Wolf Children (2012)

Wolf Childrenin tarinan alussa tokiolainen opiskelijatyttö Hana lankeaa siihen perinteiseen luokan pahaan poikaan. Pahan pojan paljastettua olevansa todellisuudessa ihmissusi pari päätyykin sitten suorin tein sänkyyn ja lastentekoon. Vähän myöhemmin Hana ja paha poika ovat jo pistäneet perhettä pystyyn kahden pienen ihmissusivauvan verran. Yuki on lapsista vanhempi, Ame nuorempi ja heikompi. Onnettomuus kuitenkin seuraa, kun isukki kuolee tapaturmaisesti iltaisella metsästysretkellään ja Hana jää lapsineen yksin. Sosiaaliviranomaisten ja seinänaapureiden valitusten johdosta perhe päättää muuttaa asumaan maaseudun rauhaan luonnon helmaan ja kaikenlaista hauskaa seuraa.

Ylläoleva juonireferaatti kattaa käytännössä elokuvan ensimmäiset kymmenisen minuuttia, minkä jälkeen loppuelokuva seuraa perheen elämää maaseudulla ja lasten kasvua aikuisiksi. Tarina itsessäänkin on yhtä pitkää aikuisen Yukin kertomaa takaumaa.

Mamoru Hosoda on yhdessä Makoto Shinkain kanssa tämän hetken omia suosikkitekijöitäni animen saralla eikä tämänkään elokuvan jälkeen vielä ole itselleni tullut vastaan sitä yhtä huonoa Hosodaa. Wolf Children taitaakin olla miehen tähänastisista elokuvista visuaalisesti kaikkein kaunein; niin talossa kuin puutarhassakin kaikkiin kuviteltavissa oleviin pienimpiinkin yksityiskohtiin on panostettu ihan tosissaan ja värikas, nätti ja kaikin puolin sulava animaatio imi mukaansa jo aivan ensimmäisistä kuvista lähtien. Luonnon ja eläinten kaunis kuvaus erityisesti vei mielikuvituksen välittömästi mennessään.

Kaksi kohtausta tässä aivan erityisesti nousivat omiksi Hosoda-suosikeiksini: ensimmäinen on keskivaiheilla tuleva vauhdikas talvinen jakso, jossa perhe yksinkertaisesti juoksee ja hyppelee lumessa. Kyseessä on taatusti koko elokuvan tunnetuin kohtaus ja ihan syystäkin. Toinen muistettava kohtaus tulee aivan lopussa, jossa Yuki ja luokan uusi oppilas ovat kaksistaan pimeässä luokassa puolittain avoinaisesta ikkunasta virtaavan tuulen heiluttaessa taustalla valkoisia verhoja. Jälkimmäinen ei ehkä ole visuaalisesti yhtä tykki kuin edellinen, mutta ainakin omasta mielestäni harvinaisen nätti monellakin tavalla.

Ja sitten on se soundtrack... ah! Tässäkään elokuvassa ei onneksi kuulla mitään kaksista nyyhkyviulukonserttoa vaan Wolf Children on pääosin mukavan tunnelmallinen ja hiljainen. Harvoin taustalla kuultava musiikki on parhaimmillaankin vain yksinkertaista pianomusiikkia, mikä sopiikin tällaiseen kuvankauniiseen elokuvaan ehkä kaikkein parhaiten. Nyyhkyviuluilla voi minun puolestani heittääkin vesilintua. Piano on draaman kuningas!

Valitettavasti Wolf Childrenissä on sitten myös ne pienehköt einiinhyvät puolensa, jotka syövät tältä parhaan terän melko tehokkaasti. Hosoda on yrittänyt sisällyttää parituntiseen elokuvaan vähän liikaakin materiaalia ja nyt tässä kulutetaan turhaan aikaa ylimääräisiin hahmoihin, joilla ei ole tarinan itsensä kannalta yhtään merkitystä. Alussa esimerkiksi käytetään melkein parikymmentä minuuttia maalaiskylän asukkaisiin tutustumiseen, vaikka koko köörillä ei käytännössä ole mitään virkaa lopussa elokuvassa. Sitten tutustutaan muutaman kohtauksen verran häkissä elävään susivanhukseen, jolla ei edellisen tavoin ole itse tarinassa mitään sijaa ja joka sitten unohdetaan heti seuraavassa kohtauksessa täydellisesti.

Pakosti tätä katsoessa tuli miettineeksi, että jos elokuvan maailmassa on olemassa ihmissusia, miksei myös muita puolieläimiä kuten ihmiskettuja tai ihmiskarhuja? Japanilaisessa mytologiassa tällaiset muodonmuuttajaeläimet ovat ihan arkipäivää, joten entä jos olisikin paljastunut, että susilasten metsästämät eläimet tai keskivaiheessa mukaan tuleva kettu olisivatkin olleet puoliksi ihmisiä tai että joku lasten luokkakavereista onkin salaa jokin muotoaan muuttava eläin? Itse odotin tällaista käännettä koko elokuvan ajan, mutta jäinkin pettyneenä tyhjin käsin. Tästä olisi saanut helposti todella kiinnostavan ja yllättävän tarinan vaihtamalle vaikka alun turhat hahmot tällaiseen jännään twistiin, mutta nyt sekin on vain menetetty mahdollisuus.

Haluan todellakin rakastaa tätä elokuvaa, haluan ihan tosissani. Wolf Children on valtavan kaunis ja hieno aikuisten satu, audiovisuaalinen puoli on ensiluokkaista jälkeä ja tarina hahmoineen on mahdottoman hienosti ja sympaattisesti toteutettu, mutta ei pääse millään yli, että tässä on liikaa ilmaa ja tarinassa kaikenlaisia pieniä rytmitysongelmia viiteen tähteen. Eipä tätä kai ole muutenkaan taidettu suunnata tällaiselle ikälopulle kyyniselle kaljamahaiselle heteromiehelle vaan lähinnä teini-ikäisille ja sitä vanhemmille tytöille ja naisille. Siis sellaisille joista Twilight on jo vähän turhan lapsellista kamaa ja joilla perheen perustaminen on prioriteettilistalla muutenkin jotain Stephenie Meyeria korkeammalla.

Hosoda-asteikolla tämä pääsee omasta mielestäni lähes samalle tasolle The Girl Who Leapt Through Timen, Summer Warsin ja Poika ja peton kanssa, muttei ehkä ihan just silleen. Olen monesti kuullut tämän olevan monelle SE paras ja rakkain animeleffa koskaan heti Miyazakien jälkeen. Tämä olikin aikoinaan monessa kolkassa ehdolla vuoden parhaaksi elokuvaksi ja tämä voitti aikoinaan läjäpäin palkintojakin, joten ei Wolf Children mitenkään huonokaan voi olla - eikä olekaan! Hosoda on aina hyvää.


Arvio: 4/5

OKAMI KODOMO NO AME TO YUKI, 2012 Japani
Tuotanto: Takuya Ito, Takashi Watanabe, Yuichiro Saito
Ohjaus: Mamoru Hosoda
Käsikirjoitus: Mamoru Hosoda
Näyttelijät: Aoi Miyazaki, Haru Kuroki, Takao Ohsawa