Streets of Fire - Liekehtivät kadut (1984)

Raskaan ja työntäyteisen viikon päätteeksi kaivoin jälleen henkilökohtaisen listani elokuvista, joita joskus olen suunnitellut katsovani ja arvostelevani. Valitsin sokkona ja arpaonni suosi Streets of Firea. Miten ja miksi tämä elokuva on listalleni päätynyt, sitä en enää muista. Elokuva itsessään on harvinaislaatuinen yhdistelmä toimintaelokuvaa ja musikaalia ja se ohjannut Walter Hill tunnetaan todennäköisesti parhaiten elokuvista 48 tuntia, Toiset 48 tuntia ja The Warriors, joista ehkä viimeistä lukuun ottamatta en ole itse kovinkaan paljoa koskaan innostunut. Odotukset eivät oikeastaan olleet tämänkään elokuvan kohdalla kovin kaksiset vaikka sekä toimintaelokuvista että musikaaleista kovasti pidänkin. Sen verran tiedän soundtrackista sanoa jo ennen elokuvan näkemistä, että Meat Loaf on tehnyt ”Nowhere fast” -avausbiisistä oman versionsa joskus 80-luvulla. Samoin tiedän, että elokuvan nimi tulee Bruce Springsteenin kappaleesta.

Streets of Fire sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään 40-, 50- ja 80-luvun muotia sekoittavaan aikaan ja paikkaan. Elokuva alkaa, kun rock-laulajatar Ellen Aim (Diane Lane) on pitämässä elämänsä konserttia ja joutuu Ravenin (nuori Willem Dafoe) johtaman motoristijengin kidnappaamaksi. Aimin manageri (Rick Moranis) palkkaa naisen ex-poikaystävän ja sotilaan Tom Codyn (Michael Parè) pelastamaan naikkosen jengin kynsistä.

Rehellisesti sanottuna mielestäni Streets of Firessa on parasta juuri sen omintakeinen ja ihastuttava eri vuosikymmeniä sekoittava tyyli: likimain kaikki elokuvassa nähtävät autot ja moottoripyörät ovat 50-luvun taitteesta samoin kuin elokuvan hahmojen puhetyylit ja toisinaan vaatetuskin. Silmää miellytti myös elokuvan tummanpuhuva, tyylitelty kontrastien ja loputtoman vesisateen kyllästämä, vahvasti Blade Runnerin mieleen tuova kaupunkikuvaus, joka on tiettävästi toiminut esikuvana David Fincherin Se7enin vastaavalle. Elokuvan ensimmäiset ja viimeiset kymmenkunta minuuttia erityisesti ovat täydellisintä kasaripalvontaa jota missään voi koskaan nähdä.

Toinen täysosuma Streets of Firessä on mielestäni sen soundtrack, erityisesti sen yllä mainittu aloituskappale sekä lopetusbiisi ”Tonight is what it means to be young”, kummankin on kirjoittanut oma nuoruuteni idoli Jim Steinmann, musikaalisäveltäjä ja mies Vampyyrien Tanssi -musikaalin, Meat Loafin ja Bonnie Tylerin kovimpien hittien takaa. Jimin tyylin tuntien sopivampaa kaveria tällaiseen elokuvaan on tuskin olemassa. Tiettävästi elokuvaan piti alun perin tulla keskeiseen rooliin cover-versio Brucen "Streets of Firestä", mutta Pomo kielsi kappaleen käytön kuultuaan ettei elokuvaan tulisi miehen itsensä laulama versio.

Kaikki muu Streets of Firessä riippuukin sitten pitkälti makuasioista. Juoni itsessään on äärimmäisen yksinkertainen, omaan makuuni vähän liiankin. Ellen pelastetaan mielestäni aivan liian aikaisessa vaiheessa ja homma jää pitkäksi aikaa turhaan polkemaan paikalleen ennen lopullista välienselvittelyä. Mielestäni nainen olisi saanut olla hädässä vaikka koko elokuvan ajan varsinaisen sankarin ramboillessa pahisten armeijaa hengiltä rock-musiikin pauhatessa coolisti taustalla ja kaiken mahdollisen räjähtämiseen kelpaavan räjähdellessä omia aikojaan taivaan tuuliin.

Näyttelijöistä ehkä puisinta jälkeä tekee Ellen Aimia esittänyt Diane Lane, joka kyllä sopii mielestäni laulajattaren ja pulassa olevan naisen rooliin ulkoisesti kuin nyrkki silmään vaikkei tässä vaiheessa kovin ihmeellisiä näyttelijänlahjoja naiselta löytynytkään, Willem Dafoe irvistelevänä pahiksena jää tässä suhteessa toiseksi. Kaikki muut näyttelijät olivat mielestäni keskinkertaisia tai hyviä. Koko elokuvan John Wayne -vaihteella vetävä Michael Parè ei varsinaisesti ole mikään uusi Marlon Brando, mutta itse pidin hänen suorituksestaan kovasti. Rick Moranis vetää managerina vaihteeksi vähän vakavamman roolin verrattuna miehen tunnetumpiin elokuviin. Ei mikään Oscarin arvoinen suoritus sekään, mutta kelvollinen.

Sanalla sanoen Streets of Fire ei ole likimainkaan täydellinen musikaali tai toimintaelokuva. Muutoin menevää elokuvaa rasittaa erityisesti sen yliyksinkertaistettu ja tökkivä juoni sekä toisinaan keskinkertaiset näyttelijäsuoritukset. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin valmis antamaan sille paljon anteeksi jo pelkästä tyylitajusta, himskatin hienosta soundtrackistä sekä muuten vain hyvästä meiningistä. Tämän kasarimpaa elokuvaa tuskin on koskaan tehty tai tullaan koskaan tekemäänkään. Itse pidän siitä kovasti.

STREETS OF FIRE, 1984 USA

Tuotanto: Joel Silver, Lawrence Gordon

Ohjaus: Walter Hill

Käsikirjoitus: Walter Hill, Larry Gross

Näyttelijät: Amy Madigan, Bill Paxton, Deborah Van Valkenburgh, Diane Lane, Michael Paré, Richard Lawson, Rick Moranis, Rick Rossovich, Willem Dafoe

Spice World (1997)

Puhutaanpa hetkinen musiikista. On yleisesti tunnettu fakta, että suunnilleen kaikki hyvät tai muuten vaan kiinnostavat yhtyeet hajosivat tai kaupallistuivat 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa, ja ennen internetin aikakautta vähemmän muodikkaisiin mestariteoksiin ei päässyt käsiksi kuin vuosikausia niiden ilmestymisen jälkeen. Olen aikalainen ja löydän vieläkin toisinaan kaikenlaista huikeaa obskuuria ysärikamaa, josta ei silloi osattu unelmoidakaan, alkaen vaikka Marillionin, IQ:n ja Anatheman levyistä, unohtamatta Xysman. Sentencedin ja Amorphiksen alkupään erinomaisia levyjä.

Ikävintä vuosikymmenen kestäneessä musiikillisessa tyhjiössä oli, että se mahdollisti kaikenlaisen luokattoman kuonan nousemisen valtavaan suosioon; Spice Girls, vuosikymmenen suosituin tyttöbändi on vain yksi monista rappion ajan ällötyksistä. Yhteen aikaan radiossa tuskin muuta soitettiinkaan kuin Spice Girlsin kammottavia renkutuksia, joiden nimiä en muista enkä haluakaan. Muistan vielä kun radiossa uutisissa sanottiin eräänä aamuna, että Spice Girls on valloittanut maailman. Mieleen nousi lähinnä mielikuvat jostain Maailmojen sodasta, marsilaisten invaasiosta ja hullun tiedemiehen mielenhallintasäteestä.

Joka tapauksessa, koin tässä tarvetta päästellä vihdoin kauan patoutuneita höyryjä ja kohdata jälleen sisäisen demonini elokuvan muodossa: Spice Worldin, vuosikymmenen turhimman, muovisimman ja muuten vain tyhmimmän ilmiön pohjalta tehdyn jonninjoutavan elokuvan epäsikiön. Mikäli yhtyeen musiikilliset ansiot yhtään antavat viitteitä, ei tämä voi olla millään mittarilla kuraa kummempaa kuppaa -olkoonkin, että elokuvan ohjaajan tunnetuin työ lienee Pitkän Jussin majatalo ja elokuvassa roolin heittää mm. Meat Loaf ja Roger Moore. Se niistä alkuturinoista. Bring it on! This is Sparta!

Haluaisin mieluusti spoilata koko elokuvan ettei sitä tarvitsisi kenenkään koskaan katsoa, mutta tiukkaa tekee kun en itsekään saanut juonesta mitään selkoa. Pääosaa elokuvassa esittää luonnollisesti Spice Girls, jonka jäseniltä puuttuu täydellisesti kaikenlainen persoonallisuus ja järki, puhumattakaan muusikon- tai näyttelijäntaidoista. Enimmän osan elokuvan kestosta bändi lähinnä kulkee paikasta toiseen kaksikerroksisella bussilla ja puhuu sattumanvaraisista asioista keskenään. Jokaisen keskustelun päätteeksi leikataan flashbackiin tai muuhun aiheeseen liittyvään vastaavaan kuvatukseen, joiden kuvauksesta ja leikkauksesta vastanneet henkilöt lienevät sekavuudesta päätelleen olleet vähintään kolmen promillen edestä maistissa tätä tehdessään.

Jossain vaiheessa kiinnostukseni herpani sen verran, että tulin hetkeksi lukemaan Leffatykkiä. Kun taas palasin elokuvan pariin muutaman minuutin päästä, oli ruudussa joukko ufoja kysymässä maustemimmeiltä lippuja bändin keikalle. Ööhhh... Okkei? Välillä muutaman sekunnin verran ruudussa sitten vilahtaa Roger Moore ja Meat Loaf, joista kummallakaan ei ole mitään järkevää sanottavaa tai olennaista tekemistä elokuvan ”juonen” kanssa. Lopussa Spice Girls sitten esittää yhden tunnetuimmista biiseistään, jonka luku- ja kielitaidottamat suomalaislapset tunsivat aikoinaan nimellä ”hautsikahoutsai”. Sitten elokuva loppuu. Eikä hetkeäkään liian aikaisin!

Spice World on niin kömpelö tekele, ettei se edes jaksa naurattaa. Itse vertaisin kokemusta lähinnä vesikidutukseen, nimittäin oli vähintään yhtä tuskallinen kokemus koettaa pysyä kärryilä siitä mitä elokuvassa taas kerran tapahtuu ja miksi. Spice Worldin dialogi on täyttä puuta heinää, henkilöhahmot läpikuultavan ohuita, sen komedia tuotti lähes fyysistä tuskaa ja elokuvassa kuultava musiikki oli suoraan mäyrän kolmannesta reiästä. Erityisen kammottavaa katseltavaa oli elokuvan oksettavan lapsellinen lavastus ja toisinaan puvustus, jotka kaikessa muovisuudessaan olivat kuin suoraan jostain Pee-Wee Hermanin huuruisimmista tuotoksista. Tekisi mieleni vielä kyseenalaistaa ohjaajan mielenterveys, mutta käyköön armo tällä kertaa oikeudesta. En nimittäin usko että tätä kaoottista elokuvan irivikuvaa on oikeasti ohjannut kukaan.

Muistan joutuneeni tämän katsomaan jo silloin joskus uutena, mutta taisin nukahtaa jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen enkä siksi muista koko elokuvasta yhtään mitään. Jonkinlaista puudutusta tai nukutusta olisin totta vie kaivannut tälläkin kertaa. Nyt meni arvokkaat puolitoistatuntia lähinnä hukkaan. Lohduttavana asiana voinee ainakin sanoa, että Spice Girlsille kävi aikoinaan kuten kaikille muille samanlaisille muotikotkotuksille yleensä on tapana käydä: Se meni omia aikojaan pois muodista kun yhtyeen jäsenille alkoi kertyä ikää, eikä seksillä myyminen enää onnistunut entiseen malliin, ehkä onneksi. Ei enää koskaan Spice Girlsiä eikä Spice Worldia. Menispä seuraavaksi Justin Bieber ja muut vastaavat, samaan mustaan aukkoon ja kadotukseen vaan kaikki tyynni. Aamen.


Arvio: 1/5

SPICE WORLD, 1997 Iso-Britannia.

Tuotanto: Uri Fruchtmann, Barnaby Thompson

Ohjaus: Bob Spiers

Käsikirjoitus: Jamie Curtis, Kim Fuller, The Spice Girls

Näyttelijät: Spice Girls, Roger Moore, Meat Loaf

Uhkavaatimus Maalle (1951)

Uhkavaatimus Maalle on jälleen niitä elokuvia, joista kuulee jatkuvasti puhuttavan, mutta jonka katsomiseen tai arvosteluun ei tunnu koskaan löytyvän aikaa. Mistään ihan mitättömästä teoksesta ei olekaan kyse, sillä elokuva oli jo ilmestyessään useista genrensä muista teoksista poiketen suuri arvostelu- ja yleisömenestys, joka näin jälkikäteen löytyy suunnilleen kaikista parhaita ja vaikutusvaltaisimpia tieteiselokuvia valitsevien tahojen listoista. Eihän tästä uskalla huonoa arvostelua kirjoittaakaan!

Elokuvan alussa lentävä lautanen laskeutuu Washingtoniin. Armeijan ja uteliaiden ihmisten piirittämästä aluksesta nousee salaperäinen ihmistä muistuttava hahmo, joka yrittää kaivaa jotain salaperäistä taskustaan ja tulee sotilaiden ampumaksi. Muukalainen viedään sotilassairaalaan hoidettavaksi ja kuulusteltavaksi. Paljastuu, että inhimillisellä muukalaisella, Klaatulla on tuiki tärkeää asiaa koko ihmiskunnalle. Saatuaan kieltävän vastauksen vaatimukseen päästä puhumaan Kansainliittoon Klaatu karkaa sotilastukikohdasta omille teilleen. Kokonainen kansakunta ajautuu paniikkiin ulkoavaruuden muukalaisen kulkiessa vapaana ihmisten keskuudessa.

Uhkavaatimus Maalle saattaa vaikuttaa ensisilmäyksellä tavalliselta, mutta keskivertoa paremmin kirjoitetulta ja sulavammin ohjatulta ufo-elokuvalta, mutta todellisuudessa se on jotain vieläkin enemmän. Olennaisella tavalla elokuva eroaa perinteisestä tieteisufoilusta siinä, ettei elokuvan muukalainen pohjimmiltaan ole paha tai uhkaava hahmo vaan tässä tapauksessa elokuvan varsinainen sankari, vainoharhaiset sekä typerät ihmiset taas roistoja ja uhka itselleen ja muille. Omana aikanaan elokuva herätti närästystä uskonnollisella symboliikallaan: Klaatu ei nimittäin ole vain sankari, vaan yli-inhimillisiä voimia ja taitoja omaava väärinymmärretty ihmiskunnan pelastaja, joka sopivasti käyttääkin nimeä Carpenter. Sensorin vaatimuksesta elokuvaan lisättiin aikoinaan erikseen repliikki, jossa Klaatu kieltää olevansa messias tai jumala.

Eräs olennainen osa-alue, jolla elokuva todella erottuu edukseen on Hitchcock-elokuvista tutun Bernard Herrmannin säveltämä hieno soundtrack ja erityisesti sen tekoaikaan vallankumoukselliset thereminillä soitetut aavemaiset osuudet. Näyttelijät ovat itse kukin oikein hyviä rooleissaan elokuvan ainutta lapsinäyttelijää lukuun ottamatta. Klaatua esittävä vähäeleinen Michael Rennie on luonnollisesti elokuvan varsinainen päätähti ja hän tekeekin mielestäni näyttelijöistä parasta jälkeä.

Uhkavaatimus Maalle on edelleen, yli 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen aiheeltaan ajankohtainen scifin klassikko, joka haastaa helposti lähes minkä tahansa uudemman tieteiselokuvan laadussa, vaikkei ehkä aivan ultimaattisimpaan timanttisuuteen täysin ylläkään. Kyseessä on oman lajityyppinsä klassikko ja jokaisen genreä seuraavaan yleissivistykseen kuuluva perusteos, joka jokaisen on syytä katsastaa jo pelkästään ymmärtääkseen kaikkien myöhempien elokuvien (mm. Star Wars) viittaukset tähän teokseen. Klaatu! Barada! Nikto!


Arvio: 5/5

THE DAY THE EARTH STOOD STILL, 1951 USA

Tuotanto: Julian Blaustein

Ohjaus: Robert Wise

Käsikirjoitus: Edmund H. North, Harry Bates

Näyttelijät: Billy Gray, Hugh Marlowe, Michael Rennie, Patricia Neal, Sam Jaffe

Kutistuva mies (1957)

Minun nuoruudessani sellainen elokuva kuin Kultsi kutistin kakarat oli tosi valtava juttu. Elokuvan juonihan menee siten, että keksijä kutistaa vahingossa lapsensa, rahastusmielessä tehdyissä jatko-osissa myös itsenä. Mitenkään erityisen hyviksi kyseisiä elokuvia ei oikeastaan voi sanoa sen enempää kuin aiheesta tehtyä televisiosarjaakaan, mutta näyttävästi toteutettu visio muurahaisen kokoisista ihmisistä oli ennen tietokoneita todella vaikuttavaa nähtävää. Jos joku olisi kertonut Kultsin kopioineen ideansa suoraan 50-luvun puolivälissä tehdystä tieteiselokuvasta, en taatusti olisi uskonut. Mutta näinpä asia on. Kutistuva mies vain sattuu olemaan Kultsi kutistin kakaroita vähintään miljoona kertaa synkempi ja vaikuttavampi elokuvaelämys.

Elokuva alkaa, kun Scott Carey (Gary Williams) on kihlattunsa nauttimassa olostaan lainaveneellä. Emännän hakiessa kylmää olutta ulkona oleileva Scott altistuu säteilylle ja kemikaaleille. Puolen vuoden kuluttua Scott huomaa vaatteidensa käyneen liian isoiksi. Ennen pitkää selviää, että mies on alkanut pikkuhiljaa kutistua, eikä syytä kutistumiselle sen enempää kuin päätepistettä tai parannuskeinoa tunneta. Kutistumisen jatkuessa Scottin yhteys muihin ihmisiin katkeaa ja arkinen ympäristö käy hänelle aina vain vaarallisemmaksi ja vaarallisemmaksi. Kuten millä tahansa häiritseväksi tarkoitetulla tarinalla, ei Kutistuvalla miehelläkään ole yksiselitteistä lopetusta.

Vaikka elokuvan tekoaika ja -idea saattavat muuta vihjata, ei kyseessä ole mikään hauska ja viihdyttävä camp-kalkkuna, päinvastoin. Kutistuva mies ei oikeastaan ole ollenkaan hauska vaan kyseessä on nimenomaan traaginen ja surumielinen kuvaus erään parantumattomasti sairaan ihmisen loputtomasta ahdingosta sekä yrityksestä ymmärtää ja sopeutua tilanteeseensa, eli eräänlaisesta kasvutarinasta. Varsinaisen kutistumisteeman lisäksi tarinassa on hyvin vähän mielikuvituksellista sisältöä; tarinan henkilöt ja maailma tuntuvat uskottavilta ja reagoivat Scottin tilanteeseen mielestäni varsin realistisesti. Viimeistään puolivälin jälkeen elokuvassa ei kuulla lähes ollenkaan dialogia, sen sijaan tarinaa kuljettaa eteenpäin Scottin kertojaääni. Ratkaisu toimii erinomaisesti.

Kutistuminen itsessään on varsin mielenkiintoinen twisti perinteisiin scifi-kliseisiin nähden. Yleensähän säteilylle altistuva kasvaa jättiläiseksi ja lähtee riehumaan kaupungille, mutta tällä kertaa seurauksena on vain kutistuminen, joka antaa elokuvalle sen painostavan ja synkän tunnelman vähän samaan tapaan kuin torakaksi muuttuminen Kafkan Muodonmuutoksessa. Päähenkilön pienuutta korostamalla on yleensä kuvattu henkilön ahdistusta ja voimattomuutta, kuten on Kutistuvan miehenkin laita. Elokuvan erikoistehosteet ovat tekoaikaan nähden erinomaista jälkeä ja kestäneet aikaa äärimmäisen hyvin. Monessa kohtauksessa on yksinkertaisesti käytetty suurempia lavasteita, toisinaan nokkelia kuvakulmia korostamaan Scottin pienuutta. Toisinaan nähdään monimutkaisempia kikkoja, joissa keskinkertaisimmillaankin on mielestäni enemmän taikaa kuin pökkelöissä cgi-efekteissä.

Näyttelijöiden suhteen lienee turha edes puhua muista kuin Grant Williamsista, joka tekee tässä uransa ylivoimaisesti parhaan roolisuorituksen. Eivät muutkaan näyttelijät huonoja ole, koko elokuva nyt vain on rakennettu Williamsin hahmon ympärille ja muut henkilöt katoavat kuvioista viimeistään puolivälin jälkeen. Yksi asia tai kohtaus, josta tässä elokuvassa aivan erityisen paljon pidin on sen viimeiset kaksi minuuttia, jossa Scott pitää hienon monologinsa, joka mielestäni kuuluu elokuvahistorian hienoimpien joukkoon.

Kutistuva mies on yksinkertaisesti hieno ja ajattoman upea elokuva. Se edustaa mielestäni tieteiselokuvan luovempaa ja ajatuksia herättävämpää kastia ja kuuluisi omasta mielestän ainakini genren ystävien yleissivistykseen. Miksei myös muidenkin.

THE INCREDIBLE SHRINKING MAN, 1957 USA

Tuotanto: Albert Zugsmith

Ohjaus; Jack Arnold 

Käsikirjoitus: Richard Matheson

Näyttelijät: April Kent, Billy Curtis, Diana Darrin, Frank J. Scannell, Grant Williams, Helene Marshall, Paul Langton, Randy Stuart, Raymond Bailey, William Schallert

Top Secret - huippusalaista (1984)

Top Secret on elokuva, johon liittyen itselläni ei oikeastaan ole minkäänlaista hassua tai kiinnostavaa kaskua tai tarinaa. Minä vain näin sen. Monta kertaa. Top Secret on niitä sellaisia elokuvia, jotka on tungettu alusta loppuun niin täyteen sisältöä ettei kaikkea ole millään mahdollista löytää edes useammalla katselukerralla. Koko jutun takana tietysti häärää Hei, Me Lennetään- ja Mies ja Alaston Ase -elokuvista tuttu ZAZ-kolmikko, ja kuten puuhakkaan trion muissakin elokuvissa, myös tässä pääideana on kaikessa yksinkertaisuudessaan ollut vyöryttää katsojan eteen mahdollisimman paljon mahdollisimman hölmöä läpändeerusta järjestä välittämättä. Tällä kertaa vyörytyksen kohteeksi on valittu Toiseen Maailmansotaan sijoittuvat elokuvat sekä Elvis-rainat.

Elokuvan päähenkilö on Val Kilmerin esittämä rocktähti Nick Rivers, joka elokuvan alussa lähtee esiintymiskutsun vuoksi hämäävästi Kolmatta Valtakuntaa muistuttavaan Itä-Saksaan, jossa nuori mies törmää kuvankauniiseen Hillary Flammondiin (Lucy Gutteridge) ja tulee pidätetyksi murhasta epäiltynä. Nick kuitenkin onnistuu pakenemaan vankilasta ja liittoutuu ranskalaisen vastarintaliikkeen kanssa vapauttaakseen Hillaryn syyttömänä vangitun isän (Michael Gough) vankilasta.

Mistä edes aloittaa tämän elokuvan ylistäminen? No, aloitetaan vaikka tarinasta. Muiden ZAZ-leffojen tavoin varsinainen tarina on olemassa vain ja ainoastaan irtovitsien viljelyä varten ja koko touhun hulluus vain lisää jutun huumoriarvoa. Top Secretin tapauksessa meno on trion muihin teoksiin nähden vielä kerta luokkaa kahelimpaa -tai ehkä tässä tapauksessa vain luovempaa. Otetaan esimerkiksi vaikka kohtaus, jossa Nick ja Hillary menevät ruotsalaiseen kirjakauppaan. Kohtauksen keskeinen idea piilee siinä, että natiivin korvaan ruotsinkieli kuulostaa takaperin puhutulta englannilta, minkä vuoksi koko kohtaus on alun perin kuvattu siten että näyttelijät ovat kävelleet ja elehtineet takaperin, mutta lausuneet vuorosanansa oikein päin ja kohtaus on lopulta käännetty toisin päin. Tällaista erityistä nerokkuutta koko elokuva on täynnä alusta loppuun.

Puhutaanpa hetkinen Hammerista. Ette kai luulleet että viitsisin taaskaan kirjoittaa arvostelua mainitsematta Herramme nimeä vähintään kerran. Noh, erehdyitte. Kuten niin moni muu oman aikansa elokuva, myös Top Secretiin on eksynyt muutama hassu viittaus Hammerin klassikoihin. Ensinnäkin Hillaryn isää esittävän Michael Goughin tunnetuin rooli ennen tätä elokuvaa ja Tim Burtonin Batmanejä lienee Hammerin ensimmäinen Dracula, jossa mies esittää Arthur Holmwoodia. Ruotsalaisena kirjakauppiaana nähdään itse Peter Cushing, joka tekee heti alkuun Frankensteinin Kirouksesta tutun suurennuslasimaneerinsa. Tiettävästi Cushing sai maskeerauksestaan bakteeri-infektion, joka oli lähes sokeuttaa miehen pysyvästi.

Näyttelijöistä loistavinta jälkeä tekee mielestäni Val Kilmer, joka tulkitsee Nick Riversiä antaumuksella ja joka solullaan, jopa tanssikohtaukset erinomaisesti läpi vetäen. Hillaryä esittävä Lucy Gutteridge ei ole perinteisessä mielessä kovinkaan kaksinen, mutta komediamielessä sopii Val Kilmerin rinnalle kuin nyrkki naamaan. Vastarintaliikkeen jäsenet ovat kaikki erinomaisia, eikä kaikkein vähiten suoraan jostain Sinisestä Laguunista karannut sinisilmäinen Christopher Villiers vähän homomaisena Nigelinä. Myös Lawrence of Arabiasta tuttu Omar Sarif tekee varsin hauskan lyhyen roolin epäonnisena vakoojana.

Top Secret on pahuksen hauska elokuva, sanoisin jopa, että yksi parhaista ja kekseliäimmistä komedioista koskaan, niitä harvoja elokuvia joita pystyy katsomaan loputtomasti uudestaan ja uudestaan ilman että se menettää rahtuakaan hauskuudestaan, päinvastoin. Itse asiassa tämä on mielestäni jopa hiukkasen parempi kuin ZAZ-trion muut elokuvat. Mikäli arvosteluni tuntuu kauhean suppealta ja epäinformatiiviselta, niin syy on siinä ettei tällaista elokuvaa yksinkertaisesti pysty järkevästi ja selkeästi selittämään auki, enkä suinkaan halua pilata niitä järjellisempiäkään kohtia turhaan selittelemällä. Top Secret on päästävä nauttimaan itse.

Arvio: 5/5

TOP SECRET, 1984 USA, Iso-Britannia

Tuotanto: Hunt Lowry, John Davison

Ohjaus: Jerry Zucker, Jim Abrahams, David Zucker

Käsikirjoitus: Martyn Burke, Jerry Zucker, Jim Abrahams, David Zucker

Näyttelijät: Val Kilmer, Peter Cushing, Michael Gough, Omar Sarif, Lucy Gutteridge

Night on the Galactic Railroad (1985)

Giovanni on poika köyhästä perheestä. Perheen isä on kadonnut jäljettömiin ja vastuu perheen elättämisestä on jäänyt Giovannille, jolle ei työnteon vuoksi ole jäänyt aikaa sosiaaliseen kanssakäymiseen tai läksyjenlukuun. Luonnollisesti Giovannista on tullut muiden lasten kiusan kohde. Pojan läheisin ja ehkä ainut ystävä on Campanella, jonka tämä on tuntenut oman kertomansa mukaan jo pienestä asti. Kerran eräällä maidonhakureissulla suuren juhlan aikaan Giovanni nousee Campanellan kanssa salaperäisen ympäri Linnunrataa kulkevan junan kyytiin, mistä elokuvan nimikin tulee.

Kenji Miyazawan Night on the Galactic Railroad tai alkuperäiskielellä Ginga Tetsudo no Yoru on japanilaisen lastenkirjallisuuden suuri klassikko, johon todennäköisesti jokainen vähänkään animea tai roolipelejä harrastanut on joskus tullut törmänneeksi vaikka sitten tietämättään (Vink: Final Fantasy 6, Galaxy Express etc.). Miyazawa itse oli ammatiltaan opettaja ja uskovainen buddhalainen, joka 1900-luvun alun muodin mukaisesti harrasti junia, esperantoa sekä länsimaista kristillistä kulttuuria, mikä nykyään saattaa tuntua ehkä vähän ironiselta. Sen paremmin Miyazawan alkuperäisteosta kuin tätä elokuvaakaan ei ole koskaan taidettu virallisesti Suomessa julkaista. Tiettävästi Hayao Miyazakin Henkien Kätkemässä pitäisi olla piilotettu viittaus tähän elokuvaan.

Itse tutustuin Night on the Galactic Railroadiin jokunen vuosi takaisin erään elokuvakuvakulttuuriin erikoistuneen ulkomaisen laatujulkaisun artikkelin kautta, jossa tämä elokuva oli animaatioiden joukossa rankattu todella korkealle, parhaiden Miyazakin ja Disneyn teosten joukkoon, mikä meikäläisittäin tuntemattomalta elokuvalta on ihmeellinen saavutus. Totta kai tämä piti katsoa. Maailmani ei enää ollut sen jälkeen entisensä.

Tarinaltaan Night on the Galactic Railroad on länsimaiseen tottumukseen jotain täysin erilaista, vaikka mistään Shakespearista ei tälläkään kertaa voi puhua. Alkuperäistekstille hyvinkin uskollinen elokuva herätti ilmestyessään paljon hämmennystä eriskummallisilla ratkaisuillaan: Ensinnäkin tarinan keskeiset henkilöt ovat kissoja! Toiseksi: Elokuvassa ei nähdä likimain ollenkaan kirjoitettua japania vaan pelkkää esperantoa. Kuten juonireferaatista saattoi pistää silmään, tarinan pääkaksikon nimet muodostavat nimen Tomasso Campanella italialaisen renessanssifilosofin, runoilijan ja astrologin mukaan, minkä lisäksi siellä täällä nähdään ja kuullaan paljon viittauksia kristilliseen ja buddhalaiseen uskoon. Tarinan temaattisena ytimenä ovat kysymykset onnellisuudesta, muiden puolesta uhrautumisesta sekä kuolemasta, Linnunrataa halkova juna nimittäin kuljettaa myös kuolleita tuonpuoleiseen.

Visuaalisesti Night on the Galactic Railroad ei muistuta ainuttakaan näkemääni animaatiota, kaikkein vähiten animea. Hahmot itsessään ovat simppelin pyöreitä ja ilmeikkäitä ilman genreen pakollisena osana kuuluvia kliseitä suurista silmistä, piikkitukista ja pakotetusta törmäilyhuumorista lähtien. Vähintään yhtä persoonallista katsottavaa ovat elokuvan hienot, lapsen piirtämiltä ja maalaamilta näyttävät taustat sekä yksinkertaisesti näyttävä animaatio erityisesti mielikuvitusta, takaumia ja nykyhetkeä yhdistävissä kohtauksissa.

Elokuvan suurin vahvuus on sen sanattoman upea tunnelma. Night on the Galactic Railroadissa on keskivertoa vähemmän dialogia ja käytännössä kaikenlainen toiminta ja ryminä puuttuu täydellisesti. Niiden sijasta nähdään ja kuullaan poikkeuksellisen paljon hiljaisempia ja hitaampia kohtauksia, joiden tunnelma vaihtelee parhaimmillaan hartaasta mystiseen ja pelottavasta traagiseen. Tärkeä tunnelman luoja elokuvassa on ehdottomasti Yellow Magic Orchestrasta tutun Haruomi Hosonon säveltämä upea soundtrack, joka vaihtelee yksinkertaisesta pianomusiikista elektronisempaan tavaraan. Elokuvan hieno tunnusmusiikki sopii teokseen täydellisesti. Kun alkutekstit alkavat ja se kappale alkaa soida, menee iho väkisin kananlihalle. Upea, upea elokuva.

Night on the Galactic Railroad on persoonallisinta ja kliseettömintä animea jota olen koskaan nähnyt, todella todella vaikuttava henkinen elämys jolle on vaikeaa keksiä vertaista. Kokonaisuutena se on helposti yksi parhaista koskaan tarkistamistani anime-elokuvista ja uskon vahvasti että se sellaisena tulee myös pysymään. Syy huikealle laadulle löytynee vähintäänkin mielenkiintoista tekijäkaartia tarkastamalla: Tätä elokuvaa on nimittäin ollut tekemässä valtava joukko tulevia animen suurnimiä ja Studio Ghiblissäkin vaikuttaneita tekijöitä. Iso peukku ylöspäin. Mi amas tiun filmon. Estas majstroverko.


Arvio: 5/5

Ginga Tetsudō no Yoru, 1985 Japani

Tuotanto:-

Ohjaus: Arlen Tarlofsky, Gisaburo Sugii

Käsikirjoitus: Hiroshi Masumura, Kenji Miyazawa , Minoru Betsuyaku

Näyttelijät: Ayumi Ishijo, Chika Sakamoto, Junko Hori, Kaori Nakahara, Mayumi Tanaka

Deathstalker II: Duel of the Titans (1987)

Crom! Tässäpä onkin jälleen oikein vekkuli elokuvataiteen helmi. Halvalla tehtyihin väkivaltaa ja paljasta pintaa tursuaviin viihdetöräyksiin erikoistuneen Roger Cormanin tuottama alkuperäinen Deathstalker on yksi iki-ihanan barbaarigenren kuolemattomia klassikoita ja muutenkin höpsöydessään hauskaa viihdettä. Deathstalker 2 on jatko-osa lähinnä nimensä puolesta, sillä sen enempää alkuperäisen Deathstalkerin tarinalla kuin tekijöilläkään ei tämän elokuvan kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä. Vaikka elokuvan nimi onkin ”Duel of the titans” ei elokuvassa taistella ainakaan titaanien kanssa missään vaiheessa.

Deathstalker 2 kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan barbaarisoturista nimeltä Deathstalker, joka tässä osassa on lihaksikkaan typeryksen sijasta kuvattu veijarimaisena ryövärinä. Elokuva alkaa kun nimihahmo varastaa Indiana Jones -tyyliin jotain kullatusta rasiasta ja siniseen pyjamaan pukeutuneet miekkamiehet hyökkäävät ryövärin kimppuun. Mitä Deathstalker oikeastaan varasti, mistä ja miksi, ei koskaan sanota eikä sillä oikeasti ole edes mitään väliä, mutta camp-henkisen intron päätteeksi saadaan pakollinen annos paljasta pintaa. Elokuvan varsinainen juoni kuuluu näin: Deathstalker lyöttäytyy yhteen ennustajaprinsessan kanssa ja lähtee tämän kanssa tappamaan valtakunnan kaapanneen velhon ja tämän loitsiman klooni-prinsessan.

Elokuvan tarina itsessään ei ole mitään kaksista Shakespearea, mutta minkä elokuva runollisuudessaan häviää, se viihteellisyydessä voittaa. Ihan jokaisessa elokuvassa ei nääkään aikuisen miehen ja ylipainoisen feministin välistä painiottelua Rocky-tunnarin soidessa taustalla, räjähtäviä kääpiöitä tai ylipäätään näin itseironista huumoria. Tekijöillä on selvästi ollut hauskaa ja se näkyy. Tiettävästi Deathstalker 2 kuvattiiin pienessä argentiinalaisessa kyläpahasessa muutamassa viikossa käytännössä nollabudjetilla ja koko touhuun on osattu suhtautua juuri sopivalla huumoriasenteella, melkein jokaisessa kohtauksessa vaikuttaa siltä kuin näyttelijät olisivat repeilemässä omille jutuilleen, lopputekstien päällä nähtävien epäonnistuneiden kohtausten puolesta pokan pettäminen onkin ollut varsin yleistä. Kukapa voisi esimerkiksi naama vakavana esittää kohtausta, jossa pääkaksikko todellisuudessa ratsastaa pakettiauton perään sidotulla pahvilaatikolla. Elokuvan päättävä lyhyt dialogi kruunaa hilpeän kokonaisuuden.

Kun puhutaan halvasta paljasta pintaa ja väkivaltaa tursuavasta fantasiaelokuvasta, tulee tuskin yllätyksenä että moni Deathstalkerin näyttelijä tunnetaan paremmin aikuisviihteen ihmeellisestä maailmasta, erityisesti kaksoisnaispääosaa hilpeästi ylinäytellen esittävä Monique Gabrielle, joka ei ollenkaan arastele näytellä paljasta vartaloaan kohtaus toisensa jälkeen. Nimiroolia esittävä John Terlesky on mielestäni elokuvan paras näyttelijä ja ylipäänsä Deathstalkereista parhain, vähän brucecampbellmainen huuliveikko veijari, joka ei ota ollenkaan itseään vakavasti. Muita mainitsemisen arvoisia näyttelijöitä ei elokuvassa oikeastaan ole, ehkä jotain perusvaihteella velhona velmuilevaa John Lazarinia lukuun ottamatta. Tiettävästi kuvauspaikkana olleen argentiinalaiskylän aikuisväestö näyttelee elokuvassa zombeja ja toimivat joukkokohtausten ekstroina.

Deathstalkerin näyttelijät ovat pääosin kuraa, lavastus ja puvustus styroksi-rätti -kamaa ja taustalla pauhaava hilpeä jumputusmusiikki on kuin suoraan repäisty jostain aerobic-videosta. Toisin sanoen, Deathstalker 2 on aito viiden tähden viihdepläjäys ja pahuksenmoisen herkullinen yhdistelmä kaikkea sellaista, mikä tekee tällaisesta camp-viihteestä parasta: Sisäänpäin lämpiävällä huumorilla ja luovan lahjattomuuden voimin tehtyä kalkkunaviihdettä vähemmän tosikoille barbaareille ja nautiskelijoille. Jätä aivosi narikkaan ja nauti. Crom!


Arvio: 5/5

DEATHSTALKER II: DUEL OF THE TITANS, 1987 USA, Argentiina
Tuotanto: Roger Corman

Ohjaus: Jim Wynorski

Käsikirjoitus: Jim Wynorski, Neil Ruttenberg, R.J. Robertson

Näyttelijät: John LaZar, John Terlesky, Maria Socas, Monique Gabrielle, Toni Naples

Kauhun yö (1985)

Charlie Brewster on teini-ikäinen vanhoja kauhuelokuvia fanittava kaveri, joka huomaa uuden naapurin olevan naisia saalistava vampyyri. Luonnollisesti kukaan ei usko Charlieta vaan kaikki pitävät häntä omiin elokuvaympyröihinsä seonneena tapauksena. Charlie päättää hakea apua televisiosta tutulta vampyyrinmetsästäjältä ja entiseltä kauhuelokuvien tähdeltä Peter Vinceltiltä, joka hänkin pitää poikaa sekopäänä. Luonnollisesti naapurin vampyyri tietää Charlien tietävän…

Henkilökohtaisesti olen vielä sitä ikäluokkaa, jolla ei ollut nuoruudessaan mahdollisuutta katsella elokuvia internetistä ja videoiden saatavuuskin oli melko rajallista. Käytännössä ainoan mahdollisuuden katsella elokuvia aikuisten kyttäävien silmien ohi oli valvoa ja katsoa elokuvat televisiosta yön pimeydessä. Aina välillä televisiosta tuli viikoittain tiettyinä päivinä tiettyihin aikoihin klassisia kauhu- ja tieteiselokuvia jotka piti katsoa kaikki laadusta viis; sellaisina öinä ei paljoa nukuttu. Tällaisten sessioiden pohjalta tutuksi tuli ainakin Universalin ja Hammerin tuotanto sekä paljon muuta kivaa, kuten Zardoz.

Eipä siis liene kovin ihme että Fright Night tuntuu henkilökohtaisesti erittäin vetoavalta, suorastaan nostalgiselta elokuvalta. Minähän olin joskus kuin ilmetty Charlie Brewster! Niin taisi olla myös Fright Nightin ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastannut Tom Holland, niin paljon Fright Night sisältää erilaisia viittauksia vanhoihin klassikoihin. Tiettävästi Peter Vincentin on suora kopio Peter Cushingista ja hahmon nimi on väännös Cushingin sekä Vincent Pricen nimistä. Eikä siinä vielä kaikki, vampyyrinmetsästäjä käyttää oikeaoppisesti verenpunaista kravattia ja vaaleanruskeaa tweed-takkia! Elokuvan vampyyri itse on The Brides of Draculan ja Eroottisen painajaisen tapaan biseksuaali seksuaalinen saalistaja, joka nouseekin arkustaan kuin Nosferatussa. Luonnollisesti krusifiksi tehoaa vampyyriin vain jos sen heiluttelija uskoo, ihan kuin elokuvassa Dracula on noussut haudastaan, minkä lisäksi krusifiksin kosketus jättää vampyyriin polttomerkin ihan kuin Hammerin ensimmäisessä Draculassa. Vastaavia yksityiskohtia on koko elokuva täynnä, loput saatte löytää itse.

Mitä tulee juoneen, niin se ei ole oikeastaan kovinkaan monimutkainen tai millään muotoa överiksi vedetty, lähinnä sopivan yksinkertainen. Hahmoista luonnollisesti suosikkini on Roddy McDowallin pilke silmäkulmassa esittämä Peter Vincent, nykynuorisoa ja -maailmaa vierastava todellinen vanhan liiton mies. Tiettävästi hahmoa näyttelemään suunniteltiin Vincent Pricea, mutta tämä joutui heikohkon terveytensä vuoksi kieltäytymään roolista. William Ragsdalen Charlie Brewster ei oikeastaan yllä Peter Vincentin tasolle ollenkaan, vaan jää melko yksiulotteiseksi, mutta erittäin sympaattiseksi hahmoksi. Chris Sarandon guidomaisena hurmurivampyyrinä ei taasen ole ollenkaan huono näky. Näyttelijöistä ainut mielipiteitä jakava taitaa olla Charlien ylienergistä kaveria esittävä kimeä-ääninen Stephen Geoffreys, joka mielestäni pääsee varsinaisesti oikeuksiinsa vasta jälkimmäisellä puolikkaalla. Jos ohjauksesta ja kuvauksesta jotain sanoisi, niin erinomaista jälkeä mielestäni ovat kumpikin.

Fright Nightistä lienee turhaa puhua mainitsematta sen muikeita erikoistehosteita. Kyseessä oli nimittäin ensimmäinen yli miljoonan budjetin erikoistehosteilla komistettu vampyyrielokuva. Ja kun tässä tapauksessa erikoistehosteista puhutaan, ei todellakaan tarkoiteta mitään noloa cgi-höhää vaan aitoa ja parasta käytännön kasaritykitystä muodonmuutoskohtauksineen, sulamisefekteineen ja muine hienouksineen. Viimeinen puolituntinen mättö on upeaa viihdettä. Tiettävästi Fright Nightin erikoistehosteista vastasi Ghostbustersista tuttu tiimi, joka hyödynsi loppumittelössä Ghostbustersin kirjastokohtauksen aavetta varten tehtyä nukkea.

Lienee sanomattakin selvää, että Fright Night tuntuu kuin juuri minua varten tehdyltä design-tuotteelta. Ei tämä elokuva nyt mikään täydellinen ole, ei lähellekään, mutta se onnistuu kaikessa pikkutarkassa genretietoisuudessaan ja rehellisessä kasarihengessään kutkuttamaan henkilökohtaisia mielihyväkeskuksiani sellaisillakin tavoilla, joiden ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla edes mahdollista. Mitäpä muuta sitä elämässään nuori ihminen voisi piparin lisäksi kaivatakaan kuin mahdollisuutta päästä metsästämään vampyyrejä jonkun Peter Cushingin kanssa. Tosielämän Charlie Brewster suosittelee kaikille muille tosielämän Charlie Brewstereille. Nähdään vampyyrijahdissa!

Arvio: 5/5

FRIGHT NIGHT, 1985 USA
Tuotanto: Herb Jaffe

Ohjaus: Tom Holland

Käsikirjoitus: Tom Holland

Näyttelijät: Amanda Bearse, Chris Sarandon, Roddy McDowall, Stephen Geoffreys, William Ragsdale

The Kiss of the Vampire (1963)

Vielä jokin aika sitten Hammerin The Kiss of the Vampire oli jopa itselleni täydellinen kysymysmerkki vaikka henkilökohtaisesti olen katsonut Hammerin tuotoksia niin kauan kuin muistan. En varsinaisesti ole koskaan tuntenut ketään, joka olisi tätä elokuvaa koskaan nähnyt tai nimeltä tiennyt -edes internetin Hammer-aiheisilla sivustoilla tästä elokuvasta ei normaalisti löydy mitään tietoa tai kuvia. Itse törmäsin siihen lähinnä nimeltä kirjoittaessani arvosteluaniThe Brides of Draculasta, jonka alkuperäinen poistettu loppuratkaisu päätyi tähän elokuvaan. Kuitenkin meni kuukausikaupalla ennen kuin onnistuin löytämään itse elokuvaa edes internetistä. Niin tuntemattomasta tai ainakin unohdukseen vaipuneesta teoksesta on kyse.

Sikäli kuin olen tietolähteitäni tarkistanut, tämän elokuvan piti alunperin olla Draculan toinen jatko-osa The Brides of Draculan jälkeen, mutta sen enempää Christoper Leetä, Peter Cushingia tai Terence Fisheriä ei tämän tekoon enää saatu, joten tilalle jouduttiin värväämään tuntemattomampia tekijöitä, mikä selittänee myös elokuvan vähäisen tunnettuuden. TiettävästiThe Kiss of the Vampiren vaisun menestyksen jälkeen Christopher Lee suostuteltiin takaisin Draculan rooliin ja kaksi alkuperäistä jatko-osaa pyyhittiin virallisesta Dracula-elokuvasarjasta. Täysin merkityksetön ei tämäkään elokuva kuitenkaan ole, sillä tämä nimenomainen teos toimi suorana esikuvana Roman Polanskin Vampyyrintappajille sekä siitä tehdylle musikaalille Vampyyrien Tanssi.

The Kiss of the Vampire kertoo tutunoloisen tarinan tuoreesta avioparista, joka saapuu 1900-luvun alun Baijeriin alkeellisella autollaan ajellen. Matkan varrella autovanhus sanoo itsensä irti ja pariskunta päätyy viettämään yönsä paikalliseen majataloon. Hitaasti etenevän tarinan aikana salamyhkäinen vampyyrien kultti kidnappaa nuoren miehen vaimon ja mies lyöttäytyy yhteen salaperäisen professori Zimmerin kanssa tuhotakseen vampyyrit ja pelastaakseen vaimonsa.

Vaikka The Kiss of the Vampiren tekijäkaarti onkin täysin tuntematon, täytyy heille antaa tunnustusta siitä että ovat tosissaan yrittäneet tehdä tästä Terence Fisherin parhaiden töiden tasoisen elämyksen vaikkeivat siinä täysin onnistukaan. Aivan ensimmäinen kohtaus on juuri sitä mitä tällaisilta elokuvilta sopiikin odottaa: hitaasti etenevät hiljaiset hautajaiset, jotka päättyvät kun professori Zimmer ottaa lapion ja lyö sen arkun läpi epäkuolleen ruumiin sydämeen. Kohtaus on karuudessaan todella vaikuttavaa jälkeä -taattua Hammeria!

Jatkossa silmiinpistävinä ominaisuuksina elokuvassa ovat suorastaan silmiä hivelevän upea lavastus, josta osia on selvästi kierrätetty aikaisemmista Dracula-elokuvista ja osia myös myöhemmissä. Alusta asti oman huomioni kiinnitti myös elokuvan kuvaus, joka on keskiverto Fisher-elokuvaa huolitellumpaa ja tarkemmin sommiteltua samoin kuin erilaisten kuvakulmien sekä liikkuvien kameroiden rohkeampi käyttö sekå hiljaisempien, lähes äänettömien ja tunnelmallisten kohtausten rohkea käyttö. Pienenä harmina muuten tyylikkäässä elokuvassa on sen matelevan hidas ja välillä vähän irtonaisen oloinen tarina, joka tuntuu käynnistyvän kunnolla vasta puolenvälin jälkeen ja loppuvan vähän turhan yllättäen ja kornilla tavalla, jota en halua spoilata. Oma lukunsa tietysti ovat myös vampyyrimytologiaan tehdyt pienet hämmentävät muutokset, joita luulin ensiksi virheiksi. Tässä elokuvassa vampyyrit voivat mm. liikkua päivisin, mutta vain kun aurinko on pilvessä.

Täydelliseen nimettömyyteensä nähden näyttelijätkin ovat rooleissaan erinomaisia ja heidän työtänsä katselee mielellään eikä varsinaisia isompia heikkoja lenkkejä elokuvasta oikeastaan löydy, vaikka Peter Cushingin kaltainen ylivoimaisen karismaattinen niminäyttelijä olisikin tehnyt elokuvalle todella terää.

The Kiss of the Vampire ei ole ollenkaan hullumpi vampyyri- tai Hammer-elokuva. Periaatteessa kaikki perusasiat ovat siinä kunnossa hidasta tarinaa lukuun ottamatta. Elokuvan nähneiden mielipiteitä lukiessa olen huomannut joidenkin pitävän tätä jopa Hammerin parhaana elokuvana ja jonkinlaisena unohdettuna mestariteoksena, mutta itse en menisi ylistyksessäni ihan niin pitkälle. The Brides of Dracula on mielestäni edelleen paras Hammerin vampyyrielokuvista Prince of Darknessin, ensimmäisen Draculan ja Eroottisen Painajaisenkanssa. The Kiss of the Vampire sijoittunee jonnekkin elokuvien Vampyyrit Iskevät ja Vampyyrin Himon välimaastoon, ei niinkään parhaiden mutta keskivertoa parempien alan teosten joukkoon. Niin tai näin, kyllä tämä nyt parempaa ansaitsee kuin täydellisen unohduksen.

Arvio: 4/5

THE KISS OF THE VAMPIRE, 1963 Iso-Britannia

Tuottaja: Anthony Hinds

Ohjaus: Don Sharp

Käsikirjoitus: John Elder

Näyttelijät: Edvard de Souza, Clifford Evans, Barry Warren, Jennifer Daniel, Noel Willman

Teen Wolf, eli ihmissusi teini-iässä (1985)

Michael J. Fox on teini-ikäinen Scott Howard, koripalloa koulun joukkueessa pelaava nynny jota koulun korstot jatkuvasti kiusaavat ja jonka seuraa tytöt normaalisti kaihtavat. Scottin kehossa alkaa kuitenkin pikkuhiljaa tapahtua muutoksia: Nuorukaiselta alkaa pukata pitkää karvaa, kynnet kasvavat nopeasti elukkamaisiin mittoihin ja ääni muuttua toisinaan luonnottoman matalaksi. Eräänä yönä Scott huomaakin muuttuneensa wookieta muistuttavaksi ihmissudeksi…

Jokainen arvostelujani lukenut taatusti tietää kiintymykseni kaikkia ihastuttavia ihmissusi-, aave- ja vampyyritarinoita kohtaan. Klassisissa kauhutarinoissa on jonkinlaista ajatonta myyttisyyttä, mitä kaikissa maailman slashereissä ja zombileffoissa ei vain ole ja tuskin tulee olemaankaan. Pelkästä ihmissusien ajattomuudesta kertonee loputon määrä samasta aiheesta ja täysin samojen kliseiden ympärille tehtyjä elokuvia eri variaatioineen melkein sadan vuoden ajalta. Teen Wolf ilmestyi ihmissusivillityksen aallonharjalla 80-luvun puolessavälissä ja se edustaa oman lajinsa humoristisempaa ääripäätä; siinä ihmissusikliseiden ympärille on ympätty paitsi omana aikanaan muodikas ”nollasta voittajaksi”-tarina, myös koko joukko löperöiden teinielokuvien kliseistä teinejä esittävistä selvästi kolmekymppisistä näyttelijöistä lähtien.

Teen Wolf oli silloin joskus valtaisa hitti pelkästään MIchael J. Foxin vuoksi samoihin aikoihin ilmestyneen Paluu Tulevaisuuteen -elokuvan menestyksen siivittämänä. Oikeastaan Foxin poikamainen karisma on ainut asia joka pitää tätä elokuvaa koossa, lähes kaikki muu tuntuu menneen "vähän sinne päin" alkaen vaikka todella irtonaisen oloisesta editoinnista, joka saa elokuvan tuntumaan toisinaan lähinnä tyhjänpäiväiseltä kokonaisuudelta sattumanvaraisia kohtauksia ilman kaksista punaista lankaa. Mitään kovin syvällistä tai taiteellista sisältöä tällaisesta elokuvasta onkin täysin turha hakea.

Parhaimmillaan elokuva on kun se unohtaa vähäisenkin järjenhivenensä ja keskittyy varsinaisen tarinankerronnan sijaan olemaan vain viattoman tyhmä teinielokuva ihmissudella, eli tarkalleen elokuvan keskivaiheilla kun ihmissudesta tulee teinien keskuudessa sikamakee juttu. Hauskin yksittäinen kohtaus Teen Wolf on mielestäni jokaiseen ihmissusirainaan pakollisena osana kuuluva -tällä kertaa pieneksi pettymykseksi jäävä- muodonmuutoskohtaus, jonka lopussa nähdään Scottin villakoiralta näyttävä ihmissusi-isä. En ole ikinä nauranut niin paljon ihmissusielokuvalle. Toinen loistava läppä on Scottin coolia esittävä kaveri Stiles (Jerry Levine), jolla tuntuu jokaisessa kohtauksessa olevan päällään aina vain älyttömämmät muotivaatteet ja pöljiä iskulauseita julistava paita.

Teen Wolf ei ole mikään ajaton klassikko tai edes erinomainen oman aihepiirinsä ympärille koottujen elokuvien joukossa eikä siinä oikeastaan ole paljoa varsinaisesti erityisen hyviä puolia, mutta se on mielestäni viattomassa typeryydessään sangen viihdyttävää seurattavaa pelkästään jo Michael J. Foxin vuoksi. Mies sopii tai ainakin sopi tällaisiin rooleihin kuin nokka naamaan. Tiettävästi Fox itse vihasi tätä elokuvaa niin paljon ettei halunnut palata rooliin supisurkeassa jatko-osassa tai televisiosarjassa. Jos teini-ihmissusielokuvat kiinnostaa niin onneksi olkoon, näitähän piisaa vaikka kuinka. Alan teoksista sopii tarkastaa vaikkapa sellaiset teokset kuin klassinen I Was A Teenage Werewolf ja mainio Ginger Snaps. Mutta kukapa keksisi vihdoinkin tehdä oikean kungfu-ihmissusielokuvan?

P.S. Tiedättekös muuten mitä muuta tämän elokuvan käsikirjoittajakaksikko on mennyt tekemään? No tietysti Arskan Commandon!

Arvio: 2.5/5

TEEN WOLF, 1985 USA

Tuottaja: Mark Levinson, Scott M. Rosenfelt

Ohjaus: Rod Daniel

Käsikirjoitus: Matthew Weisman, Jeph Loeb

Näyttelijät: Michael J. Fox, Jerry Levine, Susan Ursitti, Matt Adler, James Hampton