sunnuntai 14. tammikuuta 2024

Minun elämäni (1989)


Christy Brown oli erilainen lapsi. Suustaan poika sai vain vaivoin urahdeltua etäisesti ihmispuheelta kuulostavia äännähdyksiä ja huokauksia. Kehonsa Christyllä oli syntyjään rikki ja vaikeiden kouristusten runtelema. Ihmiset pitivät CP-vammaista poikaa henkisesti jälkeenjääneenä, eivätkä siksi vaivautuneet edes opettamaan tätä lukemaan tai rukoilemaan. Kotona Christyn paikka oli huoneen nurkassa, rappusten alla. Elämä oli silloin vaikeaa, eikä vammaisia kohtaan juuri myötätuntoa osoitettu edes perheen sisällä äitiä lukuun ottamatta. Raskasta työtä tekevien köyhien silmissä liikuntakyvytön Christy oli raskas taakka ja Jumalan vitsaus, koko yhteisön suru ja häpeä. Christy itse tiesi olevansa hengeltään terve ja intohimoinen siinä missä kuka tahansa muukin, mutta kuinka tämä tulikaan ylittäneeksi fyysiset rajoitteensa, siitä tarinamme kertoo…

Nykyisin kirjailija ja kuvataiteilija Christy Brown (1932-1981) luetaan viime vuosisadan suuriin irlantilaisiin kulttuuripersoonallisuuksiin James Joycen kaltaisten nimimiesten joukkoon. Vähän tylsästi suomennettu Minun elämäni perustuu kirjailijan omaelämänkerralliseen Vasen jalkani -kirjaseen, jota tämä myöhemmin edelleen laajensi ja jatkokehitteli uransa huipentaneeksi Jonnekin kauas pois -mestariteokseksi. Kumpikin mainituista kirjoista on ilmestynyt myös suomeksi. Kahdesta ensimmäisen nimikin kertonee paljon itse juonesta, huomasihan Christy Brown jo varhain kykenevänsä hallitsemaan rikkinäisestä kehostaan sujuvasti vain vasenta jalkaansa ja pitkällisen opettelun jälkeen käyttämään sitä kuin kättä. Kaikki Christyn kirjat ja maalaukset onkin tehty vasenta jalkaa käyttäen.



Suuren taiteilijan elämäntarinaa voisi ehkä moittia tietystä geneerisyydestä, ovathan tällaiset vaikeuksien kautta hengen materiasta ssaamaan voittoon etenevät kertomukset nähty ja kuultu sen miljoona kertaa jo ammoisina aikoina. Christy Brownin elämässä tietyt omaperäiset yksityiskohdat kuitenkin saavat vähän kliseisenkin asetelman tuntumaan raikkaalta ja tuoreelta: kehitysvammaisuutta esimerkiksi on harvoin kuvattu yhtä rehelliseen ja ymmärtävään sävyyn valtavirran elokuvissa.  Kannattaa kuitenkin muistaa, että Christy Brownin aikaan vammaisuutta pidettiin erityisen pahana ja rumana asiana, ja kehitysvammaisia suljettiin maailmalla sekä erityisesti vapaassa Amerikassa eliniäkseen eläintarhojakin karumpiin olosuhteisiin muusta maailmasta eristettyihin hoitolaitoksiin ennen nykyisten avoimempien ja humaanimpien käytäntöjen vakiintumista.

Rammaksi ja vähä-älyiseksi leimatun Christy Brownin elämässä voiton avaimet piilivätkin vähän ironisesti tämän rankassa kasvuympäristössä. Christylle ei annettu ilmaiseksi mitään, vaan tämä joutui alusta asti taistelemaan jokaisesta leipämurusesta ja ihmisten kunnioituksesta. Jim Sheridan kuvaa tarkkaan, kuinka Brown ensin vaivalloisesti yrittää piirtää lattiaan kolmiota jalallaan, sitten tämä alkaa kirjoittaa sanoja ja myöhemmin jopa kiipeämään rappuset ilman apua. Christyn tukena on alusta asti tämän uskova äiti, mutta saatuaan yhteyden perheeseensä tämä alkaa saada ymmärrystä myös isältään, veljiltään ja muilta kylän nuorilta. Vasemmasta jalasta tulee liikuntarajoitteisen ja lähes täysin puhekyvyttömän Christyn väline itsensä toteuttamiseen sekä kommunikointiin: muihin ihmisiin tämä löytääkin lopulta yhteyden taiteensa kautta.



Jos mikään yllä mainittu ei vielä pistä haluttamaan Minun elämäni katsomiseen, eipä hätiä, sillä jätin tarkoituksella parhaan palan tähän loppuun. Nuori Daniel Day-Lewis CP-vammaisena Christy Brownina on yksi kautta aikain upeimmista näyttelijäsuorituksista, helposti jonkun Maria Falconettin ja Marlon Brandon Vito Corleonen tasoista metodinäyttelemistä. Day-Lewis meni roolissaan niin pitkälle, että kieltäytyi agenttinsa sekä työtovereidensa hämmästykseksi poistumasta kuvausten ulkopuolellakaan roolistaan. Itseään riuhtovan ja puheessaan kangertelevan Day-Lewisin tulkinta kehitysvammaisesta Christy Brownista tuntuu niin luonnolliselta ja inhimilliseltä kuin vain mahdollista, eikä miehen otteissa ole mitään teatraalista tai kaunisteltua. Näyttelijä jopa opetteli käyttämään jalkaansa kuin Christy Brown, vaikkakin vasemman jalan sijaan vain oikeaa. Day-Lewis voittikin ansaitusti Oscarin ilmiömäisestä roolisuorituksestaan, samoin Christy Brownin äitiä tulkitseva Brenda Fricker, eli Yksin kotona 2:n sympaattinen lintunainen.

Minun elämäni, My Left Foot,
onkin siis erittäin humaani ja inspiroiva elokuva – sarjassamme taideteoksia, näyttelytaidon huipentumia sekä elämäntarinoita, jotka jokaisen tulisi kokea ainakin kerran elämässään. Christy Brownin elämä ja teot on ajaton muistutus jokaiselle ongelmiensa ja murheidensa taakan alla musertuville, kuinka ihmismielen sisukkuus ja kekseliäisyys kykenevät kääntämään tarvittaessa vakavimmatkin puutteet suureksi voitoksi. Seuraavaksi sitten lukemaan Christy Brownin kirjoja.



Arvio: 4.5/5


MY LEFT FOOT, 1989 Iso-Britannia, Irlanti
Ohjaus: Jim Sheridan
Käsikirjoitus: Christy Brown, Jim Sheridan, Shane Connaughton
Näyttelijät: Daniel Day-Lewis, Brenda Fricker, Alison Whelan

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.