Granaattiomenan väri (1968)

Näin jälkikäteen tarkastellen Sergei Parajanovin on täytynyt olla tavattoman röyhkeä tai vain mieleltään järkkynyt uskaltaakseen tuottaa Menneiden sukupolvien varjojen kaltaisen vääräoppisen taideteoksen Neuvostoliiton kaltaisessa poliisivaltiossa. Neuvostojen maan viranomaiset eivät uskaltaneet kajota nuoreen Parajanoviin tämän isän vaikutusvaltaisen poliittisen aseman vuoksi, mutta kapinallisen taiteilijan uraa kyllä pystyttiin helposti vaikeuttamaan estämällä ja sabotoimalla tämän seuraavien teosten tuotantoa aina toisiaan seuraaviin hyllyttämisiin asti. Parajanov ei kuitenkaan lannistunut vastoinkäymisistään, vaan löi kuvainraastajana ja kapinallisena vieläkin isompaa vaihdetta silmään: uhkarohkea yritys poiki maailmaan teoksen nimeltä Granaattiomenan väri, yhden kautta aikain elähdyttävimmistä ja syvällisimmistä taide-elokuvista sekä loisteliaimman lajityyppinsä edustajista koko neuvostokaanonissa.

Konseptitasolla Sergei Parajanov suunnitteli elokuvastaan löyhän symbolisen kuvauksen armenialaisen runoilija-trubaduuri Sajat-Novan elämästä, taiteesta ja kuolemasta. Yleistajuisesti kuvailtuna Granaattiomenan väriä on äärimmäisyyksiin asti surrealistinen ja tulkinnanvarainen kokoelma irtonaiselta tuntuvia maalauksellisia kohtauksia, joissa Parajanov yhdistelee luovalla tavalla eri taiteenlajien elementtejä oman psyykensä luomusten kanssa. Granaattiomenan värissä mikään ei lähtökohtaisesti ole konkreettista, vaan kaikki yksityiskohdat ihmisistä eläimiin ja kasveihin ovat metaforia ja symboleja jollekin muulle… mutta mille? Granaattiomenan väri toimii kertomuksena ja henkisenä matkana mielikuvituksellisen runon tavoin: katsojan elämänkokemuksella ja henkilökohtaisella tulkinnalla on taideteoksen kokemisen suhteen oma keskeinen sijansa. Neuvostoliiton viranomaiset auttoivat Parajanovin vision muotoutumisessa poistamalla siitä suorat viittaukset historialliseen Sajat-Novaan, sillä kerronnaltaan tajunnanvirtamaista ja abstraktia Granaattiomenan väriä ei pidetty näiden mielestä tarpeeksi historiallisena tai yleissivistävänä.

Granaattiomenan väri alkaa perinteiseen tapaan esittelemällä keskeisen teemansa: punaisen värin. Ensin tulevat punaiset granaattiomenat, verinen tikari sekä viinirypäleistä punaista mehua polkeva jalka. Punainen väri valuu Armenian valtion muotoon. Näiden välissä kuvaan ilmestyy kirja, ja kertojaääni alkaa lukea runoja. Muutamaan ensimmäiseen sekuntiin mahtuu toisin sanoen vaikka kuinka paljon merkitystä: muistettaneen vaikkapa viinin erityinen uskonnollinen merkitys itäisen kristikunnan perinteessä. Seuraavaksi kuvassa nähdään kala kuivalla maalla, orjantappuroita, paimensauva ja soitin, kuolleesta oksasta kukoistava yksinäinen ruusunnuppu sekä runoilija lapsena, kertojaäänen kertoessa taustalla maailmantuskastaan. Ilmeisesti Parajanov haluaa näillä kuvilla kertoa runoilijan sielun kärsimyksestä kasvavasta ainutlaatuisesta kauneudesta ja rakkaudesta totuuteen. Nyt on siis päästy etenemään vasta kymmenisen sekuntia alkuteksteistä!

Tiettävästi Parajanov kuvasi suuren osan elokuvastaan Armenian vanhoissa luostareissa ja kirkoissa; Granaattiomenen värillä onkin aivan alusta asti huomattava uskonnollinen ja mystinen painotuksensa. Sajat-Novan elämän ohella kirkollinen painotus liittynee vahvasti myös taiteeseen ja luomisen ihmeeseen itseensä. Henkilökohtaisesti olen monessakin lähteessä törmännyt taiteilijoiden suhtautumiseen luomistapahtumaan mystisenä, suorastaan maagisena ilmiönä: Alan Moore esimerkiksi on luonnehtinut itseään taikuriksi ja esoteerikoksi, samoin uskonnollista mystiikkaa viljelevä ”psykoshamaani” Alejandro Jodorowsky. Aiemmin arvostelemani Crumb käsitteli sekin taiteellisten veljesten näkemystä luovuudesta hyvin mystisin ja ekstaattisin kuvauksin: Crumbin veljekset itse selittivät dokumentissa, kuinka eivät välttämättä aina itsekään tiedä, mitä ovat luomassa, sillä nämä lähinnä kanavoivat luovan energian ja psyykensä oikkuja. Yhtäkkiä Parajanovin näkemys ei enää tunnukaan niin kauhean käsittämättömältä, vai mitä?

Mutta vielä on koko loppu elokuva nautittavana. Seuraavaksi Parajanov kuvaa Sajat-Novan uskonnollista kasvatusta sekä intohimoa pyhäinkuviin sekä kirjallisuuteen: pikkupoika nähdään kirjaimellisesti makaamassa luostarin katolla keskellä avonaisia kirjoja, kuin tämä toivoisi olevansa yhtä kaiken tiedon ja pyhän sanan kanssa. Seuraavaksi tämä kastetaan täysivaltaiseksi Jumalan soturiksi, jollaisiksi siis uskossaan vahvoja kristittyjä on vanhaan aikaan tavattu kuvata mm. Albrecht Dürerin taideteoksissa. Muutosta painotetaan kuvaamalla perinteistä ryijyjen maalausta sekä seksuaalisuuden heräämistä: Parajanovin teoksessa feminiinisyttä symboloi simpukka ja maskuliinisuutta riikinkukon sulka. Nuorta runoilijaa ja tämän rakastajatarta esittää sama näyttelijä, joka nähdään pitkin teosta myös monen muun hahmon tulkitsijana. Ilmeisesti Parajanov halusi tällä kaikella korostaa erotiikan ja rakkauden merkitystä luomisen ihmeen katalyytteinä sekä runoilijan asemaa jonkinlaisena androgyyninä henkisenä hahmona.

Tässä vaiheessa elokuvaa on kulunut jo kymmenisen minuuttia, mutta Parajanovin vuolas psyyke vain jauhaa ja tuottaa lisää sisältöä katsojan ihmeteltäväksi. Nuori runoilija kohtaa rakastajattarensa ja muusansa, kumpikin on pukeutunut identtisiin vaatteisiin, ja kauniimpi osapuoli hypistelee pitsiä, joka siis symboloi rakkautta. Runoilija ottaa käteensä kupin vehnänjyviä sekä multaa ja kaataa jyvät multaan. Seuraavaksi tämä ottaa käteensä pääkallon – kuoleman symbolin, kauneutta symboloivan ruusun ja toiseen käteensä kynttilän – tuli symboloi puhtautta. Nopealla leikkauksella runoilijan käteen ilmestyvät myös sulka ja simpukka, joita muusa katsoo pitsien läpi. Huomaattekos, mitä Parajanov yrittää tällä kohtauksella sanoa: rakkaus, erotiikka, luominen, kuolema. Patsasmaisesti meikattujen ja tyyliltään eleettömien näyttelijöiden työskentely on kuin katsoisi lihaksi tulleita pyhimyskuvia – mikä lienee tarkoituskin.

Granaattiomenan värin puolivälistä eteenpäin uskonnollinen kuvasto alkaa painottua entistäkin enemmän. Alkupuolen punaiset ryijyt on nyt korvattu pyhäinkuvin koristetuin kankain. Suuri runoilija seuraa sivusta uskonveljiensä ahmiessa joukoittain kiellettyjä hedelmiä. Uskovat vetäytyvät hautoja muistuttaviin maakuoppiin päästäkseen lähemmäksi Jumalaa. Kirkoissa ja katedraaleissa virtaa viini – pyhä veri, ja korkeampi voima yhdistää ja erottaa ihmisiä niin elämässä kuin kuolemassakin. Lammaslaumat virtaavat vanhaan kirkkoon kuulemaan messua runoilijan samalla kaivaessa kirkon edustalla itselleen hautaa. Elävän Jumalan löytänyt runoilija peittää pyhän miehen ruumiin yhdellä inspiroimillaan ryijyillä. Piispan paimensauva rinnastetaan hengen miekkaan. Lauletun ja lausutun runouden määrä Parajanovin elokuvassa muuten selittynee ihmisäänen – Jumalan kuvan pyhän instrumentin – erityisasemalla ortodoksisessa perinteessä.

Näiden kuvien ja näiden tunnelmien jälkeen ei varmaan ole vaikeaa ymmärtää neuvostoviranomaisten vihamielistä suhtautumista Parajanoviin ja tämän hetkelliseen taiteelliseen heräämiseen. Granaattiomenan väri oli pelkästään kokeellisuudessaan kuin pyllistys paikallisten poliitikkojen taiteelle asettamille mielivaltaisille säännöille ja rajoituksille, mutta elokuvan ylitse tursuava hengellinen kuvastokin soti taantumuksellisuudessaan koko sosialismin ideologian kovaa ydintä vastaan. Kun Granaattiomenan väristä tuli rankasta sensuurista huolimatta valtava menestys ympäri taidemaailmaa suuren isänmaan ulkopuolella, tuli Parajanov tehneeksi anteeksiantamattoman rikoksen, josta tämä tuli lopulta myös maksamaan kovan hinnan...

Jokunen vuosi elokuvansa ilmestymisen jälkeen Parajanov pidätettiin ja lähetettiin vuosikausiksi pakkotyöhön. Pidätykseen liittyy myös perusteellinen mustamaalauskampanja, jossa kapinallinen ohjaaja leimattiin raiskaajaksi ja homoseksuaaliksi. Tällainen toisinajattelijoiden nöyryyttäminen oli normaalia toimintaa sosialistimaissa – harva säällinen olisi nimittäin kehdannut alkaa puolustaa julkisesti moista seksuaalirikollista. Vastaava ihmisten leimaaminen ja vainoaminen olikin yksi syy homoliikkeen synnylle länsimaissa, käytettiinhän homouden kielteistä stigmaa ja mielikuvia ahkerasti myös tavallisten heterojen vainoamiseen ja hiljentämiseen. Samasta syystä moni seksuaalivähemmistöön kuuluva ei itse asiassa nykyäänkään hyväksy ”wokea” ja radikaalien aktivistien riehuntaa, sillä vähemmistöjen nimissä sikailu ja provokatiivinen häiriköinti nimenomaan lietsoo mainittuja negatiivisia asenteita.

Palatakseni kuitenkin vielä Granaattiomenan väriin: mielestäni kyseessä on etenkin nykyisessä, likimain ohjaajan alkuperäistä näkemystä vastaavassa restauroidussa muodossa yksi päräyttävimmistä ja vaikuttavimmista elokuvakokemuksistani kautta aikain. Innokkaammat ovat luonnehtineet Parajanovin päätyötä myös viimeiseksi todella uniikiksi ja merkittäväksi virstanpylvääksi elokuvakerronnan kehityksen saralla, mutta toisaalta vastaavia ylisanoja on kuultu mm. Andrei Tarkovskin mestariteosten kohdalla. Niin tai näin, itse uskon nauttivani tämän teoksen katsomisesta ja alati uudistuvista tulkintayrityksistäni vielä vuosikausien päästäkin. Granaattiomenan värin luovan runsaudensarven äärellä huomaa saavansa itsekin jonkinlaista mystistä energiaa ja pyhää inspiraatiota – ehkä korkeammalta voimalta tai vain jonkinlaisen ihmispsyyken selittämättömän toiminnan kautta. Sergei Parajanov oli asian ytimessä.


Arvio: 5/5


TSVET GRANATA, 1968 Neuvostoliitto
Ohjaus: Sergei Parajanov
Käsikirjoitus: Sajat-Nova, Sergei Parajanov
Näyttelijät: Georgi Gegetškoti, Medeja Džaparidze, Melkop Alekjan, Onik Minasjan, Sofiko Tšiaureli, Spartak Bagašvili, Vilen Galstjan