Kuka tahansa länsimainen taho menikään pestaamaan Makavejevin ja antamaan tälle luomuksensa suhteen vapaat kädet tuskin osasikaan arvata, mitä pikimustan absurdin huumori mestari mielessään kehittelikään – toista naispääosaa esittänyt kanadalainen Carole Laure ei ainakaan arvannut, tämä nimittäin marssi ulos koko projektista ohjaajan vaatimusten mentyä sairaissa perversioissaan tämän makuun aivan liian pitkälle. Makavejev ei kuitenkaan näyttelijättären protestista hätkähtänyt, vaan korjasi tilanteen kirjoittamalla elokuvansa uudelleen ja täyttämällä aukot arkistomateriaalilla sekä toisen näyttelijän voimin toteutetulla, alkuperäisen kanssa löyhällä temaattisella tasolla risteävällä erillistarinalla. Sweet Moviessa myös syödään ulostetta, juodaan virtsaa sekä otetaan parrua takakonttiin ja vähän muuallekin. Sinua on varoitettu.
Mitä muuta Makavejevin teoksessa sitten tapahtuu? No, aluksi ainakin hemaisevan kauniin Carole Lauren tie vie neitsyiden missikisojen kautta ökyrikkaan amerikkalaisen möhömahan sänkyyn. Siitä eteenpäin harrastetaan seksiä mm. Eiffel-tornin huipulla ja ainakin melkein myös ruokapöydän ääressä. Makeanhimo rinnastetaankin Makavejevin teoksessa myös kaikenlaisiin muihin ihmismielen pimeämmän puolen fetisseihin, kuten juuri eritteiden oraaliseen nauttimiseen sekä hillitsemättömän himon ilmaiseminen erilaisten ruoka-aineiden kautta, erityisesti makeiden sellaisten. Elokuvan toisessa tarinassa jättimäistä Karl Marxin päätä jokilaivansa keulassa pitävän länsimaisen kommunistin sekä ”Potemkiniksi” ristimänsä merimiehen vaiheista kapitalistisen yhteiskunnan sorron ikeessä. Sorretulla parivaljakolla riittää työn orjinakin ruokaa ja shampanjaa vaikka joka viikonpäivälle: dynaamisen duon laivakin on sisäpuolelta teemaan kuuluvasti kuin Hannun ja Kertun kohtaamalla noidalla.
Sweet Movieta on toisinaan kritisoitu käsittämättömäksi sekasotkuksi ja silkaksi sensaatiohakuiseksi roskaksi, mutta vakiintunutta klisettä siteeratakseni kriitikot eivät vain mielestäni ymmärrä Makavejevin sanomaa. Selvästi ohjaaja haluaa näyttää elokuvallaan keskisormea niin kapitalismille kuin kommunismillekin: kapitalismia edustaa hillittömyyttä korostava jenkkikulttuuri perversioineen ja kommunismia vähintään yhtä turmeltunut ideologi jokilaivassaan. Makavejev on mielestäni täysin oikein ymmärtänyt, kuinka paljon puhutut jenkkikorporaatiot eivät todellisuudessa ole konservatiivisia kuin enintään mainoslauseissaan ja periaatetasolla – ja kylmän sodan aikaankin enintään olosuhteiden pakosta. Perversioiden tuputtaminen ei ole ikinä ollut jättimäisille kaupallisille toimijoille tabu, päinvastoin: seksiä, hillittömyyttä ja paljasta pintaa tehokkaampaa myyntivalttia tuskin onkaan olemassa. Jokainen vähänkään 80-luvun amerikkalaisen populäärikulttuurin historiaa tunteva esimerkiksi muistaneekin konservatiivien ja liberaalioikeiston taistelun lapsille soveliaan viihdekuvaston rajoista. Vääntäminen aiheesta ei oikeasti ole koskaan loppunutkaan.
Itäisessä ilmansuunnassa kommunistien suhtautuminen seksuaalisuuteen oli toisaalta sekin vähintään mielenkiintoinen. Perinteisestä marxilaisesta näkökulmasta vanhoillinen kristillinen seksuaalimoraali oli osa taantumuksellista kapitalistista sortojärjestelmää ja siksi määrätty tuhottavaksi. Etenkin radikaaleina alkuaikoina vapaamielinen politiikka johtikin melkoisiin ylilyönteihin ja edelleen jonkinasteisten perhe- ja seksuaalinormien omaksumiseen myös sosialistimaissa. Paikallisina erikoisuuksina kuitenkin eli ainakin kylmän sodan loppuun asti Itä-Saksan nudistirantojen kaltaisia ideologisen seksuaalisen vapautumisen muotoja. Makavejevin kritiikki idän politiikkaa kohtaan ymmärrettävästi huomioi myös haihattelun inhimillisen hinnan leikkaamalla Stalinin orkestroimasta Katynin joukkomurhasta höynähtäneen länsimaisen kommunistin suorittamaan lasten verilöylyyn. Makealla lapsia kommunismin pariin ja surman suuhun houkutteleva hörhö on vähän kuin pedofiilin ja satujen pahojen noitien risteymä, vähän kuin stereotyyppinen lapsia ja nuoria tahallisesti turmeleva ja vahingoittava someajan poliittinen aktivisti.
Dušan Makavejevin Sweet Movie on kaikkea muuta kuin helppoa ja viihdyttävää katseltavaa: monessa kohtaa ei ole lainkaan vaikeaa yhtyä näyttelijöiden kokemaan kuvotuksen tunteeseen. Näkemäni perusteella on oikeasti ihme, että Carole Laurella riitti kärsivällisyys näinkään pitkälle. Sweet Movie on äärimmäistäkin äärimmäisempää taidetta, vähän kuin "Jumalan teatteria" elokuvan muodossa. Tätä teosta katsoessa melkein koinkin jo ulosteen vyöryvän ulos ruudulta päälleni, toisaalta taas Makajevin vision äkkiväärä yllätyksellisyys sai minut purskauttamaan iltapäiväkahvini sieraimistani. Makavejevin keskisormen syvälle jokaisen kohdalle osuvan kuolevaisen otsalohkoon lyövän poliittisen pervoilun myötäeläminen onkin aikasmoinen haaste ja elämys itsessäänkin. Onneksi ohjaajan sanoma kahden poliittisen ääripään vähintään yhtä sakeasta henkisestä tilasta on huomattavasti fiksumpi ja universaalimpi kuin tällaisilla provokatiivisilla törkyleffoilla yleensä – Makavejevilla sentään on jotain konkreettista sanottavaakin. Sweet Movien olemassaololla on siis muukin tarkoitus kuin pelkkä raha.
Arvio: 4/5
SWEET MOVIE 1974 Kanada, Ranska, Länsi-Saksa
Ohjaus: Dušan Makavejev
Käsikirjoitus: Dušan Makavejev
Näyttelijät: Anna Prucnal, Carole Laure, George Melly, Jane Mallett, John Vernon, Otto Muehl, Pierre Clémenti, Roy Callender, Sami Frey
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.