Yhä edelleen vanhoilla päivilläänkin maansa eturivin elokuvaohjaajiin lukeutuva Ken Loach jos kuka edustaa väkivahvaa osaamista alallaan. Yhteiskunnallisesti valveutuneena sosialistina tunnetun Loachin kohdalla todellinen itsensä ja tyylinsä löytäminen alkoi joukosta BBC:lle tuotettuja halvahkoja televisioelokuvia. Vuonna 1967 ilmestynyt ja teattereihin asti päässyt, tekijälleen vielä hyvinkin tekninen työläisdraama Intohimoleikki ei sekään varsinaisesti herättänyt ihmisissä sen suurempia tunteita – Loachin ohjaustyöhön suhtauduttiin monessa kolkassa tavallista vaisumman elokuvakauden rutiininomaisena täytemateriaalina, joskaan ei sellaisenakaan mitenkään erityisen muistettavana tai muutenkaan mielenkiintoisena tapauksena. Kriittisempien äänten mukaan Loach vääristeli turhaan realistiseksi tarkoittamassaan työläiskuvauksessa tavallisten ihmisten kokemaa todellisuutta.
Viisaana miehenä Loach otti saamastaan kritiikistä vaarin ja alkoi soveltaa oppimaansa heti seuraavassa ohjaustyössään, Kesissä eli Pojassa ja haukassa, ensimmäisessä lukuisista kirjailija Barry Hinesin kanssa yhteistyössä tuottamistaan taideteoksista. Poikaa ja haukkaa kuvatessaan arkielämän todellisuuden hiljainen dokumentaristi Loach omaksui työkalupakkiinsa koko joukon neorealisteilta sekä erityisesti Roberto Rossellinilta sekä japanilaiselta Hiroshi Shimizulta tuttuja niksejä ja tehokeinoja: näyttelijöiksi valittiin tarkoituksella amatöörejä, varsinaisten kuvausten ohella harrastettiin myös spontaaneja salakuvauksia ja ”vahinko-otoksia”, kuvauspaikat ovat aitoja ja suuri osa ”näyttelystä” itse asiassa improvisaatiota. Pääosaa esittävä David Bradley päätyi rooliinsa monen”kanssanäyttelijänsä” tavoin sattumalta: nämä vain sattuivat opiskelemaan kuvauskohteena olleessa opinahjossa. Samaisen koulun aikuiset ovat myös oikeasti opettajia.
Yllätyksenä Pojaksi ja haukaksi suomennettu elokuva ei kovalta ytimeltään suoranaisesti kerro pojan ja haukan suhteesta, vaan kyseessä on pieni vertauskuvallinen sivupolku muusta, erään työläistaustaisen koulupojan elämää kuvaavasta draamasta. Ja millaista pienen pojan elämä Yorkshiren seudun pienessä kaivoskaupungissa onkaan! Kotona poikaa odottavat riitelevät vanhemmat sekä illuusiottomat sisaret, koulu taas on vain yksi intohimoisia nuoria kuuliaisiksi ja kasvottomiksi tuotantokoneiksi aivopesevä lihatehdas. Englannin vanhan ajan lohduttomissa työläismaisemissa yksilöllisyys on katoava luonnonvara, eikä näköaloja oman kylän ja yhteisön ulkopuolelle juuri ole. Poikaa ja haukkaa katsoessa ei olekaan kauhean vaikea ymmärtää, miksi Isosta-Britanniasta on perinteisesti tullut niin paljon rock- ja metallibändejä: ilman mielikuvituksellisia kulttuuriharrastuksia nuorisolla olisi yksinkertaisesti aina tappavan tylsää.
Ken Loachin taitoa pureutua aiheeseensa ei voi kuin ihailla. On kuitenkin syytä erikseen korostaa, että ohjaaja teoksessaan ehkä huomaamattaankin korostaa nimenomaan miehistä näkökulmaa aiheeseensa. Yleisesti nuoret pojat ovat aina arvoasteikossa pahnanpohjimmaisia, eikä kyse välttämättä ole niinkään kapitalistisen järjestelmän sorrosta, vaan siitä että miehet tyypillisesti ansaitsevat muiden kunnioituksen teoilla ja meriiteillä. Tästä syystä pidemmän uran tehneet ja omaisuuttaan kartuttaneet, lähemmäs keski-ikäiset herrasmiehet ovatkin tutkitusti parisuhdemarkkinoilla erityisen haluttuja kandidaatteja sekä ihmisten keskuudessa kunnioitettuja veronmaksajia. Ken Loach on siis kantaaottavuudessaan tullut ehkä puolivahingossakin dokumentoineeksi myös tätä nuoren miehenalun elämän karua varjopuolta.
Työläisenemmistöisessä Yorkshiressä elämä on vaikeaa ja köyhät ihmiset toistensa kimpussa. Yhteiskunnallisen konfliktin ja apeuden ulkopuolella aitoudessaan ja vilpittömyydessään vaikuttavan David Bradleyn esittämä poika kouluttaa vajasta löytämäänsä tuulihaukkaa. Jalon luontokappaleen kesyttäminen on maahan poljetulle pojalle tapa ilmaista omaa yksilöllisyyttään sekä paeta vallitsevaa todellisuutta hyödylliseen harrastukseensa. Toisaalta tämä tulee vain alistaneeksi villieläimen sille vieraaseen ympäristöön samoin kuin kapitalistinen järjestelmä vieraannuttaa ihmisiä näiden todellisesta tilasta. Tavallaan Loach tuleekin siis kuvanneeksi, kuinka kolkon ja itseään toistavan ympäristön antamat vaikutteet voivat saada ihmisen kokemaan autoritäärisen sekä konformismiin pakottavan ympäristönsä täysin luonnolliselta ja jopa haluttavalta osalta elämää. Tällaista siis sattuu toisinaan ihan oikeastikin.
Poika ja haukka on monessakin suhteessa erittäin vaikuttava ja laadukas ”tiskipöytärealismin” klassikko. En kuitenkaan ole valmis antamaan sille täysiä tähtiä, sillä en pidä Loachin lohduttomuudesta ja kylmästä pessimismistä. Ulkopuolisena en tietenkään osaa sanoa, missä määrin Kesin välittämä ihmiselämälle vihamielinen kuva vastaa aikansa todellista työläismaisemaa Britanniassa, tai missä määrin ohjaaja on halunnut poliittisena tekijänä painottaa sanomaansa valinnoillaan, mutta ylenmääräinen kyynisyys ja pahassa olossa piehtarointi ei liiemmin ainakaan omaa katsomiskokemustani kohentanut. Ohjaajan erinomainen osaaminen tapahtumat sekä henkilöhahmot iholle asti tuovan aitouden suhteen on kuitenkin mitä mainiointa jälkeä, ja onkin ansainnut kaikki ylisanansa korkoineen päivineen.
Arvio: 4/5
KES, 1969 Iso-Britannia
Ohjaus: Ken Loach
Käsikirjoitus: Ken Loach, Barry Hines, Tony Garnett
Näyttelijät: Bob Bowes, Brian Glover, Colin Welland, David Bradley, Freddie Fletcher, Lynne Perrie
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.