paratiisin.
3. Vihollista vastaan taisteleminen ja vihollisen tuhoaminen vaikka sitten itsemurhapommittamalla on parasta, mitä pohjoiskorealaiselle voi koskaan tapahtua.

Rehellisesti sanottuna tämä taitaa olla kiinnostavimpia sarjoja, joita on tullut katsottua vuosikausiin. Squirrel and Hedgehog on läpeensä kyllästettynä juchelaisena propagandatuotteena nimittäin mitä täydellisin sukellus kyseisen maailmankolkan ihmisten ja vallitsevan sosialistisen järjestelmän maailmankuvaan ja politiikkaan. Kaikenlainen härski militarismi ja joka välissä kylvetty symboliikkakin vain lisäävät tämän mielenkiintoa vain entisestään. Itse en edes muista milloin viimeksi olisin täysin vakavissani ja tarkkaavaisesti katsellut sekä yrittänyt tulkita pienille lapsille suunnattua piirrettyä ja jopa nauttinut siitä. Tämä on hauska sarja.

Random fan art.

Mutta yksi juttu tässä itseä hämmentää ja vähän huvittaakin. Miettikää asiaa vaikka näin: Pohjois-Korea on yksi epäinhimillisimmistä ja elämälle vihamielisimmistä paikoista koko maailmassa. Pohjoiskorealaiset ovat koko elämänsä ajan järjestelmän orjia ja kansa aivopestään pienestä pitäen rakastamaan omia orjapiiskureitaan. Pohjois-Korean kansalla ei ole sen enempää ihmisoikeuksia kuin sanan- ja ajatuksenvapauttakaan. Internetistä tai yhteydestä ulkomaailmaan sukupolvien ajan järjestelmän vankeina eläneet köyhät ihmisparat tuskin osaavat unelmoidakaan.

Silti, kaikesta siitäkin huolimatta Pohjois-Koreassakin harrastetaan furryja!

Miettikääpä sitä!



Arvio: 555555555555555555555555555555/5

Jokin (1927)

”It isn’t beauty, so to speak, nor good talk necessarily. It’s just ”It”. Some women will stay in a man’s memory if they once walk down the street.” -Rudyard Kipling

Betty on tavaratalossa kassalla työskentelevä sievä nainen, jolla ulkonäön ja älyn lisäksi on ”sitä jotain”, joka saa miehen kuin miehen menemään sekaisin itsestään. Eikä siinä vielä kaikki. Betty sattuu myös olemaan ihastunut tavaratalon viiksekkääseen johtajaan Cyrukseen. Kuin ihmeen kautta kaksikko pääseekin hetkeksi yhteen, mutta hassun väärinkäsityksen vuoksi parin tiet eroavat vain palatakseen lopulta jälleen yhteen, kuten tällaisissa romanttisissa saippuaelokuvissa aina yleensä käy.

Jokin on periaatteessa juuri niin kevyt ja höpsö kuin Hollywoodin romanttiset hömppäkomediat keskimäärin aina ovat, kaikin puolin hyvin tehty, mutta höpsö silti. Tällä kyseisellä elokuvalla on kuitenkin yksi voittamaton ässä takataskussaan, joka muilta puuttuu: Clara Bow, 20-luvun oma punapäinen seksisymboli, Marilyn Monroen ja monen muun myöhemmän vastaavan ilmiön esikuva ja ainut oikea ”It Girl”. Aina kun tuo nainen on kuvassa, ei emännästä meinaa silmiään irti saadakaan. Kaiken muun tässä elokuvassa voikin sitten huoletta unohtaa, sillä tämä on käytännössä vain ja ainoastaan Clara Bow -show. Siinä naisessa jos missä on sitä jotain.

Aina ei tosin ollut elämä helppoa kaikkien rakastamalla naistähdelläkään. Clara Bow syntyi ei-toivotuksi lapseksi alkoholistivanhempien talouteen ja eli pitkälti kurjan ja väkivaltaisen lapsuuden. Unelmana Claralla oli ura näyttelijänä, mutta mielenterveysongelmista kärsinyt äiti uhkasi tappaa tämän, mikäli tyttö ikinä menisi mukaan teatteriin tai näyttelijäkouluun. Kokemattomuudestaan huolimatta Clara Bow onnistui myöhemmin nousemaan yhdeksi suurista Hollywoodin mykän kauden suurimmista tähdistä vain pudotakseen huipulta äänielokuvan tultua ja kuollakseen lopulta yksin ja unohdettuna kotonaan televisionsa ääressä 60-vuotiaana vuonna 1965

Kaikista Clara Bow’n elokuvista Jokin taitaa olla se kaikkein kuuluisin ja legendaarisin. Pelkästään tätä katsomallakin pystyy helposti ymmärtämään, miksi Clarasta tuli niin suosittu kuin tuli. Kouluttamattomana näyttelijänä Clara Bow ei esitä käytännössä ollenkaan ajan tyypillisiä maneereja ja erottuu jo siksi huomattavasti edukseen muista näyttelijöistä. Kuitenkin Clara on alusta loppuun erittäin energinen, ilmeikäs ja vähän hermostunutkin, ainoassakaan kohtaa ei taideta nähdä naista täysin paikallaan. Tämä kaikki yhdistettynä luonnolliseen karismaan, erittäin sievään ulkonäköön sekä positiiviseen henkeen ja saadaan Clara Bow parhaimmillaan.

Jokin on oikein laadukasta ja huolella tehtyä hömppää ja mykkää saippuaoopperaa, jonka parissa ei todellakaan tarvitse vaivata ajattelulihaksiaan sitten ollenkaan. Jos sievä pääosanesittäjä ei yksinään riitä syyksi katsoa tällaista hupsua elokuvaa, tämä kannattaa ainakin katsoa kuullakseen Carl Davisin jälleen niin taatun laadukasta mykkämusiikkia. Davis jos kuka ansaitsisi ehdottomasti elokuvamusiikin ja mykkäelokuvien livesäestyksen parissa tekemänsä työn johdosta enemmän kuin nimensä elokuvan lopputeksteihin. Oscarkin on liian vähän sille miehelle.


Arvio: 4/5

IT, 1927 USA
Tuotanto: Adolph Zukor, Jesse L. Lasky, B.P. Schulberg
Ohjaus: Josef von Sternberg, Crarence G. Badger
Käsikirjoitus: Elinor Glyn, George Marion Jr.
Näyttelijät: Clara Bow, Antonio Moreno, William Austin