The Great White Silence (1924)

Vanhaan hyvään aikaan maailma oli vielä huomattavasti nykyistä suurempi; siirtomaapolitiikan ja lähetystyön kultaisella aikakaudella tuo julmetun suuri vetinen pallo vain tuntui kutistuvan kutistumistaan. Kauan olivat Afrikan ja Etelä-Amerikan saavuttamattomat sademetsät sekä vuoristoseudut uhmanneet inhimillisiä tieteen ja edistyksen voimia ennen vääjäämätöntä talttumistaan voimakkaampiensa edessä. Myyteistä suurin ja tavoittamattomin, elämälle vihamielinen Etelämanner, odotti vielä uuden uljaan vuosisadan paremmalla puolellakin valloittajaansa. Vuosien 1897 ja 1922 välistä aikakautta onkin huimapäisyytensä, ihmissielun ilmiömäisten ponnistusten sekä yleisen vallankumouksellisuutensa vuoksi kutsuttu suoranaiseksi etelänaparetkien sankariajaksi.

The Great White Silence on tarina Robert Falcon Scottin johtamasta retkikunnasta, joukosta rohkeita seikkailijoita, jotka lähtivät valloittamaan ennestään saavuttamatonta etelänapaa ihmiskunnan sekä Ison-Britannian kruunun nimissä. Kapteeni Scott oli jo suurelle retkelleen valmistautuessaan kotimaassaan sankarin maineessa, olihan hurjapäisen miehen vuosien 1901-1904 uraauurtava löytöretki avartanut huomattavasti arktisten olojen maantieteen ja luonnon tuntemusta. Tuolloin Scottin matkassa ollut, vähintään yhtä intohimoinen Ernerst Shackleton yritti oman retkikuntansa voimin etelänavan valloitusta jo vuonna 1908, mutta joukko nälkiintyneitä ja pahoin paleltuneita miehiä selvisi vain vaivoin takaisin päästyään vain muutamien satojen kilometrien etäisyydelle määränpäästään.

Robert Falcon Scott

Vuonna 1911 käytiin kilpaa etelänavan valloituksesta kokeneen norjalaisen Roald Amundsenin ja Robert Falcon Scottin välillä – tiettävästi jopa japanilaisilla ja australialaisilla oli omat retkensä suunnitteilla. Scott oli valmistautunut koitokseen huolella valitsemalla ajankohdakseen eteläisen kesän, jolloin pahimmat pakkaset ja myrskytuulet olivat vuodenajoista heikoimmillaan. Satojen kilometrien pituiselle reitilleen rannikon tukikohdasta etelänavalle Scott rakennutti etukäteen ruoka- ja huoltotarvikkeista huoltopisteitä tutkimusryhmänsä käytettäväksi. Miesten joukko jaettiin karkeasti kahtia Scottin oman ydinryhmnä sekä tätä tukevan rannikkoryhmän välillä – jälkimmäiset avustaisivat Scottia tämän lähtömatkalla ja tulisivat navan saavuttaneita miehiä vastaan näiden palatessa tukikohtaansa. Suuren seikkailun rahoittamiseksi Scott keksi myydä historiallisen matkansa kuvausoikeuksia aiheesta kiinnostuneille dokumentaristeille. Scott itse otti kameran myös etelänavalle tieteen sekä tarinansa ikuistamisen nimissä.

Kameramies Herbert Pontingin silmin kerrottu seikkailu alkaa kapteeni Scottin 65-henkisen miehistön sekä tutkimusryhmän lähdöstä Uudesta-Seelannista Lytteltonin satamasta legendaarisella Terra Nova -laivallaan kohti tukikohdaksi suunniteltua Rossin saarta ja Etelämannerta. Seikkailun alussa tunnelma on äärimmäisen optimistinen: miehistön jäsenet ovat selvästi innostuneet työstään, ja Ponting kertoo miesten ottaneen mukaansa kokonaisen gramofonin sekä soittimia – osa merikarhuista nimittäin tappoi mielellään aikansa kuuntelemalla musiikkia ja tanssimalla. Aivan alussa Ponting esitteleekin merimiesten perinteisesti suosimia viihdykkeitä, kuten nyrkkeilyä ja lemmikkieläinten kaitsemista. Rannalle sankareita vastaan kokoontunut juhlaväki tuskin aavistikaan, etteivät nämä tulisi enää koskaan näkemään kapteeni Scottia elävänä. Terra Novan matka Uudesta-Seelannista Etelämantereella alkoi 22. marraskuuta 1910.

Herbert Ponting työssään.

Kymmenen päivän matkan jälkeen miehet näkivät ensimmäiset merkit jäätiköstä. Terra Nova ohittaakin valtavan kelluvan jäävuoren turvallisen matkan päästä. Ponting kuvailee elävästi laivan kärjen puhkomia jäälauttoja kiehtovaksi ja jännittäväksi näytelmäksi; Terra Nova, merten kuningatar, näyttää koko mahtinsa luonnon edessä. Pian pingviinit ja hylkeet alkavat erottua mustina pisteinä karua arktista maisemaa vasten. Ponting on selvästi kokemuksestaan riemuissaan kuin pikkulapsi, ja mies lupaakin mieluusti kertoa näistä luonnonihmeistä myöhemmin lisää. Melkoinen osa Scottin seikkailusta kertovasta elokuvasta onkin yhtä paljon luontodokumenttia kuin henkilökuvausta. Scottin miehistö päätyykin metsästämään rasvaisia hylkeitä ruoakseen välttääkseen heikon ravinnon aiheuttamat puutosoireet.

Kolme viikon merimatkan päätteeksi kapteeni Scottin laiva saavuttaa päämääränsä, ja miehistö lasteineen asettuu maihin pystyttämään tukikohtaansa. Etelämantereen kauniista maisemista, rikkaasta eläimistöstä ja jäämuodostelmista vaikuttunut Ponting kuvaa yksityiskohtaisesti matkakumppaneidensa uurastusta: laivasta nousevat maihin niin vetojuhtina käytettävät siperialaiset ponit, alkeelliset lumikelkat kuin koiratkin. Ernest Shackleton oli aiemmin käyttänyt arktisiin oloihin sopeutuneita poneja omalla epäonnistuneella tutkimusmatkallaan, sillä talviolosuhteisiin tottumattomat britit eivät pitäneet koiravaljakkoja tai hätätapauksissa koirien teurastamista ja lihan syömistä mielekkäänä. Kapteeni Scott uskoi ratkaisun olleen kollegansa karusta kohtalosta huolimatta onnistunut, ja päätti jättää norjalaisesta kilpailijastaan Amundsenista poiketen koiralauman vain rannikon tukikohdan miesten vetojuhdaksi.

Aitoja valokuvia Scottin miehistön tukikohdasta löytää täältä.

Laivakissa näyttää osaamistaan.

Aiheeltaan loppuaan kohden hyvinkin synkäksi dokumentiksi Ponting on löytänyt aiheestaan myös paljon iloista huumoria ja sympaattisia hetkiä. Ponting esimerkiksi mielellään esittelee yksitellen retkikunnan reippaita koiria ja poneja – ensimmäisiä retkelle tuotiin kaikkiaan 34 ja jälkimmäisiä 19. Etelänapaa kohti lähetettiin poneista vain kolme, nimeltään Snatcher, Nobby ja Victor, joita retkikunnan johtava tieteellinen asiantuntija tohtori Edvard Williams yhdessä upseeri Edgar Evansin kanssa hymyillen esittelevät kameralle. Yksi miehistön karvaisista matkalaisista on merimiesten kouluttama temppuileva musta laivakissa, toinen erään merikarhun mukanaan kantama kaniini. Aikansa kuluksi kapteeni Scottin miehistö pelaa jalkapalloa ja järjestää hiihtokilpailuja. Ponting itse jalkautuu kameroineen geologisen tutkimusryhmän mukana tukikohdan välittömään läheisyyteen ikuistamaan eläinten ja jäämuodostelmien ihmeellistä näkyä. Näistä sessioista säilynyt kuvamateriaali luonnonkauniista jäätiköstä lienee nykyisinkin kuuluisinta lajissaan.

Marraskuun 22. päivä vuonna 1911 eli yli vuoden perusteellisen valmistelun jälkeen, Ponting kertoo, kapteeni Scottin oli määrä aloittaa suuri elämäntehtävänsä yhdessä neljän lähimmän toverinsa kanssa. Kameramies Ponting pääsi kuvaamaan miesten matkaa muun tukiryhmän mukana ennen näiden teiden erkaantumista ja kapteeni Scottin taipaleen vaarallisimpia osuuksia. Vetojuhdiksi tuodut ponit joudutaan lopettamaan jo matkan alkuvaiheessa, sillä nämä eivät sittenkään kestäneet hyisen helvetin äärimmäisiä olosuhteita sekä jäätikön vaikeakulkuista ja arvaamatonta maastoa. Ponit menetettyään Scottin retkikunta joutui jatkamaan satojen kilometrien retkeään jalkaisin ja suksilla vetäen tarvikkeita mukanaan kelkassa. Vetojuhtien menettäminen ja kulun hidastuminen tulisi lopulta ratkaisevasti vaikuttamaan koko kapteeni Scottin retkikunnan kohtaloon.

Kameramiehen ja retkikunnan teiden erottua tarina jatkuu Scottin ottamien valokuvien, päiväkirjamerkintöjen sekä karttojen kautta. Scottin retkikunta pääsi kuin pääsikin etelänavalle – vain todetakseen norjalaisten ehtineen täpärästi ensin. Pettyneen Scottin paluumatkasta koitui oikea murheiden taival, sillä olosuhteiden näännyttämät miehet alkoivat yksitellen taipua arktisen ilmaston edessä: miehistä Edgar Evans loukkaantui pahasti ja kuoli pakkaseen, ja hypotermian rampauttama Lawrence Oates uhrasi henkensä tovereidensa puolesta. Kapteeni Scottin päivät olivat kuitenkin jo luetut, sillä kaikkien matkalla tulleiden hidastusten jälkeen nämä olivat käyttäneet loppuun resurssinsa, ja Etelämantereen armoton talvimyrsky teki jo tuloaan. Tukikohtaan jääneen miehistön koiravaljakko ei syystä tai toisesta koskaan tullut vastaan Scottin, tohtori Wilsonin ja upseeri Henry Bowersin muodostamaa kolmikkoa, vaan viikkokausia riehuvan myrskyn keskelle ansaan jääneet miehet paleltuivat telttaansa kuoliaiksi aivan lähimmän huoltopisteen tuntumaan maaliskuun 29. päivänä 1912.

Scott itse kuvaili jäähyväiskirjeessään kuolemaansa edeltäviä tuntemuksiaan seuraavasti: "Me otimme riskejä, tiesimme ottaneemme niitä; olosuhteet olivat kuitenkin meitä vastaan, eikä meillä siksi ole syytä valittaa, vaan nöyrtyä Sallimuksen edessä ja jatkaa parhaamme mukaan loppuun asti..."

Scottin tutkimusryhmän teltan ruumiineen löysi etsintäpartio kahdeksan kuukautta myöhemmin. Löytäjät totesivat Scottin olleen kolmesta miehestä viimeisenä hengissä, ja vähän viimeisen viestinsä kirjoittamisen jälkeen toivottomassa tilanteessa avanneen makuupussinsa ja päästäneen pakkasen tekemään tehtävänsä. Yksi löytäjistä kuvaili näkemäänsä seuraavasti: "Heidän [Scott, Bowers ja Wilson] kuolemansa oli, siitä olen varma, kaikkea muuta kuin kivulias - - mutta viimeistä lepoa edeltäneen pitkän selviytymistaistelun on täytynyt olla hirvittävä kokemus."

Scottin johtama joukko etelänavalla.

Tämän kaiken Pontingin dokumentti kuvaa sellaisella draaman hurmoksella, ettei vastaavaan useimmissa fiktiivisissä Hollywood-elokuvissakaan ole kuuna päivänä pystytty. Robert Falcon Scottin tutkimusmatkan traaginen päätös kohottikin kapteenin kansallissankarista suoranaiseksi kansallispyhimykseksi: muutaman vuoden ajan miehen elämästä ja teoista kirjoitettiin kuin viimeistä päivää, Isoon-Britanniaan pystytettiin kymmeniä muistomerkkejä sankarivainajien kunniaksi ja Herbert Ponting jopa kutsuttiin dokumentteineen esitelmöimään kokemuksistaan Buckinghamin palatsiin itselleen kuninkaalle. Teattereihin The Great White Silence pääsi vasta vuonna 1924, jolloin Scottin ympärille transendenttisiin mittasuhteisiin paisunut henkilökultti oli jo laantunut. Loistavista arvosteluista huolimatta Pontingin dokumentti jäi pahasti tappiolliseksi ja dokumentaristi itse kuoli vuosikymmentä myöhemmin köyhänä ja unohdettuna. Nykyisen statuksensa lajityyppinsä klassikkona sekä historiallisesti mittaamattoman arvokkaana teoksena The Great White Silence sai vasta aivan hiljattain, sata vuotta kapteeni Scottin kuoleman jälkeen.

Tarinan muista keskeisistä henkilöistä Roald Amundsen katosi pohjoisnavalla kadonneen tutkimusmatkailijan etsintäretkellä vuonna 1928. Kapteeni Scottin aiemman kumppanin ja toisen kuuluisan britin, Ernest Shackletonin, sydän petti vuonna 1922 kesken miehen viimeisekseen jääneen arktisen tutkimusmatkan. Terra Nova myytiin pohjoisamerikkalaisille hylkeenpyytäjille, joiden hallussa alus oli vuoteen 1942 ja uppoamiseensa asti. Kapteeni Scottin laivan kello sijaitsee nykyisin miehen nimeä kantavan Cambridgen Scottin arktisen tutkimuksen instituutissa sekä kokkakoriste suuren seikkailijan muistoa kunnioittavassa walesilaisessa museossa.

Roald Amundsen itse kommentoi tapahtunutta seuraavasti: ”Olisin koska tahansa ollut valmis luopumaan kaikesta kullasta ja kunniasta, jos siten olisin saanut pelastettua kapteeni Scottin miehineen kauhealta kohtaloltaan.”

Robert Falcon Scottin ja retkikunnan hauta.

Arvio: 4.5/5


THE GREAT WHITE SILENCE, 1924 Iso-Britannia
Ohjaus: Herbert G. Ponting
Käsikirjoitus: Herbert G. Ponting
Näyttelijät: Robert Falcon Scott, Herbert G. Ponting, Henry Bowers, Edgar Evans