Ben-Hur (1925)

William Wylerin peräti 11 Oscaria aikoinaan pokannut Ben Hur vuodelta 1959 taitaa olla nyky-yleisölle se ainut ja oikea filmatisointi Lew Wallacen klassisesta romaanista. Mutta mitenkäs moni tiesi, että kyseessä on jälleen parhaita Hollywoodin perinteitä kunnioittaen remake tästä alkuperäisestä vuoden 1925 klassikosta, joka myös sattuu vieläpä olemaan yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä ja parhaista mykistä elokuvista? Olen pallotellut jo kauan ajatuksella tämän arvostelemisesta, mutta päätin säästää elokuvan raamatullisen teeman vuoksi näin pääsiäiseen, jonka keskeisiä tapahtumia tässä sivutaan.

Tarinan päähenkilö on juutalaisprinssi Judah Ben Hur, joka tarinan alussa pudottaa vahingossa tiilen kaupungin läpi marssivan roomalaiskenraalin niskaan ja joutuu orjaksi roomalaisten kaleereille. Hurin suvun omaisuus takavarikoidaan ja perhe hajoaa, lopulta myös unohtuu. Judah Ben Hurin veriviholliseksi tarinassa nousee Messala, Hurin suvun entinen, mutta tarinan tapahtumahetkellä roomalaistunut ystävä. Tärkeä asema Ben Hurin tarinassa on uuden testamentin tapahtumilla ja Jeesuksella, jonka tie risteää monessa kohtaa Messalan ja Judah Ben Hurin kanssa.

Sanoisin, että mikäli Wylerin remake on tuttu, niin tarina tässä on luonnollisesti lähestulkoon sama pieniä muutoksia lukuun ottamatta. Tässä versiossa esimerkiksi on mielestäni paljon enemmän Jeesusta kuin Wylerin näkemyksessä. Ennen vanhaan elokuvia ei erikseen kaavailtu mihinkään kansainväliseen levitykseen, joten elokuvissakin oli normaalisti enemmän nimenomaan länsimaiselle yleisölle suunnattua hengellistä sisältöä. Vanhana elokuvana tämä on luonnollisesti myös enimmäkseen mustavalkoinen lukuun ottamatta komeasti väritettyjä Jeesus-kohtauksia, joissa William Wyler muuten työskenteli ohjaajan avustajana. Massiivisista tuhansien tai jopa kymmenien tuhansien avustajien joukkokohtauksista ja pienistä sivuosista voi lisäksi bongata ainakin King Kongissa kiljuneen Fay Wrayn, Tuulen viemää -elokuvan Rhet Butlerin eli Clark Gablen, länkkäritähti Gary Cooperin, Harold Lloydin, Douglas Fairbanksin sekä läjäpäin isoja studiopomoja ja muita julkkiksia.

Aivan oma lukunsa versioiden eroissa onkin sitten se kuuluisia kilpa-ajokohtaus. Mitä olen lukenut, mykän elokuvan teossa käytettiin kaikki mahdolliset kikat ja trikkikuvat hyödyksi, jotta tästä kohtauksesta saatiin tehtyä niin eeppinen ja vauhdikas kuin vain koskaan mahdollista. Tätä kohtausta varten rakennettiin erikseen hippodromen pienoismalli ja isolle hiekkakentälle sen parimetrinen kivijalka. Elämää suuremmat lavasteet saatiin ottamalla valokuvia pienoismallista ja leikkaamalla kuvista kivijalka pois. Sitten kuvat sovitettiin kameran eteen siten, että oikea kivijalka ja pienoismallin yläosa näyttivät yhdeltä eeppiseltä kokonaisuudelta, jota ei oikeastaan edes huomaa feikiksi. Uudessa versiossa tätä kikkaa ei tietääkseni ole käytetty ja kaikki vanhan version suuruudenhullu eepisyys puuttuu.

Katsoin vanhan ja uuden kilpa-ajon moneen kertaan perätysten saadakseni eroista kaiken mahdollisen irti tätä arvostelua varten. Uskotteko jos sanon, että tässä mykkäversiossa sekin on valovuosia vauhdikkaampi, dramaattisempi ja eeppisempi? Uudessa versiossa koko kilpa-ajo on kuvattu tylsästi muutamalla kameralla liikkuvasta autosta turvallisen välimatkan päästä edesta, takaa ja sivuilta. Mykässä Ben Hurissa mennään vielä vähän pitemmälle ja näyttävämmin; kameramiehiä tässä taitaa olla kymmenkunta liikkuvissa autoissa ja moottoripyörissä - jälkimmäiset vieläpä puikkelehtivat uhkarohkeasti hevosvaljakoiden välissä. Pelkästään tätä kohtausta kuvatessa kuoli useampikin ihminen ja eläin, filmiä tähän taidettiin tuhlata enemmän kuin mihinkään yksittäiseen kohtaukseen koskaan ennen tai jälkeen. Vauhdin ja vaaran tunne on tässä versiossa saatu mielestäni paljon paremmin esille kuin missään muussa aiheen filmatisoinnissa. Sanoisin jopa, että tässä saattaa olla parhaita yksittäisiä elokuvakohtauksia, joita ihmiskunta on koskaan kyennyt luomaan, on tämä niin mielettömän hyvää tekoa.

Yksi hassu ero versioiden välillä on Messalan ja Judah Ben Hurin näyttelijöiden ruumiinrakenteet: remakessa Charlton Hestonin Ben Hur on ajan mittapuulla melkoinen muskelikorsto ja Messalan näyttelijä pelkkä kynäniskä, kun taas mykässä Ramon Novarron Ben Hur on pelkkä hiirulainen ja parimetriseltä bodarilta näyttävä Messala dominoi jokaista kohtaustaan luoden tarinaan samalla klassisen altavastaaja-asetelman, joka remakesta puuttuu tyystin. Bodattu Charlton Heston voisi periaatteessa liiskata surkean pikkupahiksen helposti jo ensimmäisessä kohtauksessa, mutta elokuvan pitäisi kestää sen rapiat kolme tuntia ja kaksikon elää ainakin siihen kuuluisaan kilpa-ajokohtaukseen asti.

Isoin ero versioiden välillä taitaa olla eepoksen lopetus, joka tässä on paljon dramaattisempi kuin remakessa. Mykän version tekijät ilmeisesti totesivat kirjan alkuperäisen lopun olevan turhan lälly ja päättivät lisätä tähän tukun erikoistehostetykitystä, massiivisia joukkokohtauksia ja parasta hallittua kaaosta mitä rahalla saa, kun taas remake on lähempänä tylsähköä alkuperäismateriaalia. Sanomattakin selvää, että omasta mielestäni loppu on tässä paljon parempi ja eeppisempi kuin Wylerin näkemyksessä.

Isoimmat kehut elokuvasta on pakko antaa sen henkeäsalpaavalle soundtrackille. Carl Davis on tällaisten mykkäspektaakkeleiden erikoismies. Taisin kehua miehen työtä jo Napoleonin arvostelussani, mutta mielestäni Ben Hurin soundtrack on vielä sitäkin parempi, ehkä jopa yksi omista suosikkisoundtrackeistäni koskaan. Oopperamaisesti rakennettu ja kokonaisella sinfoniaorkesterilla soitettu mannermaisella tavalla pateettinen musiikkielämys koettelee eeppisyydessään ja murskaavuudessaan sitkeämpienkin kattorappauksien kestävyyttä. Kuuntelen sitä tälläkin hetkellä; sukat pyörii jaloissa ja seinät kaatuu päälle kuin viimeistä päivää. Tunnelma sävellyksissä vaihtelee hektisimmillään sykähdyttävän yltiödramaattisen vyörytyksen ja herkän melankolisen kauniin urku-viulu -yhdistelmän välillä eikä musiikkinautinnon tuomalta tunteiden vuoristoradalta välty sitkeinkään sissi. Totisesti, tämän on pakko olla parhaita elokuvasoundtrackejä, joita on koskaan tehty. Tässä on laki ja profeetat.

Fred Niblon Ben Hur on jo kauan sitten kadonnutta jaloa ja korvaamatonta kansanperinnettä: maailmanluokan Hollywood-elokuvaa, jossa ei ole lyhyitä kalsareita pitkien päällä pitäviä supersankareita, cgi-törinää, buddy-elokuvan kliseitä tai pahoja korporaatioita vaan ihan oikea ajattoman hieno tarina huikealla ja yhä edelleen vertaistaan hakevalla spektaakkelimaisella toteutuksella. Tässä on jopa oikein kaunis ja raamatullinen loppukaneetti, jollaista missään nykyelokuvassa ei voisi ikipäivänä kuvitellakaan. Ben Hur vuosimallia 1925 on alansa sekä genrensä ajaton mestariteos ja klassikko vailla vertaa. Katsokaa ja ihastukaa.

Vielä loppuun hassua triviaa: Mykkä Ben Hur on George Lucasin Star Wars Episodi I - Pimeä uhkan tärkeimpiä esikuvia. Miettikääpä tätä: Anakin on Lähi-itää muistuttavallla aavikkoplaneetalla syntynyt orja, joka voittaa kilpa-ajossa verivihollisensa. Anakinin tiet risteävät tarinan aikana kahden hengellisen gurun kanssa, joista toinen kuolee tarinan lopussa. Anakin on lisäksi johtamassa lopussa taistelua tai kapinaa imperiumia vastaan melkein kuin mykässä Ben Hurissa. Prequelien tasavaltapolitikoinnin esikuvana on vielä toiminut Rooman tasavallan historia. Sanokaa George Lucasista mitä haluatte, mutta ainakin mies osaa arvostaa hyviä elokuvia.



Arvio: 5/5


BEN-HUR: A TALE OF THE CHRIST, 1925 USA
Tuotanto: Irving Thalberg
Ohjaus: Fred Niblo
Käsikirjoitus: June Mathis Lew Wallacen alkuperäisteoksen pohjalta.
Näyttelijät: Betty Bronson, Carmel Myers, Charles Belcher, Dale Fuller, Francis X. Bushman, Frank Currier, Kathleen Key, Leo White, May McAvoy, Mitchell Lewis, Nigel De Brulier, Ramon Novarro, Winter Hall

Jin-Roh: Susiprikaati (1998)

Ja sitten pääsemmekin Mamoru Oshiin Kerberos-trilogian kolmanteen ja kaikkein kuuluisimpaan osaan, joka kronologisesti on sarjan ensimmäinen. Kahdessa edellisessä osassa seurattiin tapahtumia vaihtoehtoisen Japanin poliisivaltion kovaotteisen Kerberos-erikoispoliisin lakkautuksen jälkeen. Stray Dog: Kerberos Panzer Copsissa entinen Kerberoksen rivimies Inui lähti Taiwaniin etsimään entistä johtajaansa Koichia ja törmäsi matkan varrella uuden turvallisuuspäällikön miimikkokaartiin, joka sitten pantiin show-tyyliin konekiväärillä silpuksi. The Red Spectaclesissa seurattiin tapahtumia Panzer Copsin jälkeen ja Koichin paluuta entiseen kotikaupunkiinsa selvittelemään entisten toveriensa kohtaloa. Elokuvan lopussa törmättiin myös salaperäiseen punahuppuiseen naiseen, jonka henkilöllisyys jäi vielä hämärän peittoon.

Susiprikaati sijoittuu kaanonissa saagan alkuun ja se kertoo tapahtumista, jotka johtivat Kerberoksen lakkauttamiseen ja sen jäsenten kapinaan. Elokuvan päähenkilö on Kerberoksen sotilas nimeltä Kazuki Fuse, joka elokuvan alussa todistaa terroristijahdin lomassa punanuttuisen tytön raa’an räjähdyskuoleman. Myöhemmin Kazuki tapaa Kein, kuolleen tytön isosiskon ja rakastuu tähän tarinan lomassa epätoivoisesti. Lopulta mikään ei ole miltä näyttää, vaan varsin simppelin tarinan lomassa nähdään suurempi salajuonten ja petosten sarja, joka lopulta johtaa Stray Dog: Kerberos Panzer Copsin alkuasetelmiin. Susiprikaatilla tarkoitetaan tässä Kerberoksen sisällä toimivaa salaista kapinallisjoukkoa, jonka jäsen myös Fuse on.

Mikäli elokuvan perusasetelmasta ei vielä huomannut, niin koko jutun keskiössä on tarina punahilkasta ja sudesta. Ensisilmäyksellä tässä voisi luulla olevan kyse pelkästä vertauskuvallisesta tarinasta, jossa Kei edustaa ensimmäista ja Fuse jälkimmäistä, mutta oikeasti tässä on kyse paljon muustakin. Susiprikaatissa nimittäin perinteinen uhrina toimivan punahilkan ja pahan suden roolit vaihtuvat pitkin elokuvaa: heti alussa nähdään kansan kylvävän diktatuuria enemmän tuhoa ja kuolemaa, välistä nähdään Kerberos tositoimissa ja kapinalliset uhreina, välillä poliisivaltion johto esitetään positiivisemmassa valossa ja välillä punahillkan roolissa nähty Kei yrittääkin satuttaa Fusea. Itse ymmärsin asetelmien jatkuvan vaihtumisen elokuvantekijöiden pyrkimyksenä hienon vertauskuvallisuuden lisäksi kuvata, miten satumainen mustavalkomoraali ei toimi tosielämässä alkuunkaan. Viimeisissä kuvissa nähdään vielä satukirja katuojassa ikään kuin kertomassa katsojalle, mihin voitte satunne ja binäärisen moraalinne työntää.

Susiprikaatissa on perinteiseen Mamoru Oshii -tyyliin laatu kirjoitettu aivan kaikkialle jo aivan alusta lähtien. Vaikka mies ei itse tätä ole ohjannutkaan, on kaikki mahdollinen oshiimainen hyvä tässä mukana. Tarina itsessään on erinomaisesti kirjoitettu, istuu muiden yhteen muiden osasten kanssa eikä aliarvioi katsojaa tippaakaan. Erityisen paljon itse pidin muutamasta unikohtauksesta, jossa päästiin sukeltamaan Fusen pään sisään ja tarkastelemaan tarkemmin tämän suhdetta Keihin. Tiettävästi Oshiin alkuperäisessä käsikirjoituksessa ei ollut romanttisia kohtauksia alkuunkaan, mutta niiden myöhempi lisäys tuntuu näin jälkikäteen erittäin loogiselta tarinan loppua ajatellen.

Ghost in the Shellin laadukkaasta animaatiosta vastannut Hiroyuki Okiura on tässä tehnyt ehkä uransa parasta ja realistisinta animaatiojälkeä; pitkään liikkui huhu, että tässä olisi käytetty hyväksi rotoskooppausta, eli kohtauksia on kuvattu ensin näyteltynä ja piirretty niiden pohjalta, mutta tämä huhu todistettiin myöhemmin vääräksi. Okiukan tiimi on vaan niin hyvä. Musiikkipuolesta vastaa tällä kertaa tällä kertaa vähän tuntemattomampi Haji Mizoguchi, mutta jälki on hälläkin erittäin korkeatasoista pitkin elokuvaa. Kenji Kawain kaltaisia sfäärejä ei kuitenkaan missää kohtaa aivan tavoitella, vaikka musiikit erittäin onnistuneita ovatkin. Tässä ehkä ainut pieni särö ainakin itselläni.

Jin-Rohin tätä edellisestä katsomiskerrasta oli aikaa vähintään kymmenkunta vuotta, enkä oikeastaan muistanut tästä mitään muuta kuin pitäneeni erittäin paljon. Luonnollisesti epäilin vähän mahtoiko tämä oikeasti olla niin hyvä ja koko juttu olikin pelkkää ajan kultaamaa kamaa. Ei, ei se ole. Itse asiassa pidän tästä nyt vanhempana ja koko muun Kerberos-saagan nähneenä vieläkin enemmän kuin joskus nuorempana. Vanhempana monet elokuvan monimutkaisemmat kuviot ja tarinan symboliikka avautuivat aivan uudella tavalla, mikä lisäsi katselunautintoa vielä entisestään. Samoin trilogian juonellisen ympyrän sulkeutuminen ja kahden muun osan kysymysten vastauksien saaminen tuntui hyvältä. Susiprikaati on fantastinen pikku elokuva, ehkä jopa sarjansa paras.



Arvio: 5/5

JIN RO, 1998 Japani
Tuotanto: Tsutomu Sugita, Hidakazu Terakawa
Ohjaus: Hiroyuki Okiura
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii
Näyttelijät: Hiroyuki Kinosha, Sumi Mutoh, Yoshikazu Fujiki

Stray Dog: Kerberos Panzer Cops (1991)

On jälleen aika Mamoru Oshiin ja Kerberoksen. Edellisessä osassa totalitaarisen Japanin kovaotteisen Kerberos-kaartin entinen upseeri Koichi palasi entiseen kotikaupunkiinsa ja joutui Kim Jong-iliä muistuttavan uuden turvallisuuspäällikön jahtaamaksi. Meno oli sanalla sanoen aika surrealistista ja taatun kahelia, eli hyvää. Elokuvan ehkä legendaarisimmassa kohtauksessa ammuttiin miimikoita konekiväärillä seulaksi. Lopussa törmättiin myös salaperäiseen punanuttuiseen naiseen, joka tulee vastaan myös trilogian päätösosassa The Wolf Brigade.

Stray Dog: Kerberos Panzer Cops on Oshiin Kerberos-trilogian keskimmäinen ja kronologisesti ensimmäinen osa, joka kertoo tarinan Kerberos-kaartin lakkautuksen ja edellisen elokuvan alun väliseltä ajalta. Inui-niminen entinen Kerberoksen sotilas matkaa Taiwaniin etsimään entistä johtajaansa, Koichia. Tälläkään kertaa ei kyse ole markkinoinnista ja mielikuvista huolimatta mistään militääriscifistä vaan ensisijaisesti eksistentiaalisesta road moviesta. Inui on väännös japanin koiraa tarkoittavasta sanasta ja sillä viitataan tässä kodittomaan kulkukoiraan.

Mamoru Oshiille on annettava tunnustusta siitä, ettei mies ainakaan koskaan ole ollut kovinkaan ennalta-arvattava tekijämies. Kerberos-saagan ensimmäinen osa oli yhdistelmä David Lynchiä, film noiria ja japanilaista hullua neroutta alusta loppuun, näiden välillä ilmestynyt Patlabor: The Movie taas äärimmäisen realistista ja pikkutarkkaa scifiä. Tällä kertaa kyse on ensisijaisesta visuaalisesta tripistä, jossa turha dialogi on jätetty lähes täysin pois. Pääosa tästä on käytännössä pelkkää juonetonta kameratyöskentelyä Taiwanin kaduilla ja kuppiloissa Kenji Kawain mystisen kauniin syntikkamusiikin soidessa taustalla. Itse uskon, että kyseessä on eräänlainen kerronnallinen kokeilu ja samaa toimivaksi todettua kaavaa sekä osaa tämän elokuvan otoksista hyödynnettiin ahkerasti sitten miehen seuraavissa elokuvissa Patlabor 2: The Movie ja Ghost in the Shell.

Edeltäjästään poiketen tässä on myös ihan oikea toimintakohtauskin, jollaista yleisö kaipasi jo edellisessä elokuvassa. Kyseessä on Inuin kymmenminuuttinen taistelu vanhoja ystäviämme miimikoita vastaan hylätyssä rakennuskompleksissa. Kuten koko muukin elokuva, myös tämä on erinomaisen hienosti kuvattu ja leikattu; samoin Kenji Kawain musiikit pääsevät tässä oikein kunnolla oikeuksiinsa. Kyseinen toimintapätkä ei oikeastaan sovi juurikaan muuhun elokuvaan, mutta eipä voi valittaa kun hyvää tarjotaan.

Stray Dog: Kerberos Panzer Cops on pohjimmiltaan sen verran minimalistinen elokuva, ettei tästä pysty kauhean pitkää epistolaa kirjoittamaan. Uskon, että suurin osa yleisöstä pitää tätä pelkästään pitkäveteisenä ja hitaana viimeistä varttia lukuun ottamatta. Itse pidin nimenomaan elokuvan hitaasta ja tunnelmallisesta kerronnasta, kuvauksesta ja musiikista. Stray Dog: Kerberos Panzer Cops kuuluu omissa kirjoissani ehdottomasti Oshiin parhaisiin teoksiin ja on ehkäpä toistaiseksi näkemistäni miehen näytellyistä elokuvista oma suosikkini Avalonin ja The Red Spectaclesin kanssa.


Arvio: 4.5/5

JIGOKU NO BANKEN: KERUBERSU, 1991 Japani
Tuotanto: Sumiaki Ueno, Daisuke Hayashi
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii
Näyttelijät: Eaching Sue, Shigeru Chiba, Takashi Matsuyama, Yoshikazu Fujiki

Power Rangers (2017)

Jahas, se on menoa taas. Jälleen yksi Hollywoodin täysin turhista nostalgialla rahastavista ysärirebooteista. Tällä kertaa elokuvaviihteen suureen makkarakoneeseen on joutunut itseironisen ysäricampin klassikko nimeltä Power Rangers. Mikäli alkuperäissarjan perusidea ei ole ollenkaan tuttu, kehotan lukemaan vaikka alkuperäisen Power Rangers -elokuvan arvosteluni johdantokappaleen tai käyttämään Googlea. Ei jaksa tässä alkaa toistamaan itseään. Joka tapauksessa mistään hirveän ryppyotsaisesta tai tylsästä viihteestä ei todellakaan ole kysymys. Kumpikin aiheesta tehty elokuva kuuluu Tykin vihatuimpiin teoksiin, joten ei tämä ainakaan huonommaksi voi varmaan enää pistää. Eihän?

Aloitetaanpa elokuvan tarinasta. Teiniä näyttelevä Pepsodent-mainoksesta karanneelta kolmekymppiseltä mallilta näyttävä kaveri vie lehmän pukuhuoneeseen ja päätyy poliisien takaa-ajamaksi. Myöhemmin opitaan, että Pepsodent-teini joutuu muiden Mentos-mallien esittämien ongelmanuorten kansoittamaan oppilaitokseen. Elokuvan aikana näistä nuorista opitaan ehkä sen verran, että yksi on musta, yksi on autisti, yksi on lesbo ja yksi on aasialainen. En valehtele, kun sanon, etten ensimmäisen kolmanneksen jälkeen enää muistanut hahmojen nimiä tai erottanut persoonallisuuksia toisistaan. Näiden on pakko olla tyhjänpäiväisimpiä hahmoja sitten… noh, Ghost in the Shellin remaken. Mutta sitten pahviset mallinuoret saavat syystä tai toisesta supervoimat, lopussa superpahis Rita Repulsa pöllähtää jostain ja ööh… asioita tapahtuu.

Nyt varmaan mietityttää, miksen maininnut juonireferaatissa niitä Power Rangereita alkuunkaan. Syy on se, että koko kaksituntisesta elokuvasta 90% on pelkästään näiden malliteinien päämäärätöntä hortoilua ja tyhjänpäiväistä dialogia, mutta itse asiaan päästään vasta aivan viimeisillä minuuteilla. Nekin vähät vähemmän tylsät kohtaukset ovat pelkkää geneeristä cgi-rymistelyä, jota näkee nykyään paremmin tehtynä suunnilleen jokaisessa keskivertoelokuvassa. Epäilen vahvasti, jaksaako kukaan oikeasti näin kiduttavan tylsää elokuvaa edes katsoa siihen asti nukahtamatta.

Taisin manata Hollywoodin Ghost in the Shelliä tyhjäksi ja tylsäksi elokuvaksi, mutta tämä taitaa olla siinä suhteessa vieläkin kammottavampi kokemus. Koko elokuvassa ei tunnu tapahtuvan oikeasti yhtään mitään, yhdelläkään hahmolla ei ole mitään kiinnostavaa sanottavaa tai persoonaa ja se legendaarinen tunnarikin on korvattu jollain räppibiisillä. Tämä on oikeasti niin uskomattoman tylsä tekele, että oli lähellä etten kävellyt ulos kesken näytöstä; tunsin melkein kuolevani tai vajoavani koomaan tätä katsoessa. Tämän täytyy olla jo jonkinlaisen tylsyyden monilahjakkaan neron tuotosta, ei näin aivokuollutta menoa voi oikein muutoin selittää. Kyllä tästä on jo joku palkinto saatava.

Alkuperäiset Power Rangers ja Power Rangers turbovaihteella ovat kehnoja elokuvia, mutta kumpikin jaksoi ainakin kumisuudessaan ja itsetarkoituksellisessa pölhöydessään viihdyttää oman aikansa. Ensimmäisessä elokuvassa oli vielä ainakin puolen tunnin edestä kunnon toimintaa ja se vinkeä tunnarikin, mutta tässä ei oikeastaan ole edes sen vertaa. Uuden Power Rangersin teinit eivät edes käytä koko elokuvassa kertaakaan supervoimiaan tai tappele nyrkein vaan ne vähätkin lopun tappelut käydään kömpelöillä cgi-roboteilla, joten koko elokuvan kestävä teinidraama ja supervoimat ovat käytännössä täysin turhaa filleriä. Edes ne lopun Power Ranger -asut eivät näytä muuttavan hahmoja mitenkään, joten nekin ovat täysin turhanpäiväisiä kapistuksia. Tämä elokuva on kirjaimellisesti kaksi tuntia ei mitään.

Tuntuu aivan siltä kuin tämän tekijät olisivat hävenneet alkuperäisen sarjan ja elokuvien hilpeää camp-menoa ja yrittäneet vääntää aiheesta harmaan ja vakavan teinisupersankarijöötin, mutta epäonnistuneet siinäkin täydellisesti. Lopullinen tuotos ei ole hauska edes huonoudessaan, pelkästään väritön, steriili ja tympeä liukuhihnatuote, jolle eivät naura edes aidanseipäät. Alkuperäinen sarja ei tyhmimmillään ja huonoimmillaankaan ollut koskaan mitään noista, vaan menoa ja hulluttelua riitti aina korvaamaan kaiken järjellisen sisällön puutteen. Tässä sen sijaan ei ole yhtään mitään nähtävää tai koettavaa. Ei yhtään mitään. Paras vertailukohde tälle taitaa olla parin vuoden takainen supersankarifloppi Fantastic Four, jonka tämä pystyy haastamaan varsin tasaväkisesti huonoudessa. Jos kyseinen taideteos sattuu olemaan jollekulle mieleen, niin kai tämäkin menee. Muut pysykööt kaukana.

Mutta tiedättekö mitä? En oikeastaan ole tämän floppaamisesta ollenkaan vihainen tai järkyttynyt. Muutaman päivän takainen Ghost in the Shellin nerouden täydellisen häpäisemisen todistaminen oli sen verran suuri loukkaus ja shokki, ettei tämä edes tunnu enää missään. Power Rangers -alkuperäissarja tai ne elokuvat ei oikeastaan olleet niin kauhean hyviä alkujaankaan. Eli jotain hyvää kai tästäkin voi sanoa, vaikkei tämä itse elokuvaan varsinaisesti liitykään ollenkaan. Huono tämä on silti. Ugh.



Arvio: 0.5/5

POWER RANGERS, 2017 Kanada, USA
Tuotanto: Haim Saban, Wyck Godfrey, Marty Bowen, Brian Casentini
Ohjaus: Dean Israelite
Käsikirjoitus: Burk Sharpless, John Gatins, Kieran Mulroney, Matt Sazama, Michele Mulroney
Näyttelijät: Becky G., Bryan Cranston, Dacre Montgomery, Elizabeth Banks, Ludi Lin, Naomi Scott, RJ Cyler

The Red Spectacles (1987)

Monen matkalle tulleen mutkan ja kiemuran jälkeen pääsin vihdoinkin tarkastamaan Mamoru Oshiin ensimmäisen näytellyn elokuvan The Red Spectacles, eli vapaasti käännettynä ”Punaiset aurinkolasit”. Tämä elokuva on osa Oshiin luomaa militääriskifististä Kerberos-saagaa, joka kuvaa tulevaisuuden rautaista kuria tottelevaa Kerberos-erikoispoliisijoukkoa. Aiheesta on kolmen elokuvan lisäksi tehty ainakin kokonainen sarjakuvasaaga ja joukko radiokuunnelmia. Tämän osan katsomiseen ei oikeastaan tarvita aiempaa tietoa sarjasta, mutta alku tässä ilmeisesti jatkuu suoraan edeltäneen radiokuunnelman lopusta ja menee välittömästi asiaan enempiä selittelemättä.

Eletään 1900-luvun loppua, eli elokuvan tekoaikaan kuvitteellista lähitulevaisuutta. Japania hallitsee kaaoksesta noussut totalitaarinen kuri ja järjestys. Järjestelmän rakkikoirina toimii valioksilöistä koottu armoton ja raskaasti aseistettu Kerberos-erikoispoliisi. Kerberosin pahoinpideltyä epäillyn kuoliaaksi poliisiyksikkö päätettiin riisua aseista ja lakkauttaa, mutta kapinoivat kommandot päättivät asettua poikkiteloin järjestelmän kanssa ja pakenivat kaupungista maaseudulle. Elokuva alkaa, kun joukko palkkasotureita hyökkää jäljellä olevan Kerberos-kaartin kimppuun. Varsinainen tarina kuvaa aikaa muutamia vuosia välikohtauksen jälkeen. Koichi, yksi jäljelle jääneistä Kerberoksen jäsenistä palaa syystä tai toisesta matkalaukkuineen kaupunkiin ja alkaa selvitellä entisten tovereidensa kohtaloa.

Jos juonikuvauksesta tai johdannon esittelystä sai kuvan, että kyseessä olisi jonkunlainen japanilainen mustalla huumorilla ja äärimmäisellä väkivallalla kuorrutettu Judge Dredd, joudutte oikeasti pettymään todella karvaasti. Toimintaa tässä on vain alun johdannossa, minkä jälkeen koko elokuva muuttuu omalaatuiseksi mustavalkoiseksi sekoitukseksi varhaista David Lynchiä, Jean Luc Godardin Lemmy Cautionia ja George Orwellia. Kun sanon omalaatuinen, myös tarkoitan sitä. Tämä saattaa hyvinkin olla Mamoru Oshiin kahjoin ja mielipuolisin elokuva, jota ei sovi suositella kenellekään normaalille elokuvankatselijalle.

Antakaahan kun kerron tarkemmin. Kantavana ideana tässä elokuvassa on tyylin ja kerronnan rytmityksen poukkoilu ja vaihtuminen lennosta ääriasennosta toiseen. Yhteen aikaan meno on juurikin vakavaa jännäriä, sitten meno vaihtuu lennosta farssimaiseksi teatteriksi, tässä vieläpä ihan kirjaimellisesti. Välistä väännetään romantiikkaa ja sitten seurataan tuskallisen hitaasti ja ilman minkäänlaista taustamusiikkia kahden ihmisen nuudelinsyöntiä. Monessa kohtaa elokuvaa huomataan, että edellinen kohtaus tai koko elokuvan alku olikin pelkkää unta tai hallusinaatiota, mistä siirrytään pikemmittä puheitta täysin uuteen juonikuvioon ja kerrontatyyliin. Kaikki tämä kuvattuna näyttävästi mustavalkoisena film noir -tyyliin kuin jossain Sin Cityssä.

The Red Spectacles on sanalla sanoen varsin surrealistinen elämys. Tässä elokuvassa hädin tuskin missään on mitään järkeä, mutta hämmentävää ja eriskummallista kohtausta toisensa perään katselee mielellään jos tällaisista elokuvista vain sattuu ylipäänsä pitämään. Perinteiseen Mamoru Oshii -tyyliin tässäkin ilmeisesti viljellään jos jonkinlaista symboliikkaa, mutten ole ainakaan itse varma missä menee pelkän outoilun ja tarkoituksellisen symbolin ero. Esimerkiksi päähenkilöä ja muita Kerberosin jäseniä kuvataan kirjaimellisesti koirina ja heitä jahtaavia kaupungin turvallisuuspalvelun miehiä kissoina. Nuudeleita ja alkoholia tässä vedellään epäilyttävän paljon, samoin tuijotetaan rikkinäisiä televisioita. Samoin talojen seinät on päällystetty naisen kasvojen kuvilla ja elokuvateattereissa näytetään vain tätä samaa kuvaa loputtomalla toistolla. Oma suosikkikohtaukseni koko elokuvassa on alussa, kun Koichi ampuu konekiväärillä joukon miimikoita. Lopussa nähdään vielä salaperäinen punaiseen kaapuun pukeutunut nainen, joka nähdään myös trilogian päättävässä The Wolf Brigadessa.

Pähkähullun kerronnan ja hienon kuvauksen lisäksi tässä on kaksi erityistä juttua, josta ainakin itse nautin todella paljon. Ensimmäinen on Kenji Kawain takuuloistava syntikkasoundtrack ja erityisesti tunnari sekä lopun syntikkapala, joka toi mieleeni Goblinin vastaavat. Toinen on pääosassa lennokkaan kokovartalosuorituksen vetävä Shigeru Chiba, joka on vauhdikkuudessaan ja monipuolisuudessaan jo nuoren Vesa-Matti Loirin luokkaa. Ilmeikäs Chiba esittää täysin mutkattomasti sekä ilmeetöntä dekkarihahmoa että sarjakuvamaista pelleä, usein jopa lennosta toinen toiseen vaihtaen. Tällaiseen rooliin ei oikeastaan voisi ketään muuta kuvitellakaan, sen verran viihdyttävää katseltavaa Chiban mellastaminen on.

The Red Spectaclesin on oltava yksi kahjoimmista näkemistäni elokuvista ja Mamoru Oshiin tuotannosta mielettömämmästä päästä. Itse ainakin pidin tästä lievästä outoilusta huolimatta erittäin paljon; sen verran moni asia tässä on tehty oikein, ettei tästä oikeasti voi olla pitämättäkään. Keskivertokatsojalle tätä ei pidä suositteleman, mutta vähän herkumpien kulttielokuvien ystävien katselulistalta tämän luulisi löytyvän. Miten kukaan voisi oikeasti olla pitämättä elokuvasta, jossa ammutaan miimikoita konekiväärillä? Aiheeseen palataan myös jatko-osassa Stray Dog: Kerberos Panzer Cops.


Arvio: 4/5

AKAI MEGANE, 1987 Japani
Tuotanto: Shigeharu Shiba, Daisuke Hayashi
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii, Kazunori Ito
Näyttelijät: Hideyuki Tanaka, Machiko Washio, Shigeru Chiba

Ghost in the Shell (1995)

Olin suunnitellut seuraaville viikoille käyväni koko Mamoru Oshiin tuotannon elokuva kerrallaan läpi ja säästää tämän elokuvan viimeiseksi klimaattiseksi loppuarvosteluksi, mutta tulinkin toisiin aatoksiin; tämä on pakko arvostella nimenomaan nyt. Syynä on juuri teattereihin tullut puolivillainen remake, jonka mielestäni tuomitsin aika selväsanaisesti taannoisessa arvostelussani. Kuitenkin itselleni jäi päällimmäisenä mieleen, että koko roskan todellisen limboamisen ymmärtämiseksi on välttämätöntä ymmärtää, mikä tekee alkuperäisestä niin hienon kuin se on. Yritän tässä analyysissäni ja arvostelussani selittää mahdollisimman kattavasti koko jutun ytimen auki. Tämä luonnollisesti sisältää paljon spoileria, eli jos alkuperäistä Ghost in the Shelliä ei ole tullut vielä nähtyä, niin ei ehkä kannata lukea tätä arvosteluakaan.

Ghost in the Shellin tarina sijoittuu vuoteen 2029 ja New Port -nimiseen kuvitteelliseen aasialaiseen kaupunkiin. Elokuvan maailmassa ihmiskehoja sekä sen osia voidaan helposti rakentaa ja korvata kyberneettisillä teko-osilla sekä kytkeytyä tietoverkkoon kehoon liitetyillä implanteilla. Aaveella tarkoitetaan tässä yksilöllistä tietoisuutta tai sielua, johon elokuvan nimikin viittaa. Elokuvan päähenkilö on kyberturvallisuuspalvelu Osasto 9:n agentti Motoko Kusanagi, joka on biologisia aivojaan lukuun ottamatta kyberneettinen kone. Elokuvassa Osastu 9 jahtaa salaperäistä Nukkemestarina tunnettua hakkeria ja kyberterroristia, joka pystyy hakkeroimaan ihmisten tietoisuuteen ja muokkaamaan näiden persoonallisuutta sekä muistoja mielensä mukaan. Perinteisen kyberpunk-filosofoinnin lisäksi tässä on pohjimmiltaan kyse Motokon eksistentialistisesta kriisistä, eikä ihmissuhteilla ole varsinaisen tarinan suhteen merkitystä.

Näin tarina siis kuuluu pintapuolisesti, mutta koko rainan todellinen sisältö on perinteiseen Mamoru Oshii -tyyliin hitaassa filosofoinnissa ja symboliikassa; tässä ei Hollywoodin pullamössötyyliin pidellä kädestä eikä selitetä oikeastaan mitään auki, joten koko jutun pointti todennäköisesti menee ohi, ellei osaa tulkita hienovaraista kuvallista kerrontaa oikein. Itselleni tämä aukeni vasta useamman katselukerran jälkeen. Seuraavaksi käyn mahdollisimman tarkkaan läpi keskeisimmät kohtaukset alusta loppuun. Tässä elokuvassa ja analyysissä kannattaa kiinnittää huomiota muutamiin perussymboliikkakuvioihin, joita Oshii käyttää muissakin elokuvissaan. Ensinnäkin on vesi, joka symboloi feminiinisyyyttä. Toinen on peili ja peilikuva. Vanhan japanilaisen sanonnan mukaan naisen sielu tai tässä tapauksessa aave asuu peilissä.

Aivan ensimmäinen kohtaus koko elokuvassa on prologi, joka käytännössä esittelee keskeisimmät hahmot, Osasto 9:n sekä elokuvan maailman. Heti ensimmäisessä dialogissa paljastuu, että Motokolla on ”häikkää” aivoissaan, mikä viittaa hahmon kokemaan sisäiseen konfliktiin tai epäilykseen. Seuraavassa kohtauksessa näytetään Motokoa muistuttavan kyborgin luomisprosessi, jossa nähdään läjäpäin syntymään viittaavaa symboliikkaa vedestä aina synteettisestä materiaalista kuoriutumiseen. Tätä kohtausta katsoessa on hyvä muistaa, ettei missään kohtaa sanota, että syntyvä kyborgi nimenomaan Motoko, vaan kyse voi olla vain samasta mallista. Tässä kohtauksessa näytetään myös tarkkaan kyberneettisen ruumiin rakenne; nähdään, että tietoisuuden varastoiva kyberneettinen aivo on pohjimmiltaan erilainen kuin biologinen ihmisaivo. Tämä on olellisin yksityiskohta tässä kohtaa. Kohtaus loppuu, kun Motoko herää asunnostaan. Asunnossa on vain sänky ja yksi suuri ikkuna, joten kyseessä ei varsinaisesti ole ”koti” vaan asumiskone, jossa ollaan vain suojassa sateelta ja levätään. Ikkunasta näkyvät pilvenpiirtäjät ja tyhjä asunto ovat osa suurempaa talovertausta, johon palaan vielä myöhemmin.

Takaa-ajokohtausta seuraavassa kohtauksessa roskakuski ymmärtää poliisikuulustelussa muistojensa olevan vääriä ja tekaistuja. Tämä kyseinen kohtaus on toteutettu siten, että katsojan näkökulmasta kuulustelua seuraava Motoko katselee omaa peilikuvaansa (!). Tämä otos siis viittaa Motokon epäilevän kohtauksessa omien muistojensa sekä persoonallisuutensa oikeellisuutta. Jos Motokon ruumis on vain yksi tehtaassa tuotettu kopio tietystä mallista, miksei samoin voisi olla myös tietoisuuden laita? Käsitys erityisestä yksilöllisyydestä ja identiteetistä joutuu epäilyksenalaiseksi, eikä Motoko enää varmasti tiedä kuka tai mikä oikeasti on. Batou käyttää tässä Rene Descartesin cogito-lausetta ja toteaa muistojen oikeellisuuden olevan toissijaista, koska muistot ja ajattelu itsessään ovat riittävä todiste olemassaolosta. Elokuva pyörittelee muutoinkin paljon Descartesin ajatuksia, mutta niistä ei tässä sen enempää.

Kuulustelukohtausta seuraava sukelluskohtaus on yksi koko elokuvan olennaisimmista. Motoko harrastaa työn ohella sukellusta ja katsojalle näytetään, miten hän nousee kohti pintaa ja omaa peilikuvaansa. Tämä on siis viittaus elokuvan alun syntymäkohtaukseen. Myöhemmin Motoko nousee Batoun luo veneeseen ja toteaa nauttivansa sukeltamisesta, koska silloin hän kokee sekalaisia pelonsekaisia tunteita ja kuolemanpelkoa, mutta samalla myös yhteyttä kadottamaansa ja kaipaamaansa ihmisyyteen. Tässä viitataan Martin Heideggerin eksistentialistiseen kuolemanfilosofiaan, jonka mukaan kuolevaisuuden ja kuoleman ymmärtäminen on avain ihmisyyden ymmärtämiseen. Tästä ideasta kohtauksessa on kyse.

Seuraava kohtaus, jossa Motoko ja Batou ovat valtavaa kaupunkia halkovassa veneessä on ehkä tärkein koko elokuvassa. Tässä kohtauksessa käytännössä kaikki mahdollinen heijastaa Motokon senhetkistä ajattelua ja tunteiden myllerrystä. Kaupunki itsessään koostuu valtavista rakennuksista, joiden rinnalla ihmiset ovat vain pieniä muurahaisia. Vaikka kyseessä on valtava metropoli, on tunnelma hyvin orpo ja yksinäinen. Motoko katsoo ympärilleen ja huomaa ikkunan takana istumassa oman kaksoisolentonsa ja tulee näin muistaneeksi hävinneen yksilöllisyytensä. Sitten Motokon katse kiinnittyy edessä olevaan rakennukseen ja sitten vedessä lilluvaan jätteeseen. Motoko kokee olevansa yhtä keinotekoinen kuin edessä siintävä ruosteinen teräskolossi ja kertakäyttöinen kuin vedessä lilluva jäte. Tässä kohtauksessa nähdään vielä mallinukkeja kuin vielä muistuttamaan, miten vaikeaa on erottaa tulevaisuuden ihmistä, kyborgia ja elotonta nukkea toisistaan. Samanlaisia nukke- ja talovertauksia nähdään myös Blade Runnerissa. Kaupunkia ja sen julkisivua peittävät loputtomat mainostaulut kuvaavat Motokon kokemusta pelkkänä tuotteena tai kopiona olosta; tähän viitataan myös myöhemmissä dialogeissa. Kohtauksen lopussa alkava vesisade kertoo Motokon kokemasta melankoliasta ja surusta.

Seuraavissa kahdessa kappaleessa spoilaan ja selitän auki elokuvan loppukliimaksin ja epilogin, joten jos ei halua tietää, mitä lopussa tapahtuu, kannattaa lukeminen lopettaa tähän.

Lopullinen välienselvittely käydään hylätyssä varastorakennuksessa, joka ainakin ulkoisesti muistuttaa jotain vanhaa luonnontieteellistä museota tai hautamonumenttia. Itse ajattelen edellistä talovertausta soveltaen, että kyseessä on vertauskuvallinen kamppailu konetta vastaan Motokon sielun viimeisessä inhimillisessä pesäkkeessä. Tässä kohtauksessa Motoko tavoittelee lopullista valaistumista ja vastauksia mieltään polttaviin kysymyksiin. Taiston tuoksinnassa rakennuksen ja vertauskuvallisen inhimillisyyden tukipylväät sekä Angel's Eggistä tutut seinillä olevat fossiilit ja elämänpuu vaurioituvat ikään kuin kertoen, että Motokon on päästettävä irti lopustakin ihmisyydestä ja lihallisuudesta saavuttaakseen lopullisen päämääränsä. Lopulta Motoko kiipeää hämähäkkitankin päälle ja yrittää avata sen kantta, mutta epäonnistuen. Epäonnistuminen kertoo hahmon lopullisesta inhimillisyydestä ja kuolevaisuudesta; Motokon piittaamattomuus kyberneettisen ruumiinsa tuhoutumisesta kertoo hahmon arvostavan sieluaan tai tietoisuuttaan ruumistaan enemmän. Lopulta Motokosta jää jäljelle pelkkä vedessä lilluva romuläjä ja irtonainen yläruumis. Ennen lopullista kuolemaansa Motokon tietoisuus fuusioituu Nukkemestarin kanssa synnyttäen uuden solun tai organismin; Nukkemestari ja Mokoto ovat näin täyttäneet syntymän, elämän ja kuoleman kierron samalla murtaen rajan elottoman keinotekoisen koneen ja elävän organismin välillä.

Epilogissa nähdään Motokon pää asennettuna lapsen kyberneettiseen ruumiiseen. Kyseessä ei kuitenkaan ole enää Motoko tai Nukkemestari vaan toisen sukupolven koneorganismi, jolle ei enää löydy edes tarkkaa määritelmää. Ennen elokuvan lopetusta nähdään uusi Motoko ja vaivihkaa myös tämän peilikuva; aiemmin Motoko epäili oman sielunsa ja tietoisuutensa olemassaoloa, mutta katsojalle vihjataan näin uuden Motokon sielun puolesta. Loppujen lopuksi Motoko siis sai kuin saikin vastauksen kysymyksiinsä, mutta katsojalla niitä vielä riittää.

Näin se käy.

Huomaattekos? Kirjoitin pelkästään Motokon eksistentiaalisesta kriisistä ja tekstiä sai helposti muutaman keskivertoarvostelun ja parin tusinan juonireferaatin verran, eikä tässä edes puhuta niistä syvemmistä filosofisista tasoista tai muista keskeisistä teemoista tai konflikteista yhtään mitään. Tällä elokuvalla on niin paljon syvyyttä ja älyllistä sisältöä ettei kama ihan muutamalla katselukerralla tule loppumaan. Vaan tiedättekös mitä? Mitään mitä minä tuossa yllä kirjoitin ei löydy uudesta Ghost in the Shellistä. Hollywoodin versioon kyllä otettiin juonesta joitain kohtauksia, mutta ilman tätä filosofista kontekstia niillä ei oikeasti ole mitään merkitystä. Uusi Ghost in the Shell on rikos ihmisyyttä ja kaikkea tämän maailman hyvää vastaan. Jos haluatte tietää tarkemmin, lukekaa vaikka sen arvostelu.

Takaisin tähän versioon. Mamoru Oshiin animaatio on harvinaisen kaunista katseltavaa, jopa vanha cgi on osattu yhdistää täysin mutkattomasti muuhun perinteisempään jälkeen. Tässä elokuvassa ei taida olla ainuttakaan tarpeetonta kuvaa tai dialoginpätkää, josta puuttuisi symboliikkaa tai syvempiä merkityksiä. Samoin Kenji Kawain upeasti tunnelmaa luova ambient-musiikki hipoo täydellisyyttä, etenkin lopun kliimaksissa. Sanoisin, että tässä elokuvassa on Patlabor 2: The Movie:n kanssa Kawain uran parhaat musiikit. Kun pituuttakin on passelisti alle puolitoista tuntia, ei hidas kerrontakaan pääse tylsistyttämään missään kohtaa.

Täytyy sanoa, etten kyllä keksi tästä mitään pahaa sanottavaa kirveelläkään. Mamoru Oshiin Ghost in the Shell on helposti yksi parhaista tieteis- ja anime-elokuvista, joita on koskaan tehty; samalla se on mahdollisesti lähihistorian älykkäimpiä ja syvällisimpiä elokuvia yleensä. Jos älykäs ja haastava scifi pelottaa tai muuten vain sattuu kaipaamaan pinnallista ja helppoa elokuvaa, niin tätä ei varmaan kannata katsoa. Ghost in the Shell on steroidia ajattelulihaksille.


Arvio: 5/5

KOKAKU KIDOTAI, 1995 Japani, Iso-Britannia
Tuotanto: Yoshimasa Mizuo, Ken Matsumoto, Ken Iyadomi, Mitsuhisa Ishikawa
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Kazunori Ito Masamune Shirow'n alkuperäisteoksen pohjalta.
Näyttelijät: Akio Otsuka, Atsuko Tanaka, Iemasa Kayumi, Koichi Yamadera, Tamio Oki, Tesshô Genda

Power Rangers (1995)

Power Rangers on yksi tämän maailman hupsuista ysäri-ilmiöistä, jonka jokainen vanha jäärä taatusti muistaa. Franchisen perusideahan kuuluu siten, että kokovartalosukkahousuihin pukeutuneet ninjateinit taistelevat intergalaktisesta roskapöntöstä noussutta Rita Repulsaa ja kumipukuisia monsterimiehiä vastaan. Sarjahan oli toteutettu siten, että kaikki överiksi vedetyt toimintakohtaukset leikattiin japanilaisesta Super Sentai -sarjasta ja niihin vain lisättiin länsimaiset juoniosuudet. Lopputulos oli sen verran herkullisen älyvapaa camp-henkinen yhdistelmä länsimaista ja japanilaista hullua neroutta, että siitä puhutaan vieläkin. Koska uusi remakekin on tulossa meikäläisiin teattereihin tulevana perjantaina, taitaa tämän aidon ja alkuperäisen arvostelu olla juuri nyt ajankohtaisempaa kuin koskaan.

Tämän elokuvan juoni kuuluu seuraavasti: Power Rangers -teinien rullaluistellellessa ja hypellessä laskuvarjoilla Rita Repulsa hassuine kumiukkoineen vapauttaa pahan Ivan Oozen vankilastaan. Ensi töikseen uusi pahis tuhoaa Power Rangereiden tukikohdan ja antaa kuolettavan iskun Zordonille, mikä tietää loppua ninjateinien ninjavoimille. Teinininjojen yrittäessä saada käsiinsä mystisen voimanlähteen paha Ivan Ooze limaukkoineen ottaa ihmisten maailman haltuunsa.

Täytyy sanoa, että tässä elokuvassa on parasta ensimmäiset puoli tuntia, jossa kaikki alkuperäisen sarjan parhaat ominaisuudet lyödään pöytään heti kättelyssä: kamala dialogi ja käsikirjoitus, puiset näyttelijät, kammottavat, mutta viehättävät käytännölliset erikoistehosteet sekä maskeeraukset ja täysin sattumanvaraiset pieruvitsit. Heti kärkeen nähdään jopa pitkä ja järkijättöinen tappelukohtaus, jossa huiskitaan, hypitään ja heilutaan ilmaan sekä välillä mätkitään ja potkiaan kuminaamalimaukkeleita lättyyn oikein kunnolla klassisen tunnarin soidessa taustalla. Tätä on Power Rangers parhaimmillaan!

Harmittavasti tätä nerokkuutta on vain ensimmäiset kolmisenkymmentä minuuttia, minkä jälkeen ihmeninjat menettävät voimansa ja koko homma alkaa maistumaan nopeasti puulta. Power Rangersien hullu energia ja itseironinen huumori katoaa täydellisesti pitkäksi aikaa, eikä tilalle ole oikeastaan keksitty mitään kovin kaksista; edes sympaattisen höpsöistä maskeerauksista, sympaattisista muovi/paperimassalavastuksista tai vähäpukeisesta soturibeibestä ei ole tämän keskivaiheen pelastajiksi. Voi voi.

Harmittavasti huonouden suosta ei varsinaisesti nousta enää lopussakaan. Elokuvantekijät menivät kajoamaan siihen kaikkein pyhimpään, nimittäin Power Rangereiden superrobottiin. Alkuperäissarjassahan robotti- ja jättihirviötehosteet tehtiin söpösti pienoismalleilla ja muovisilla leluilla, mutta tässä tekijöillä on selvästi ollut millä mällätä ja tilalle on saatu minuuttikaupalla nyt jo äärimmäisen kulahtaneilta ja kamalilta näyttäviä 90-luvun puolivälin cgi-tehosteita. Tämä oli itselleni valtava pettymys. Lopussa oli ainesta vähintäänkin loisteliaaseen ja keskikohdan tylsyyden paikkaavaan ajattoman viihdyttävään hullun nerouden multihuipentumaan, mutta tekijät ryssivät mahdollisuutensa yrittämällä tehdä tästä jotain oikeasti hyvää elokuvaa. Campia sen olla pitää!

Olen lukenut Leffatykkiä muistaakseni jo vuodesta 2007-2008 lähtien ja niin kauan kuin muistan, nämä vanhat Power Rangers -leffat ovat olleet täällä todella huonossa huudossa. Omasta mielestäni kumpikaan vanhoista sarjan leffoista ei varsinaisesti kuulu maailman huonoimpiin, mutta mitenkään erityisen onnistuneita nämä eivät kyllä nykymaailmassa ole, edes camp-viihteenä. Joskus 90-luvun puolivälissä tälle olisi voinut antaa jopa kolme tähteä, nyt vanhentuneet cgi-erikoistehosteet syövät sen parhaan terän armottomasti. Puolikas tähti? Nääh. Yksi tähti? Nääh. Olkoot puolitoista.


Arvio: 1.5/5

MIGHTY MORPHIN POWER RANGERS: THE MOVIE, 1995 USA, Japani
Tuotanto: Haim Saban, Shuki Levy, Suzanne Todd
Ohjaus: Bryan Spicer
Käsikirjoitus: Arne Olsen, John Kamps
Näyttelijät: Amy Jo Johnson, David Yost, Gabrielle Fitzpatrick, Jason David Frank, Jason Narvy, Johnny Yong Bosch, Karan Ashley, Paul Freeman, Paul Schrier, Steve Cardenas

Ghost in the Shell (2017)

No niin, tässä sitä nyt taas ollaan. Hollywoodin korppikotkamaiset elokuvapomot päättivät jälleen tuottaa oman näkemyksensä yhdestä rakastetusta japanilaisesta kultti-ilmiöstä. Tällä kertaa elokuvaviihteen suureen makkarakoneeseen päätyi klassinen franchise nimeltä Ghost in the Shell, joka koostuu Mamoru Oshiin ohjaaman legendaarisen vuoden 1995 elokuvan lisäksi yhdestä jatko-osasta, televisiosarjasta, Masamune Shirown sarjakuvista ja useasta spin-offista. Sanomattakin selvää, että Ghost in the Shell kuuluu viime vuosikymmenten vaikutusvaltaisimpien ja kuuluisimpien kyberpunkin merkkiteosten joukkoon, joten jonkinlainen live-remake ei varsinaisesti tullut ainakaan itselleni minään yllätyksenä. Jaa että mikä on kyberpunk? KVG.

Ghost in the Shellin tarina sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen, jossa ihmiskehon osia tai kokonaisia ihmiskehoja voidaan rakentaa keinotekoisesti. Elokuvan päähenkilö on Scarlett Johanssonin esittämä majuri Mira Killian, kokonaisella koneruumiilla varustettu Osasto 9:n agentti, joka yhdessä toverinsa Batoun kanssa jahtaa salaperäistä hakkeria. Matkan varrella opitaan myös yhtä ja toista ”Miran” menneisyydestä ja pedataan asetelmia tulevaa jatko-osaa silmällä pitäen.

Ennen kuin revin tälle elokuvalle uuden persreiän, haluan puhua sen positiivisista puolista. Ensinnäkin Rupert Sandersin näkemys tulevaisuuden kyberpunk-kaupungista on visuaalisesti harvinaisen nättiä ja kiinnostavaa katsottavaa, samoin nättejä ovat monessa kohtaa elokuvan erikoistehosteet, jotka onneksi ovat muutakin kuin pelkkää cgi-huttua. Takeshi Kitanolla ei oikeastaan ole tässä paljoa järkevää tekemistä, mutta miehen karismalla voisi vaikka lukea puhelinluetteloa ja se olisi kiinnostavaa kuultavaa.

Se hyvistä puolista. Menkäämme itse asiaan.

Alkuperäisen Ghost in the Shellin sisällöstä vähintään 90% koostui kaikenlaisesta eettisestä ja filosofisesta pohdinnasta sekä kuvauksesta digitalisoituvan maailman keskellä hämärtyvästä identeetistä, yksilöllisyydestä, minuudesta ja kaikesta muusta kivasta. Hollywoodin Ghost in the Shell on kuin lobotomialeikattu versio samasta asiasta, niin tyhmä elokuva tämä on. Tässä kaikella vähänkin älyllisellä on heitetty suosiolla vesilintua ja lopputulos muistuttaa värittömyydessään ja mauttomuudessan jotain veden ja maidon sekoitusta; ihan kuin tällä olisi oikeasti lähdetty kosiskelemaan jotain tyhmiä hipsteriteinejä tai lapsikatsojia. Pistää lähinnä ihmettelemään miksi ylipäänsä on lähdetty tekemään remakeä älylliseksi tunnetusta franchisesta, jos sitä varsinaista ydinsisältöä ei ole aikomuskaan ottaa mukaan itse elokuvaan.

Juonen äärimmäin tyhmentäminen syö miestä, mutta se on kuitenkin vasta alkua. Tekijät eivät ilmeisesti ole osanneet korvata puuttuvaa sisältöä millään kovin järkevällä, joten kokonaisuus tuntuu paitsi äärimmäisen tyhmältä, myös tunnetasolla täysin tyhjältä ja mielenkiinnottomalta. Edes harvoista toimintakohtauksista ei ole tämän pelastajiksi, sillä niitäkään ei ole oikeastaan viitsitty rakennella tai pohjustaa mitenkään eikä minkäänlaista tunnesidettä kuin hypnoosin vallassa pönöttävien ja zombimaisen monotonisesti Fifty Shades of Grey -tasoiset vuorosanansa lausuvien näyttelijöiden esittämiin täysin tyhjiin hahmoihin pääse vahingossakaan syntymään. Päällimmäinen tunne tätä katsoessa on lähinnä sielua loputtomasti kalvava pohjaton tylsyys, jota läpikotaisen steriili ja riskitön meininki sekä geneerinen jumputijumputimusiikki vielä voimistaa entisestään. Kenji Kawain jumalaisen kauniista sulosävelistä hädin tuskin kehtaa samassa virkkeessä edes puhua näiden tusinasurinoiden kanssa.

Mutta voi minua! En ole oikeastaan vielä edes puhunut tämän juonen aivopieruista! Hahaha! Hollywoodin Ghost in the Shell on käytännössä RoboCop-remake, jossa Alex Murphyn tapaan kyborgipäähenkilön aikaisempi elämä ja muistot alkavat jälleen nousta pintaan ja lopussa kuvioihin astuu paha korporaatio pahoine johtajineen kuin jossain Highlander II - paluu:ssa konsanaan. Paha korporaatio on taatusti yksi kulahtaneimmista ja raivostuttavimmista kliseistä, joita tällaiseen tieteiselokuvaan voi vain kuvitella; muistan vihanneeni täsmälleen samaa korporaatiokliseetä jo 90-luvun puolivälin Bambukarhuissa ja vihaan sitä edelleen. Viimeistään tosi pahan korporaatioukkelin ilmestyessä kuvioihin tämä alkaa toden teolla haista kyberkakalle.

Yksi asia, joka tätä katsoessa väkisinkin tulee miettineeksi, on elokuvan tarinan tapahtumakaupunkia, joka voisi yhtä hyvin olla tulevaisuuden Hongkong kuin mikä tahansa idän suurkaupunki, mutta itse näen tässä lähinnä geneerisen itää ja länttä yhdistävän tulevaisuuden metropoliksen, joka nähtiin jo Big Hero 6ssa. Sitten on Takeshi Kitanon esittämä hahmo, joka ainoana koko elokuvassa puhuu japania samalla kun muut turisevat englanniksi, mikä on kyllä todella häiritsevää. Tässä on jopa dialoginpätkiä, joissa Kitano keskustelee japaniksi englantia solkkaavan henkilön kanssa ilman tulkkia, eikä kummallakaan tunnu olevan mitään vaikeuksia ymmärtää toista. Mitäköhän ihmettä näissäkin kohtauksissa oikein tapahtuu? Eikö idän animeimperiumista todellakaan löydy englantia taitavaa näyttelijää?

Ja… ja… noh… siinä se kai sitten oli. Hollywoodin Ghost in the Shell vuosimallia 2017 on vinkeää visuaalista puolta lukuun ottamatta äärimmäisen geneerinen, äärimmäisen steriili, äärimmäisen riskitön, äärimmäisen tyhjä, äärimmäisen sieluton ja äärimmäisen laimea remake, joka ei varsinaisesti kuulu animefilmatisointien absoluuttiseen roskaluokkaan, mutta ei tätä mitenkään erityisen hyväksi tai onnistuneeksikaan voi millään ilveellä kyllä sanoa. Toisaalta rima näiden animefilmatisointien suhteen taitaa olla jo niin matalalla (lue: Dragonball Evolution), että tämä saattaa oikeasti olla jopa niitä parempia tai peräti parhaita lajissaan. Lisäksi tässä ei ainakaan ole Disney-prinsessoja, puhuvia huonekaluja, Jar Jar Binksiä tai Amy Schumeria, joten ei tämä nyt ihan täysin toivoton tapaus ole. Ei siitä tosiasiasta kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, että alkuperäinen on ja tulee aina olemaan miljardi biljardia kertaa tätä tusinatuotetta parempi. Seikka on saletti.



Arvio. 1/5

GHOST IN THE SHELL, 2017 USA
Tuotanto: Avi Arad, Ari Arad, Steven Paul, Michael Costigan
Ohjaus: Rupert Sanders
Käsikirjoitus: Jamie Moss, Jonathan Herman Masamune Shirow'n alkuperäisteoksen pohjalta.
Näyttelijät: Juliette Binoche, Michael Pitt, Pilou Asbæk, Scarlett Johansson, Takeshi Kitano

Urusei Yatsura 2: Beautiful Dreamer (1984)

Pom! Edellisessä arvostelussani perkasin Mamoru Oshiin ohjausdebyyttiä Urusei Yatsura: Only You ja manasin sen yleistä sekavuutta ja hankalaa seurattavuutta sarjaa tuntemattomalle. Aikoinaan kyseinen elokuva oli kuitenkin sen verran yleisön ja tuotantoportaan mieleen, että sille päätettiin tehdä jatkoa ja Oshiille annettiin tällä kertaa täysin vapaat kädet tehdä mitä tahtoo. Lopputuloksena syntyi varsin ohjaajansa näköinen elokuva, joka edeltäjästään eroten on kerännyt vuosien varrella ylistystä ja päässyt useille parhaiden anime-elokuvien listoille eri medioissa. Jotain tämän maineesta kai kertoo, että tämä on julkaistu ihan Suomessa asti.

Jos Urusei Yatsura ei ole ennestään tuttu eikä edellinen arvosteluni ole vielä luettu, niin tässä koko sarjan juoni pähkinänkuoressa: Sarjan alussa sähläri ja lukiolainen nimeltä Ataru Moroboshi kosii erehdyksessä avaruusprinsessa Lumia vaimokseen. Lum muuttaa Atarun vanhempien luokse asumaan ja alkaa käydä samaa koulua Atarun kanssa, mistä seuraa kaikenlaisia hassuja tilanteita ja hömppäkomediaa. Jos Rumiko Takahashin muu tuotanto on tuttua, niin tämä on juurikin sitä samaa sarjaa. Tämän enempää tietoutta ei oikeastaan Beautiful Dreamerin katsomiseen sitten tarvitsekaan, joten pelko pois.

Tämän elokuvan tarinaa on vähän vaikeaa selkeästi kuvailla, mutta yritän parhaani. Beatiful Dreamerin tarina alkaa, kun Atarun ja Lumin koulussa valmistaudutaan tuleviin juhlallisuuksiin. Jossain vaiheessa yksi opettajista hämmentyy huomattuaan, ettei seuraava päivä tunnu koskaan tulevan, vaan kokonainen kaupunki on kuin juuttunut jonkinlaiseen aikasilmukkaan ja sama päivä vain toistuu toistumistaan. Tämän enempää en tarinaa avaa, mutta koko jutun idea piilee siinä, että Mamoru Oshii on käytännössä hylännyt koko alkuperäissarjan pöhkön huumorin ja kehää kiertävät söpöt pikku tarinat ja lähtenyt tekemään itsensä näköistä visaista filosofista mysteeritarinaa, jossa pannaan aika-avaruus ja katsojan mielikuvitus oikein kunnolla solmuun.

Sanoisin, että jo aivan ensimmäisistä kuvista ja dialoginpätkistä lähtien on päivänselvää, että tämä on jotain aivan muuta kuin se edellisen osan räpellys. Tämä jopa esittelee keskeisiä hahmoja kunnolla, dialogi kuulostaa huolella kirjoitetulta ja tarinassa on kahjoimmillaankin selkeä punainen lanka ja pituuttakin on sopivasti vähemmän kuin edellisessä osassa. Muutamassa kohtaa huomasin jopa hymähteleväni käsiksen pikkunokkeluudelle. Tästä löytyy vielä yllättävän paljon nättejä hiljaisempia ja tunnelmallisempiakin kohtauksia, jollaisia alkuperäissarjassa ei yleensä nähdä ollenkaan.

Eniten tässä pistää silmään animaation taso, joka on parantunut huomattavasti sitten Only Youn halvakon televisioanimaation. Tässä on muutamassa kohtaa jopa pitempiäkin pätkiä liikkuvan kameran käyttöä sekä kaikenlaista perspektiiveillä ja visuaalisilla paradokseilla leikittelyä, mistä ainakin itse nautin huomattavasti. Normaalistihan liikkuvia kameroita ei animaatioissa paljoa nähdä, koska niiden toteuttaminen on huomattavan vaikeaa ja vaatii helposti monikymmenkertaisen työmäärän staattisiin otoksiin nähden. Hienoa työtä.

Oma omituinen ensikosketukseni tähän elokuvaan oli joskus 2000-luvun alkupuolella vaihtaessani ajatuksia toisen animeharrastajan kanssa ja minua varoitettiin (!) katsomasta tätä elokuvaa, koska tämä on niin ”sekava” ja ”hullu”. Myöhemmin löysin tämän vielä Leffatykistä ja näin, että tämä on saanut tosi huonot pisteytykset, joten jätin tämän näihin päiviin asti katsomatta. Katsoin tämän sitten eilen ja tiedättekös mitä? Tämähän on oikeasti todella hyvä elokuva, miljoona kertaa parempi kuin se ensimmäinen ja pienestä keskivaiheen hapuilusta huolimatta se nousi helposti yhdeksi omista animesuosikeistani. On tämä hyvä elokuva; sanoisin jopa, että Beautiful Dreamer on pienimuotoinen kasarihelmi, joka sopii katsastaa jos tällaisista elokuvista vain sattuu pitämään. Joka muuta väittää, menkööt itseensä. Pom!

Arvio: 4.5/5

URUSEI YATSURA: BYUTIFURU DORIMA, 1984 JapanI
Tuotanto:-
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii
Näyttelijät: Akira Kamiya, Fumi Hirano, Kazuko Sugiyama, Toshio Furukawa

Urusei Yatsura: Only You (1983)

Pim! En ole ikinä ollut mikään Rumiko Takahashin suurin fani enkä välitä Urusei Yatsurasta oikeastaan tuon taivaallista, mutta koska päätin jokin aika sitten katsastaa ja arvostella kaikki animeguru Mamoru Oshiin ohjaukset joudun käymään läpi myös nämä miehen varhaisemmat työt. Tämä kyseinen elokuva oli Oshiin ihka ensimmäinen oma ohjaustyö, joten miehen myöhempiä tavamerkkejä tästä lienee turhaa etsiä. Tiettävästi studio oli sen verran epävarma nuoren ohjaajan kyvyistä, ettei Oshiille annettu juurikaan sananvaltaa teoksen suhteen vaan kyseessä on pitkälti Rumiko Takahashin ja sekalaisen tuottajatiimin sanelema elokuva.

Mikäli Urusei Yatsuran perusidea ei ole tuttu, niin tässä lyhyt yhteenveto: Ataru Moroboshi on kömpelö lukiolainen, joka vahingossa tulee kosineeksi kosmista avaruusprinsessa Lumia vaimokseen. Lum muuttaa asumaan Atarun vanhempien luokse ja alkaa käydä samaa koulua Atarun kanssa. Jos Rumiko Takahashin Ranma sattuu olemaan tuttu, niin tämä on vähän samansuuntainen kevyt ja höpsö nuorille suunnattu romanttinen komedia ilman sen kummempaa ryppyotsaista sisältöä.

Toivottavasti juonireferaatti tuli luettua huolella tai sarja on muuten tuttu, koska tämä elokuva ei sitten selittele yhtään mitään. Perusjuoni tässä menee siten, että alussa paljastuukin, että Ataru on vahingossa tullut kosineeksi toista avaruusprinsessaa ennen Lumia ja tilinteon hetki on viimein tullut. Ataru päättää naida toisen prinsessan ja hallita jatkossa kokonaista planeetta kuninkaana. Lopulta Ataru sitten huomaakin, ettei homma menekään aivan siten kuin alunperin oli tarkoitus ja kaikenlaista hupsua seuraa.

Jos tätä elokuvaa jotenkin haluaisi lyhyesti kuvailla, niin tämä tuntuu enemmän melkein pari tuntia pitkältä televisiosarjan fillerijaksolta kuin miltään varsinaiselta itsenäisesti toimivalta elokuvalta. Kaikki tässä tuntuu niin kovin halvahkolta pökkelöltä animaatiosta ja sekavahkosta käsikirjoituksesta lähtien; välillä tuntuu, ettei tekijöillä itselläänkään ole ollut täysin selvää mitä tässä oikeasti tapahtuu ja miksi. Yhdessä vaiheessa esimerkiksi ollaan ensin japanilaisessa koulussa, sitten kuvioon ilmestyykin avaruusaluksia ja aletaan puhua jostain galaktisesta sodasta, sitten koko juttu unohdetaankin ja palataan romanttiseen komediaan, joka lopulta hajoaa jälleen täydelliseksi kaaokseksi, sitten elokuva loppuu. Mitään varsinaisesti älyllistä sisältöä tai draaman kaarta ei tässä ole laisinkaan, vaan kyseessä on nimenomaan sarja hölmöä slapstickiä ja semikoomista mesoamista.

Tämän enempää ei Only Yousta oikeastaan kykene kirjoittamaan. Tässä ei oikeastaan ole mitään kauhean kiinnostavaa sisältöä, jota analysoida tai varsinaisesti lähteä tarkemmin arvoimaan. Itse koin tämän lähinnä ylipitkänä meluisana ja sekavana animetrippinä, jota sarjaa seuraamattoman on täysin turhaa lähteä katsomaan. Jos välttämättä haluttaa nähdän kunnollinen Urusei Yatsura -elokuva, voin lämpimin mielin suositella tämän jatko-osaa Beautiful Dreamer - Vastustamattomat olennotia, joka on ihan oikeasti hieno leffa ja sen katsomiseen ei oikeastaan vaadita sarjan perustietämystä enempää. Tämä unohtakaa. Pim!

Arvio: 2/5

URUSEI YATSURA: ONRI YÛ, 1983 Japani
Tuotanto: -
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Rumiko Takahashi, Mamoru Oshii, Tomoko Konparu
Näyttelijät: Akira Kamiya, Akira Murayama, Fumi Hirano, Ichirō Nagai, Kazuko Sugiyama, Machiko Washio, Saeko Shimazu, Shigeru Chiba, Toshio Furukawa, Yoshiko Sakakibara