Suurenmoisen Sosialistisen neuvostotasavaltojen liiton vuotuisten lokakuun vallankumouksen vuosijuhlien lähestyessä neuvostojen maan elokuvataiteellisista suuntaviivoista vastaavat tahot päätyivät tarjoamaan kansainvälisyyden, veljeyden sekä täysien sosialististen viisikymppisten nimissä unkarilaisille uskonveljilleen mahdollisuutta yhteistuotantoon. Madjaarien maassa ainutkertainen mahdollisuus otettiin innostuneesti vastaan: onnellisten ja vapaiden työläisten paratiisin keskeisiä alkuvuosia kuvaamaan kiinnitettiin tuolloin Unkarin johtaviin nuoriin ohjaajalupauksiin lukeutunut Miklós Jancsó, jonka käsissä yhteistyökumppaneille syvään kumartavat alkuperäissuunnitelmat saivatkin edetessään tarkoitettua poleemisempia ulottuvuuksia.
Punaiset ja valkoiset on löyhä tarina vallankumousta ja maailmansotaa seuranneesta Venäjän sisällissodasta sekä täysiveriseksi konfliktiksi leimahtaneesta luokkasodasta. Joukko unkarilaisia sotavankeja päättää liittyä punaisten puolelle kuka mistäkin syystä: osa saadakseen itselleen etuja tulevasta paratiisista, osa uskosta kommunismin aatteeseen. Ovelana poikana Jancsó johdattelee katsojan aluksi luulemaan teostaan perinteiseksi juonelliseksi sotadraamaksi vain ottaakseen tältä seuraavaksi luulot pois tappamalla ”päähenkilön” ja siirtymällä kerronnassaan muualle. Punaiset ja valkoiset onkin massoihin keskittyvällä suurpiirteisellä tyylillään tietyllä tapaa lähempänä vanhan hyvän ajan neuvostoliittolaista vallankumous- ja sotadraamoja sekä Sergei Eisensteinia kuin monia myöhempiä yrittäjiä - Jancsó vain on kääntänyt asetelman päälaelleen riisumalla tarinan kaikenlaisesta kiihkosta ja edistyksen hurmoksesta.
Jancsón myöhempien teosten vakiintuneen ”mizoguchilaisen” kuvaustavan tuntien myös Punaiset ja valkoiset on alusta loppuun täynnä pitkiä ja hitaita kamera-ajoja sekä äärettömyyksiin asti jatkuvia jokivarsien aroja. Vauhdikkaampi ja jännittävämpi visuaalinen ote tarjoaa ainakin omasta mielestäni erinomaista vastapainoa perinteistä Hollywood-kerrontaa kaihtavalle tajunnanvirralle. Jancsón kuvaamana suuri sisällissota on vain yhtä suurta konkreettista ja tarinankerronnallista kaaosta ja väkivallan kierrettä, jossa ihmiset ilmestyvät, katoavat ja kuolevat miten sattuvat. Näkökulma eri osapuolten välillä vaihtelee holtittomasti, ainut pysyvä punainen lanka on väkivalta ja ihmislajiin kohdistettu julmuus. Parhaimmillaan kameraa on sovitettu jopa pienlentokoneeseen, jonka uskaliaissa syöksyissä kohti tulittavia ratsumiehiä riittää vaaran tuntua. Volgan jokivarsien mahtavat maisemat sekä valtoimenaan juoksevat hevoslaumat toivat elävästi mieleeni Aleksandr Dovženkon Maan.
Erikseen on kuitenkin mainittava, että vaikka Punaiset ja valkoiset sijoittuukin nimellisesti Venäjän sisällissotaan, viittaa kokonaisuuden väljä asettelu pikemminkin universaaliin sanomaan sodan pahuudesta, ehkä jopa yhteiskuntaluokkien sekä kylmän sodan osapuolten välisestä vihasta. On syytä kuitenkin muistaa, että Jancsón elokuvan tekoaikaan Kuuban kriisi oli vasta hiljattain rauennut, Neuvostoliitossa vallan oli vuosi pari aiemmin kaapannut konservatiivisempi siipi ja maailmassa palattiin hiljalleen takaisin suojasäätä edeltävään ideologiseen vastakkainasetteluun ja ydinsodan pelkoon. Tavallaan Jancsón teosta voineekin katsoa ensisijaisesti pasifistisena sotadraama kuin niinkään neuvostoviranomaisten suunnittelemana valtionaatteelle kumartavana sankarillisena propagandapätkänä. Sankaruutta ei Jancsón elokuvassa nähdä kuin enintään yksittäisinä tulkinnanvaraisina välähdyksinä.
Erikseen on kuitenkin mainittava, että vaikka Punaiset ja valkoiset sijoittuukin nimellisesti Venäjän sisällissotaan, viittaa kokonaisuuden väljä asettelu pikemminkin universaaliin sanomaan sodan pahuudesta, ehkä jopa yhteiskuntaluokkien sekä kylmän sodan osapuolten välisestä vihasta. On syytä kuitenkin muistaa, että Jancsón elokuvan tekoaikaan Kuuban kriisi oli vasta hiljattain rauennut, Neuvostoliitossa vallan oli vuosi pari aiemmin kaapannut konservatiivisempi siipi ja maailmassa palattiin hiljalleen takaisin suojasäätä edeltävään ideologiseen vastakkainasetteluun ja ydinsodan pelkoon. Tavallaan Jancsón teosta voineekin katsoa ensisijaisesti pasifistisena sotadraama kuin niinkään neuvostoviranomaisten suunnittelemana valtionaatteelle kumartavana sankarillisena propagandapätkänä. Sankaruutta ei Jancsón elokuvassa nähdä kuin enintään yksittäisinä tulkinnanvaraisina välähdyksinä.
Punaisten ja valkoisten, vaihtoehtoiselta nimeltään myös Tähdet ja sotilaat, vastaanotto lännessä oli ja on edelleenkin tietystä vaikeaselkoisuudestaan huolimatta erittäin positiivinen: Jancsón teosta pidetään yhä yhtenä ohjaajansa laadukkaan filmografian katsotuimmista ja ihailluimmista yksilöistä. Neuvostoliitossa Punaiset ja valkoiset joutui ennen ilmestymistään rajun leikkausprosessin uhriksi, sillä neuvostoviranomaiset eivät pitäneet sen enempää Jancsón sodan kaoottisuutta korostavasta sekavasta kerronnasta kuin tämän sodanvastaisesta sanomastakaan. Tamás Somlón komea mustavalkoinen panoraamakuvaus ihastutti ansaitusti kansaa rautaesiripun molemmin puolin. Kaikista eroistaan huolimatta laadukkaan taiteen arvostus kuitenkin siis lopulta yhdisti keskenään nahistelevia osapuolia.
Arvio: 4/5
CSILLAGOSOK, KATONÁK, 1967 Unkari, Neuvostoliitto
Ohjaus: Miklós Jancsó
Käsikirjoitus: Miklós Jancsó
Näyttelijät: András Kozák, Jácint Juhász, József Madaras, Tibor Molnár
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.