Sheep & Wolves (2016)

Okei, tiedetään. Naurakaa pois vaan. Väitän, että kuka tahansa itsesuojeluvaiston omaava laatutietoinen elokuvien ystävä kiertää tällaiset venäläiset animaatiot kaukaa. Eihän sieltä suunnalta voi oikeasti tulla mitään hyvää. Eihän? Oikeasti venäläisellä ja neuvostoliittolaisella animaatiolla on erittäin pitkät ja kunniakkaat perinteet; käytännössä sikäläinen skene syntyi muusta maailmasta riippumatta jo 1910-luvun alussa samoihin aikoihin Winsor McCayn ja nykyisen länsianimaation standardin synnyn aikoihin. Maa on tuottanut pelkästään viimeisen vuosisadan aikana valtavan määrän maailmanluokan animaattoreita alkaen vaikka Wladyslaw Starewiczista, Aleksandr Petrovista ja Juri Noršteinista, joista viimeisen tuottama Hedgehog in the Fog on mm. Hayao Miyazakin suosikkilyhäreitä. Näillä klassisilla itäanimaatioilla on aivan oma erityinen paikkansa myös omassa lapsuudessani.

Sheep & Wolves on ainakin itselleni täysin enigmaattinen elokuva, josta ei tunnu löytyvän sitten minkäänlaista tietoa edes internetistä. Sen on tuottanut venäläinen Wizart-studio, jonka muihin tuotantoihin kuuluu… öööhh… jotain muita elokuvia, joista en ole koskaan kuullutkaan. Sen varsinaisten tekijöiden nimet eivät sano yhtään mitään, mutta sen ääninäyttelijöinä häärää mm. elävä legenda nimeltä Jim Cummings, joka on varmaan tavalla tai toisella tuttu jokaiselle piirrettyjä koskaan katsoneelle. Tiettävästi tämä on kiertänyt viime vuonna teattereitakin, mutten onnistunut löytämään ainuttakaan arvostelua tai edes kunnollista juonireferaattia koko elokuvasta. Väittäisin, että tämän tuntemattomammaksi ei varmaankaan voi teatterilevitykseen päätynyt elokuva enää paljoa päästä. Kysymys kuuluu: Miten huono se oikeasti on?

Sheep & Wolvesin tarina sijoittuu värikkääseen, lampaiden asuttamaan satumaailmaan, johon elokuvan alussa saapuu lauma susia. Elokuvan päähenkilö on susi nimeltä Grey, susilauman pelle, joka on rakastunut kuumaan susibeibeen nimeltä Bianca. Susilauman johtaja aikoo luopua päällikkyydestään ja seuraajaksi olisi tarkoitus valita laumasta kovin yksilö, joka onnistuu kukistamaan muut halukkaat. Ainoat päälliköksi mielivät ovat Grey ja elokuvan pahis, jonka nimeä en enää edes muista. Jossain vaiheessa Bianca loukkaantuu, kun Grey ei sitten vieläkään halunnut naimisiin ja emäntä alkaa vaatimaan muutosta. Sitten Grey muuttuu lampaaksi ja päätyy lammaslauman sekaan ja… no, tiedätte varmaan sanonnan ”susi lammasten vaatteissa”.

Aloitetaan elokuvan positiivisista puolista. Sheep & Wolves on mukavan värikylläinen elokuva, jossa etenkin jokaisen kuvan taustat ovat huisin hienoa katseltavaa ja animaatio ainakin keskeisimpien hahmojen ja erilaisten pölypilviefektien osalta parhaimmillaan vähintään mukiinmenevää. Henkilökohtaisesti pidin paljon hahmojen furry-designistä, etenkin niistä pahuksen lampaista ja siitä yhdestä änkyttävästä sudesta. Huumoriakin elokuvassa on, mutta harva vitsi sai itseäni oikeastaan syttymään - niitäkin tosin oli muutama. Olen varmaan kyllästymiseen asti valittanut, miten paljon oikeasti vihaan tällaisten elokuvien tapaa luukuttaa kulahtaneimpia pop-hittejä, joita maa päällään kantaa. Tässä elokuvassa kuullaan myös yksi listahittikammotus, joka on musiikkivalintana niin uskomattoman tyhmä ja sattumanvarainen, että se sai kaikessa nerokkuudessaan jo nauramaan ääneen, mikä kai oli tekijöiden tarkoituskin.

Harmittavasti kaikenlaisten etäisempien sivuhahmojen sekä taustalla pörräävien lintujen ja hyönteisten animaatio onkin sitten kamalaa katseltavaa. Ilmeisesti tekijöillä oli rahasta puutetta ja kaikki liikenevät voimavarat päätettiin panna elokuvan oleellisimpien osien animaatioon. Pökkelö animaatio alkaa osua silmään viimeistään lopun taistelukohtauksessa, jossa ne paremmin animoidut hahmot heiluvat samaan aikaan ruudulla niiden huonommin animoitujen kanssa.

Elokuvan suurin ongelma on omasta mielestäni sen kliseinen käsikirjoitus, joka vielä lainaa todella paljon juttuja Leijonakuninkaasta. Oikeastaan Sheep & Wolvesin tarina itsessään ei ole varsinaisesti huono ja se pysyy kuin pysyykin kasassa loppuun asti. Todellinen ongelma piilee sen hahmoissa. Oikeasti jouduin katsomaan elokuvan kahdesti ennen kuin pääsin kunnolla kärryille hahmojen motiiveista ja joistain käänteistä. Elokuva ei missään vaiheessa anna minkäänlaista taustaa yhdellekään sen hahmoista vaan kunkin persoonallisuus perustuu käytännössä yhdelle ainoalle luonteenpiirteelle: Grey on pelle, Moz on hyperaktiivinen pelle, sitten on se lihava lammas ja sitten on se änkyttävä susi; sen enempää luonnetta ei anneta käytännössä yhdellekään hahmolle ja se vaikeutti huomattavasti elokuvan seuraamista.

Sitten on muutama juonenkäänne, jossa ei tunnu olevan mitään järkeä. Yhdessä kohtauksessa aiemmin sympaattinen Grey alkaa yhtäkkiä soittamaan suutaan lampaille ja käytännössä loukkaa törkeästi kaikkia lammasystäviään, mutta seuraavassa kohtauksessa kaikki noteerataan käytännössä olankohautuksella ja homma jatkuu heti entiseen tapaan. Miksi? Kaikkein suurimmat juonelliset ongelmat liittyvät mustalaiskaniini Mamiin, joka muuttaa Greyn tarinan alussa lampaaksi. Ensin Mami haluaa livistää mahdollisimman nopeasti ennen kuin Grey huomaa mitä tulikaan tehtyä. Kun Grey alkaa myöhemmin etsiä Mamia, toinen mustalaiskaniini kertoo Mamin ”kuolleen”, mutta kun Grey sitten myöhemmin törmää Mamiin, tämä haluaakin auttaa Greytä, joka ei näytä olevan moksiskaan kuolleen hengissä näkemisestä. Elokuvan viimeisessä kohtauksessa nähdään vielä Mami ja hahmoon liittyvä lopputwisti, joka sekoittaa pakkaa vielä entisestään ja käytännössä vetää vielä maton alta koko tarinalta. Loppujen lopuksi itselleni jäi elokuvan jälkeen lähinnä hölmistynyt olo.

Aivan oma lukunsa Sheep & Wolvesissa on dialogi, joka on kuin ala-asteikäisen kirjoittamaa muutaman sanan pituisista lauseista koostuvaa perusenglantia. Ei näiltä itäeurooppalaisilta pikkufirmoilta mitään kaksista Shakespearea sovi odottaakaan, mutta tällä kertaa olivat saaneet tosi kovan luokan ääninäyttelijöitä mukaan. Näillä ei vain tuntunut olevan missään kohtaa paljoa järkevää sanottavaa.

Katsoin tämän elokuvan kaikkiaan kahdesti pelkästään pysyäkseni juonesta perillä. Jotain todella omituista tapahtui näin kahden katsomiskerran välillä: Tähtimäärä nousi puolestatoista kahteen ja puoleen, ehkä vielä kolmeen. Ei tämä kyllä ole hyvä elokuva oikeastaan millään mittapuulla, mutta… varmaan jokaisella on joku sellainen guilty pleasure -elämys, joka jostain syystä resonoi voimakkaasti vaikka kaiken järjen mukaan se on täyttä kuraa. En tiedä mikä tässä elokuvassa itseeni edes vetoaa, mutta pidin siitä joka tapauksessa. Norm of the Northin tarjoaman kauhuelämyksen jälkeen melkein mikä tahansa kai tuntuu jälleen hyvältä.

Arvio: 3/5

VOLKI I OVTSI, 2016 Venäjä
Tuotanto: Sergey Seljanov, Vladimir Nikolaev, Yuriy Moskvin
Ohjaus: Andrey Galat, Maksim Volkov
Käsikirjoitus: Maxim Sveshnikov, Maxim Volkov, Neil Landau, Tikhon Kornev, Vadim Sveshnikov, Vlad Barbe, Vladimir Nikolaev
Näyttelijät: China Anne McClain, Jim Cummings, Peter Linz, Ross Marquand, Ruby Rose, Tom Felton

Moonwalker (1988)

Muistan joskus 2000-luvun alkuvuosina Conan O’Brienin todenneen ohjelmassaan, että vähän suuremmankin ihmisjoukon naurattamiseen riittää sanoa kaksi sanaa: Michael Jackson. Nykyään tuo tuntuu aika inhottavasti sanotulta kuolleesta miehestä, mutta ennen autuaammille tanssilattioille siirtymistään Wacko Jacko oli useimmille pelkkä friikki ja vitsi. Sitten Jacko heitti lusikan nurkkaan ja ilmeisesti muuttui jumalaksi kuin joku Rooman keisari konsanaan, ihmisten tekopyhyys sai jo aivan naurettavat mittasuhteet. Täydellisestä pellestä tuli yhdessä yössä taas massojen suuri sankari. Ainut ero oli siinä, että se sankari oli nyt vainaa. Kuningas on kuollut! Kauan eläköön kuningas!

Michael Jacksonin Moonwalker oli ymmärtääkseni miehen yritys viedä Thrillerin ideaa vielä vähän pitemmälle ja tehdä kokonainen puolitoista tuntinen elokuva silloin uuden Badin kappaleista. Itse en varsinaisesti ollut edes syntynyt tämän elokuvan tullessa uunista ulos, mutta muistan sen kyllä hyvin 90-luvun alun Michael Jackson -huumasta - siitähän tehtiin se hassu pelikin Sega MegaDrivelle. Ja ei, en ole koskaan ollut varsinaisesti mikään Jackon suuri fani, mutta itselleni Bad on miehen levyistä paras ja sen aikainen Michael elämää suurempi supertähti, jona hänet mieluiten haluaisin muistaa.

Moonwalkeria on ollut tapana mainostaa jonain useammasta tarinasta koostavana antologiaelokuvana, mutta itse pidän tätä lähinnä harhaanjohtavana mainontana. Ensimmäinen puolikas koostuu lähinnä livetaltioinnista ja läjästä Badin kappaleita tehtyjä musiikkivideoita. Aivan ensin nähdään vähän livekuvaa, jossa Michael esittää Man in the mirrorin, mitä seuraa heti kymmenkunta minuuttia pitkä pätkä, jossa esitellään Mestarin (ei Halla-ahon) saavutuksia ja elämää. Itseäni tämä kohtaus lähinnä ihmetytti; siis jos elokuva kuitenkin on tarkoitettu miehen faneille, jotka oletettavasti jo tuntevat miehen uran ja musiikin, miksi kerrata vanhaa? Parasta koko kohtauksessa on mielestäni sen huikean hieno animaatio, Jackon alkupään tuotannon fani en ole koskaan ollut. Hassuin otos koko kohtauksessa on mielestäni se, jossa näytetään Michael E.T:n vieressä. Näin jälkikäteen sen näkeminen tuntuu kuin katsoisi jotain ennen/jälkeen-valokuvaa.

Seuraavaksi vuorossa onkin sitten Badin nimikappaleen musiikkivideon parodia eli lapsinäyttelijöillä kuvattu Badder, joka mielestäni on alkupään kehnointa ja turhinta antia. Sitä seuraa Speed Demonin musiikkivideo, jossa Michael pakenee villiintyneitä fanejaan ja tanssii lopussa Spiken, stop motion -jäniksen kanssa. Speed Demon ei ole mielestäni kovinkaan hyvä kappale, joten tämäkin kohtaus jää omasta mielestäni animaatiotaan lukuun ottamatta varsin vaisuksi. Kohtauksen vinkeän stop motionin on muuten tehnyt Will Vinton - sama kaveri, joka perusti Will Vinton Studiosin eli nykyisen Laikan (vink: Coraline ja toinen todellisuus, Kubo ja samuraiseikkailu). Speed Demonin jälkeen nähtävä Leave me alonen musavideo tuntuu muuhun sisältöön nähden täysin irralliselta ja turhalta filleritä, mutta onpahan jälleen harvinaisen nättiä cutout-animaatiota.

Vihdoin kolmen vartin kärvistelyn jälkeen alkaa elokuvan varsinainen tarina: Michael Jackson pelailee lasten kanssa, kun viereisen kummun sisältä paljastui pahojen gangstereiden piilopaikka. Joe Pescin johtama gangsterilauma aikoo syöttää huumeita kaikille maailman lapsille ja kaikkien lasten suurena ystävänä tunnetun Michael Jacksonin on se estettävä. Moonwalkerin varsinaisesta juoniosuudesta ei voi muuta sanoa kuin että se on tyhmä, tyhmä ja vielä kerran tyhmä. Ette tiedä miten tyhmä ja järjetön se oikeasti on ennen kuin näette itse. Viimeisen kolmen vartin tarinan aikana Michael Jackson mm. muuttuu urheiluautoksi, robotiksi ja avaruusalukseksi ilman mitään järkevää syytä. Ehkä kyseessä onkin jonkinlainen psykologinen art house -pätkä ja tämä kaikki symboloi jotain artistin alitajunnasta kumpuavaa?

Viimeisessä segmentissä nähdään ehkä koko elokuvan kuuluisin ja paras yksittäinen kohtaus: Smooth Criminal. Itse asiassa koko elokuva on alunperinkin tehty vain tuon yhden kohtauksen ympärille ja jutun piti aluksi olla vain tuon biisin pitkä musiikkivideo, mutta toisin kävi. Omasta mielestäni Smooth Criminal on yksi Jackon parhaista biiseistä ja elokuvassa nähtävän musiikkivideon lyhennetty versio mielestäni miehen paras. Vanhan vitsin mukaan Michael laulaa tuossa biisissä oikeasti: ”Annie are you wookiee? Are you wookiee, Annie? You've been hit by a horse genital!”. Valitettavasti hieno kohtaus kestää vain sen kymmenen minuuttia, minkä jälkeen palataan taas sen jonninjoutavan juonen pariin ja kärvistely jatkuu. Argghh!

Katsojasta riippuen ehkä koko elokuvan tahattomasti hauskin tai pelkästään hämmentävin kohtaus on se, jossa Michael vie joukon lapsia pimeään varastoon, koska haluaa näyttää näille ”jotain erityistä”. En halua spoilata kohtausta tämän enempää. Saatte itse arvailla, mitä ”erityistä” näytettävää Michael Jacksonilla voi olla lapsille. Yksi lapsista on muuten Sean Lennon, John Lennonin poika.

Michael Jacksonin Moonwalker on nättejä animoituja jaksoja, muutamia biisejä ja Smooth Criminalia lukuun ottamatta täyttä kuppaa. Elokuvasta olisi helposti saanut erittäin mielekkään vajaan tunnin pituisen musiikkivideokokoelman ilman sitä yhtä lamaannuttavan typerää tarinaosuutta tai videoiden välillä olevaa joutavaa filleriä. Erityisen paljon harmittaa, ettei elokuvaan syystä tai toisesta päätynyt mielestäni Badin paras yksittäinen kappale, nimittäin Dirty Diana. Ja sitten on vielä elokuvan nimi itse. Siitäkin huolimatta, että elokuvan nimi on "Moonwalker", ei tässä oikeastaan nähdä ollenkaan moonwalkia. Yhtä hyvin sen olisi voinut nimetä vaikka "Crotch-grabberiksi" mitään menettämättä. Tätä voinee kai suositella vain rujon nättiä animaatiota kaipaaville, Jackon kovimmille faneille ja muuten vain hölmöistä elokuvista nauttiville.

MOONWALKER, 1988 USA
Tuotanto: Will Vinton, Jerry Kramer, Dennis E. Jones, Paul Diener,
Ohjaus: Will Vinton, Colin Chilvers, Jim Blashfield
Käsikirjoitus: Michael Jackson, David Newman
Näyttelijät: Michael Jackson, Sean Lennon, Joe Pesci, Kellie Parker, Brandon Quintin Adams

The Sword of Doom (1966)

Miekka on samurain sielu. Paha sielu, paha miekka. Näin filosofoi Toshiro Mifunen esittämä miekkamies tässä Kihachi Okamoton elokuvassa The Sword of Doom, joka perustuu Kaizan Nakazaton vuosikymmeniä jatkuneeseen ja tekijän kuoltua keskeneräiseksi jääneeseen sarjakertomukseen, joka olikin pitkään pisin lajissaan. Kyseistä kertomusta ei ole taidettu koskaan kääntää edes osittain muille kielille, joten itselläni ei ole minkäänlaista käsitystä mistä se kertoo, mitä siinä tarkalleen ottaen tapahtuu tai miten uskollinen tämä elokuva on alkuperäisteokselle. Siinä mielessä tämän filmatisoinnin pitäisi alkuperäislähteelle vähän tahattomasti kuitenkin kumartaa, että elokuva jäi kokonaisen suunnitellun elokuvasarjan ainoaksi osaksi ja moni sen sivujuonista jää alkuperäisen jatkokertomuksen tavoin pakosti kesken.

The Sword of Doomin päähenkilö, antisankari ja antagonisti on psykopaattinen ja samalla näennäisen pysäyttämätön samurai nimeltä Ryunosuke Tsukue, joka elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa murhaa puolustuskyvyttömän vanhuksen ilman minkäänlaista motiivia. Mutta tämä on vasta alkua. Myöhemmin Ryunosukesta kasvaa täydellinen antikristus, jonka pahuudella ei tunnu enää olevan mitään rajaa. Ensin hahmo viettelee kilpailijansa vaimon ja surmaa miehen, myöhemmin kokonaisen kostonhimoisen soturilauman ongelmitta. Tarinan varsinainen sankari on Toshiro Mifunen esittämä miekkamies, joka elokuvan edetessä alkaa suunnitella Ryunosuken pysäyttämistä yhdessä murhatun miehen veljen kanssa.

Jo alusta asti on selvää, ettei tämä ole mikään kaunisteltu kuvaus soturin kunniasta sekä hyvän ja pahan välisestä mittelöstä vaan oikeastaan kyseessä on eräänlainen variaatio perinteisestä sarjamurhaajaelokuvasta. Pohjimmiltaan kyseessä onkin poikkeuksellisen nihilistinen tarina hulluudesta, kuolemasta ja täydellisestä pahuudesta. Useimmista muista samuraielokuvista The Sword of Doom eroaa hyvin oleellisesti siinä, ettei se säästä väkivaltaa pelkästään loppuun ja käytä suurinta osaa kestostaan pelkästään tarinankerrontaan ja lopun mittelön pohjustamiseen. Tässä elokuvassa silmitön väkivalta voi käytännössä alkaa koska tahansa ja kenen tahansa aloittamana, mikä luo elokuvaan sen läpikotaisin uhkaavan ja synkän tunnelman ja tekee samalla Ryunosukesta koko elokuvan hallitsevan hahmon.

Täydellisen sisäisen pimeyden syövyttämä Ryunosuke on koko elokuvan kantava voima ja keskeinen hahmo, jonka ympärillä koko juttu käytännössä pyörii. Tatsuya Nakadai on tehnyt valtavan määrän upeita roolisuorituksia useissa Akira Kurosawan ja Masaki Kobayashin parhaissa töissä, mutta mielestäni empatiakyvyttömän Ryunosuken hahmo on miehen rooleista paras. Nakadain Ryunosuken silmissä ei ole minkäänlaisia sielun eikä sympatian merkkejä; ainoat tilanteet, joissa hahmo osoittaa merkkejä inhimillisistä tunteista, ovat kuolemanpelko sekä murhan tuottama mielihyvä. Jopa aina niin vakuuttava Toshiro Mifune, joka on näytellyt useissa elokuvissa Nakadain kanssa, jää täysin roiston hahmon varjoon.

Elokuvassa on useampikin huikean hieno kohtaus, joista on vaikeaa valita omaa suosikkia. Aivan ensimmäiset psykopaattisen samurain esittelevät kohtaukset iskevät suoraan tajuntaan täydellisellä nihilismillään, samoin lopun massiiviset veriorgiat palavassa kartanossa ja tietysti mukavan avoimeksi jäävä loppu. Hienosti koreografioiduista taistelukohtauksista oma suosikkini on ehdottomasti Toshiro Mifunen esittämän miekkamestarin ja murhamiesten välinen mittelö lumisateessa. En tiedä mistä johtuu, mutta japanilaisilla tuntuu olevan poikkeuksellinen taito kuvata lumisadetta ja talvimaisemaa todella näyttävästi.

Monia varmasti häiritsee tässä elokuvassa se tosiasia, että se loppuu yllättäen ”kesken” ja jättää todella paljon juonikuvioita auki. Itse pidän The Sword of Doomissa nimenomaan tästä piirteestä; se on paitsi hämmentävän synkkätunnelmainen elokuva eikä varsinaisesti anna yksiselitteisen tyhjentävää onnellista loppua. Perinteiseen kauhuelokuva- ja trillerityyliin loppu ei välttämättä paljasta tai poista täydellisesti pahuutta tai ratkaise mitään elokuvan keskeisistä ongelmista, vaan avoimet juonenpätkät jäävät katsojan takaraivoon kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa. The Sword of Doom on toisin sanoen oikein hieno pätkä, pidän siitä erittäin paljon.

Arvio: 5/5

Dai-bosatsu tôge, 1966 Japani
Tuotanto: Masayuki Sato, Kaneharu Minamizato, Sanozumi Fujimoto
Ohjaus: Kihachi Okamoto
Käsikirjoitus: Shinobu Hashimoto Kaizan Nakazaton romaanin pohjalta.
Näyttelijät: Tatsuya Nakadai, Toshiro Mifune, Michiyo Aratama, Yuzo Kayama

Kukkulan tyttö, sataman poika (2011)

Studio Ghibli tunnettiin joskus yhtenä maailman johtavista animaatiostudioista, mutta nykyään vanha ja kunniakas studio hoitaa lähinnä museon virkaa joitain pienproduktioita lukuun ottamatta. Vuosikymmenten kovasta yrityksestä huolimatta Ghibli ei pystynyt nostamaan vanhojen mestareiden tilalle oikeastaan yhtään varteenotettavaa isoa ohjaajanimeä ja firma todennäköisesti tulee sulkemaan lopullisesti ovensa vanhojen kärkiohjaajien, Hayao Miyazakin ja Isao Takahatan siirryttyä ajasta ikuisuuteen. Myös Goro Miyazaki yritti yhteen aikaan astua kuuluisan isänsä saappaisiin kahdella omalla ohjauksella, mutta miehen debyytti Maameren tarinat ei vakuuttanut sitten ollenkaan ja se menestyi mielestäni ratsastamalla pelkällä Ghiblin nimellä. Kukkulan tyttö, sataman poika oli Goron toinen yritys ja mielestäni miehen kahdesta ohjaustyöstä se parempi.

Maameren tarinoista ja vanhemman Miyazakin elokuvista poiketen Kukkulan tyttö, sataman poika ei kerro minkäänlaisesta suuresta seikkailusta tai jumalten sodasta, vaan se on pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen draamaelokuva. Kukkulan tytön tarina sijoittuu sodan jälkeiseen aikaan Japanin saaristoon. Umi on äitinsä sekä sisarustensa kanssa asuva erilaisten arjen kiireiden parissa puuhaava tyttö, joka tarinan kuluessa liittyy koulun muiden nuorten tavoin joukkoon, joka pyrkii suojelemaan poikien kerhotaloa purkutuomiolta. Näissä toimissaan Umi ystävystyy Shun-nimisen pojan kanssa, jonka kanssa tällä on tietämättään enemmän yhteistä kuin ensisilmäyksellä voisi luulla.

Kukkulan tyttö, sataman poika on sikälikin raikas tuulahdus uutta ja erilaista Ghibliä, ettei siinä ole ollenkaan pahista eikä se kerro laisinkaan hyvän ja pahan mittelöstä, vaan tarina on ennemminkin nostalginen kuvaus nuoruudesta ja ystävyydestä uuden, optimistisemman ajan kynnyksellä. Aihepiirinsä puolesta teosta voisi luulla melkoiseksi lasten elokuvaksi, mutta omasta mielestäni se on kaikessa vähäeleisyydessään nimenomaan aikuisille suunnattu. Itse pidin erityisesti elokuvan rennosta ja kiireettömästä tunnelmasta; taustalla toisinaan kuultava kevyt ja nostalginen haitarimusiikki sopii sen tyyliin kuin nakutettu.

Positiivisimmillaan elokuva tuntui pelkästään mielekkäältä, muttei lainkaan imelältä tai turhan sentimentaaliselta monen muun vastaavan romanttisen draaman tapaan. Yllättäen pidin myös tarinan pää- ja sivuhahmoista erityisen paljon ja ne muutamat kiinnostavat juonenkäänteetkin olivat paitsi erittäin yllättäviä, myös omasta mielestäni todella uskottavia. Varsinaisten jännittävämpien kohtausten puute nyppi itseäni ainoastaan vasta lopussa, joka tuntui kunnollisen kontrastin puutteen vuoksi ehkä hieman laimeahkolta.

Perinteiseen Ghibli-tyyliin elokuvan ulkoasu on erittäin nättiä katseltavaa. Kuitenkin, joissain kohdin ihmisten liikkeet näyttivät omaan silmääni vähän turhankin tönköltä ja töksähtelevältä. Katsoin tätä samoihin aikoihin The Thief and the Cobblerin kanssa, jossa animaatioon on käytetty kaksinkertainen määrä kuvia sekuntia kohti ja liike on siinä sen vuoksi huomattavasti sulavampaa ja luonnollisempaa. Tuskin olisin koko juttuun kiinnittänyt mitään huomiota, ellen olisi tuota kyseistä elokuvaa tullut juuri katselleeksi.

Omasta mielestäni Kukkulan tyttö, sataman poika on erinomainen elokuva, yksi Ghiblin paremmista töistä ja mielestäni niistä kaikista aliarvostetuin. Mitä olen asiasta lukenut, Goro Miyazaki ei välttämättä aio hienosta onnistumisestaan huolimatta jatkaa animaation parissa, sillä mies on omien sanojensa mukaan lopen kyllästynyt töidensä jatkuvasta vertailemisesta legendaarisen isänsä vastaaviin. Sääli jos pitää paikkansa, miehessä olisi selvästi elokuvantekijän vikaa.

Arvio: 4/5

Coquelicot-zaka kara, 2011 Japani
Tuotanto: Toshio Suzuki
Ohjaus: Goro Miyazaki
Käsikirjoitus: Hayao Miyazaki, Keiko Niwa
Näyttelijät: Jun Fubuki, Junichi Okada, Keiko Takeshita, Masami Nagasawa, Nao Ohmori, Rumi Hiiragi, Shunsuke Kazama, Takashi Naitô, Teruyuki Kagawa, Yuriko Ishida.

Pokémon: Mewtwon paluu (2000)

No niin, tähän on nyt sitten tultu. Jätkä arvostelee Pokemon-elokuvan. Tuntuu aika huisilta ajatella, että tämänkin vitsauksen saapumisesta Suomeen on jo melkein 17 vuotta aikaa. Itse jopa muista, kun näin mainoksen televisiosta viikkoa ennen sarjan alkua. En siinä vaiheessa olisi osannut edes uskoa, että vielä melkein parin vuosikymmenen jälkeenkin se hullutus jatkuu edelleen. Omalta ja monen muun osalta alkuperäisen sarjan katsominen jäi muistaakseni johonkin 20. ja 30. jakson tienoille, kun mtv3 näytti aluksi sarjaa pelkästään tuohon asti uusintoina ainakin kolme tai neljä kertaa putkeen. Vaikka ei se sarja kovin kaksinen ollut muutenkaan, näin jälkikäteen Digimon tuntuu paljon paremmalta. Mewtwon paluu on alun perin televisiospesiaaliksi tarkoitettu jatko-osa ensimmäiselle Pokemon-elokuvalle, josta muistan itse pitäneeni paljonkin silloin joskus, mutten juurikaan enää nykyään edes nostalgian voimalla.

Mikäli edellinen osa ei ole tuttu niin sen juoni menee yksinkertaisuudessaan näin: Rakettiryhmän johtaja Giovanni kloonaa Mewistä, voimakkaasta muinaisesta pokemonista itselleen Mewtwoksi nimetyn kopion, jonka voimia mies ei saa pidettyä hallinnassa ja joka lopulta karkaa, alkaa kloonata itselleen pokemoneja ja päättää syntyperänsä sekä ihmisten pahuuden katkeroittamana tuhota maailman supervoimillaan. Sitten vähän tapellaan. Lopulta Mewtwo oppii, ettei syntyperällä ole merkitystä, lentää klooneineen hevonkuuseen ja pyyhkii samalla kaikilta hahmoilta muistin täydellisesti. Lopulta kaikki palasi takaisin lähtöruutuun ja kaikenlainen elokuvan aikana tapahtunut hahmojenkehitys mitätöityy täydellisesti.

Mewtwon paluu jatkaa siitä, mihin edellinen osa jäi. Tällä kertaa Mewtwo on klooneineen muuttanut asumaan syrjäiselle saarelle kauas ihmisistä. Mewtwo tuumailee, että koska kloonit ovat erilaisia ja hylkiöitä, näiden tulisikin elää hylkiöinä ja erillään muusta massasta, erilaisina. Humen giljotiini, anyone? Eipä aikaakaan kun Ass, se vikisevä rotta ja kumppanit ajautuvat paikalle ja taas mennään. Sitten paljastuukin, että Mewtwo unohtikin pyyhkiä Giovannin ja rakettiryhmäläisten muistin. Ja sitten vähän tapellaan. Tässä on käytännössä koko elokuvan juoni pähkinänkuoressa.

Ensimmäinen virhe, jonka Mewtwon paluu tekee jo heti aluksi, on näyttää suoraan pätkiä edellisestä isolla rahalla tehdystä elokuvasta, joka saa lopun elokuvan televisioanimaation tason näyttämään lähinnä halvalta ja tökeröltä. Televisiosarjan animaatio ei mielestäni ole niin huono kuin se voisi olla, mutta edellisen osan kaltaista näyttävää ja vauhdikasta toimintaa on aivan turha tältä edes odottaa.

Muistattekos vielä, miten uhkaava pahis Mewtwo oli ensimmäisessä elokuvassa? Hahmohan pystyi suunnilleen tuhoamaan koko maailman, aivopesemään ihmisiä, pyyhkimään muistot ja siirtämään aikaa noin vain pelkästään sormia napsauttamalla; kukaan ihminen ei koskaan pystynyt hallitsemaan Mewtwota. Miltä kuulostaa, jos sanon, että tässä tunnin pituisessa elokuvassa ainut juoni on siinä, että Rakettiryhmä yrittää taistella Mewtwota vastaan ja alistaa tätä Giovannin komentoon? Jännittävää? No ei. Mewtwo voisi periaatteessa koska tahansa pyyhkiä Rakettiryhmän muistin tai räjäyttää pahikset atomeiksi pelkällä ajatuksenvoimalla, mutta jostain syystä hahmo tuntuu kokonaan unohtaneen omat voimansa.

Assilla, Mistylla ja Brockilla ei ole koko elokuvassa oikeastaan sen enempää kiinnostavaa tekemistä kuin Jessiella tai Jamesillakaan. Yhdelläkään hahmolla ei ole käytännössä minkäänlaista persoonallisuutta, järkevää motiivia eikä yksikään opi tai kasva ollenkaan elokuvan aikana. Uudet hahmotkin vain ilmestyvät mukaan kuvioihin ja kunkin hahmon esittely ja koko henkilöhistoria on siinä, että joku toteaa: ”Hei, etkös sinä ole se tiedemies?”. Satunnainen Pokemon-sarjaan vihkiytymätön katsoja ei välttämättä löydä minkäänlaista järjenhiventä edes koko elokuvan dialogista.

Olen aina pitänyt Pokemonin alkuperäisestä suomenkielisestä dubbauksesta, mielestäni se edustaa lähestulkoon parasta televisiotason osaamista, jota Suomesta siihen aikaan löytyi. Jos haluatte saada makua siitä huonommasta päästä, katsokaa alkuperäistä suomeksi dubattua Digimonia - löytyy netistä hakusanalla ”Agapio Racing Team”. Tämän elokuvan dubeissa on yksi ikävä särö, joka häiritsi omaa katselukokemustani jo silloin aikoinaan: Mewtwolla on eri näyttelijä kuin ensimmäisessä osassa. Pieni ja mitätön detalji, mutta häiritsee itseäni aivan mielettömästi.

Loppujen lopuksi tuntuu, että Mewtwon vähäinenkin tarina tuli jo kerrotuksi ensimmäisessä osassa, eikä jatko-osa pysty kuin hädin tuskin kannattelemaan kokonaista tunnin kestoaan muutoin kuin unohtamalla vähäisenkin inhimillisen logiikan rippeineen. Omasta mielestäni tämä on jotakuinkin samaa tasoa sen sarjan kanssa, eli käytännössä kyse on pelkästä mainoksesta kaikille oheistuotteille ja peleille. Normaalisti ehkä antaisin tälle puolitoista tähteä hyvästä yrityksestä, mutta pienen nostalgiankipinän ja Mewtwon vuoksi ei raaski antaa kahta vähempää. Ei tämä nyt NIIN huono loppujen lopuksi ole. Haluatteko huonoa? Katsokaa Norm of the North.

 Pocket Monsters: Mewtwo! Ware wa Koko ni Ari: MEWTWO SAGA, 2000 Japani
Tuotanto: Makiko Iwata, Takemoto Mori, Takayuki Yanagisawa
Ohjaus: Masamitsu Hidaka, Kunihiko Yuyama
Käsikirjoitus: Hideko Sonoda, Takeshi Shudo
Näyttelijät: Sari Ann Moilanen, Pauli  Virta, Kiti Kokkonen, Juho Paananen, Pasi Ruohonen

Norm of the North (2016)

Tuntuuko teistä koskaan, että valikoisitte elokuvia kuin rusinoita pullista? Itselleni tuli juurikin tällainen olo seuratessani erästä netin keskustelua viime vuoden huonoimmista elokuvista. Omasta mielestäni viime vuoden epäonnistuneinta elokuvataidetta edustaa tai ainakin vielä hetki sitten edusti Disneyn Rogue One, joka hädin tuskin toimii elokuvana ja jossa parasta on lähinnä, ettei siinä ole Jar Jar Binksiä tai Mikki Hiirtä. Todellisuudessa tuo on kuitenkin vielä ihan hyvä elokuva - kaikkein onnettomimpia teoksia ei ole edes näytetty Suomessa! Norm of the North on yksi tällaisista yksilöistä. Miten huono se on, te kysytte? Noh, sen on tuottanut sama tiimi, jonka tunnetuimpia luomuksia ovat Alphan ja Omega jatko-osat, sen on käsikirjoittanut näytellyn Scooby Doon jatko-osien kynäilijät ja sen pääosassa on Rob Schneider. Niin huono.

Aloitettakoon arvostelu elokuvan hyvistä tai tässä tapauksessa suhteellisesti hyvistä puolista, eli animaatiosta. Norm of the Northin animaatio on täyttä kuraa jo ensimmäisistä kuvista lähtien. Voi taivas, kun tietäisitte miten huonoa se on! Alkuperäinen vuonna 1995 julkaistu Toy Story näyttää paremmalta ja uskottavammalta kuin Norm of the North. Sega Saturnin tai Playstationin grafiikkapiireillä saisi aikaiseksi terävämpää ja sulavampaa animaatiota kuin mitä tässä nähdään. Oma suosikkini kaikista animaation virheistä on kohtaus, jossa Norm kävelee, mutta maisema pysyy paikallaan. Aagh! Nyt liikutaan jo hyvin lähellä Foodfight!in kökkötasoa, muttei sentään ehkä ihan yhtä syvällä. Kuitenkin ottaen huomioon, että tämä elokuva on tehty vuonna 2015 ja nykyajan tekniikalla ja osaamisella, tämä on aivan luokaton esitys. Suhteessa kaikkeen muuhun tämän elokuvan sisältöön, animaatio on vielä sangen siedettävää tasoa.

Elokuvan tarinan yleisestä sekavuudesta ja järjettömyydestä johtuen sitä on oikeasti vaikea referoida selkeästi, mutta yritetään. Elokuvan päähenkilö on Norm, pohjoisnavalla asuva metsästystaidoton tanssiva ja twerkkaava jääkarhu, joka osaa puhua ihmisten kanssa. Normin isoisä sattuu olemaan pohjoisnavan kuningas ja myös Normista tulee vielä joskus kuningas, mutta kuninkaan pitää osata metsästää. Paha korporaatio aikoo rakentaa taloja pohjoisnavalle, mitä tarkoitusta varten se tarvitsee mainoskasvokseen jääkarhua näyttelevää heeboa. Norm ei halua taloja pohjoisnavalle ja päättää siksi karata ihmisten maailmaan ja näytellä korporaation mainoksessa. Sitten paljastuu, että korporaatio onkin kaapannut Normin isoisän. Korporaatiolla on sihteerinä Vera-niminen naikkonen, jonka tytärtä pahan korporaation paha pomo on luvannut auttaa saamaan paikan hyvästä koulusta kunhan taloprojekti etenee. Veran tytär taas kokee, ettei kiireisen äidin kanssa ole tarpeeksi yhteistä aikaa. Vera itse on sitä mieltä, että pohjoisnavan asuttaminen on ikävää.

Norm of the Northin tarina on pohjimmiltaan niin tyhmä, että se saa Theodore Rexinkin näyttämään hyvältä - ja tämä on kuulkaas paljon sanottu. Lähes kaikki tämän elokuvan juonesta ja hahmoista koostuu jo aivan ensimmäisistä kohtauksista lähtien lähinnä muista elokuvista varastetuista aineksista; eräs kriitikko totesi mielestäni osuvasti, että jos Norm of the North nimettäisiin pelkästään sen pöllimien ideoiden perusteella, sen uudeksi nimeksi tulisi ”Happy Minions of Madagascar’s Ice Age”. Koko elokuvassa ei oikeasti ole mitään omaperäistä tai uutta. Ei riitä, että elokuva on äärimmäisen tyhmä, sekava ja järjetön, mutta tuntuu myös hämmästyttävän kliseiseltä ja alusta asti ennalta arvattavalta.

Viimeistään ensimmäisen puolentunnin jälkeen koko juttu viimeistään hajoaa ja varsinaisesta tarinasta häviää se vähäinenkin punainen lanka täydellisesti. Katsojaparan pähkäiltäväksi jää loppuelokuvan ajaksi, oliko tässä nyt oikeasti kyse Normin metsästys- vai twerkkaustaidoista, ilmastonmuutoksesta, antikapitalismista, kaapatusta isoisästä, Norm tulevasta kuninkuudesta, Veran ja tyttären suhteesta vai mistä? Elokuva yrittää heittää näitä kaikkia vain jotenkuten sekaisin ilman kummempaa fokusta ja loppujen lopuksi koko touhussa ei oikeasti tunnu olevan kyse yhtään mistään. Norm of the Northilla on mittaa melkein puolitoista tuntia, eikä se oikeasti kerro koko kestonsa aikana yhtään mistään.

Lähes ensimmäinen asia, joka tässä häiritsee jo aivan ensimmäisestä kuvasta lähtien, on kammottava design; jokainen kerta kun yksi niistä hirveistä murmeleista tai hylkeistä hymyili kameralle, tunsin lähinnä puistatusta ja pahaa oloa. Norm itse näyttää lähinnä karvaiselta palikalta ja ihmiset ällöttäviltä muovinukeilta. Pahan korporaation paha pomo on tällä saralla kaikista pahin tapaus. Hahmo toi lähinnä mieleen jonkun spagettijalkaisen Phil Collinsin ja hipin sekoitukselta näyttävän hipsterimenninkäisen, joka kaiken lisäksi on vielä suunniteltu elokuvan ärsyttävimmäksi ja vihattavimmaksi hahmoksi, mikä taitaakin olla ainut asia, jossa tekijät ovat oikeasti onnistuneet. Tarvitseeko edes erikseen kommentoida elokuvan dubbauksia tai soundtrackia? Kumpikin ovat hirveitä. Se siitä.

On mahdotonta täysin tyhjentävästi selittää, miten järjetön ja täynnä virheitä tämä elokuva oikeasti on. Itseäni ensinkin ihmetytti, miksi kukaan oikeasti haluaisi muuttaa asumaan maailman selän taakse pohjoisnavalle, aurinkopaneeleilla varustettuun taloon. Samoin jaksaa ihmetyttää miksi eläimillä on tässä iphonet, miksi pohjoisnavalla on poroja ja miksi yksikään ihminen ei loppujen lopuksi ole yllättynyt kaupungilla juoksentelevasta puhuvasta jääkarhusta. Entä miksi isoisäänsä pelastamaan lähtenyt Norm päättääkin yhtäkkiä jättää isoisänsä homehtumaan häkkiin tai miksi pohjoisnavalle suuntautuvaa ihmistulvaa vastustava Norm ylipäänsä haluaa näytellä mainoksessa, jonka ainut tarkoitus on nimenomaan houkutella ihmisiä pohjoisnavalle? Entä miksi Norm ylipäänsä osaa puhua ihmisten kanssa? Koko jutussa ei ole pienintäkään järjenhiven.

Puhutaanpa sitten elokuvan huumorista. Oi kyllä, tässä on kuulkaas sitäkin ja se on niin luokatonta tavaraa, että se saa Adam Sandlerin pahimmat tuotoksetkin vaikuttamaan todella hauskalta ja älykkäältä huumorilta. Normilla on elokuvassa kätyreinään joukko murmeleita, joiden ainut tehtävä on a) piereskellä, b) oksentaa c) pissata. Norm itse heittelee kulahtaneita sanaleikkejä ja sattumanvaraisia homovitsejä. Pahin kohtaus koko elokuvassa on mielestäni se, kun Norm murmeleineen astuu sisään korporaation päärakennukseen ja murmelit ensitöikseen pissaavat lähimpään akvaarioon. Tämä pissakohtaus yksistään kestää enemmän kuin puoli minuuttia ja samantasoista settiä nähdään läpi elokuvan. Tämän on oltava tuskallisin yksittäinen vitsi ja kammottavin yksittäinen komedia, jota olen koskaan päässyt todistamaan. Voi hyvä luoja, piti tämäkin päästä näkemään.

Hauskinta koko elokuvassa on mielestäni sen uunituore bluray-julkaisu, jossa on vähintään yhtä vähän järkeä kuin itse elokuvassa. Siis oikeasti, kuka haluaa nähdä kammottavan, päänsärkyä ja silmissä lähinnä kipua aiheuttavan animaation vielä teräväpiirtona? Koko julkaisusta ei löydy edes perinteistä mukana tulevaa making of -dokkaria tai kommentaaria, jossa tekijät ylpeänä ja omalla nimellään kertovat mietteitään elokuvan teosta ja avaavat sen kohtausten taustoja, mistä voidaan kai päätellä heidän itsekin ymmärtäneen mitä tulikaan tehdyksi. Niiden sijaan lisukkeiksi on saatu karaokeversio yhdestä elokuvan kammottavimmista kappaleista ja tietokilpailu, jonka kysymykset ovat luokkaa ”Mitä lehmä sanoo?”. Riippumatta vastauksista katsojaparka saa aina palkinnoksi elokuvan koomisten sivuhahmojen parhaat palat, eli suunnilleen kaikki murmelien pissa-, kakka-, piereskely- ja oksennuskohtaukset. Kuinkas muuten.

Norm of the North on aivan käsittämättömän huono elokuva ja yksi huonoimmista pitkistä animaatioelokuvista joita on kuuna päivänä menty tekemään, helposti viime vuoden ja kaikkien aikojen huonoimpien elokuvien joukkoon kuuluva ”mestariteos”, jonka täydelliseen kuvailuun ei edes sanat riitä suomenkielessä. Omituista kyllä, tämä sai kuulemma aikoinaan huomattavasti laajemman ensi-illan kuin esim. omasta mielestäni saman vuoden parhaimmistoon kuuluva Charlie Kaufmanin Anomalisa. Elokuva itsessään ei ehkä vie absoluuttisesti maailman huonoimman elokuvan titteliä, mutta kammottava bluray-julkaisu on varmasti huonoin, jota koskaan on kauppojen hyllyille asti päästetty. Voi sitä onnetonta, joka tämän vielä saa synttäri- tai joululahjaksi!

Arvio: 0.5/5

NORM OF THE NORTH, 2016 USA, Intia
Tuotanto: Mike Young, Liz Young, Steven Rosen, Ken Matsumoto, Nicolas Atlan
Ohjaus: Trevor Wall
Käsikirjoitus: Daniel Altiere, Malcolm T. Goldman, Steven Altiere
Näyttelijät: Bill Nighy, Colm Meaney, Heather Graham, Ken Jeong, Loretta Devine, Rob Schneider

Persistence of Vision (2012)

Keskellä Ken Harris ja Art Babbit. Äärimmäisen oikealla Richard Williams.

Richard Williams on yksi suurimmista elävistä animaattoreista, koko uhanalaisen taiteenlajin legenda ja kolminkertainen Oscar-voittaja; vuoden 2016 gaalassa oli jo neljäskin pysti lähellä. Jokin aika sitten tulin hankkineeksi mestarin kirjoittaman animaation perusoppikirjan nimeltä Animator’s Survival Kit, jossa Williams kuvaa aivan alkeista lähtien animaatioelokuvan tuotantoa ja erilaisia perustekniikoita sekä kertoilee siinä sivussa värikkäitä tarinoita ja kaskuja yli puoli vuosisataa kestäneen uransa varrelta. Jos haluatte tietää tarkemmin animaatioiden teknisestä puolesta, lukekaa tämä kirja. Kirjan lukemisen jatkeeksi seuraava askel on luonnollisesti katsoa tämä Richard Williamsin kunnianhimoisimman ja suuruudenhulluimman produktion, The Thief and the Cobblerin tarinan kertova dokumentti.

The Thief and the Cobblerin tarina alkaa niinkin kaukaa kuin vuodesta 1964. Richard Williams oli palkattu kuvittamaan persialaisia moraliteetteja kertovaa kirjaa, kun miehen mielen valtasi ajatus tehdä tarinoiden ja hahmojen pohjalta kokonainen elokuva, eikä vähempää kuin kokonainen mestariteos. Erinäisten vaiheiden ja pakollisten muutosten jälkeen alkoi hahmottua yksinkertainen Tuhannen ja yhden yön tarinoiden maisemiin sijoittuva tarina räätälistä, varkaasta, prinsessasta ja klimaattisesta eeppisestä sodasta. Animaattoreiksi elokuvaan palkattiin alan kovia konkareita, joista nimekkäimpiä taitavat olla Looney Tunes -mies Ken Harris, jota myös pidetään yhtenä kaikkien aikojen lahjakkaimmista alallaan sekä entinen Disneyn ja UPAn huippuanimaattori Art Babbitt, joka elokuvanteon aikaan oli jo päälle kahdeksankymppinen. Teknisesti elokuvan piti olla animaatiolle samaa, mitä Abel Gancen Napoleon on mykälle elokuvalle; äärimmilleen hiottua teknistä sarjatulitusta, massiivisia joukkokohtauksia ja mahdollisimman hiottua sulavaa animaatiota, eli suunnilleen parasta ja timanttisinta settiä, jota maailmassa on vain koskaan mahdollista tuottaa.

Normaalisti animaatioiden tekeminen käsin on niin kallista ja aikaa vievää, että alan standardiksi on muodostunut 12 kuvaa sekuntia kohti. Saadakseen elokuvan näyttämään mahdollisimman sulavalta, animaattorit käyttivät 20-24 kuvaa yhtä sekuntia kohti. Williamsin päätös tarkoitti tuotantokustannusten sekä tuotantoajan kasvamista moninkertaisiksi - välillä animaattorit vitsailivat, josko elokuva olisi oikeasti valmis vielä 2000-luvullakaan. Williams itse vertasi elokuvaansa Sikstuksen kappelin kattofreskojen maalaamiseen. Mielenkiintoisena käänteenä Richard Williams tiimeineen rahoitti elokuvansa pitkälti tekemällä erilaisia pienempiä projekteja, kuten mainoksia, lyhytelokuvia ja elokuvan Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?. Käytännössä siis kaikki, mitä Richard Williams on tuottanut vuosien 1964 ja 1992 välillä on ollut pelkkää sivutoimista työtä sen suurimman ja kauneimman rahoittamiseksi.

Persistence of Vision kertoo tämän tarinan sekoittamalla vanhaa uutiskuvaa ja elokuvan parissa työskennelleiden haastatteluja. Richard Williamsin hahmo välittyy katsojalle vain vuosikymmeniä vanhoissa haastatteluissa ja uutispätkissä, joissa onnellinen ja yltiöoptimistinen mies kertoo unelmastaan ja tekeillä olevasta mestariteoksestaan. Richard Williams on edelleen hyvissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta unelman lopullinen tuhoutuminen oli hänelle niin raskas ja nöyryyttävä kokemus, ettei mies suostu puhumaan asiasta vielä vuosikymmenien jälkeenkään. Toisin kuin esimerkiksi Alejandro Jodorowskyn Dyynin tapauksessa, Richard Williamsin mestariteos oli jo melkein, noin 90% valmis kun taiteilijan pahin mahdollinen painajainen alkoi. Erinäisten synkkien käänteiden jälkeen suuranimaattorin uran kruunaavaksi mestariteokseksi kaavailtu spektaakkeli päätyi markkinoille ulkopuolisen tahon läpikotaisin tärvelemänä versiona muropaketin ilmaisena kylkiäisenä, vieläpä alkuperäisen ohjaajan nimellä.

Tähän päivään mennessä The Thief and the Cobbler on yksi pisimpään tuotannossa olleista elokuvista, eikä se virallisesti tullut koskaan valmiiksi vaikka siitä versio jos toinenkin on julkaistu. Ehkä lähimmäksi ohjaajan alkuperäistä näkemystä on päässyt mainio entistetty versio nimeltään The Thief and the Cobbler: The Recobbled Cut, jossa keskeneräistä filmiä on remasteroitu ja puuttuvia kohtauksia täydennetty still-kuvilla ja luonnoksilla. Itse olen nähnyt myös alkuperäisen keskeneräisen kopion ja nämä kaksi ovat lähes identtiset. Mutta niistä arvostelu erikseen.

Persistence of Vision on kiinnostava ja hyvin tehty dokumentti elokuvahistorian merkillisimmistä ja kunnianhimoisimmista suunnitelmista, mielipuoliset mittasuhteet saaneesta unelmasta ja siitä, miten lähellä se oli toteutumistaan ennen totaalista katastrofia ja idean isän täydellistä nöyryytystä. Rehellisesti sanottuna en jaksa uskoa, että tämä dokumentti tai itse elokuva jaksaa oikeasti kiinnostaa muita kuin animaattoreita tai itseni kaltaisia animaation hc-harrastajia, mutta minkä dokumentti meikäläiselle tekee, se tekee sen pahuksen hyvin. Tosin, kun dokkarin kohderyhmänä on animaation alaan ja tekniikkaan perehtynyt yleisö, olisi suonut ohjaajan kertovan syvemmin myös elokuvan virtuoosimaisesta teknisestä animaatiosta, mutta nyt kokonaisuus jää pelkäksi kiinnostavaksi, mutta samalla välttämättömäksi informaatiopalaksi jos meinaa itse elokuvaa lähteä tarkastamaan. Lukekaa se kirja.

PERSISTENCE OF VISION, 2012 Kanada, Iso-Britannia, USA

Tuotanto: Kevin Schreck

Ohjaus: Kevin Schreck

Persepolis (2007)

Yhdysvaltain elokuva-akatemia julkisti kuluneena tiistaina tämänvuotiset Oscar-ehdokkaat. En normaalisti seuraa näitä ehdokkuuksia kovinkaan tarkkaan, mutta tällä kertaa olin utelias näkemään miten omasta mielestäni viime vuoden paras elokuva, Makoto Shinkain Your Name tulisi selviytymään. Vaikka moni muu suosikeistani ehdokkuuksia keräsikin, jäi mielestäni vuoden paras animaatio pettymyksekseni täysin ilman ainuttakaan ehdokkuutta. Pettymys akatemian puusilmien valintoihin toi mieleeni senkin kerran kun Persepolis hävisi yllättäen parhaan animaation Oscarin Disneyn Ratatouillelle. Ai mikä ihme on Persepolis? No, sehän on se Marjane Satrapin samannimisen klassisen sarjakuvaromaanin pohjalta tehty omaelämänkerrallinen elokuva ja mielestäni yksi 2000-luvun parhaista pitkistä animaatioelokuvista. Ratatouille, my ass.

Marjane Satrapi (Chiara Mastroianni) syntyi vauraaseen persialaiseen älykköperheeseen itsevaltias Shaahi Mohammad Reza Pahlavin aikaan 60-luvun lopulla. Hänen ollessaan 10-vuotias puhkesi vallankumous ja Persiassa valtaan nousi ääri-islamistinen hallinto, minkä seurauksena maa vajosi täydelliseen teokratiaan ja totalitarismiin. Irakin Saddam Hussein käytti maan sekaannusta hyväkseen ja maiden välille syttyi äärimmäisen verinen ja pitkä sota. Perhe päättää lähettää vapaamielisen Marjanen turvaan Eurooppaan, mutta lopulta kohtalo päätti toisin.

Persepolis ei todellakaan ole mikään kliininen Disney-leffa, jossa tylsistynyt prinsessa laulaa huonekalujen ja eläinten kanssa elämän tylsyydestä ja jossa lopulta ystävyys ja rakkaus voittaa. Ehei, Persepolis on enemmänkin aikuiseen makuun suunnattu draama ilman yksiselitteisen onnellista loppua tai edes yksiselitteistä sankaria. Tärkeässä osassa tarinaa on paitsi Marjanen ja hänen perheensä elämä, myös Iranin poliittiset kuviot ja lähihistoria. Toisin sanoen, jos kumpikaan ei kiinnosta, menettää tämän elokuvan suhteen paljon.

Mitään ruusuilla tanssimista ei Marjanen elämäntarina todellakaan ole. Totalitaristisessa Iranissa hengenlähtö ja pahoinpitelyrangaistukset ovat käytännössä aina riski militanttien partioidessa katuja ja ratsatessa taloja laittomien bileiden, hevimusiikin ja alkoholin varalta. Vastaavasti Euroopassa häntä odottavat päihteet, juurettomuus ja kodittomuus. Eräässä vaiheessa hän masentuu ja yrittää jopa itsemurhaa. Synkkään kuvastoon nähden elokuvassa on kuitenkin myös ihmeellisen paljon velmua huumoria – jopa heti itsemurhayrityksen jälkeen. Marjane ei selvästi murehdi omaa kohtaloaan tai ryve itsesäälissä, vaan käsittelee vakaviakin aiheita pilke silmäkulmassa.

Persepoliksen animaatio ja visuaalinen tyyli on suoraan kopioitu alkuperäisestä sarjakuvasta, mikä on mielestäni vain hyvä asia. Se ei edes yritä kilpailla minkään Disneyn kanssa värikkäällä visuaalisella ilmeellä vaan tyytyy lähinnä olemaan simppeli ja mustavalkoinen, oikeasti käsinpiirretyn näköinen. Elokuvan ja sarjakuvan mustavalkoisuutta Marjane Satrapi on perustellut halullaan poistaa hahmoilta ulkoiset ihonväriin ja etnisyyteen viittaavat merkit korostaakseen, miten tarinan tapahtumat voisivat sijoittua mihin hyvänsä ja sattua kelle tahansa.

Yksi asia, josta erityisen paljon pidän tässä elokuvassa, ovat sen kaunistelemattomat ja realistisen monipuoliset hahmot, joista etenkin Marjane itse on luonnollisesti kaikkein samaistuttavin. Toinen tärkeä hahmo on isoäiti, joka on Marjanen tärkeä omantunnon ääni pitkin elokuvaa. Pienissä sivuosissa nähdään myös Jumala ja Karl Marx. Harmittavasti elokuvassa ei juurikaan nähdä tai opita tuntemaan Marjanen puolisoa. Eräässä kohtaa hän siis menee naimisiin opiskelijatoverinsa kanssa ja käytännössä heti seuraavassa kohtauksessa he eroavat. Sarjakuvassa avioliitosta ja hahmojen suhteesta oli huomattavasti pitempi pätkä, jonka olisi mielestäni saanut ottaa mukaan myös elokuvaan tai jättää se vähäkin kokonaan pois.

Henkilökohtaisesti pidän erittäin paljon Persepoliksen sarjakuvaversiosta, mutta useamman katselukerran jälkeen alan vain entistä enemmän kallistua elokuvan paremmuuden kannalle. Kumpikin ovat erittäin hienoja teoksia, mutta elokuvaa varten kaikenlaisia pikkurönsyjä ja turhia yksityiskohtia on karsittu juuri omaan mieleeni sopivasti ja kokonaisuus tuntuu huomattavasti sarjakuvaa tiiviimmältä. Jos tekijät olisivat malttaneet vielä kertoa syvällisemmin Marjanen avioliitosta, kasassa voisi olla lähes täydellinen paketti. Näinkin kyseessä on mielestäni viiden tähden elämys.

Arvio: 5/5

PERSEPOLIS, 2007 Ranska

Tuotanto: Xavier Rigault, Marc-Antoine Robert, Kathleen Kennedy

Ohjaus: Marjane Satrapi, Vincent Paronnaud

Käsikirjoitus: Marjane Satrapi, Vincent Paronnaud

Näyttelijät: Chiara Mastroianni, Gabriele Lopes, Simon Abkarian, Francois Jerosme, Danielle Darrieux

Star Trek Beyond (2016)

Joudun häpeäkseni tunnustamaan, etten pitkällisestä scifi-harrastuksestani huolimatta ole ikinä katsonut ainuttakaan Star Trek -elokuvaa tai televisiosarjaa. Tiedän, olen säälittävä. Yksi kaverini aikoinaan hurahti niihin ja olen sitä kautta kyllä kuullut kaiken mahdollisen, jota näistä vain tarvitsee ikinä tietää. Kyseessähän on se Gene Roddenberryn luoma eettisiä ja filosofisia teemoja pyörittelevä ajattelevan miehen älykkäämpi scifi-franchise, joka aloitti campina, mutta kasvoi vuosien kuluessa valtavaksi ilmiöksi siitäkin huolimatta, että sitä pidettiin alkujaan mediamogulien keskuudessa aivan liian älykkäänä konseptina tyhmille massoille. Star Trek Beyond on uuden vuosituhannen tällä puolen alkaneen tuoreimman rebootin kolmas inkarnaatio ja sen ohjaajana hääräävä Justin Lin on ennen tätä pätevöitynyt lähinnä inhoamani Fast and Furious -sarjan vakio-ohjaajana. Fascinating.

Star Trek Beyondin tarina alkaa kapteeni Kirkin (Chris Pine) hieroessa diplomatiaa tuntemattomalla planeetalla ja höpistessä hallussaan olevasta muinaisesta artefaktista, jolla pystyy käynnistämään muinaisen tuhoaseen. Seuraavaksi Enterprise lähtee pelastustehtäviin lähiavaruuden käymättömille korpimaille ja kuvioon astuu pahis nimeltä Krall (Idris Elba), joka luonnollisesti haluaa sen aiemmin mainitun artefaktin itselleen. Enterprise tuhoutuu ja sen miehistö ajautuu hajalleen läheiselle planeetalle. Tämän enempää juonesta ei sitten kannatakaan paljastaa. On meinaan loppuun asti niin ennustettavaa kamaa, että koko jutun spoilaa helposti pelkästään alkuasetelman selittämällä.

Jos sattui odottamaan edes etäisesti alkuperäisen sarjan kaltaista suurten linjojen ja filosofioiden ympärillä pyörivää kovaa scifiä, joutuu pahasti pettymään jo aivan elokuvan alkumetreillä. Star Trek Beyondissa ei nimittäin ole mitään edellisistä vaan se on pohjimmiltaan äärimmäisen geneerinen teiniyleisölle suunnattu popcorn-toimintapieru vailla pienintäkään järjen hiventä. Elokuva on niin geneerinen toimintapätkä, että suunnilleen koko sen tarina, kaikki sen hahmot ja jopa dialogi on täysin ennustettavissa jo aivan ensimmäisistä kohtauksista lähtien. Jo siitä asti kun Kirk puhuu artefaktistaan, on päivän selvää, että pian tulee pahis sen hamuamaan isoa asettaan varten. Sitten loppuelokuva onkin lähes tauotonta ryminää, cgi-tehosteita ja räjähdyksiä kuin jossain Michael Bayn tuotoksissa.

En luonnollisesti katsonut tätä elokuvaa minään suurena Star Trek -eksperttinä vaan lähinnä aloittelevana noobina, eikä tarinan hahmokatras nimiä ja joitain persoonallisuuksia lukuun ottamatta ollut itselleni kovinkaan tuttu. Luonnollisesti elokuva ei tee mitään esitelläkseen hahmoja tai syventääkseen näiden persoonallisuuksia, vaan keskivertokatsoja erottaa kunkin hahmon toisistaan lähinnä erilaisilla aksenteilla. Mistä tulikin mieleeni: Olettekos huomanneet, miten alkuperäisessä Star Warsissa Carrie Fisher puhuu feikillä brittiaksentilla? Syy tähän on kuulemma se, että moni natiivi kokee usean erilaisen aksentin sekaisin kuulemisen erittäin häiritsevänä ja Fisher oli monissa kohtauksissa ainut ei-brittinäyttelijä. Juttu tuli mieleen, kun tässä elokuvassa joutui parhaimmillaan kuuntelemaan sekaisin ainakin 5-6 erilaista voimakasta feikkiaksenttia ja se alkoi oikeasti jo näin ei-natiiviakin nyppimään pahasti. Jos hahmoilla olisi edes ripaus oikeaa persoonallisuutta, ei tällaista pelleilyä todennäköisesti tarvittaisi.

Elokuvan pahis on täydellinen vitsi, kuin suoraan jostain pahimpien elokuvakliseiden kokoelmasta. Krall on paha mies, joka nyt vain tekee pahoja asioita, koska on paha. Lisäksi Krall on hullu ja haluaa kostoa. Lisäksi tosi pahalla Krallilla on tosi paha ase. Kuinkahan monessa toimintaelokuvassa sanotaan vaikka viimeisen kymmenen vuoden aikana tämäkin hahmo on oikeasti jo nähty. Star Trek Beyondin pahis on oikeasti niin suuri klisee, että suunnilleen kaikki mitä hahmo tekee tai päästää suustaan tuntuu äärimmäisen puhki kulutetulta ja vaivaannuttavan ennalta arvattavalta. Kuvitelkaa mielessänne mitä tahansa actionpahiksen kliseerepliikkiä ja se löytyy varmuudella tästä elokuvasta. Esimerkiksi tämä: Kun pahis on kaapannut hyviksiä ja yksi hyvis toteaa Kirkin tulevan pelastamaan, pahis vastaa: ”Yes. I’m counting on it.” Voiko tuon kliseisemmäksi enää edes päästä?

Voisin kirjoittaa vaikka pienen romaanin kaikista tämän elokuvan tyhmyyksistä ja juonen aukoista, mutta oikeasti en edes jaksanut kiinnostua siitä sen vertaa, että olisin innostunut seuraamaan sitä niin tarkkaan, vaan viimeistään puolessavälissä kaivoin jo paljon kiinnostavamman kirjan taskustani ja seurasin elokuvaa loppuajan lähinnä sivusilmällä. Viimeisen 10-15 minuutin kohdalla laskin jälleen kirjan käsistäni ja totesin, ettei kuluneen kolmen vartin aikana ole juonessa tapahtunut käytännössä mitään edistystä vaan kaikki on ollut pelkkää jatkuvaa jurnutusta ja pauketta vailla järjen häivää. Yksi aivan erityinen kohtaus mieleeni kuitenkin kaiken latteuden keskeltä jäi, ei niinkään positiivisessa mielessä vaan nimenomaan aivot nyrjäyttävän poikkeuksellisella järjettömyydellään. Tarkoitan tietysti kohtausta, jossa Trekkiläiset tuhoavat ”avaruusmehiläisiä” soittamalla Beastie Boysia. Toistan: Star Trekissä tuhotaan ”avaruusmehiläisiä” soittamalla rock-musiikkia. Avaruudessa. Tyhjiössä. Rock-musiikkia. Tyhjiössä. Elokuvan nimi on Star Trek ja siinä tuhotaan avaruusmehiläisiä soittamalla rock-musiikkia avaruudessa. Voi hyvä tavaton nyt taas!

Myönnetään. Star Trek Beyond on visuaalisesti varsin kivaa katseltavaa ja jos ei elokuvaltaan kaipaa yhtään minkäänlaista sisältöä, tämä voi olla ehkä parasta keskivertoviihdettä, jota rahalla saa. Mutta kun elokuva on nimeltään Star Trek, on lupa odottaa jotain aivan muuta kuin uutta jotain tyhjäpäistä ryminäleffaa. Jos elokuva olisi alunperinkin ollut vain joku uusi Marvel-rymistely, ei tämä pistäisi ollenkaan niin paljoa vihaksi kuin älykkäämmän scifin lipunkantajana tunnetun franchisen nimen tahraaminen tällaisella aivottomalla tusinaräimeellä. Alkuperäisen jatkumon huonoimmatkin elokuvat ovat varmasti älykkäämpää ja henkevämpää katseltavaa kuin tämä aidon tavaran nimellä ratsastava degeneroitunut massoja kosiskeleva epäsikiö. Ei jatkoon.

Arvio: 1.5/5

STAR TREK BEYOND, 2016 USA

Tuotanto: J.J Abrams, Roberto Orci, Justin Lin, Lindsey Weber

Ohjaus: Justin Lin

Käsikirjoitus: Simon Pegg, Doug Jung

Näyttelijät: Idris Elba, Chris Pine, Karl Urban, Simon Pegg, Zachary Quinto, Zoe Zaldana.

Isäni Toni Erdmann (2016)

Aina ei mene putkeen leffafriikilläkään. Sitä tuli joulun ja uudenvuoden välillä metsästettyä kaikenlaista arvosteltavaa siihen tahtiin, että jäi kokonaan huomaamatta, että yksi vuoden kehutuimmista elokuvista sai meilläkin ensi-iltansa 16. päivä joulukuuta. Saksalainen Isäni Toni Erdmann on saanut kriitikoilta huikean vastaanoton likimain kaikkialla, missä se on ilmestynyt, se valittiin jo vuoden parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi ja se pääsi jopa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Ennen varsinaista arvosteluani haluan kiittää sitä tykkiläistä, joka minulle tämän vinkkasi vielä näin viime hetkellä. Kiitos sinulle; tiedät itse, kuka olet.

Toni Erdmannin tarina kertoo eläköityneestä musiikinopettaja Winfriedistä ja tämän tyttärestä Ineksestä. Winfried on spontaani luonnonlapsi ja erilaisiin käytännön piloihin ja kepposiin erikoistunut jokamies, joka päättää koiransa kuoleman jälkeen matkustaa Romaniaan kylmäkiskoisena bisnesnaisena tunnetun tyttärensä luokse juhlistamaan tämän syntymäpäivää. Paikan päällä ukko omaksuu humoristisen turhapuromaisen alteregonsa Toni Erdmannin roolin ja päättää omalta osaltaan tuoda huumoria tyttärensä ankeaan elämään. Lopputuloksena saadaan jos jonkinlaisia absurdeja käänteitä ja yllättävänkin syvällistä ihmissuhdedraamaa.

Heti alkuun täytyy muistuttaa, ettei tämä ole mitään valmiiksi pureksittua Hollywood-komediaa eikä elokuva edes yritä selittää itseään auki saati sitten naurattaa tai olla edes vitsikäs. Itse asiassa koko elokuva on erittäin vähäeleinen ja varsin pienehköllä budjetilla tehty, eikä siinä oikeastaan tapahdu mitään sellaista mitä ei todellisessakaan elämässä voisi tapahtua. Omasta mielestäni tämä on nimenomaan elokuvan vahvuus, joka paitsi tuo elokuvaan huomattavasti syvyyttä, myös auttaa pääsemään koko juttuun helpommin sisälle. Itseni se imaisi mukaan täydellisesti jo ensimmäisestä kohtauksesta lähtien ja piti otteessaan koko kolmituntisen.

Jos Isäni Toni Erdmannia johonkin elokuvaan lähtisi vertailemaan, niin ehkä Paul Verhoevenin Elleen, jonka tavoin tämäkin on erittäin hidastempoinen ja kuivaa, lähes eleetöntä huumoria ja paljasta pintaa aika ajoin laukova pienen budjetin euroelokuva. Toni Erdmannin tarina on vain huomattavasti positiivisempi kuin Verhoevenin elokuvassa. Ellen tavoin tämänkin elokuvan varsinainen päähenkilö on kylmä bisnesnainen, joka tekee parhaansa haastaakseen kyvykkyydessä miespuoliset kollegansa. Toni Erdmannin eräs teema isän ja tyttären suhteen sekä sukupolvien välisen kuilun lisäksi on sen päähenkilöiden viehtymys erilaisiin rooleihin, Winfried erilaisiin pellen sekä Ines uranaisen rooleihin. Aivan erityinen syy, miksi elokuva oli mielestäni niin kiinnostava, oli juurikin Winfriedin kaltaisen sympaattisen luonnonlapsen joutuminen totuttua täysin päinvastaiseen ympäristöön kylmien ja laskelmoivien porvareiden keskelle ja lopussa kylmäkiskoisen Ineksen vähitellen paljastumista spontaanin isänsä kaltaiseksi tyttäreksi. Hyvin rakenneltua vastakohtaisuuksia vilisevää perusasetelmaa on mielenkiintoista seurata, vaikkei siinä oikeastaan tapahtuisikaan yhtään mitään.

Yksi omista suosikkikohdistani elokuvassa on noin tunnin kohdalla, kun tarina siirtyy joksikin aikaa kuvaamaan Inestä ja hänen bisneksiään. Jossain vaiheessa isä alkaa yhä uudelleen ilmestyä tyttären elämään ja saattamaan tämän yhä nolompiin tilanteisiin. Hetken verran elokuva toimii jännärinä katsojan vain odotellessa yhä uudelleen Toni Erdmannin ilmestymistä munaamaan Ineksen bisnekset ja ihmissuhteet. Koko elokuva on varsinaista tunteiden vuoristorataa myötähäpeästä äänekkääseen hekotukseen ja synkeähkömmästä draamasta jopa melko iloisiin kohtauksiin. Hetkittäin Ineksen kasvoilta näkee selvästi, miten nainen häpeää isänsä kohellusta, mutta kaikesta huolimatta isän ja tyttären välillä on tiivis tunneside. Lopussa jopa hiukan itsekin liikutuin. Tarkkaavainen katsoja voi löytää tästä viittauksia ainakin Vittorio De Sican Umberto D. - elämän vankiin ja Yasujiro Ozun Tokyo Storyyn.

Parasta koko elokuvassa on mielestäni sen hienot hahmot. Peter Simonischekin upeasti esittämä Winfried on uskomattoman sympaattinen, monipuolinen ja uskottava persoona, jonka asemaan on helppo asettua ja jota on helppoa ymmärtää. Vastaavasti Sandra Hüller tulkitsee konemaisen kylmän Ineksen roolin äärimmäisen uskottavasti ja etenkin loppupuolen alastonkohtauksissa yllättävänkin rennolla otteella. Vaikka kyseessä onkin komedia, eivät näyttelijät tunnu missään vaiheessa vetävän kieli poskessa tai vääntävän karikatyyriä itsestään vaan järjettömimmätkin repliikit lausutaan rauhallisen katu-uskottavuudella, jollaista nykypäivän vakavissakaan jenkkipörinöissä harvoin enää näkee. Parasta vielä on, etteivät nämä näyttelijät ole varsinaisesti kovinkaan tunnettuja täälläpäin eivätkä siksi ole leimautuneet muihin hahmoihin. Lisäksi oli hienoa huomata, että tarinan hahmot itse muistavat omaa aiempaa dialogiaan ja viittaavat omiin tai toistensa sanomisiin toistuvasti. Tällaista näkee yllättävänkin harvoin.

Kysymykseen siitä, onko Isäni Toni Erdmann yksiselitteisesti mestariteos vai ei, on todella vaikeaa antaa mitenkään tyhjentävää vastausta. En jaksa uskoa, että tällainen useimpiin valtavirtaelokuviin verrattuna vähäeleinen, kuivahuumorinen, vaikeammin avautuva ja muutenkin raskas elokuva jaksaa vedota kovinkaan moneen. Itseni se imi mukaansa välittömästi; erityisen paljon pidin sen tarinasta, hahmoista ja syvällisestä ihmissuhdekuvauksesta. Jos jonkun Andrei Tarkovskin laahaavat taide-elokuvat, Werner Herzogin minimalistiset draamat tai vaikka jo aiemmin mainittu Paul Verhoevenin Elle tuottaa mielihyvää, voi tämä elokuva jopa toimiakin. Jos erittäin hidas tempo, cgi-örkkien puuttuminen ja kaiken yleinen tulkinnanvaraisuus pelottaa, ei tästä varmaan paljoa viisaammaksi tule.

TONI ERDMANN, 2016 Saksa, Itävalta

Tuottaja: Maren Aden, Jonas Dornbach, Michael Merkt, Janine Jackowski

Ohjaus: Maren Aden

Käsikirjoitus: Maren Ade

Näyttelijät: Hadewych Minis, Ingrid Bisu, Lucy Russell, Michael Wittenborn, Peter Simonischek, Sandra Hüller, Thomas Loibl, Trystan Pütter, Victoria Cocias, Vlad Ivanov