Ukraina – nimi kaikkien huulilla. Ukrainassa soditaan taas, on sodittu kauan. Historiallisesti Ukrainan viljavaa maata ovat polkeneet milloin puolalaiset, milloin mongolit, hunnit, ottomaanit ja viimeiset pari sataa vuotta Venäjän valtio eri muodoissaan. 2000-luvulla Ukrainaa on repinyt kysymys maan asemasta idän ja lännen välissä: on nähty kapinaa ja sisällissotaa sekä viimeisimpänä "erityisoperaatio" lännen avokätisesti tukemien ukrainalaisten ja venäläisten tukemien sekalaisista aineksista koostuvien joukkojen välillä. Ukrainan rintamalla rauha tuskin koskaan kestääkään vuosikymmentä tai kahta kauempaa kerrallaan.
Juri Iljenkon, Sergei Parajanovin klassikoiden legendaarisen kuvaajan, Mustalla merkitty valkea lintu tarkoitettiin alkujaan ainakin nimellisesti juhlistamaan ilmestymisvuotensa voitonpäivää, eli toisen maailmansodan päättymisen kunniaksi vietettävää juhlapyhää. Silkan isänmaallisen hurmoksen ja sotilassaappaiden paukkeen sijaan teokseen mahtui toki muutakin sanomaa: neuvostoviranomaisten hylkäämässä alkuperäisvedoksessa bolshevikit kirjoitettiin tarkoituksella mahdollisimman latteiksi ja persoonattomiksi, ilmeisesti tekijöidensä hienovaraisena kritiikkinä vallanpitäjiä kohtaan. Sen verran laadukas Iljenkon työstämä käsikirjoitus kuitenkin oli, ettei tämän ylle tohdittu suotta – vielä – asettaa Parajanovin kaltaista valtakunnankirousta, vaan ohjaaja selvisi tilanteesta tässä vaiheessa varsin kevyin huomautuksin ja muutosehdotuksin.
Mustalla merkitty valkea lintu viittaa kertoman mukaan slaavilaiseen versioon Pandoran lippaasta. Tarinassa nainen nimeltä Pandora avaa suljetun lippaan ja päästää kaiken pahuuden valloilleen maailmaan. Lippaan pohjalle jää vain toivo. Iljenkon teos sijoittuu toiseen maailmansotaan ja Ukrainaan, hutsulien asuttamalle läntiselle syrjäseudulle, jossa rintamalinjat liikkuvat päivittäin suuntaan jos toiseen, ja köyhän kansan elämään astuvat milloin venäläiset punakaartilaiset, milloin romanialaiset ja milloin saksalaiset kätyreineen. Siviilien on vain alati sopeuduttava kaoottiseen todellisuuteen. Ehkä Iljenko yrittääkin tällä kaikella kertoa, kuinka sota ja kaaos kaikesta pahasta huolimatta sisältävät myös häviävän pienen toivon jostakin paremmasta. (Toisen maailmansodan alkuvuosina saksalaiset muuten otettiin Ukrainassa vastaan pelastajina eikä niinkään vihollisina. Stalin oli aiemmin organisoinut Ukrainassa miljoonia ihmisiä tappaneen nälänhädän.)
Iljenkon elokuvan tarinan keskiössä on muusikkoperhe, jonka viisi poikaa muodostavat häissä, hautajaisissa sekä erilaisissa viihdetapahtumissa – sota-aikaan vähän kuin Titanicin kannella – soittavan orkesterin. Sodan pyörteissä yksi veljistä päättää liittyä puna-armeijan riveihin vapauttaakseen isänmaansa fasistisen vihollisen miehityksestä. Veljistä toinen löytää kutsumuksensa Ukrainan kansallista itsenäisyyttä ajavien radikaalien riveistä. Kahden veljen välirikossa ei ole kyse vain henkilökohtaisesta ja ihmistä suuremmasta ideologisesta kaunasta, vaan myös ikuisesta kysymyksestä Ukrainan kansan poliittisesta ja historiallisesta asemasta.
Tai ei, olin väärässä. Mustalla merkityn vaalean linnun alkuperäinen tarkoitus lienee ollut käsitellä Ukrainan kansan historiallista asemaa, mutta loppua kohden tarinaa on selvästi muuteltu konservatiivisempaa 70-luvun neuvostojohtoa miellyttävämpään suuntaan. Elokuvan puolivälissä puna-armeijaan liittynyt veli esittelee kyläläisille traktorin, tuon sosialistisen realismin perinteisen edistyksellisyyden symbolin. Kyläläiset käyttävätkin uutta keksintöä raivatakseen peltonsa miinoista ja muista räjähteistä. Oikealle radikalisoitunut, rakastamansa naisen hylkäämä veli kuitenkin päättää polttaa traktorin ja surmata punaisia sympatisoivan veljensä. Voiko sosialistista näkökulmaa kylmän sodan ajan vastakkainasettelusta juuri tuon ytimekkäämmin enää kiteyttää?
Mielestäni Iljenkon taideteos on jälleen näitä elokuvia, joissa kerronta on varsinaista ydintarinaa kiehtovampaa seurattavaa. Mustalla merkitty valkea lintu onkin vähän kuin Menneiden sukupolvien varjot, mutta ilman kaikenlaista kokeellista hurjastelua ja näyttävää kamera-akrobatiaa. Tämäkin lienee kunnianhimoisen ohjaaja-kuvaajan myönnytyksiä tekoaikansa konservatiiviselle hengelle. Yksinkertaisimmillaankin Iljenkon ohjaustyö kuitenkin edelleen henkii merkitystä ja hienovaraista luonnonmystiikkaa: moni kohtaus elokuvassa on kuvattu hämärässä, ja värikuvaustekniikan ansiosta erilaiset valkoiset yksityiskohdat – koivupuut, vaatteet ja hevoset – korostuvat tarinassa aivan erityisellä tavalla. Samoin näyttävää jälkeä ovat myös eri luonnonaikojen ja värien hyödyntäminen osana tarinan herkän sävellyksen tavoin laidasta laitaan elävää tunneskaalaa. Keskellä kylmintä talvea ilmestyvä varsa on maailman tilan kristallisoiva ristiriita: elämän alku ja loppu yhdessä kuvassa.
Mustalla merkittyä valkeaa lintua on toisinaan juhlittu jopa yhdeksi kautta aikain suurimmista ukrainalaisista elokuvista, vaikka omasta mielestäni onkin vähän niin ja näin, lieneekö sopivaa puhua edes ohjaajansa uran onnistuneimmasta teoksesta. Ilmestyessään Iljenkon hengentuote otettiin hyvinkin juhlallisesti vastaan ja palkittiin mm. Moskovan elokuvajuhlien pääpalkinnolla. Neuvostoviranomaiset eivät kuitenkaan unohtaneet ohjaajan käsikirjoituksen pientä lapsusta, vaan tämä säilyi epäiltyjen neuvostovastaisten mielipiteidensä vuoksi viranomaisten silmätikkuna aina kylmän sodan loppuun asti – Mustalla merkitty valkea lintukin kiellettiin pian ilmestymisensä jälkeen Iljenkon muiden ohjaustöiden kera vuosikymmeniksi kotimaassaan. Iljenkon teokset ovatkin merkittävämmässä mittakaavassa löytäneet ihailijansa vasta hiljattain.
Arvio: 4/5
BILYI PTKAH Z CHORNOYU OZNAKOYU, 1971 Neuvostoliitto
Ohjaus: Juri Iljenko
Käsikirjoitus: Juri Iljenko, Ivan Mykolaichuk
Näyttelijät: Aleksandr Plotnikov, Bogdan Stupka, Dzhemma Firsova, Ivan Mykolaichuk, Larisa Kadochnikova, Natalya Naum, Vasili Simchich, Yuri Mikolajchuk
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.