Wing Commander Academy (1996)

Sarjan tekoaikaan pelisarjan viimeisin osa.

Olen varmaan jo aiemmin tehnyt tarpeeksi selväksi mielipiteeni koko siitä pahuksen yhdeksänkymmentäluvun post-apokalyptisen pimeyden ajan meiningistä. Siihen aikaan vanhoihin kirpparivaatteisiin pukeutunut, laman raunioista noussut köyhä kansa suunnilleen naposteli säteilyn mutatoimia rottia elääkseen, kouluun hiihdettiin yhdellä suksella kesät talvet ja bileissä joraattiin Jari Sillanpään ja Spice Girlsin tahtiin. Internettiä ei ollut ja Windows 95 edusti ihmiskunnan informaatioteknologian leikkaavinta terää. Se oli kamalaa!

Mutta oli ysärillä omat hyvätkin puolensa. Toinen oli luonnollisesti kukoistava, edelleen laadussa ja määrässä ennennäkemättömän kurko animaatiotarjonta sekä nälkävuosien pituinen liuta vieläkin lujaa tykittäviä videopelejä. Simpsonit, Batman the Animated Series, konsolisodat, Sega, Nintendo ja muu vastaava varmaan soittaa kelloja.

Yksi noista vanhan ajan tykeistä pelifranchiseista oli silloisen Origin Systemsin äärimmäisen kunnianhimoinen Wing Commander -sarja, joka yhdisteli niihin aikoihin ennennäkemättömällä tavalla näppärää avaruussimulaatiota Star Warsin ja Star Trekin tyyliseen pikkutarkasti suunniteltuun scifi-maailmaan. Myöhemmissä peleissä mukaan tuli vielä elokuvamainen käsikirjoitus ja koko joukko A-luokan näyttelijöiden, mm. Mark Hamillin, Paluu tulevaisuuteen -leffojen Biffin ja Malcolm McDowellin voimin vedettyä kunnon avaruusdraamaa. Jotain homman onnistumisesta varmaan kertoo, että vaikka viimeisimmän kunnollisen Wing Commander -pelin julkaisusta tulee pian kuluneeksi 20 vuotta, sarjan fandom on edelleen elossa ja voi hyvin.

Sarjan päähenkilöt vasemmalta oikealle: Blair, Archer ja Maniac.

Kun tuossa toissapäivänä huomasin, että on olemassa tällainenkin tuikituntematon Wing Commander -ysäripiirretty, en meinannyt pysyä enää housuissani vaan katsoin koko roskan läpi yhdessä yössä. Homma oli sikäli aika helppo, että tämä floppasi aikoinaan niin pahasti ettei tälle tehty ensimmäisen kolmentoista jakson jälkeen enää jatkoa. Alunperin tästä ilmeisesti suunniteltiinkin jotain astetta isompaa peleihin sidottua tarinaa, mutta homma meni syystä tai toisesta puihin ja tästä syntyikin prequel.

Ja pahuksen hyvä prequel tulikin!

Wing Commanderien yksinkertainen perusidea kertoo ihmiskunnan pyörittämän intergalaktisen Konfederaation sodasta Kilratheja vastaan. Kilrathit siis ovat vähän kuin yhdistelmä japanilaista samuraikulttuuria ja klingoneja yhdisteleviä avaruustiikereiden soturikansaa. Kahdessa ensimmäisessä pelissä pelaaja sai itse päättää hahmonsa nimen sun muut ominaisuudet, mutta kolmannesta eteenpäin pääosassa tarppoi itsensä Luke Skywalkerin esittämä avaruuspilotti Blair, jonka tiimin dramaattisia edesottamuksia sarjassa seurataan.

Kas tältä kuuluu avaruusalusten näyttää!

Kaikista maailman lisenssipiirretyistä Academyn erottaa se hieno tosiasia, että tämän tekijät olivat selvästi myös pelien faneja ja ottivat hommansa harvinaisen tosissaan. Kaikki avaruusalukset ovat viimeistä piirtoa myöden kuin peleissä, jaksojen tarinat eivät risteä mitenkään merkittävästi pelien vastaavista, rodut ja hahmot puhuvat sekä käyttäytyvät niin kuin pitääkin ja ääniksi tähän saatiin houkuteltua peleistä tuttu ydinkööri Mark Hamillista Tom Wilsoniin ja Malcolm McDoweliin. Mmmmmmm….

Parasta itse sarjassa on kuitenkin sen huikea käsikirjoitus, joka taitaa olla enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattu ja käsittelee tällaiselle sarjalle yllättävänkin synkkiä ja vakavia teemoja. Heti ensimmäisten episodien joukossa on esimerkiksi kohta, jossa yksi piloteista joutuu surmaamaan toverinsa pelastaakseen Konferedaation emoaluksen tuholta. Myöhemmissä mm. yksi hahmoista kuolee toisen kunnianhimon vuoksi ja pähkäillään rivisotilaan arvoa ja uhrattavuutta kokonaisen sodan voiton kannalta. Tämä rikkoo vielä rohkeasti piirrettyjen ”kultaista sääntöä” ja jättää monesti katsojan rohkeasti ilman yksiselitteistä onnellista loppua.

Harmittavana juttuna tästä täytyy kaivaa myös ne vähemmän hyvät puolet, joita kuitenkin riittää kaikesta kehustakin huolimatta. Wing Commander Academy on pohjimmiltaan todella halpaa tekoa ja hintalapun huomaa etenkin alkupään jaksoissa tönköstä animaatiosta ja todella niukasta näyttelijäcastista. Suurin osa animaatioon varatusta massista taisi mennä pelkkään übermakean avaruustoiminnan tekemiseen, mutta onneksi jälkimmäistä ainakin on riittämiin ja se on enimmäkseen coolia.

Toinen suurempi juttu on tämän kummallinen miksaus, jossa aivan liian kovaa soiva musiikki ja erilaiset ääniefektit hautaavat hahmojen dialogin kokonaan alleen. Tässä on vielä budjetin rajoitteiden vuoksi harmittavan vähän erilaisia kappaleita, joten saman yksittäisen kipaleen loputon toisto alkaa nopeasti nyppimään jo ensimmäisten jaksojen aikana.

Viimeinen kuitenkin on vain pientä näpertelyä verrattuna positiivisempaan antiin, joka enimmäkseen tykittää niin vimmatusti.

Pikkutarkkaan animoidut ja vauhdikkaat avaruustaistelut ovat Academyn suola.

Ei kykene ymmärtämään miksi tämä sarja on niin kauhean tuntematon. Wing Commander Academyä ei käytännössä voi kutsua edes unohdetuksi klassikoksi, sillä tätä ei ole tainnut kansa alunperinkään nähdä siinä määrin, että tätä voisi hyvällä omalla tunnolla sanoa edes unohdetuksi saati sitten joksikin klassikoksi, edes kultiksi sellaiseksi. Se on huutava vääryys se.

Täydellisessä maailmassa Wing Commander Academyä olisi voitu tehdä monta kertaa enemmänkin ja suuremmalla menestyksellä. Mutta toisaalta täydellisessä maailmassa Electronic Arts ei olisi ostanut Origin Systemsiä ja ajanut koko roskaa Wing Commandereineen alas vuosituhannen alussa. Täydellisessä maailmassa Chris Roberts ei myöskään olisi ohjannut Wing Commander -elokuvaa…


Arvio: 4.5/5


WING COMMANDER ACADEMY, 1996 USA
Ohjaus: Larry Latham
Käsikirjoitus: Chris Roberts, Mark Edward Edens, Michael Edens, Richard Mueller, Shari Goodhartz
Näyttelijät: Dana Delany, Kevin Schon, Lauri Hendler, Malcolm McDowell, Mark Hamill, Pat Fraley, Ron Perlman, Thomas F. Wilson

Uusi Babylon (1929)

Jokaisella varmaan on sellainen suosikkikohtaus, jota katsoessa yksinkertaisesti tietää tykkäävänsä elokuvasta tosi paljon. Uuden Babylonin kohdalla itselleni SE kohtaus tulee aivan loppupuolella, työläisten kommuuni on ottanut kaupungin valtaansa ja kapitalistien armeijat vyöryvät sisään murtaen kaiken vastarinnan. Pienen hetken katsojalle näytetään kadulla vallitsevaa hävityksen kauhistusta. Taistelu kaikkoaa hetkeksi pianistin soittaessa yksin instrumenttiaan. Tässä kohtauksessa ei oikeastaan ole juurikaan järkeä, mutta se on yksinkertaisesti niin hieno.

Elokuvan tarina itsessään sijoittuu Ranskaan 1870-luvun alkuvuosiin. Patonkimaa on hävinnyt suuren sodan Preussia vastaan ja entisessä suurvallassa vallitsee hämmennyksen kaaos. Työläisten muodostama vallankumouksellinen kommuuni on ottanut Pariisin hallintaansa ja ajanut katalat kapitalistit käpälämäkeen. Aiemmin niin heikossa asemassa olleiden ihmisten olot paranevat hetkessä kuin huomaamatta, onni ja vauraus vallitsee. Lopulta kuitenkin kapitalistien armeija murtautuu linjojen läpi tuhoten työläisten paratiisin ja moni tarinan keskeisistä kasvoista kokee marttyyrikuoleman.

Nyky-yleisölle Pariisin kommuunin tarina on vähintään kaukaista ja unohdettua historiaa kuin laulut Lenin-sedästä tämän päivän lapsille, mutta 20-luvulla ja vielä pitkälle sen jälkeen kyseessä oli tärkeä osa sosialismin ja koko Neuvostoliiton ideologista perusmyyttiä. Tiettävästi Lenin halusi tulla haudatuksi Pariisin kommuunin punaiseen lippuun käärittynä, yksi palanen lähetettiin ensimmäisten satelliittien mukana avaruuteenkin!

Pariisin kommuunin tärkeän statuksen vuoksi ei kai tulekaan yllätyksenä, että aihetta käsittelevään elokuvaan on myös panostettu aivan eri tavoin muihin aikansa eeppoksiin keskimäärin. Tätä voi ihan hyvällä syyllä pitää jonkinlaisena vähän tuntemattomampana sisarteoksena Panssarilaiva Potemkinille ja Lokakuulle. Ensimmäisenä tässä pistääkin silmään komea puvustus ja kaikin puolin tyylikäs massiivinen lavastus, joka hakee edelleen vertaista mykän elokuvan piirissä. Kun Pariisin hampaaton ja moraalisesti rappioitunut porvaristo panee alussa jalalla koreasti, ei voi kuin ihailla kaikenlaisten pienten yksityiskohtien määrää aivan kaikkialla.

Alun jälkeen rikas porvaristo pakenee kaupungista ja jäljelle jäävät köyhät ja työväki, joiden harteille koko sodan kustannukset on myös surutta sälytetty. Työväestöstä pääosaan nousee Jelena Kuzmina, jolla on taatusti yhdet ikimuistoisimmista koskaan näkemistäni naiskasvoista; Jelenan teräväpiirteiset kasvot onkin ikuistettu myös elokuvan julisteeseen. Muita näyttelijöitä en varsinaisesti osaakaan nimetä, mutta värikäs ja persoonallinen kapinallisjoukko koostuu erilaisista lehtimiehistä, sotilaista, köyhistä ym. sorron yöstä nousseista työn orjista. Koko homman propagandistisen luonteen vuoksi kapitalistit on kuvattu mahdollisimman rumina ja ilkeinä häijyläisinä vähän samaan tapaan kuin siinä yhdessä Rian Johnsonin ohjaamassa hupsussa leffassa.

Uudessa Babylonissa on aivan kaikkea, mitä klassiselta neuvostoelokuvalta voi vain koskaan toivoa: vauhtia ja intensiteettiä piisaa vaikka kuinka, jokainen kuva ja leikkaus on viimeisen päälle harkittu ja kaikki lavastuksesta lähtien edustaa aikansa parasta osaamista. Ainut ikävämpi puoli jonka tästä voi sanoa, on että tämä on Neuvostoliitosta, josta tulee muutenkin samalta ajalta niin paljon maailmanluokan teoksia, että vähän kansainvälisesti tuntemattomampien tekijöiden Uusi Babylon on jäänyt armotta nimekkäämpien Sergei Eisensteinin, Vsevolod Pudovkinin ja Aleksandr Dovzenkon parhaiden töiden varjoon. Uusi Babylon voisi helposti kutkutella kaikkien aikojen parhaan mykkäelokuvan titteliä melkein missä tahansa muualla, muttei neuvostojen maassa.


Arvio: 5/5


NOVYY VAVILON, 1929 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Kozintsev, Leonid Trauberg
Käsikirjoitus: Grigori Kozintsev, Leonid Trauberg
Näyttelijät: Andrei Kostritškin, David Gutman, Janina Žeimo, Jelena Kyzmina, Jevgeni Tšervjakov, Ljudmila Semjonova, Oleg Žakov, Pjotr Sobolevski, Sergei Gerasimov, Sofja Magarill, Tamara Makarova, Vsevolod Pudovkin

Maa (1930)

Aleksandr Dovzenkon Ukraina-trilogian päättävä Maa on tarina vanhan ja uuden kohtaamisesta Ukrainan viljavalla maaseudulla. Tarina alkaa, kun kulakin poika Vasili yhdessä komsomol-tovereidensa kanssa julistavat uuden ajan koneiden ja edistyksellisen kolletivismin tuloa maalaisten elämään. Myöhemmin Vasili tovereineen hankkii maaseudulle ensimmäinen kunnon traktorin oheislaitteineen ja vanhat vaivalloiset ja taantumukselliset työtavat joutavat mennä. Kaikki eivät kuitenkaan ole sosialismin tuomasta edistyksestä mielissään ja yksi katalista kulakeista murhaa Vasilin. Loppu on onneksi onnellinen, sillä sosialismi ja edistys ottavat niskavoiton katalista riistoporvareista ja kirkonmiehistä.

Maa on äärimmäisen yksinkertainen ja helposti katsottavissa oleva sentimentaalinen elokuva, täydellinen vastakohta ohjaajan paria vuotta aiemmin ilmestyneelle äärikimurantille Zvenigoralle. Yhteistä kummallakin on kuitenkin keskeisimmän, ihmisen ja luonnon suhdetta tutkiskelevan ydinteeman verran. Tapa, jolla Dovzenko tässä rinnastaa montaasilla erilaiset luonnon- ja ihmismaailman ilmiöt on tavattoman kaunista katseltavaa. Ei tätä ihan turhaan maailman kauneimpiin ja aistillisimpiin kuuluvaksi ole yleensä luettukaan.

Yksittäisiä unohtumattomia kuvia ja kohtauksia voisi tästä luetella vaikka kuinka. Yhdessä kohtaa nähdään pitkä tovi sateen kastelemia tuoreita kurpitsoja ja omenoita, mistä leikataan suoraan Vasilin nuoreen ja hedelmälliseen vaimoon. Kun Vasili kuolee, samaiset omenapuun oksat hivelevät vainajaa hellästi kuin hyvästit jättäen. Sitten ovat kaikki hienot laukkaavia hevosia kuvaavat kohtaukset, viljavia peltoja ja päärynäpuita kuvaavat otokset sekä ohjaajalle tyypilliset siluetit. Pituuttahan tällä on vain vähän reilu tunti, joten Maassa ei yksinkertaisuudestaan huolimatta ole tyhjäkäyntiäkään sitten yhtään.

Visuaaliselta kantilta tässä on yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista sekä ohjaajansa ja koko neuvostoliittolaisen elokuvan suurimpia helmiä. Nykysilmään jäätävästä propagandahengestä voisi ehkä nipottaa rivin tai parin verran, mutta kun ajattelee missä tämä on tehty ja milloin, ei asiasta varmaan kannata alkaa turhaan jauhamaan. Kaikki neuvostoliittolaiset elokuvat ovat kuitenkin lähtökohtaisesti enemmän tai vähemmän propagandaa, olipa taso muuten miten huikeaa tahansa.

Aito elämää suurempi elokuva ja itsestään selvä osa jokaisen mykkäelokuvan ystävän yleissivistystä.


Arvio: 5/5


ZEMLJA, 1930 Neuvostoliitto
Ohjaus: Aleksandr Dovženko
Käsikirjoitus: Aleksandr Dovženko
Näyttelijät: Ivan Franko, Je. Bondina, Jelena Maksimova, Julija Solntseva, Luka Ljašenko, Nikolai Nademski, Pavel Petrik, Pjotr Masoha, P. Umanets, Semjon Svašenko, Stepan Škurat, Vladimir Mihailov

Adieu Galaxy Express 999 (1981)

Ensimmäinen Galaxy Express 999 ja se nälkävuosien pituinen televisiosarja ovat animen intergalaktiseen yleissivistykseen kuuluvia teoksia, jotka on ammoisina aikoina julkaistu jopa kaukaisessa Suomessa - vieläpä suomeksi dubattuna. Leiji Matsumoton legendaarisen hahmodesignin nyt vähintään tunnistaa taatusti jokainen vanhan liiton animefani kaikkialla.

Mutta vähänpä kaikkien näiden vuosien jälkeenkään olisin osannut arvata, että kyseessä oli loppujen lopuksi vain tarinan ensimmäinen puolikas ja sille on olemassa tällainen kaiken yhteensitova ja näppärästi päättävä jatko-osakin, jota ei ensimmäisen osan suosiosta huolimattakaan ole koskaan virallisesti julkaistu ulkomiallla (lue: meillä). Koska jo menin sen ensimmäisen jo arvostelemaan ja 70- ja 80-lukulainen avaruusanime on muutenkin ollut itsellä viime aikoina tapetilla, ei tässä taida muuta mahdollisuutta olla kuin tehdä tämäkin nyt ja päättää mikä on tullut aloitettuakin.

Alkuperäinen Galaxy Express 999 sijoittui satumaiseen tulevaisuuden maailmaan, jossa ihmiskehon vaihtaminen koneosiin on arkipäivää ja biologisista ihmisistä on tullut katoava luonnonvara ja uusi köyhä alaluokka. Andromedan tähdistössä on kuitenkin planeetta, jolla köyhänkin on sanottu olevan mahdollista siirtää mielensä koneruumiiseen ja saavuttaa ikuisen elämän. Kansaa tuolle kaukaiselle planeetalle kuljettaa avaruuden halki kiitävä höyryveturi nimeltä Galaxy Express 999.

Tarinan päähenkilö on 10-vuotias Tetsuro, jonka äidin robottiruumiilla varustettu kreivi Mecha alussa surmaa. Tetsuro päättää jatkaa matkaansa Andromedaan, hankkia itselleen täydellisen konekehon ja kostaa äitinsä kuoleman kreivi Mechalle. Tetsuro astuu äitiään muistuttavan salaperäisen muukalaisen mukana edellä mainittuun junaan, jonka päätepisteenä on Andromeda. Matkan varrella opittiin sitten vähän asioita ihmisyydestä ja lopussa koneiden planeetta päätettiinkin panna yhteistuumin silpuksi. Seikkailun päätteeksi Galaxy Express 999 toi Tetsuron takaisin maahan ja jatkoi matkaansa sinne jonnekin.

Tetsuron matka ei kuitenkaan ollut vielä ohi.

Adieu Galaxy Expressin tarina sijoittuu kolme vuotta edellisen elokuvan päättymisen jälkeiseen aikaan. Tetsurosta on tullut johnconnormainen ihmiskunnan sitkeä vapaustaistelija koneiden armeijaa vastaan. Kaikki muuttuu kun Galaxy Express 999 saapuu jälleen hakemaan Tetsuroa uuteen seikkailuun, jossa koneiden ja ihmisten taistelu ratkaistaan vihdoin viimeistä piirtoa myöten.

Tämä on muuten tehty vuosikaupalla ennen ensimmäistäkään Terminaattoria.

Tuntuu todella kummalliselta katsoa tätä finaaliksi tarkoitettua elokuvaa kun vuosikausia kuvitteli Tetsuron tarinan saaneen sinettinsä jo ensimmäisessä elokuvassa. Tetsurohan päätti jo ihmisyyden puolesta ja hahmo sai kostonsa, joten tätä varten hahmolla ei oikeastaan ole mitään kovin merkittävää motivaatiota tarinan varsinaiseksi selkärangaksi ja koko hahmo vaikuttaa tässä edellistä tyhjemmältä ja tarpeettomammalta.

Adieu Galaxy Expressin varsinainen tarina on kuitenkin erittäin johdonmukainen jatko-osa ja ensimmäisestä episodista tutun tekijätiimin tuotoksena myös näyttää ja kuulostaa aidolta Galaxy Expressiltä. Leiji Matsumoton omintakeinen tyyli pääsee jälleen täysin oikeuksiinsa ja lopussa kutkutellaan vielä miehelle niin tunnusomaista persoonallista eeppistä avaruusoopperaa melakolisella tunnelmoinnilla ja traagisilla käänteillä.

Parasta koko elokuvassa on sen hieno lopetus, joka paitsi sitoo näppärästi kahden elokuvan avoimeksi jääneet juonenpätkät myös sopii ensimmäisen elokuvan vastaavaa ajatellen täydellisesti koko saagan päätökseksi.

Koska kyseessä on jälleen Leiji Matsumoto ja avaruusooppera, pähkäilin pitkään josko tämän sisällyttäisi osaksi "voi Japani minkä teit" -arvostelusarjaa, mutta loppujen lopuksi tässä taitaa Star Warsista olla napattua vain muutama juonen yksityiskohta ja itse ydintarina universumeineen on lähes täysin tekijänsä omaa käsialaa.

Niin päättyi siis Galaxy Express 999:n tarina. Adieu on lähes yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin, mutta tätä katsoessa jäi ainakin itselleni päällimmäiseksi tunteeksi tämän kaiken lievä tarkoituksettomuus. Tetsuron ja koko alkuperäisen sarjan keskeinen tarina nähtiin ja päätettiin jo siinä määrin lopullisesti jo ensimmäisessä osassa, ettei tällaiselle erilliselle finaalille ollut ainakaan omasta mielestäni minkäänlaista erityistä tilausta. Kai tämä silti on vähintään semi-pakollista katsottavaa kaikille franchisen ja ensimmäisen elokuvan faneille.

Huonomminkin olisi jatko-osan voinut tehdä.


Arvio: 4/5


SAYONARA GINGA TETSUDO 999, 1981 Japani
Ohjaus: Rintaro
Käsikirjoitus: Leiji Matsumoto, Hiroyasu Yamaura
Näyttelijät: Akiko Tsuboi, Chikao Ôtsuka, Chiyoko Kawashima, Hidekatsu Shibata, Kaneta Kimotsuki, Kei Tomiyama, Kôji Totani, Makio Inoue, Masaharu Satô, Masako Ikeda, Masako Nozawa, Reiko Tajima

Unico in the Magic Island (1983)

"Olen elänyt kaikki nämä vuodet vain vihasta ihmisiä kohtaan, mutta nyt sinä väität minulle ihmisten olevan hyviä ja kerrot minun tarvitsevan ystävää. Kauniit sanasi sulattavat sydämeni."

Ystävyyden ja lähimmäisenrakkauden esitaistelija numero yksi on jälleen täällä - yhdessä Sanrion tiukimmista ja armottomimmista elokuvista koskaan! Tai no, oikeastaan Sanrio on vain hoitanut tämän tuotantopuolen ja itse animaatio on ikilegendaarisen Hiroshiman pojanelokuvaversion tekijöiden käsialaa. You know, se leffa missä päähenkilön perhe kärventyy kuoliaaksi Hiroshiman pommituksissa.

Toisin sanoen vihdoin halinalleleffa, jonka minäkin haluan katsoa!

Jos ylläoleva sai karvat nousemaan pystyyn, niin odottakaapa vain itse leffan näkemistä. Unico-saagan edellinen osa, The Fantastic Adventures of Unico oli sen verran lapsellinen ja tyhmä, että Sanriolla päätettiin taas vääntää nupit kaakkoot ja tuottaa kakaroille taas vaihteeksi oikein kunnolla painajaisia vanhojen hyvien aikojen tapaan. Tällä kertaa Unico päätyy keskelle pahan noidan salakavalaa suunnitelmaa muuttaa kaikki ihmiset ja eläimet zombimaisiksi palikkaukoiksi, joista noita sitten kokoaa itselleen suurta taikalinnaa.

Juoni ei varmaan kuulosta kovinkaan erikoiselta, mutta tämä elokuva todellakin on juuri sitä. Ajatus koko elokuvan hahmojen muuttumisesta "zombeiksi" kesken tarinan tuntuu jo ajatuksena kammottavalta, mutta kun tässä käytännössä kaikki Unicon ystävät pieniä lapsia ja söpöjä koomisia sivuhahmoja myöten muutetaan eläviksi kuolleiksi. Suuri osa elokuvan kohtauksista sijoittuu vielä näistä samaisista kasvottomista ukoista koottuun linnaan, jossa elottomia silmiä ja raajoja pilkottaa joka seinästä pelkästään muistuttamassa tuhosta ja kuolemasta.

Huhhuh!

Ai niin. Kannattaa etenkin lopun kliimaksissa muistaa että aina kun zombi-ihmisistä kootun linnan osia tuhoutuu, kohdalla olevat ihmiset ja pikkueläimet kuolevat samalla.

Kunpa muu elokuva olisi edes vähän iloisempi, mutta kun ei. Tuntuu, että vähän kaikesta on tässä koetettu tehdä tarkoituksella mahdollisimman häiritsevää ja hämmentävää. Nukkemainen noita itse on häkellyttävän epäinhimillinen ilmestys, noidan linnake erilaisine ilmeisesti lapsekkaiksi tarkoitettuine kojeineen äärimmäisen häiritsevää kamaa ja koko leffan tunnelma noin yleensäkin on pilteille suunnatuksi leffaksi poikkeuksellisen painostava ja lohduton. Edellisestä osasta tuttua söpöilyä ja halinallemeininkiäkin nähdään ja kuullaan vasta aivan loppuminuuteilla.

Tämä menee jo ihan psykologisen kauhun puolelle. Ihme jos joku piltti ei tästä ole kehittänyt jotain elinikäistä psykologista kompleksia.

Sääli, että suuri osa muusta elokuvasta ei oikein toimi laisinkaan yhtä hyvin kuin sen pelottavampi anti. Tai no, animaation taso taitaa tässä olla ylivoimaisesti paras kaikista Unicoista ja ehkä Sanrion leffoista noin yleensäkin, mutta tarinapuoli ontuu tässä kyllä toisinaan pahasti. Suuri osa Island of Magicin juonesta on hyvin ohuella punaisella langalla kokoon sidottu sotku, tarinan hahmoihin ei oikeastaan pääse kunnolla sisään missään vaiheessa ja Unicon itsensäkin rooli on viimeistä viittä minuuttia lukuun ottamatta täysin olematon. Oikeastaan koko hahmon voisi leikata tästä pois mitään kovin olennaista menettämättä.

Näin Sanrio-maratonin lähestyessä loppuaan voin kai jo hyvällä omallatunnolla paria viimeistä elokuvaa näkemättä julistaa Unico in the Magic Islandin firman synkimmäksi ja traumaattisimmaksi tuotokseksi about koskaan. Chirinin Kello kohautti jo aikoinaan äärimmäisellä synkkyydellään ja The Mouse and His Child vei piirretyn väkivallan ja nihilismin aivan uusille leveleille, mutta Unico menee jo siinä määrin kunnon kauhuksi ettei tästä varmaan enää paljoa pidemmälle lastenleffassa pääsekään - edes Japanissa.

Kun muu leffa vain olisi vähintään yhtä tasokas kuin mitä se on surrealistisen painajaismainen ja tässä voisi hyvinkin olla viiden tähden klassikko.


Arvio: 4/5


UNICO: MAHO NO SHIMA E, 1983 Japani
Ohjaus: Morimi Murano
Käsikirjoitus: Osamu Tezuka, Mami Sugano
Näyttelijät: Chieko Baisho, Iruka, Katsue Miwa, Masako Nozawa, Masaru Ryuzaki

Man from the Restaurant (1927)

The Case of the Three Millionin tuottaman odottamattoman mielihyvän seurauksena piti katsoa perään heti toinenkin Jakov Protazanovin tuntemattomampi ohjaustyö, tällä kertaa vähän vakavahkompi melodraama. Näköjään kokeilu myös kannatti, sillä vähän yllättäen tämäkin paljastui miehen toistaiseksi näkemiäni leffoja keskivertoa paremmaksi tuotokseksi. Kukapa olisi uskonut?

Man from the Restaurantin tarina sijoittuu Ensimmäisen maailmansodan vuosille venäläiseen ylelliseen ravintolaan, jossa kapitalistien juhlat jatkuvat yötä päivää. Elokuvan varsinainen päähenkilö on tuon samaisen syöttölän vaatimaton hovimestari, jonka vaimo ja aikuinen poika kuolevat ja joka saa heti alkajaisiksi kuulla aikuisen tyttärensä saaneen potkut paikallisesta opinahjosta.

Man from the Restaurantin tarina on toisin sanoen melko perinteistä melodraamasörsseliä. Itseäni eniten yllätti, miten vähän tässä oikeastaan on suoranaista propagandaa ja saarnaamista. Toki jo tarinan perusasetelma on tarkoitettu kuvaamaan eri yhteiskuntaluokkien välistä kuilua ja tarinasta löytyy vielä rappioitunut kapitalistinen roistokin, mutta missään kohtaa meno ei tunnu kovin pakotetulta in your face -politikoinnilta esimerkiksi jonkun Star Wars: The Last Jedin ja Okjan ärsyttävän saarnaamisen tapaan. Itse tykkään nimenomaan tällaisesta vähän hillitymmästä propagandasta.

Yksi positiivinen puoli, joka tätä katsellessa nousi pakosti mieleen, on näiden vanhojen leffojen passeli pituus. Nykyäänhän jokaista leffaa ilmeisesti yritetään tarkoituksella venyttää yli kahden tunnin, mutta vielä 20-luvulla suunta oli täysin päinvastainen pelkästään jo filmimateraalin hinnan vuoksi ja moni tämän ajan leffa tuntuukin mukavan tiiviiltä sekä kevyeltä katsoa. Tälläkin mittaa hädin tuskin täyttä tuntia, joten tämän pystyy helposti katsomaan melkein koska tahansa ilman turhaa stressiä.

Man from the Restaurant on omissa kirjoissani neljän tähden elokuva siinä missä The Case of the Three Millionkin, vaikkei tämä varsinaisesti aivan samalle tasolle edellisen kanssa ylläkään. Edellisen velmulle huumorille, hienolle kliimaksille tai apinamaiselle Igor Iljinskille ei tässä ole kunnollista haastajaa vaikka tämä muutoin oikein hyvä leffa onkin.


Arvio: 4/5


CHELOVEK IZ RESTORANA, 1927 Neuvostoliitto
Ohjaus: Jakov Protazanov
Käsikirjoitus: Jakov Protazanov, Oleg Leonidov, Ivan Shmelyov
Näyttelijät: Arkadiy Blagonravov, Ivan Koval-Samborsky, Michael Chekhov, Mikhail Klimov, Mikhail Narokov, Stepan Kuznetsov, Vera Malinovskaya, Viktor Gromov

Be Sure to Share (2009)

Be Sure to Share on vähän erilainen elokuva. Sion Sono noin yleensä on varsin särmikäs ja räiskyvä persoonallisuus ja esimerkiksi juuri ennen tätäkin miekkonen tuli ohjanneeksi superkunnianhimoisen ja eeppisen, alunperin yli kuusituntisen Love Exposuren. Ymmärrettävästi Sonolla ei ollut minkäänlaista aikomustakaan tehdä heti perään kovin suurta tai kunnianhimoista taide-elokuvaa. Kyseessä on toisin sanoen kevyt välityö, joten rima ei tässä ollut tarkoitettukaan kovin korkealle.

Tarinapuoli on yksinkertaisuudessaan sentimentaalinen kertomus 27-vuotiaan Shiron pyrkimyksestä päästä väleihin syöpäsairaan, nuoruudessaan tiukkana jalkapallovalmentajana ja kalamiehenä pätevöityneen isänsä kanssa. Varsinainen tarina on kerrottu Shiron näkökulmasta ja takaumina.

Tietysti varsin yksinkertaisessa tarinassa on myös pari ihan mielenkiintoista ja yllättävää twistiäkin, mutta niitä en tietenkään halua tässä spoilata.

Kuten arvata saattaa, tässä leffassa ei paljoa kirjoittamista ole, sillä tällä kertaa kyse ei todellakaan ole mistään kovin moniulotteisesta tai filosofisesta taideteoksesta. Loppujen lopuksi kysymys on vain suoraviivaisesti etenevästä pienestä ja intiimistä draamasta ilman Sonon aiempien leffojen lennokkaampia kommervenkkeja ja splatter-juttuja. Be Sure to Share on periaatteessa juurikin niin tavanomainen kuin Sion Sonon leffa voi vain olla, ohjaajalleen terapeuttinen höyryjenpäästelyelokuva ennen Cold Fishiä, Guilty of Romancea ja Himizua.

Lopullinen totuus Be Sure to Sharen varsinaisesta hyvyydestä tai huonoudesta on lähinnä kiinni katsojan omasta mausta ja odotuksista. Periaatteessa kyseessä taitaa olla Sonon elokuvista tylsin ja "mainstreamein", mutta kun ottaa huomioon sen syntyajankohdan ei tuosta jaksa paljoa harmistua. Ainakin tämän tunnistaa hyvällä tavalla ohjaajansa teokseksi ja pystyy helposti katsomaan vähintään kerran vaikka sitten yhden illan iloksi.


Arvio: 4/5


CHANTO TSUTAERU, 2009 Japani
Tuotanto: Sion Sono
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Näyttelijät: Akira, Ayumi Ito, Denden, Eiji Okuda, Keiko Takahashi, Mitsuru Fukikoshi, Sosuke Takaoka, Toshiki Ayata

The Case of the Three Million (1926)

Jakov Protazanov on mies paikallaan, mikäli elokuvahistorioitsijoilta ja muilta mykkäelokuvaharrastajilta asiaa tiedustellaan. Mies ohjasi ensimmäiset elokuvansa jo kauan aikaa ennen vallankumousta ja onnistui vielä luomaan uraa uudessa uljaassa Neuvostoliitossakin kaikenlaisten farssien sun muiden kevyehköjen hömppäleffojen parissa.

Henkilökohtaisesti en ole koskaan ollut mikään Jakov Protazanovin elokuvien suurin ihailija enkä siksi olekaan suurinta osaa miekkosen ohjauksista jaksanut ennen tätä tarkastaakaan; kaikki aiemmin näkemänikin ovat olleet parhaimmillaankin lähinnä tylsän vanhanaikaisia ja keskinkertaisia puskafarsseja. Tällä kertaa haaviin kuitenkin osui vihdoin ihan kelvollinen teos, joka saattaa olla vain yksi onnistuminen keskinkertaisuuden suossa tai sitten Protazanovin tuotannossa voipi sittenkin piillä vielä katsomisen arvoisia helmiä.

Three Thieves tai The Case of Three Millions on nimeämättömään kapitalistiseen yhteiskuntaan sijoittuva satiiri pankinjohtajasta, joka myy asuntonsa kolmesta miljoonasta hengellisille miehille ja kolmesta rosvosta, jotka yrittävät koplata kyseiset massit itselleen. Yksi rosvoista on Igor Iljinskin esittämä pummi ja maankiertäjä, joka luonnollisesti jää heti verekseltään kiinni.

Koko elokuvan toistuva perusvitsi on, ettei kolman miljoonan ruplan varkaus näytä järkyttävän oikeasti ketään vaan kierojen roistokapitalistien yhteiskunnassa onnistuneita huijauksia lähinnä ihaillaan, olipa huijari sitten räsyinen pummi tai hyvinsyönyt ahne liikemies. Tähän päälle luonnollisesti heitellään vielä ajalle tyypillisiä gageja, mutta hyvällä maulla ja enimmäkseen onnistuneesti.

Loppukliimaksi on koko elokuvan parasta antia, mutta sitähän en tässä spoilaa.

Olen tainnut jo miljoona kertaa manata näiden mykkäjulkaisujen huonoja musiikkivalintoja, mutta tällä kertaa silläkin saralla on suoriuduttu vähintäänkin kelpoisesti. Enimmäkseen tässä soi taustalla aikansa tyypillistä komediamusiikkia, joka velmusti myös sopii kuhunkin kohtaukseen ja vaihtuu näppärästi tunnelman mukaan. Niin simppeli toteutus, mutta miljardi kertaa kaikenlaista random-suttua mielekkäämpi katsella ja kuunnella.

Three Thieves tai The Case of Three Million tai miksi tätä nyt ikinä haluaakaan kutsua on toisin sanoen erittäin onnistunut komedia millä tahansa mittapuulla. Vielä ainakin puolen tusinan verran Protazanovin leffoja näkemättä ja voi vain toivoa, että siitä lössistä löytyisi edes kourallinen tämän veroisia näkemyksellisiä huumoripaukkuja.

Tästä ei muuten näytä olevan toistaiseksi arvosteluja oikein missään netin mykkäelokuvasaiteilla tai edes IMDB:ssä. Miksiköhän tämä on niin käsittämättömän aliarvostettu?

Arvio: 4/5

PROTSESS O TRYOKH MILLIONAKH, 1926 Neuvostoliitto

Ohjaus: Jakov Protazanov
Käsikirjoitus: Jakov Protazanov, Umberto Notari
Näyttelijät: Aleksandr Glinsky, Boris Shlikhting, Daniil Vvedenskiy, Marc Ziboulsky, Nikolai Prozorovsky, Olga Zhizneva, Vladimir Fogel, Vladimir Mikhaylov

Final Yamato (1983)

Pientä recappia Yamato-saagan aiempien osien tapahtumista:

Ensimmäisessä osassa avaruustaistelulaiva Yamaton miehistö matkasi Iscandarin planeetalle etsimään kojetta, jolla meteoriitin tuhoama Maa saataisiin jälleen korjattua ihmiskunnalle elinkelpoiseksi. Matkan varrella otettiin yhteen maalaisten arkkivihollisen, Gamilas-imperiumin kanssa, lopussa Yamaton alkuperäinen kapteeni Okita kuoli säteilymyrkytykseen ja Yamaton perämies Kodaista tuli avaruusaluksen uusi kapteeni.

Kolmannessa, Farewell to Space Battleship Yamaton tapahtumat hylkäävässä osassa Mustan nebulan imperiumi hyökkää Gamilas-planeetalle ja onnistuu suistamaan ensimmäisestä osasta tutun Iscandarin radaltaan. Lopussa sankareidemme ystävä Starsha tuhoaa itsensä sekä Iscandarin vieden samalla Mustan nebulan pääjoukot mukanaan.

Neljännessä episodissa paljastuikin, ettei Musta nebula ollutkaan tuhoutunut vaan sen seuraavaksi kohteeksi on vain valikoitunut Maa. Telluksen jäädessä superaseella varustautuneen imperiumin vangiksi Yamato matkaa kohti Nebulan keinotekoista kotiplaneettaa Maan puolustusvoimien johtaessa ihmiskunnan sissitaistelua valloittajaa vastan. Ihmiskunta pelastui jälleen kerran pahan imperiumin kynsistä.

Ai että miksi tähän väliin kertausta? No siksi, koska Final Yamato on elokuvana valtaisa pettymys ja saagan historian tunteminen on melko välttämätöntä tämän ymmärtämiseen!

Miulla on universumin suurin otsa.

Kaikki tässä elokuvassa on niin mahtavaa ja suurta kuin animaatiossa vain on mahdollista: pituutta tällä on enemmän kuin yhdelläkään toisella piirretyllä leffalla koskaan, itse animaation taso on jälleen ottanut melkoisen harppauksen parempaan ja ainakin visuaaliselta kantilta homma pelittää oikein hyvin. Soundtrack on tässä jälleen mukavaa eeppistä klassista settiä ja räiskettä ja toimintaa piisaa lähes täyden kolmen tunnin edestä, mutta...

Final Yamaton pahin ja dramaattisin kompastuskivi on sen heppoinen juoni, joka tuntuu parhaimmillaankin vain toistelevan aiempien leffojen temppuja ja ideoita, mutta paljon laiskemmin ja väsähtäneemmin. Tässäkin esimerkiksi jälleen hihasta vedetty uusi paha galaktinen imperiumi uhkaa Maata ja taaskin mukana tuodaan uusi jättimäinen superase Be Forever Yamaton tapaan. Kaikki olennainen on jo tehty ja nähty aiemmissa osissa huomattavasti paremmin.

Dialogista melkein 90% on pelkkää selittelyä selittelyn päälle. Yhdessä kohtaa katsojalle esimerkiksi pälistään pikkutarkasti pahisten suurten tuhoaseiden kuvitteellisia toimintamekanismeja ja suunnitelmia tuhota ihmiskunta, mutta jo heti seuraavassa kohtauksessa hyvikset selittävät toistamiseen täysin samat asiat ihan vain varmuuden vuoksi. Lähes koko leffan puhuttu teksti on tätä tasoa.

Okita kuoli jo ensimmäisessä elokuvassa.

Isoin vika ja kömmähdys ainakin omissa kirjoissani oli jo ensimmäisessä osassa säteilymyrkytykseen kuolleen alkuperäisen kapteeni Okitan palaaminen Yamaton komentoon. Katsojalle vain selitetään hahmon olleen oikeasti vuosikausia salaa hoidettavana ja koko elokuvasarjan tarina hahmonkehityksineen olikin pelkkää valhetta.

Pahinta tietysti on, ettei jo alkuaikoina kuolleen hahmon yllättävä paluu oikeastaan tuo mitään uutta ja merkittävää itse tarinaan eikä kyseisellä hahmolla oikeasti ole edes mitään kovin järkevältä kalskahtavaa sanottavaa. Tämän tekijät vain pyrkivät todennäisesti rahastamaan alkuperäisen sarjan nostalgialla tuomalla vanhat rakastetut hahmot jälleen yhteen viimeistä mittelöä varten vähän Disneyn Star Warsien tapaan. Ratkaisu ei toimi alkuunkaan.

Ah, niin. Tämän loppu on myös kopioitu suoraan Farewell to Space Battleship Yamatosta, mutta toteutettu vain huomattavasti kökömmin. Dang!

Se olikin sitten siinä, viiden episodin mittainen Yamato-leffojen arvostelusaaga on ohi, mutta avaruusooppera-arvostelujen sarja jatkuu ad infinitum. Ensimmäistä ja viimeistä osaa lukuun ottamatta Yamato on erittäin laadus pikku avaruusooppera-anime ja ajan hammastakin suhteellisen hyvin kestänyt klassikkosarja, mutta vieläkin parempaa avaruusanimea maailmasta kyllä löytyy (lue: Legend of the Galactic Heroes).

Hetkinen. Sanoinko tätä ehkä viimeiseksi Yamatoksi? Hahahaa! Todellisuudessa saaga herätettiin uudelleen henkiin 2000-luvun puolella, joten viimeisenä hehkutettu elokuvasarjan osa ei taaskaan ollut mitä alunperin luvattiin!


Arvio: 2.5/5


UCHAA SENKAN YAMATO KANKETSU HEN, 1983 Japani
Tuotanto: Yoshinobu Nishizaki
Ohjaus: Takeshi Shirato, Tomoharu Katsumata, Toshio Masuda, Yoshinobu Nishizaki
Käsikirjoitus: Hideaki Yamamoto, Kazuo Kasahara, Leiji Matsumoto, Yoshinobu Nishizaki
Näyttelijät: Akira Kamiya, Gorô Naya, Isao Sasaki, Kei Tomiyama, Shinji Nomura, Shûsei Nakamura, Takeshi Aono, Yôko Asagami, Yoshito Yasuhara

The Fantastic Adventures of Unico (1981)

Söpön pienen ystävyyttä ja lähimmäisenrakkautta opettavan yksisarvisen seikkailut jatkuvat jälleen. Kyseessä on toisin sanoen Osamu Tezukan tosi pienille taaperoille suunnattu halinalle-tyyppinen kivailuhahmo, jonka seikkailuja kustansi aikoinaan samainen Sanrio-niminen lafka, jonka tuotantoa olen arvostellut huvikseni pitkin kevättalvea.

Ennen tätä Sanrio oli sarjakuvan lisäksi julkaissut hahmosta pilotin asteelle jääneen televisiosarjan verran materiaalia. Firma haistoi Unicossa sen verran potentiaalia, että hahmolle päätettiin omistaa kokonainen oma pieni elokuvasarjansa, jonka ensimmäistä oikeaa episodia käyn mä nyt perkaamaan.

Elokuvan ihka ensimmäisessä kuvassa nähdään vaaleanpunainen yksisarvinen ja...

*PIIPPIIPPIIPPIIPIIPIIPIIP*

Hei! No homo!

Sitten päästäänkin itse asiaan. Unico on söpö pieni yksisarvisen poikanen, jolla on erityinen taito tehdä ihmisistä onnellisia. Olympoksen kuolemattomat jumalat eivät katso hyvällä yksisarvisen temppuja vaan käskevät ihmishahmoisen Länsituulen viemään otuksen kauas kadotuksen vuorille, mutta Länsituulen käy pikku söpöläistä sääliksi ja se päättää jättää sen ihmisten maailmaan.

Edellisen pilottijakson arvostelussani taisin mainita, miten turhaa ja typerää Unicon alkuperäisen tarinan muuttaminen oli. Noh, tässä koko homma kuitenkin unohdetaan ja aloitetaan tarinamielessä taas kätevästi täysin alusta sillä alkuperäisellä.

Itse elokuvan muuta juonellista antia tuskin tarvitsee kauheasti erikseen puidakaan, sillä sitä ei taaperoikäisille lapsille suunnattuna käytännössä juurikaan ole. Ensimmäisen kolmanneksen verran Unico häärää pikkupirun kanssa ja loppu leffa menee korissa asustavan laulavan kissanpennun seurassa. Kissanpentu haluaisi olla ihminen ja löytää itselleen noidan, koska... öh... äh... ööööööööö.....

Lopussa vastaan astuu salaperäinen häiskä, joka sitten paljastuu elokuvan pahikseksi. En vielä leffan loputtuakaan tiennyt heebon nimeä tai motiivia, mutta ainakin meno tuntui paranevan huimasti heti häijyläisen ilmestyttyä maisemiin.

Tason yllättävällä nousemisella myös tarkoitan sitä. Lähes puoliväliin asti The Fantastic Adventures of Unico on täysin päämäärätöntä pitkäveteistä sättäämistä ja sottaamista ilman minkäänlaista järjen hiventä, mutta loppua kohden animaation taso alkaa dramaattisesti parantua koko ajan, onpa tässä ihan hyvin rakennettua jännitystäkin. Tätä katsoessa tuntuu kuin tekijät olisivat vain ladanneet puolet koko roskan budjetista pelkkään loppupuolikkaaseen ja vetäneet alun miten sattuu, mutta homma tuntuu toimivan.

Ai niin, tässä myös lauletaan. Yllättäen kyseiset rallattelut eivät ole ollenkaan niin kamalia kuin voisi luulla. Musiikista nauttimista toki avitti taustalla loistava vinkeä musiikkivideomainen animoitu psykedelia, joissa Hello Kittykin tekee pikaisen cameon. Ainut ongelma itselläni on, etteivät kyseiset venkutukset oikein tunnu istuvan muuhun elokuvaan laisinkaan eikä niihin viitakaan enää alun parikymmenminuuttisen jälkeen ollenkaan. Ei musikaaleja näin tehdä.

The Fantastic Adventures of Unico on tyhmä, tyhmä elokuva. Missään ei ole mitään järkeä, tarinassa on aukkoja kuin kalaverkossa ja englanninkielinen dubbaus aivan erityisesti riipii hermoa ja sielua. Mutta toisaalta tässä ei ainakaan ole Jar jar Binksiä tai Indiana Jonesia kiipeämässä siihen jääkaappiin, joten kai tämä ihan hyvä on. Unicokin on edelleen hahmona harvinaisen sympaattinen ja hienosti suunniteltu, joten...

Kai se vaan niin on, että ystävyys on taikaa Japanissakin.

Hihii!


Arvio: 3.5/5


UNICO, 1981 Japani
Tuotanto: Masao Maruyama, Tsunemasa Hatano
Ohjaus: Osamu Tezuka, Toshio Hirata
Käsikirjoitus: Osamu Tezuka, Masaki Tsuji
Näyttelijät: Chieko Baisho, Iruka, Junko Hori, Katsue Miwa, Kazuko Sugiyama, Makio Inoue, Ryouko Kitamiya, Taeko Nakanishi

Noriko's Dinner Table (2005)

Ahh... Tulipahan viimeinkin katsottua tämäkin leffa! Kyseessä on Sion Sonon omaelämänkerrallinen jatko-osa ja/tai prequel aiemmin katsastamalleni Suicide Clubille, joskin Sonon ote on tässä jotain aivan muuta kuin siinä vaikka aihe sama onkin. Melkoisella varmuudella Norikosta uskaltaa kuitenkin jo tässä vaiheessa sanoa, että mikäli sattui diggaamaan edellisen splatter-meiningistä, tulee todennäköisesti vierastamaan tämän rauhallisempaa kerrontatyyliä.

Elokuvan päähenkilö on teini-ikäinen perheestään vieraantunut ja yllätyksettömään elämäänsä kyllästynyt Noriko, joka päättää karata kotoaan internetistä löytämänsä kavereiden luokse Tokioon. Loppujen lopuksi Noriko kuitenkin huomaa olevansa keskellä ihmisten fantasioita toteuttavaa ja näiden feikkiperheinä esiintyvää "piiriä". Sivutaan tässä toki myös niitä edellisen osan itsemurhia, mutta pääpaino on aivan jossain muualla.

Mikäli tämän omaelämänkerrallinen osuus kiinnostaa, Sion Sono tarinan mukaan karkasi nuorena kotoaan ja päätyi lopulta vuosikausiksi esiintymään kadulta pokaamansa itsetuhoisen naisen feikkinä aviomiehenä.

Noriko's Dinner Table on armottoman pitkä elokuva - melkein täydet kolme tuntia - mutta pituus ei missään vaiheessa ainakaan itseäni käynyt vaivaamaan. Suuri osa elokuvasta on jaettu kappaleisiin sen keskeisten hahmojen kesken ja kukin on kerrottu sen päähenkilön monologin kautta. Ratkaisu varmasti kuulostaa vähän tylsältä, mutta se toimii.

Varsinainen pointti elokuvassa on kuvata perheen ja identiteetin hajoamista modernissa kapitalistisessa kilpailuyhteiskunnassa. Feikkiperheitä rahasta järjestävä kopla on selvä viittaus kapitalismin vieraannuttavien vaikutusten suuntaan ja pääperheen kokoontuminen teatterimaisissa lavasteissa ainoastaan maksettuna viittaus perheyksikön haurauteen ja sukupolvien väliseen kuiluun. Aihe on erittäin kiehtova ja taatusti vähintään yhtä ajankohtainen länsimaissa kuin mitä se on Japanissa.

Tietysti tätä ei voisi kirjoittaa loppuun kehumatta erikseen Noriko's Dinner Tablen hienoja näyttelijäsuorituksia. En tiedä miten Sono temppunsa tekee, mutta mies tuntuu saavan esittäjästä kuin esittäjästä tyypillisesti irti huikean vedon olipa sitten kyseessä täysi amatööri- tai veteraaninäyttelijä. Vielä toistaiseksi ei ole tullut vastaan ainuttakaan varsinaisesti huonoa näyttelijäsuoritusta Sonon leffassa, eikä varmaan tulekaan.

Noriko's Dinner Table on omaan makuuni Sion Sonon parhaita leffoja, valovuosia parempi ja kiinnostavampi tuttavuus kuin esimerkiksi jo aiemmin mainitsemani Suicide Club. Mihinkään Love Exposuren nerouden tasolle tässä ei ylletä toki missään kohtaa vaikka selviä positiivisia yhtäläisyyksiä näiden väliltä pystyykin selvästi bongaamaan sieltä täältä.

Hieno leffa.


Arvio: 4.5/5


NORIKO NO SHOKUTAKU, 2005 Japani
Tuotanto: Takeshi Suzuki
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Näyttelijät: Kazue Fukiishi, Ken Mitsuishi, Sanae Miyata, Shirô Namiki, Toru Tezuka, Tsugumi, Usamaru Furuya, Yoko Mitsuya, Yuriko Yoshitaka