Pyhän Yrjön juhlat (1930)

Olen viime aikoina ottanut tavoitteekseni katsoa osana meneillään olevaa suurta neukkumaratonia kaikki itselleni tuntemattomat Jakov Protazanovin neuvostovuosien teokset alusta loppuun. Tähän mennessä on tullut vastaan useampikin positiivinen yllätys ja onnistuminenkin, jotka ovat muuttaneet käsitystäni ohjaajasta huomattavasti. Pyhän Yrjön juhlien ja edellisen katsomani protazanovin välissä on muutama vielä arvostelua odottava yksilö, mutta halusin vaihteeksi katsahtaa edes yhden miehen vähemmän hyväksi havaituista teoksista ennen paluuta niiden parempien pariin.

Ymmärtääkseni tämän tekoaikaan Neuvostoliitossa oli voimissaan pitkän vapaamielisemmän jakson jälkeen uusi kontrollin tiukentumisen ja kiihkeän uskonnonvastaisen kampanjoinnin kausi. Näinpä Protazanovinkin elokuvan keskeiseksi aiheeksi tuli trendikkäästi kirkon sekä tyhmien ja rumien kristittyjen kustannuksella ilkkuminen.

Tällä kertaa upporikkaat kirkonmiehet päättävät järjestää rahamieskapitalistien kanssa juhlat köyhyyden puolesta saarnanneen pyhimyksen kunniaksi ja kerätä rahat pois tyhmiltä uskovilta. Hommaan tulee kuitenkin mutka matkaan kun vankilasta paenneet roistot päättävät esiintyä uudestisyntyneenä pyhäinmiehinä ja kerätä massit parempaan talteen.

Pyhän Yrjön juhlat alkoi ainakin omaan silmääni hilpeästi lavastetulla kertomuksella pyhän miehen elämästä, mistä jatketaan kirkkoisiin katsomassa samaa valkokankaalta. Ilmeisesti tällä on tarkoitus korostaa pyhien kertomusten olevan pelkkää mielikuvituksen tuotetta.

Siitä eteenpäin homma jatkuukin loppuun asti hyvin ennalta-arvattavia polkuja. Pyhän Yrjön juhlat käyttää kaikki mahdolliset uskonnonvastaisen propagandan perinteisimmät kliseet ja argumentit sellaisella tarkkuudella ettei tästä jaksanut kauheasti enää edes innostua. Vanhemmissa protazanoveissa on sentään perusidean lisäksi paljon yksittäisiä luovia gageja ja irtovitsejä, mutta tämä tuntuu parhaimmillaankin vain turhan tärkeilevältä yhden vitsin komedialta.

Loppujen lopuksi tämän katsominen tuntuikin itsestäni vähän samalta kuuntelisi jotain ikivanhaa kömpelöä black metal -albumia, jossa lauletaan pelkästään siitä miten "Jeesus haisee, mä en tykkää Jeesuksesta". Ennen vanhaan tuokin on varmaan yleisöön uponnut, mutta nykyään kyseisen kaltainen lapsekas pelleily herättää lähinnä myötähäpeää. Pyhän Yrjön juhlat ei todellakaan ole maailman huonoin elokuva, mutta sen mielikuvituksettoman farssin katsominen tuntui ainakin omaan makuuni kauhean vaivaannuttavalta.

Esimerkkinä hilpeästä ja kekseliäästä elokuvan muotoon purkitetusta uskontokritiikistä käyköön tähän loppuun vaikka Luis Buñuelin nerokkaan absurdi Simon ja viettelykset, josta Monty Pythoninkin on kelvannut ottaa mallia.


Arvio: 2/5


PRAZDNIK SVYATOGO YORGENA, 1930 Neuvostoliitto
Ohjaus: Jakov Protazanov, Porfiri Podobed
Käsikirjoitus: Harald Bergstedt, Jakov Protazanov, Oleg Leonidov, Sigismund Krahyzhanovskii, Vladimir Shvejtser
Näyttelijät: Anatoli Ktorov, Georgui Agnivtsev, Igor Arkadin, Igor Ilyinsky, Mariya Strelkova, Mikhail Klimov, Vladimir Uralskiy

Himizu (2011)

Vuoden 2011 tietämillä Japanin Sendain kaupungin lähettyville iski yli yhdeksän magnitudin massiivinen maanjäristys, joka aiheutti pienessä ajassa mittaamattomat määrät vahinkoa sekä tappoi kymmeniä tuhansia ihmisiä ja jota seuraavat tsunamit johtivat meillä asti näyttävästi uutisoituun Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuteen. Sion Sono oli samoihin aikoihin valmistelemassa Himizun kuvauksia ja kyseisen luonnonmullistuksen myötä kaikki päätettiinkin panna nopealla aikataululla kerralla uusiksi.

Himizu alkaa Sendain maanjäristyksen ja tulvien taaksen jättämistä raunioista, jossa tarinan päähenkilö vaeltelee vailla päämäärää elokuvan toisen päähenkilön lukiessa samalla runoja. Seuraavaksi vaelteleva nuori mies avaa vanhan jääkaapin, ottaa sieltä aseen ja ampuu itseään päähän. Sitten paljastuukin, että kaikki olikin vain unta. Siis kaikki paitsi maanjäristys ja tsunami.

Tarinan teini-ikäinen päähenkilö on nimeltään Yuichi. Yuichi elättää itseään ja äitiään perheen pienellä veneilybisneksellä. Perheen isä on pelkkä pummi ja luuseri, joka yleensä ilmaantuu kuvioihin vain tarvitessaan rahaa milloin mihinkin. Normaalisti perheenjäsenten kohtaaminen päättyy väkivaltaisesti ja Yuichi löytää itsensä verisenä kuralammikosta kerta toisensa jälkeen. Viimeinen on samalla myös osa elokuvan toistuvaa teemaa.

Toinen päähenkilö on vuorostaan runoja harrastava teinityttö nimeltä Keiko, Yuichin ystävä ja turhautuneiden vanhempiensa kanssa asuva häviäjä, jolle isukki ja äitykki ovat jo valmistelleet ikiomaa hirttoköyttäkin itsemurhaa varten.

Varsinaisen juonen kuvaaminen on tässä tapauksessa vähän vaikeampi tehtävä, sillä Himizukoostuu lähestulkoon pelkästään näiden kahden hahmon ympärille koostetuista angstisista ja karuista kohtauksista, joissa yleensä itketään ja huudetaan poikkeuksellisen paljon. Mikäli Sion Sonon vuoristoratamaisesti yksittäisten elokuvien sisällä heittelevä tyyli on ennestään tuttu, niin tässä on kyse juurikin samasta asiasta vähän turhankin äärimmäisyyksin asti venytettynä.

Henkilökohtaisesti kävin pitkään sisäistä kamppailua Himizun nerouden ja sekavuuden välillä, ja tulin lopulta lopputulokseen, että Sonon kikkailu on tainnut tässä mennä vähän liiankin pitkälle. Mitä enemmän tämän juonta miettii, sen sillisalaattimaisemmaksi sotkuksi se tuntuu muuttuvan. Eiköhän nuorisodraamaa, yakuza-juttuja ja puhdasta vihaa hybridisoivalle japskielokuvalle faninsa löydy, mutta omaan makuuni Sonolta on paljon parempia hillitympiäkin elokuvia, esim. Hazard.

Tämä menee omalta osaltani jo aivan itsensä toistamiseksi, mutta Himizun pääkaksikko tekee jälleen kerran aivan loistavaa jälkeä - kumpikin ensikertalaisia. Itse asiassa duo voittikin muinoin Venetsian elokuvajuhlilla jonkin erityispalkinnon parhaasta roolityöstä. Mutta milloinka Sion Sonon leffassa olisi huonoja näyttelijäsuorituksia ollutkaan?

Loppujen lopuksi Himizu jätti allekirjoittaneelle taas kerran aika kaksijakoiset fiilikset. Onhan tässä nyt tavallaan ohjaajan vihaisimpia ja ahdistuneimpia päräyksiä, mutta kun kokonaisuus tuntuu niin kauhean epämääräiseltä ja sekavalta ettei siitä meinaa saada kunnolla otetta millään. Vähän vähemmän poikkoilevalla ohjauksella tässä olisi voinut Sonon parempia teoksia, mutta minkäs teet.

Ai niin. Himizu muuten tarkoittaa myyrää, mikä on viittaus siihen aiemmin mainittuun kura-teemaan. Myyrä velloo ikänsä kurassa, mutta jatkaa, jatkaa elämää....


Arvio: 3.5/5


HIMIZU, 2011 Japani
Tuotanto: Masashi Yamazaki, Haruo Umekawa
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono, Minoru Furuya
Näyttelijät: Fumi Nikaidô, Shôta Sometani, Tetsu Watanabe

Wing Commander (1999)

Viime aikojen turmiollisten Hollywood-tuottajien ja uusien Star Wars -leffojen kritisointi on ollut siinä määrin muotia ja pinnalla, että pakosti nousi Wing Commander -pelisarjan kohtalo ja erityisesti tämä tietty sen pohjalta tehty videopelielokuva taas mieleen. Ei tietenkään mitenkään hyvällä tavalla, sillä tässä elokuvassa ikimuistoisinta on lähinnä tapa, jolla se abortoi itse itsensä jo aivan perusasioiden kanssa.

Mark Hamillin Blair.

Mikäli Wing Commander ei nimenä nykynuorisolle ole ennestään tuttu, niin kyseessä oli edesmenneen Origin Systemsin ysärillä massiivisen suosittu tarinavetoinen avaruussimulaattori, jossa pelaaja sai ohjastaa ihmiskunnan laivaston sankaripilottia taistelussa ulkoavaruuden soturirotua vastaan. Pelit olivat perusideansa ja kunnianhimoisen käsikirjoituksensa lisäksi tunnettuja etenkin kolmannen sekä neljännen pelin ennenäkemättömistä tuotantoarvoista ja Hollywood-tähtiä vilisevästä castistään.

Nykysilmin katsottuna nuo vanhat pelit ovat jo kovin kulahtanutta settiä, mutta aikoinaan Wing Commander -sarja kuului scifi-pelien kuninkuusluokkaan ja pelien fandom elää vahvana vieläkin, vuosikymmeniä viimeisen sarjan pelin jälkeenkin. Pelien elokuvamaisen luonteen vuoksi ajatus ihan oikeasta filmatisoinnistakaan ei periaatteessa ollut mikään mahdoton juttu; kiinnostavaan tieteisrainaanhan riittäisi periaatteessa kopioida uskollisesti kaikki niiden pelien parhaat piirteet ja heittää mukaan pari uutta twistiä Wing Commander Academyn tapaan. Kaikki mahdollisuudet hyvään, onnistuneeseen elokuvaan olivat siis jo lähtökohtaisesti kasassa.

Harmi vain, että tätä Wing Commander floppasi aikoinaan täydellisesti ja sitä pidetään nykyään yleisesti yhtenä suurimmista videopelileffakalkkunoista koskaan. Samalla se on osoitus tosiasta ettei hyvän franchisen täydelliseen tuhoamiseen välttämättä tarvita mitään pahoja korporaatioita vaan onnistuu homma alkuperäisen tekijöiltä itseltäänkin.

Ensimmäisen ja pahimman mokan koko elokuvassa voi havaita jo sen julkaisun kannesta tai vaihtoehtoisesti julisteesta. Alkuperäisellä Wing Commanderilla oli jo vuosikausia ennen tätä elokuvaa vakiintunut ja tunnettu näyttelijätiiminsä, josta yksikään ei syystä tai toisesta palannut vanhaan rooliinsa vaan mm. pääosassa Blairina nähty Mark ”Luke Skywalker” Hamillkorvattiin Freddie Prinze Jr:illa, mahtavan Tom ”Biff” Wilsonin tilalle Maniaciksi saatiin ikiärsyttävä Matthew Lillard ja Malcolm McDowellia amiraali Tolwyninä tuuraa Titanicin Lovejoy. Kaksi ensimmäistä taitavat olla nyky-yleisölle tutumpia niistä pahamaineisista Scooby-Doo -leffoista. Jeah!

Ei ole yhtään liioiteltua todeta pelkkien pääosanesittäjien pelottaneen kaikki alkuperäisen sarjan fanit pakosalle. Harvat ja valitut jotka ylipäänsä menivät tätä teatteriin asti kärsimään, kävivät vain tarkistamassa Star Wars Episodi I - Pimeä uhkan trailerin ja kävelivät tiehensä. Tämä on siis ihan dokumentoitua tietoa.

Tom Wilsonin Maniac.

Mutta edellinen on vain yksi häviävän pieni pisara Wing Commanderin nimellä tunnetussa kusenkeltaisessa valtameressä.

Elokuvan versio siipikomentajan tarinasta seuraa pelien perusideaa ainakin päällisin puolin uskollisesti. Tälläkin kertaa tarina sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään kaukaiseen tulevaisuuteen ja ihmiskunnan muodostaman Konfederaation ja tiikerimäisten kilrathien soturikansan väliseen suureen avaruussotaan. Heti leffan alussa kilrathit kaappaavat ihmisten etäpesäkkeestä vanhalta kitarapedaalilta näyttävän ihmisen alkukodin koordinaatit sisältävän härvelin ja pelisarjasta tutun avaruuskoplan on pelastettava tilanne. Yksinkertaista, no?

Juoni yksinään on niin täynnä aukkoja ja älyttömyyksiä, että niistä yksinään saisi jo pitkän arvostelun tehtyä. Kyseessä on esimerkiksi jälleen yksi kliseinen avaruusooppera, jossa tasavaltaiset voimat ottavat mittaa örkkien pahasta imperiumista. Asia ei ehkä häiritsisi itseäni, jos tässä olisi panostettu edes vähän rautalankamaista perusasetelmaa monipuolisempaan tarinaan – vähän kuin niissä peleissä! Wing Commander -elokuvan avaruudessa on myös ilmaa, avaruusalukset pitävät lentäessään kovaa ääntä, painovoimakin löytyy ja tavaraa putoilee itsestään keskellä tyhjää avaruutta. Kuin sattumalta sankarimme myös murtautuvat ensimmäiseen näkemäänsä kilrath-alukseen, joka vain sattuu olemaan se sama, jossa kaivattu kitarapedaali sattuu olemaan ja sisääntuloaukkokin tuli tehtyä sattumalta juuri metrin päähän kyseisestä kapistuksesta. Kilrathitkaan eivät sattumalta huomanneet ottaa kopiota tästä huipputärkeästä informaatiosta. Miten kätevää!

Lopussa vielä paljastuu, että aurinkokunnassamme on jättimäinen suuri musta aukko, jota teknologisesti huippuunsa kehittynyt ihmiskunta ei vain ole sattunut aiemmin huomaamaan. Huippuälykäs ja teknologisesti vähintään yhtä pitkälle kehittynyt vihollinenkin erehtyy luulemaan sitä lähestyväksi avaruusalukseksi, koska… ääähh…

Pelien kilratheja.

Mikäli pelisarjan rikas maailma kulttuureineen, hahmoineen ja motivaatioineen on yhtään tuttu, tämä tuottaa todennäköisesti jo alkumetreillä valtavan pettymyksen. Wing Commander -elokuva ei selitä yhtään mitään oman universuminsa kuvioista, kaikki vähänkään syvällisempi sisältö on karsittu pois kokonaan ja kilrathitkin on käytännössä alennettu yksilöllisistä klingonmaisista hahmoista geneerisiksi rumiksi verenhimoisiksi örkeiksi. Typerin idea tämän tekijöiltä oli muuttaa jo kilrathien valmis tunnistettava design pitkäkarvaisista kissamaisista humanoideista nolostuttavan pukinpartaisiksi kaljuiksi kateiksi, joille nauravat aidanseipäätkin.

Mikäli kilrathien uudistunut desing ei vielä riittänyt tappamaan nauruun, siinä avittaa Wing Commanderin nolostuttavan höhlä puvustus. Jostain kumman syystä ihmiskunta on pukenut omat poikansa höpsöihin neulepaitoihin ja pipoihin – ei kun sellaisiin pehmustettuihin turvakypäriin, joita pannaan toisinaan joillekin invalideille ja kehitysvammaisille lapsille. Tätä hölmöä asuvalintaa nähdään vielä leffan päähenkilöillä alusta loppuun asti.

Elokuvan kilrathit. Huomaa: hahmoilla ei ole enää minkäänlaista persoonallisuutta tai yksilöllisyyttä.

Mutta odottakaas kun näette mitä niille varsinaisille hahmoille tuli tässä tehtyä. Pääosassa pelisarjassa oli Mark Hamillin esittämä sankaripilotti Blair, jonka vanhemmat kuolivat tämän ollessa pieni lapsi ja joka on kehittänyt tästä elinikäisen syyllisyyskompleksin ja vaikka mitä kaikkea muuta. Bel Airin Prinzzzzzzin Blair taas kuuluu pilgrimeihin, Maasta lähteneisiin uudisasukkaisiin, jotka ovat kehittäneet kyvyn ohjata avaruusaluksia ilman tietokoneiden apua.

Edellisessä oli siis Blairin hahmon koko elokuvassa nähtävä persoonallisuus ja hahmonkehitys pähkinänkuoressa. Aika laimea eikö vain? Koko pilgrim-juttua ei siis ole niissä peleissä vaan se on kehitetty vain ja ainoastaan tätä elokuvaa varten rahastamaan Star Warsin jedijutuilla.

Odottakaahan kun näette Freddien vihannesmaisen tönkön näyttelijäsuorituksen. Kaveri ei ole ollut koskaan mikään kaksinen luonnenäyttelijä, mutta tässä Fred tuntuu vain pällistelevän milloin mitäkin suu tylsästi auki kuin kaveri ei osaisi hengittää nenän kautta. Tähän lienee ainakin osasyynä myös täysin kokematon ohjaaja, joka ei ole osannut ohjeistaa näyttelijöitään asianmukaisesti.

Pilottipuvut ovat kuin suoraan pikkulapsen lelulaatikosta pöllittyjä.

Ja sitten on Matthew Lillardin Maniac… Peleissä Maniac oli tiimin kovin pilotti ja takuuvarma mulkero, joka kuitenkin oli aina pohjimmiltaan hyvällä asialla ja pelasi loppujen lopuksi aina coolisti yhteen hiileen Blairin ja muiden tiimin jäsenten kanssa. Elokuvan Maniac on pelkkä rasittava ääliö vailla minkäänlaista sympaattista tai positiivista ominaisuutta. Matthew Lillard panee tässä vielä oikein parastaan ollakseen aivan erityisen sietämätön, mikä tuntuu ainakin itsestäni ainoastaan loukkaavalta sillä Tom Wilsonin joka solullaan esittämä alkuperäinen Maniac oli aina pelisarjan kuningashahmo.

Vähintään yhtä ikonista ja muistettavaa kuin hahmot, olivat pelisarjan pikkutarkkaan suunnitellut tunnistettavat avaruusalukset. Jostain kumman syystä nekin on tässä menty panemaan täysin uusiksi eikä uusi design vakuuta alkuunkaan. Jos ne alkuperäiset näyttivät vielä melko uskottavilta avaruuspurkeilta, tässä mallia on haettu jostain Toisen maailmansodan aikaisten hävittäjien hylätyistä prototyypeistä. Tämänkään epäonnistuneen ratkaisun logiikkaa ei kykene inhimillisellä järjellä täysin ymmärtämään. Miksi yrittää korjata jotain mikä ei ole alunperinkään rikki?

Luonnollisesti näin vanhaksi elokuvaksi kaikki cgi-efektit ovat jo ammoin vanhentuneet ja kulahtaneet täysin piloille. Samaa voi sanoa futuristiseksi tarkoitetusta pilottiteknologiasta, joka pahimmillaan muistuttaa muovisuudessaan jonkun pikkulapsen muropaketista nyhtäistyä leluviritystä. Jos kilrathien uusi design ja höhlä puvustus eivät onnistuneet hymähdyttämään, niin tämä nyt viimeistään.

Unohda elokuva. Hanki peli.

Noin niin kuin loppuun lisättynä pakollisena positiivisena pointtina voi ainakin sanoa, että jos ei muuta niin tämä jo melkein viihdyttää silkalla typeryydellään. Näin siis ainakin mikäli se alkuperäinen ei ole ollenkaan tuttu eikä hahmojen ja koko franchisen universumin ryssiminen satu pistelemään kipeästi sydänlihassa.

Eikä siinäkään vielä kaikki! Wing Commanderissa on niin paljon typoja, että ohjaajan luulisi kärsivän pahemmastakin lukihäiriöstä. Virheitä eivät siis sisällä vain ruudulla vilahtavat sattumanvaraiset tekstikatkelmat vaan myös suunnilleen kaikkien elokuvan hahmojen ja avaruusalusten nimet on kirjoitettu pieleen. Astetta nolostuttavamman viimeisestä tekee tieto, että elokuvan on ohjannut koko sarjan luoja Chris Roberts itse!

HUPS!

Wing Commander on tautisen tylsä ja ylipitkä kalkkuna, joka onnistuu käytännössä hukkaamaan kaiken mikä teki alkuperäisistä peleistä ja franchisesta vähänkään hyvän. Huonompia elokuva ja pelifilmatisointejakin varmaan löytyy maailmasta roppakaupalla, mutta Wing Commanderin huikeat lähtöasetelmat ja alkuperäistekijöiden mukanaolon huomioon ottaen tämän täytyy olla käsittämättömimpiä ja älyttömimpiä epäonnistumisia koko elokuvataiteen historiassa.


Arvio: 0.5/5


WING COMMANDER, 1999 USA
Tuotanto: Todd Moyer
Ohjaus: Chris Roberts
Käsikirjoitus: Chris Roberts, Kevin Droney
Näyttelijät: David Suchet, Freddie Prinze Jr., Jürgen Prochnow, Matthew Lillard, Saffron Burrows, Tchéky Karyo

Wing Commander Academy (1996)

Sarjan tekoaikaan pelisarjan viimeisin osa.

Olen varmaan jo aiemmin tehnyt tarpeeksi selväksi mielipiteeni koko siitä pahuksen yhdeksänkymmentäluvun post-apokalyptisen pimeyden ajan meiningistä. Siihen aikaan vanhoihin kirpparivaatteisiin pukeutunut, laman raunioista noussut köyhä kansa suunnilleen naposteli säteilyn mutatoimia rottia elääkseen, kouluun hiihdettiin yhdellä suksella kesät talvet ja bileissä joraattiin Jari Sillanpään ja Spice Girlsin tahtiin. Internettiä ei ollut ja Windows 95 edusti ihmiskunnan informaatioteknologian leikkaavinta terää. Se oli kamalaa!

Mutta oli ysärillä omat hyvätkin puolensa. Toinen oli luonnollisesti kukoistava, edelleen laadussa ja määrässä ennennäkemättömän kurko animaatiotarjonta sekä nälkävuosien pituinen liuta vieläkin lujaa tykittäviä videopelejä. Simpsonit, Batman the Animated Series, konsolisodat, Sega, Nintendo ja muu vastaava varmaan soittaa kelloja.

Yksi noista vanhan ajan tykeistä pelifranchiseista oli silloisen Origin Systemsin äärimmäisen kunnianhimoinen Wing Commander -sarja, joka yhdisteli niihin aikoihin ennennäkemättömällä tavalla näppärää avaruussimulaatiota Star Warsin ja Star Trekin tyyliseen pikkutarkasti suunniteltuun scifi-maailmaan. Myöhemmissä peleissä mukaan tuli vielä elokuvamainen käsikirjoitus ja koko joukko A-luokan näyttelijöiden, mm. Mark Hamillin, Paluu tulevaisuuteen -leffojen Biffin ja Malcolm McDowellin voimin vedettyä kunnon avaruusdraamaa. Jotain homman onnistumisesta varmaan kertoo, että vaikka viimeisimmän kunnollisen Wing Commander -pelin julkaisusta tulee pian kuluneeksi 20 vuotta, sarjan fandom on edelleen elossa ja voi hyvin.

Sarjan päähenkilöt vasemmalta oikealle: Blair, Archer ja Maniac.

Kun tuossa toissapäivänä huomasin, että on olemassa tällainenkin tuikituntematon Wing Commander -ysäripiirretty, en meinannyt pysyä enää housuissani vaan katsoin koko roskan läpi yhdessä yössä. Homma oli sikäli aika helppo, että tämä floppasi aikoinaan niin pahasti ettei tälle tehty ensimmäisen kolmentoista jakson jälkeen enää jatkoa. Alunperin tästä ilmeisesti suunniteltiinkin jotain astetta isompaa peleihin sidottua tarinaa, mutta homma meni syystä tai toisesta puihin ja tästä syntyikin prequel.

Ja pahuksen hyvä prequel tulikin!

Wing Commanderien yksinkertainen perusidea kertoo ihmiskunnan pyörittämän intergalaktisen Konfederaation sodasta Kilratheja vastaan. Kilrathit siis ovat vähän kuin yhdistelmä japanilaista samuraikulttuuria ja klingoneja yhdisteleviä avaruustiikereiden soturikansaa. Kahdessa ensimmäisessä pelissä pelaaja sai itse päättää hahmonsa nimen sun muut ominaisuudet, mutta kolmannesta eteenpäin pääosassa tarppoi itsensä Luke Skywalkerin esittämä avaruuspilotti Blair, jonka tiimin dramaattisia edesottamuksia sarjassa seurataan.

Kas tältä kuuluu avaruusalusten näyttää!

Kaikista maailman lisenssipiirretyistä Academyn erottaa se hieno tosiasia, että tämän tekijät olivat selvästi myös pelien faneja ja ottivat hommansa harvinaisen tosissaan. Kaikki avaruusalukset ovat viimeistä piirtoa myöden kuin peleissä, jaksojen tarinat eivät risteä mitenkään merkittävästi pelien vastaavista, rodut ja hahmot puhuvat sekä käyttäytyvät niin kuin pitääkin ja ääniksi tähän saatiin houkuteltua peleistä tuttu ydinkööri Mark Hamillista Tom Wilsoniin ja Malcolm McDoweliin. Mmmmmmm….

Parasta itse sarjassa on kuitenkin sen huikea käsikirjoitus, joka taitaa olla enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattu ja käsittelee tällaiselle sarjalle yllättävänkin synkkiä ja vakavia teemoja. Heti ensimmäisten episodien joukossa on esimerkiksi kohta, jossa yksi piloteista joutuu surmaamaan toverinsa pelastaakseen Konferedaation emoaluksen tuholta. Myöhemmissä mm. yksi hahmoista kuolee toisen kunnianhimon vuoksi ja pähkäillään rivisotilaan arvoa ja uhrattavuutta kokonaisen sodan voiton kannalta. Tämä rikkoo vielä rohkeasti piirrettyjen ”kultaista sääntöä” ja jättää monesti katsojan rohkeasti ilman yksiselitteistä onnellista loppua.

Harmittavana juttuna tästä täytyy kaivaa myös ne vähemmän hyvät puolet, joita kuitenkin riittää kaikesta kehustakin huolimatta. Wing Commander Academy on pohjimmiltaan todella halpaa tekoa ja hintalapun huomaa etenkin alkupään jaksoissa tönköstä animaatiosta ja todella niukasta näyttelijäcastista. Suurin osa animaatioon varatusta massista taisi mennä pelkkään übermakean avaruustoiminnan tekemiseen, mutta onneksi jälkimmäistä ainakin on riittämiin ja se on enimmäkseen coolia.

Toinen suurempi juttu on tämän kummallinen miksaus, jossa aivan liian kovaa soiva musiikki ja erilaiset ääniefektit hautaavat hahmojen dialogin kokonaan alleen. Tässä on vielä budjetin rajoitteiden vuoksi harmittavan vähän erilaisia kappaleita, joten saman yksittäisen kipaleen loputon toisto alkaa nopeasti nyppimään jo ensimmäisten jaksojen aikana.

Viimeinen kuitenkin on vain pientä näpertelyä verrattuna positiivisempaan antiin, joka enimmäkseen tykittää niin vimmatusti.

Pikkutarkkaan animoidut ja vauhdikkaat avaruustaistelut ovat Academyn suola.

Ei kykene ymmärtämään miksi tämä sarja on niin kauhean tuntematon. Wing Commander Academyä ei käytännössä voi kutsua edes unohdetuksi klassikoksi, sillä tätä ei ole tainnut kansa alunperinkään nähdä siinä määrin, että tätä voisi hyvällä omalla tunnolla sanoa edes unohdetuksi saati sitten joksikin klassikoksi, edes kultiksi sellaiseksi. Se on huutava vääryys se.

Täydellisessä maailmassa Wing Commander Academyä olisi voitu tehdä monta kertaa enemmänkin ja suuremmalla menestyksellä. Mutta toisaalta täydellisessä maailmassa Electronic Arts ei olisi ostanut Origin Systemsiä ja ajanut koko roskaa Wing Commandereineen alas vuosituhannen alussa. Täydellisessä maailmassa Chris Roberts ei myöskään olisi ohjannut Wing Commander -elokuvaa…


Arvio: 4.5/5


WING COMMANDER ACADEMY, 1996 USA
Ohjaus: Larry Latham
Käsikirjoitus: Chris Roberts, Mark Edward Edens, Michael Edens, Richard Mueller, Shari Goodhartz
Näyttelijät: Dana Delany, Kevin Schon, Lauri Hendler, Malcolm McDowell, Mark Hamill, Pat Fraley, Ron Perlman, Thomas F. Wilson

Uusi Babylon (1929)

Jokaisella varmaan on sellainen suosikkikohtaus, jota katsoessa yksinkertaisesti tietää tykkäävänsä elokuvasta tosi paljon. Uuden Babylonin kohdalla itselleni SE kohtaus tulee aivan loppupuolella, työläisten kommuuni on ottanut kaupungin valtaansa ja kapitalistien armeijat vyöryvät sisään murtaen kaiken vastarinnan. Pienen hetken katsojalle näytetään kadulla vallitsevaa hävityksen kauhistusta. Taistelu kaikkoaa hetkeksi pianistin soittaessa yksin instrumenttiaan. Tässä kohtauksessa ei oikeastaan ole juurikaan järkeä, mutta se on yksinkertaisesti niin hieno.

Elokuvan tarina itsessään sijoittuu Ranskaan 1870-luvun alkuvuosiin. Patonkimaa on hävinnyt suuren sodan Preussia vastaan ja entisessä suurvallassa vallitsee hämmennyksen kaaos. Työläisten muodostama vallankumouksellinen kommuuni on ottanut Pariisin hallintaansa ja ajanut katalat kapitalistit käpälämäkeen. Aiemmin niin heikossa asemassa olleiden ihmisten olot paranevat hetkessä kuin huomaamatta, onni ja vauraus vallitsee. Lopulta kuitenkin kapitalistien armeija murtautuu linjojen läpi tuhoten työläisten paratiisin ja moni tarinan keskeisistä kasvoista kokee marttyyrikuoleman.

Nyky-yleisölle Pariisin kommuunin tarina on vähintään kaukaista ja unohdettua historiaa kuin laulut Lenin-sedästä tämän päivän lapsille, mutta 20-luvulla ja vielä pitkälle sen jälkeen kyseessä oli tärkeä osa sosialismin ja koko Neuvostoliiton ideologista perusmyyttiä. Tiettävästi Lenin halusi tulla haudatuksi Pariisin kommuunin punaiseen lippuun käärittynä, yksi palanen lähetettiin ensimmäisten satelliittien mukana avaruuteenkin!

Pariisin kommuunin tärkeän statuksen vuoksi ei kai tulekaan yllätyksenä, että aihetta käsittelevään elokuvaan on myös panostettu aivan eri tavoin muihin aikansa eeppoksiin keskimäärin. Tätä voi ihan hyvällä syyllä pitää jonkinlaisena vähän tuntemattomampana sisarteoksena Panssarilaiva Potemkinille ja Lokakuulle. Ensimmäisenä tässä pistääkin silmään komea puvustus ja kaikin puolin tyylikäs massiivinen lavastus, joka hakee edelleen vertaista mykän elokuvan piirissä. Kun Pariisin hampaaton ja moraalisesti rappioitunut porvaristo panee alussa jalalla koreasti, ei voi kuin ihailla kaikenlaisten pienten yksityiskohtien määrää aivan kaikkialla.

Alun jälkeen rikas porvaristo pakenee kaupungista ja jäljelle jäävät köyhät ja työväki, joiden harteille koko sodan kustannukset on myös surutta sälytetty. Työväestöstä pääosaan nousee Jelena Kuzmina, jolla on taatusti yhdet ikimuistoisimmista koskaan näkemistäni naiskasvoista; Jelenan teräväpiirteiset kasvot onkin ikuistettu myös elokuvan julisteeseen. Muita näyttelijöitä en varsinaisesti osaakaan nimetä, mutta värikäs ja persoonallinen kapinallisjoukko koostuu erilaisista lehtimiehistä, sotilaista, köyhistä ym. sorron yöstä nousseista työn orjista. Koko homman propagandistisen luonteen vuoksi kapitalistit on kuvattu mahdollisimman rumina ja ilkeinä häijyläisinä vähän samaan tapaan kuin siinä yhdessä Rian Johnsonin ohjaamassa hupsussa leffassa.

Uudessa Babylonissa on aivan kaikkea, mitä klassiselta neuvostoelokuvalta voi vain koskaan toivoa: vauhtia ja intensiteettiä piisaa vaikka kuinka, jokainen kuva ja leikkaus on viimeisen päälle harkittu ja kaikki lavastuksesta lähtien edustaa aikansa parasta osaamista. Ainut ikävämpi puoli jonka tästä voi sanoa, on että tämä on Neuvostoliitosta, josta tulee muutenkin samalta ajalta niin paljon maailmanluokan teoksia, että vähän kansainvälisesti tuntemattomampien tekijöiden Uusi Babylon on jäänyt armotta nimekkäämpien Sergei Eisensteinin, Vsevolod Pudovkinin ja Aleksandr Dovzenkon parhaiden töiden varjoon. Uusi Babylon voisi helposti kutkutella kaikkien aikojen parhaan mykkäelokuvan titteliä melkein missä tahansa muualla, muttei neuvostojen maassa.


Arvio: 5/5


NOVYY VAVILON, 1929 Neuvostoliitto
Ohjaus: Grigori Kozintsev, Leonid Trauberg
Käsikirjoitus: Grigori Kozintsev, Leonid Trauberg
Näyttelijät: Andrei Kostritškin, David Gutman, Janina Žeimo, Jelena Kyzmina, Jevgeni Tšervjakov, Ljudmila Semjonova, Oleg Žakov, Pjotr Sobolevski, Sergei Gerasimov, Sofja Magarill, Tamara Makarova, Vsevolod Pudovkin

Maa (1930)

Aleksandr Dovzenkon Ukraina-trilogian päättävä Maa on tarina vanhan ja uuden kohtaamisesta Ukrainan viljavalla maaseudulla. Tarina alkaa, kun kulakin poika Vasili yhdessä komsomol-tovereidensa kanssa julistavat uuden ajan koneiden ja edistyksellisen kolletivismin tuloa maalaisten elämään. Myöhemmin Vasili tovereineen hankkii maaseudulle ensimmäinen kunnon traktorin oheislaitteineen ja vanhat vaivalloiset ja taantumukselliset työtavat joutavat mennä. Kaikki eivät kuitenkaan ole sosialismin tuomasta edistyksestä mielissään ja yksi katalista kulakeista murhaa Vasilin. Loppu on onneksi onnellinen, sillä sosialismi ja edistys ottavat niskavoiton katalista riistoporvareista ja kirkonmiehistä.

Maa on äärimmäisen yksinkertainen ja helposti katsottavissa oleva sentimentaalinen elokuva, täydellinen vastakohta ohjaajan paria vuotta aiemmin ilmestyneelle äärikimurantille Zvenigoralle. Yhteistä kummallakin on kuitenkin keskeisimmän, ihmisen ja luonnon suhdetta tutkiskelevan ydinteeman verran. Tapa, jolla Dovzenko tässä rinnastaa montaasilla erilaiset luonnon- ja ihmismaailman ilmiöt on tavattoman kaunista katseltavaa. Ei tätä ihan turhaan maailman kauneimpiin ja aistillisimpiin kuuluvaksi ole yleensä luettukaan.

Yksittäisiä unohtumattomia kuvia ja kohtauksia voisi tästä luetella vaikka kuinka. Yhdessä kohtaa nähdään pitkä tovi sateen kastelemia tuoreita kurpitsoja ja omenoita, mistä leikataan suoraan Vasilin nuoreen ja hedelmälliseen vaimoon. Kun Vasili kuolee, samaiset omenapuun oksat hivelevät vainajaa hellästi kuin hyvästit jättäen. Sitten ovat kaikki hienot laukkaavia hevosia kuvaavat kohtaukset, viljavia peltoja ja päärynäpuita kuvaavat otokset sekä ohjaajalle tyypilliset siluetit. Pituuttahan tällä on vain vähän reilu tunti, joten Maassa ei yksinkertaisuudestaan huolimatta ole tyhjäkäyntiäkään sitten yhtään.

Visuaaliselta kantilta tässä on yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista sekä ohjaajansa ja koko neuvostoliittolaisen elokuvan suurimpia helmiä. Nykysilmään jäätävästä propagandahengestä voisi ehkä nipottaa rivin tai parin verran, mutta kun ajattelee missä tämä on tehty ja milloin, ei asiasta varmaan kannata alkaa turhaan jauhamaan. Kaikki neuvostoliittolaiset elokuvat ovat kuitenkin lähtökohtaisesti enemmän tai vähemmän propagandaa, olipa taso muuten miten huikeaa tahansa.

Aito elämää suurempi elokuva ja itsestään selvä osa jokaisen mykkäelokuvan ystävän yleissivistystä.


Arvio: 5/5


ZEMLJA, 1930 Neuvostoliitto
Ohjaus: Aleksandr Dovženko
Käsikirjoitus: Aleksandr Dovženko
Näyttelijät: Ivan Franko, Je. Bondina, Jelena Maksimova, Julija Solntseva, Luka Ljašenko, Nikolai Nademski, Pavel Petrik, Pjotr Masoha, P. Umanets, Semjon Svašenko, Stepan Škurat, Vladimir Mihailov

Adieu Galaxy Express 999 (1981)

Ensimmäinen Galaxy Express 999 ja se nälkävuosien pituinen televisiosarja ovat animen intergalaktiseen yleissivistykseen kuuluvia teoksia, jotka on ammoisina aikoina julkaistu jopa kaukaisessa Suomessa - vieläpä suomeksi dubattuna. Leiji Matsumoton legendaarisen hahmodesignin nyt vähintään tunnistaa taatusti jokainen vanhan liiton animefani kaikkialla.

Mutta vähänpä kaikkien näiden vuosien jälkeenkään olisin osannut arvata, että kyseessä oli loppujen lopuksi vain tarinan ensimmäinen puolikas ja sille on olemassa tällainen kaiken yhteensitova ja näppärästi päättävä jatko-osakin, jota ei ensimmäisen osan suosiosta huolimattakaan ole koskaan virallisesti julkaistu ulkomiallla (lue: meillä). Koska jo menin sen ensimmäisen jo arvostelemaan ja 70- ja 80-lukulainen avaruusanime on muutenkin ollut itsellä viime aikoina tapetilla, ei tässä taida muuta mahdollisuutta olla kuin tehdä tämäkin nyt ja päättää mikä on tullut aloitettuakin.

Alkuperäinen Galaxy Express 999 sijoittui satumaiseen tulevaisuuden maailmaan, jossa ihmiskehon vaihtaminen koneosiin on arkipäivää ja biologisista ihmisistä on tullut katoava luonnonvara ja uusi köyhä alaluokka. Andromedan tähdistössä on kuitenkin planeetta, jolla köyhänkin on sanottu olevan mahdollista siirtää mielensä koneruumiiseen ja saavuttaa ikuisen elämän. Kansaa tuolle kaukaiselle planeetalle kuljettaa avaruuden halki kiitävä höyryveturi nimeltä Galaxy Express 999.

Tarinan päähenkilö on 10-vuotias Tetsuro, jonka äidin robottiruumiilla varustettu kreivi Mecha alussa surmaa. Tetsuro päättää jatkaa matkaansa Andromedaan, hankkia itselleen täydellisen konekehon ja kostaa äitinsä kuoleman kreivi Mechalle. Tetsuro astuu äitiään muistuttavan salaperäisen muukalaisen mukana edellä mainittuun junaan, jonka päätepisteenä on Andromeda. Matkan varrella opittiin sitten vähän asioita ihmisyydestä ja lopussa koneiden planeetta päätettiinkin panna yhteistuumin silpuksi. Seikkailun päätteeksi Galaxy Express 999 toi Tetsuron takaisin maahan ja jatkoi matkaansa sinne jonnekin.

Tetsuron matka ei kuitenkaan ollut vielä ohi.

Adieu Galaxy Expressin tarina sijoittuu kolme vuotta edellisen elokuvan päättymisen jälkeiseen aikaan. Tetsurosta on tullut johnconnormainen ihmiskunnan sitkeä vapaustaistelija koneiden armeijaa vastaan. Kaikki muuttuu kun Galaxy Express 999 saapuu jälleen hakemaan Tetsuroa uuteen seikkailuun, jossa koneiden ja ihmisten taistelu ratkaistaan vihdoin viimeistä piirtoa myöten.

Tämä on muuten tehty vuosikaupalla ennen ensimmäistäkään Terminaattoria.

Tuntuu todella kummalliselta katsoa tätä finaaliksi tarkoitettua elokuvaa kun vuosikausia kuvitteli Tetsuron tarinan saaneen sinettinsä jo ensimmäisessä elokuvassa. Tetsurohan päätti jo ihmisyyden puolesta ja hahmo sai kostonsa, joten tätä varten hahmolla ei oikeastaan ole mitään kovin merkittävää motivaatiota tarinan varsinaiseksi selkärangaksi ja koko hahmo vaikuttaa tässä edellistä tyhjemmältä ja tarpeettomammalta.

Adieu Galaxy Expressin varsinainen tarina on kuitenkin erittäin johdonmukainen jatko-osa ja ensimmäisestä episodista tutun tekijätiimin tuotoksena myös näyttää ja kuulostaa aidolta Galaxy Expressiltä. Leiji Matsumoton omintakeinen tyyli pääsee jälleen täysin oikeuksiinsa ja lopussa kutkutellaan vielä miehelle niin tunnusomaista persoonallista eeppistä avaruusoopperaa melakolisella tunnelmoinnilla ja traagisilla käänteillä.

Parasta koko elokuvassa on sen hieno lopetus, joka paitsi sitoo näppärästi kahden elokuvan avoimeksi jääneet juonenpätkät myös sopii ensimmäisen elokuvan vastaavaa ajatellen täydellisesti koko saagan päätökseksi.

Koska kyseessä on jälleen Leiji Matsumoto ja avaruusooppera, pähkäilin pitkään josko tämän sisällyttäisi osaksi "voi Japani minkä teit" -arvostelusarjaa, mutta loppujen lopuksi tässä taitaa Star Warsista olla napattua vain muutama juonen yksityiskohta ja itse ydintarina universumeineen on lähes täysin tekijänsä omaa käsialaa.

Niin päättyi siis Galaxy Express 999:n tarina. Adieu on lähes yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin, mutta tätä katsoessa jäi ainakin itselleni päällimmäiseksi tunteeksi tämän kaiken lievä tarkoituksettomuus. Tetsuron ja koko alkuperäisen sarjan keskeinen tarina nähtiin ja päätettiin jo siinä määrin lopullisesti jo ensimmäisessä osassa, ettei tällaiselle erilliselle finaalille ollut ainakaan omasta mielestäni minkäänlaista erityistä tilausta. Kai tämä silti on vähintään semi-pakollista katsottavaa kaikille franchisen ja ensimmäisen elokuvan faneille.

Huonomminkin olisi jatko-osan voinut tehdä.


Arvio: 4/5


SAYONARA GINGA TETSUDO 999, 1981 Japani
Ohjaus: Rintaro
Käsikirjoitus: Leiji Matsumoto, Hiroyasu Yamaura
Näyttelijät: Akiko Tsuboi, Chikao Ôtsuka, Chiyoko Kawashima, Hidekatsu Shibata, Kaneta Kimotsuki, Kei Tomiyama, Kôji Totani, Makio Inoue, Masaharu Satô, Masako Ikeda, Masako Nozawa, Reiko Tajima

Unico in the Magic Island (1983)

"Olen elänyt kaikki nämä vuodet vain vihasta ihmisiä kohtaan, mutta nyt sinä väität minulle ihmisten olevan hyviä ja kerrot minun tarvitsevan ystävää. Kauniit sanasi sulattavat sydämeni."

Ystävyyden ja lähimmäisenrakkauden esitaistelija numero yksi on jälleen täällä - yhdessä Sanrion tiukimmista ja armottomimmista elokuvista koskaan! Tai no, oikeastaan Sanrio on vain hoitanut tämän tuotantopuolen ja itse animaatio on ikilegendaarisen Hiroshiman pojanelokuvaversion tekijöiden käsialaa. You know, se leffa missä päähenkilön perhe kärventyy kuoliaaksi Hiroshiman pommituksissa.

Toisin sanoen vihdoin halinalleleffa, jonka minäkin haluan katsoa!

Jos ylläoleva sai karvat nousemaan pystyyn, niin odottakaapa vain itse leffan näkemistä. Unico-saagan edellinen osa, The Fantastic Adventures of Unico oli sen verran lapsellinen ja tyhmä, että Sanriolla päätettiin taas vääntää nupit kaakkoot ja tuottaa kakaroille taas vaihteeksi oikein kunnolla painajaisia vanhojen hyvien aikojen tapaan. Tällä kertaa Unico päätyy keskelle pahan noidan salakavalaa suunnitelmaa muuttaa kaikki ihmiset ja eläimet zombimaisiksi palikkaukoiksi, joista noita sitten kokoaa itselleen suurta taikalinnaa.

Juoni ei varmaan kuulosta kovinkaan erikoiselta, mutta tämä elokuva todellakin on juuri sitä. Ajatus koko elokuvan hahmojen muuttumisesta "zombeiksi" kesken tarinan tuntuu jo ajatuksena kammottavalta, mutta kun tässä käytännössä kaikki Unicon ystävät pieniä lapsia ja söpöjä koomisia sivuhahmoja myöten muutetaan eläviksi kuolleiksi. Suuri osa elokuvan kohtauksista sijoittuu vielä näistä samaisista kasvottomista ukoista koottuun linnaan, jossa elottomia silmiä ja raajoja pilkottaa joka seinästä pelkästään muistuttamassa tuhosta ja kuolemasta.

Huhhuh!

Ai niin. Kannattaa etenkin lopun kliimaksissa muistaa että aina kun zombi-ihmisistä kootun linnan osia tuhoutuu, kohdalla olevat ihmiset ja pikkueläimet kuolevat samalla.

Kunpa muu elokuva olisi edes vähän iloisempi, mutta kun ei. Tuntuu, että vähän kaikesta on tässä koetettu tehdä tarkoituksella mahdollisimman häiritsevää ja hämmentävää. Nukkemainen noita itse on häkellyttävän epäinhimillinen ilmestys, noidan linnake erilaisine ilmeisesti lapsekkaiksi tarkoitettuine kojeineen äärimmäisen häiritsevää kamaa ja koko leffan tunnelma noin yleensäkin on pilteille suunnatuksi leffaksi poikkeuksellisen painostava ja lohduton. Edellisestä osasta tuttua söpöilyä ja halinallemeininkiäkin nähdään ja kuullaan vasta aivan loppuminuuteilla.

Tämä menee jo ihan psykologisen kauhun puolelle. Ihme jos joku piltti ei tästä ole kehittänyt jotain elinikäistä psykologista kompleksia.

Sääli, että suuri osa muusta elokuvasta ei oikein toimi laisinkaan yhtä hyvin kuin sen pelottavampi anti. Tai no, animaation taso taitaa tässä olla ylivoimaisesti paras kaikista Unicoista ja ehkä Sanrion leffoista noin yleensäkin, mutta tarinapuoli ontuu tässä kyllä toisinaan pahasti. Suuri osa Island of Magicin juonesta on hyvin ohuella punaisella langalla kokoon sidottu sotku, tarinan hahmoihin ei oikeastaan pääse kunnolla sisään missään vaiheessa ja Unicon itsensäkin rooli on viimeistä viittä minuuttia lukuun ottamatta täysin olematon. Oikeastaan koko hahmon voisi leikata tästä pois mitään kovin olennaista menettämättä.

Näin Sanrio-maratonin lähestyessä loppuaan voin kai jo hyvällä omallatunnolla paria viimeistä elokuvaa näkemättä julistaa Unico in the Magic Islandin firman synkimmäksi ja traumaattisimmaksi tuotokseksi about koskaan. Chirinin Kello kohautti jo aikoinaan äärimmäisellä synkkyydellään ja The Mouse and His Child vei piirretyn väkivallan ja nihilismin aivan uusille leveleille, mutta Unico menee jo siinä määrin kunnon kauhuksi ettei tästä varmaan enää paljoa pidemmälle lastenleffassa pääsekään - edes Japanissa.

Kun muu leffa vain olisi vähintään yhtä tasokas kuin mitä se on surrealistisen painajaismainen ja tässä voisi hyvinkin olla viiden tähden klassikko.


Arvio: 4/5


UNICO: MAHO NO SHIMA E, 1983 Japani
Ohjaus: Morimi Murano
Käsikirjoitus: Osamu Tezuka, Mami Sugano
Näyttelijät: Chieko Baisho, Iruka, Katsue Miwa, Masako Nozawa, Masaru Ryuzaki

Man from the Restaurant (1927)

The Case of the Three Millionin tuottaman odottamattoman mielihyvän seurauksena piti katsoa perään heti toinenkin Jakov Protazanovin tuntemattomampi ohjaustyö, tällä kertaa vähän vakavahkompi melodraama. Näköjään kokeilu myös kannatti, sillä vähän yllättäen tämäkin paljastui miehen toistaiseksi näkemiäni leffoja keskivertoa paremmaksi tuotokseksi. Kukapa olisi uskonut?

Man from the Restaurantin tarina sijoittuu Ensimmäisen maailmansodan vuosille venäläiseen ylelliseen ravintolaan, jossa kapitalistien juhlat jatkuvat yötä päivää. Elokuvan varsinainen päähenkilö on tuon samaisen syöttölän vaatimaton hovimestari, jonka vaimo ja aikuinen poika kuolevat ja joka saa heti alkajaisiksi kuulla aikuisen tyttärensä saaneen potkut paikallisesta opinahjosta.

Man from the Restaurantin tarina on toisin sanoen melko perinteistä melodraamasörsseliä. Itseäni eniten yllätti, miten vähän tässä oikeastaan on suoranaista propagandaa ja saarnaamista. Toki jo tarinan perusasetelma on tarkoitettu kuvaamaan eri yhteiskuntaluokkien välistä kuilua ja tarinasta löytyy vielä rappioitunut kapitalistinen roistokin, mutta missään kohtaa meno ei tunnu kovin pakotetulta in your face -politikoinnilta esimerkiksi jonkun Star Wars: The Last Jedin ja Okjan ärsyttävän saarnaamisen tapaan. Itse tykkään nimenomaan tällaisesta vähän hillitymmästä propagandasta.

Yksi positiivinen puoli, joka tätä katsellessa nousi pakosti mieleen, on näiden vanhojen leffojen passeli pituus. Nykyäänhän jokaista leffaa ilmeisesti yritetään tarkoituksella venyttää yli kahden tunnin, mutta vielä 20-luvulla suunta oli täysin päinvastainen pelkästään jo filmimateraalin hinnan vuoksi ja moni tämän ajan leffa tuntuukin mukavan tiiviiltä sekä kevyeltä katsoa. Tälläkin mittaa hädin tuskin täyttä tuntia, joten tämän pystyy helposti katsomaan melkein koska tahansa ilman turhaa stressiä.

Man from the Restaurant on omissa kirjoissani neljän tähden elokuva siinä missä The Case of the Three Millionkin, vaikkei tämä varsinaisesti aivan samalle tasolle edellisen kanssa ylläkään. Edellisen velmulle huumorille, hienolle kliimaksille tai apinamaiselle Igor Iljinskille ei tässä ole kunnollista haastajaa vaikka tämä muutoin oikein hyvä leffa onkin.


Arvio: 4/5


CHELOVEK IZ RESTORANA, 1927 Neuvostoliitto
Ohjaus: Jakov Protazanov
Käsikirjoitus: Jakov Protazanov, Oleg Leonidov, Ivan Shmelyov
Näyttelijät: Arkadiy Blagonravov, Ivan Koval-Samborsky, Michael Chekhov, Mikhail Klimov, Mikhail Narokov, Stepan Kuznetsov, Vera Malinovskaya, Viktor Gromov

Be Sure to Share (2009)

Be Sure to Share on vähän erilainen elokuva. Sion Sono noin yleensä on varsin särmikäs ja räiskyvä persoonallisuus ja esimerkiksi juuri ennen tätäkin miekkonen tuli ohjanneeksi superkunnianhimoisen ja eeppisen, alunperin yli kuusituntisen Love Exposuren. Ymmärrettävästi Sonolla ei ollut minkäänlaista aikomustakaan tehdä heti perään kovin suurta tai kunnianhimoista taide-elokuvaa. Kyseessä on toisin sanoen kevyt välityö, joten rima ei tässä ollut tarkoitettukaan kovin korkealle.

Tarinapuoli on yksinkertaisuudessaan sentimentaalinen kertomus 27-vuotiaan Shiron pyrkimyksestä päästä väleihin syöpäsairaan, nuoruudessaan tiukkana jalkapallovalmentajana ja kalamiehenä pätevöityneen isänsä kanssa. Varsinainen tarina on kerrottu Shiron näkökulmasta ja takaumina.

Tietysti varsin yksinkertaisessa tarinassa on myös pari ihan mielenkiintoista ja yllättävää twistiäkin, mutta niitä en tietenkään halua tässä spoilata.

Kuten arvata saattaa, tässä leffassa ei paljoa kirjoittamista ole, sillä tällä kertaa kyse ei todellakaan ole mistään kovin moniulotteisesta tai filosofisesta taideteoksesta. Loppujen lopuksi kysymys on vain suoraviivaisesti etenevästä pienestä ja intiimistä draamasta ilman Sonon aiempien leffojen lennokkaampia kommervenkkeja ja splatter-juttuja. Be Sure to Share on periaatteessa juurikin niin tavanomainen kuin Sion Sonon leffa voi vain olla, ohjaajalleen terapeuttinen höyryjenpäästelyelokuva ennen Cold Fishiä, Guilty of Romancea ja Himizua.

Lopullinen totuus Be Sure to Sharen varsinaisesta hyvyydestä tai huonoudesta on lähinnä kiinni katsojan omasta mausta ja odotuksista. Periaatteessa kyseessä taitaa olla Sonon elokuvista tylsin ja "mainstreamein", mutta kun ottaa huomioon sen syntyajankohdan ei tuosta jaksa paljoa harmistua. Ainakin tämän tunnistaa hyvällä tavalla ohjaajansa teokseksi ja pystyy helposti katsomaan vähintään kerran vaikka sitten yhden illan iloksi.


Arvio: 4/5


CHANTO TSUTAERU, 2009 Japani
Tuotanto: Sion Sono
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Näyttelijät: Akira, Ayumi Ito, Denden, Eiji Okuda, Keiko Takahashi, Mitsuru Fukikoshi, Sosuke Takaoka, Toshiki Ayata