Fjodor Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta – puhumattakaan muista mestarin klassisista töistä – on monesti kuullut luonnehdittavan vaikeimmaksi kirjalliseksi tuotokseksi filmatisoida onnistuneesti: Aki Kaurismäki onnistui poikkeuksellisesti omassa yrityksessään varsin muikeasti, aiheesta inspiraationsa saanut Columbo ikiomalla tyylillään vieläkin hienommin, mutta siinä ne harvat ilonaiheet sitten ovat olleetkin. Vielä toistaiseksi Dostojevskin alkuperäisteosten veroista mestariteosta on kuitenkin saatu odottaa, ja mitä todennäköisimmin saadaan vartoa myös jatkossakin. Jotkin kirjallisen ilmaisun merkkipaalut eivät vain istu erityisen hyvin elokuvan muotoon ilman raakalaismaisen brutaaleja muutoksia niiden tyyliin ja sisältöön. Juri Iljenkon mystistä ja vaikeaselkoista Juhannusaattokin voisi vain vaivoin verrata tyyliltään Nikolai Gogolin veikeään alkuperäisteokseen, onhan kahden välillä eroa kuin Ukrainan yöllä ja Venäjän päivällä.
Aloitettakoon gogolmainen seikkailu nyt kuitenkin kaikkein lähdeuskollisimmasta osuudesta, nimittäin tarinan alusta: aivan Juhannusaaton alkajaisiksi Piotr tekee sopimuksen veijarimaisen paholaisen kanssa saadakseen kauniin Pidorkan itselleen. Paholainen lupaakin rakastuneelle Piotrille kultaa ja kauniin vaimon, tämän on vain ensin etsittävä ja poimittava erityinen juhannusaattona kukoistava kukka. Lopulta Piotr saakin haluamansa, mutta tuleekin paholaisen ja noidan vaikutuksesta surmanneeksi morsiamensa nuoren veljen. Nuoren parin rakkaus kuitenkin kestää yli kaiken. Kaiken tämän kuvaajamestari Iljenkon verraton kinosilmä meille tarjoilee verrattomassa värin ja äänien kakofoniassaan. Informaatiota on melkein jo liiaksikin.
Ensimmäisen neljänneksen jälkeen tapahtumat alkavat vyöryä kohti surrealistisempia mutkia ja taipaleita. Piotr kärsii salaperäisestä muistinmenetyksestä ja alkaa nähdä näkyjä: puista alkaa kasvaa leipää ja kultakolikoita, tuleen ajettuja maita halkovat palavat vaunut, ja talon seinillä ja katossa kulkee sekalainen joukko ihmisiä. Liekö paholainen jälleen osoittanut mahtinsa, vai onko torppaansa vangiksi jäänyt Piotr vain tullut omia aikojaan hulluksi? Joka tapauksessa tuo komea kämppä tulee palaneeksi asukkaineen ja asujaimistoineen maan tasalle; Piotrista jää jäljelle vain tuuleen katoava kasa harmaata tuhkaa kuin vampyyristä auringonvalossa. Pidorka kerää maasta miehensä tuhkan ja kuljettaa sen läpi ajan ja arojen ihmeitä tekevän pyhän kuvan luo, jonka kyynelten on sanottu herättävän ihmisiä kuolleista. Pidorkan pyhiinvaelluksen aikana ja sitä ennenkin tarinan tunnelma vaihtelee rajusti kauhun, fantasian ja junttikomedian välillä yksittäisten leikkausten taitteessakin.
Juhannusaaton tarina lienee näin avattuna selkeää kauraa, mutta pelkästään katsottuna Iljenkon punaisesta langasta on suorastaan kiusallisen vaikeaa saada selkoa, niin paljon mies kamera-ajoja, metaforia sekä symboliikkaa katsojan eteen vyöryttää. Pakollisina viittauksena aikansa maailmaan Pidorka kohtaa matkallaan idästä vyöryvät mongolit sekä pulskan pikkulapsen esittämän Katariina Suuren rakennuttamassa Potemkinin kulisseja Ukrainan pelloille. Iljenkolle tuttuun tapaan kyseessä lienee jälleen neuvostoviranomaisiin kohdistettua suorasukaista kritiikkiä liittyen Ukrainan vaikeaan historiaan osana Venäjää sekä Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa. Venäjähän oli pitkään enemmän tai vähemmän osa suurempaa Mongolivaltakuntaa ja sitä seuranneita kaanikuntia aina Iivana Julman aikoihin asti. Viimeinen kolmannes, näkyvin irtiotto Gogolin alkuperäistarinasta, kuolemaa suuremmasta uskosta ja rakkaudesta sekä paholaisen vallasta vapautuminen voidaan tulkita ohjaajansa kannanotoksi Ukrainan itsenäisyyden puolesta.
Juhannusaatto on kaikessa ylitse vuotavassa akrobaattisuudessaan melkoinen pala nieltäväksi. Pienen taustoituksen ja kirjallisen juonireferaatin lukemisen jälkeen Iljenkon elokuvasta on kuitenkin huomattavasti helpompi nauttia henkisenä matkana slaavilaiseen mielikuvitusmaailmaan. Henkilökohtaisesti sain erityisen paljon iloa ohjaajan tavasta hyödyntää uskonnollista kuvastoa, kuten kääpiöiden esittämiä pappeja, puissa kiipeileviä pyhiä miehiä, kirkkojen ja katedraalien pienoismalleja, kynttilärituaaleja sekä pyhiä kuvia kerronnassaan. En aina edes jaksanut miettiä, mitä tämä kaikki tarkoittaa, mutta pelkästään mystisen ortodoksisen estetiikan tuominen muutenkin unimaiseen kuvastoon tuntuu täsmälleen oikealta ratkaisulta. Juhannusaaton kohdalla en oikeasti edes välitä autenttisuudesta tai sen puutteesta; Juri Iljenkon kaltaisen luovan hurjastelijan teokset ovat aina kiehtovia elämyksiä ihan tällaisenaankin.
Arvio: 4.5/5
VECHIR NA IVAN KUPALA, 1969 Neuvostoliitto
Ohjaus: Juri Iljenko
Käsikirjoitus: Nikolai Gogol, Juri Iljenko
Näyttelijät: Boris Khmelnitskiy, Borislav Brondukov, Dmitri Franko, Dzhemma Firsova, Larisa Kadochnikova, Mykhailo Illienko, Viktor Panchenko, Yefim Fridman
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.