Otahan poika saappaat jalastasi sekä hattu päästäsi, sillä elokuva josta nyt kirjoitan, on klassikkona vastaansanomaton ja pyhä, yksi kautta aikain rakastetuimmista ja ylistetyimmistä länkkäritimanteista. Italogigantti Sergio Leonen mestariteoksen nykyisen kuningasaseman tuntien saattaakin tulla melkoisen ns. puun takaa, että ilmestyessään Huuliharppukostaja herätti innostusta vain ani harvoissa: kriitikot eivät pitäneet Leonen aiempaa viivyttelevämmästä kerrontatyylistä, eikä perinteisesti niin iloisen ja hauskan lännenseikkailun muuntaminen surumielisemmäksi ja kuvalliseen kerrontaan painottuvaksi kostotarinaksi innostanut etenkään tyngäksi leikellyn version saanutta amerikkalaista kotiyleisöä. Westerneihin kyllästyneelle Leonelle itselleen vastaanotto tuskin tuotti kaksista murhetta, sillä mies olikin oman kertomansa mukaan jo lopen kyllästynyt koko genreen ja halunnut mieluummin tehdä jotain muuta.
Huuliharppukostaja alkaa keskeltä ei-mitään. Joukko miehiä saapuu syrjäiselle juna-asemalle odottamaan sinne saapuvaa nimetöntä pyssymiestä. Junan kadotessa horisonttiin ja pölypilvien laskeutuessa kameran eteen astelee uurteisilta kasvoiltaan sortunutta hiilikaivosta muistuttavan Charles Bronsonin esittämä ”Harmonica”, huuliharppua soittava mystinen muukalainen. Harmonica etsii käsiinsä Frankiä. Kuka on Frank, kuka on tuo mystinen muukalainen, entä mikä mysteeri yhdistääkään kahta miestä ja huuliharppua, siitä tarinamme kertoo. Näihin aikoihin villin lännen kultaiset vuodet alkavat olla jo takana päin: vanhat ihanteet ja sankarit ovat enää kuin tyhjiä menneisyyden aaveita, Jumala on kuollut ja pääomasta on kasvanut ainut ihmismieliä ohjaava suurempi ihanne. Elämästä ja kuolemasta on muotoutunut osa edistyksen seuraavalle asteelle edenneen yhteiskunnan ydinliiketoimintaa. Raha ratkaisee kaiken.
Jos Sergio Leonen aiemmat länkkärit edustivat kurosawalaista maailmankuvaa, kumartaa ohjaaja Huuliharppukostajassa syvään Masaki Kobayashin, Kurosawan kilpailijan, suuntaan. Leone onkin kertonut, kuinka halusi todellisuudessa elokuvassaan kääntää amerikkalaisen lännenelokuvan kliseitä täysin päälaelleen. Huuliharppukostajan maailmaa hallitsee eksistentiaalinen tyhjyys ja suoraviivainen, sattumanvaraisesti räjähtävä väkivalta ilman sen kaksisempaa aatetta: viiksettömän Bronsonin esittämä ”sankari” on hänkin näyttelijälleen hyvin tyypillisesti vain kävelevä tabula rasa ja tappokone. Leone meni aikeissaan niinkin pitkälle, että luonnosteli teokseensa kohtauksen, jossa Clint Eastwoodin, Eli Wallachin ja Lee van Cleefin esittämä ”dollarikolmikko” niitetään armotta paukkuraudoilla matojen ruuaksi. Clint ei tällaiseen kuvainraastoon kuitenkaan suostunut, joten suunnitelmat jäivät toteuttamatta. Suoria ironisia viittauksia idealisoituun ja kirkasotsaiseen amerikkalaiseen westerniin kuitenkin löytyy Dario Argenton ja Bernardo Bertoluccin osin kirjoittamasta Huuliharppukostajasta tusinoittain.
Sinisilmäisen Henry Fondan palkkaaminen mystisen Frankin rooliin oli Leonelta kertakaikkisen nerokas veto. Komea Fonda tunnettiin aikoinaan nimenomaan Hollywoodin arkkityyppisenä sankarina ja hyvänä tyyppinä, mutta Huuliharppukostajassa tämän koko persoona dekonstruoidaankin kylmäveriseksi roistoksi. Fondan palkkaaminen oli Leonelle itse asiassa henkilökohtaisella tasolla niin tärkeää, että tämä suostuikin ohjaamaan koko elokuvan vain saadakseen työskennellä tämän kanssa. Tavallaan Huuliharppukostajan keskeiset teemat vanhan maailman ja menneisyyden ihanteiden rappiosta ja tuhosta kiteytyvätkin yksiulotteisesta sankarista pahan palvelukseen langenneen lapsuuden sankarin hahmossa. Uudella ajalla enää itsekkyys ja ahneus merkitsevät yhtään mitään. Uudella ajalla ei myöskään enää tehty klassisia Hollywood-länkkäreitä, vaan tietty postmoderni kyynisyys syrjäytti genressäänkin vanhan kansan kauniit fantasiat.
Olisiko teillä hetki aikaa keskustella Ennio Morriconen musiikista? Omasta mielestäni Huuliharppukostaja on säveltäjämestarin uran ehdoton kruununjalokivi ja mestariteos. Leone itse on kertonut palkanneensa Morriconen säveltämään musiikin ennen kuvausten aloittamista ja sovittaneensa visuaalisen annin tukemaan kuulemaansa, eikä päinvastoin. Kaksi hyvin erilaista osa-aluetta pelaavat yhteen ehkäpä taidokkaammin kuin missään toisessa elokuvassa koskaan: Morricone esimerkiksi hyödyntää mestarillisesti musiikissaan useampaa johtoaihetta, kuten huuliharppua, ja tietty soittimen ympärille rakennettu melodia jää kerran kuultuaan päähän soimaan koko loppuelämän ajaksi. Leonelle huuliharppu on samalla avain tarinan suuriin kysymyksiin, ja tapa jolla jännityksen annetaan kasautua hiljalleen elokuvan edetessä ennen henkisiä nautintohermoja kaksin käsin kutkuttavaa kliimaksiaan, on kuin suoraan klassisista salapoliisiromaaneista. Periaatteessa lopun paljastus onkin täysin itsestään selvä ja kenen tahansa arvattavissa, mutta Leonen kerronta saa senkin vähän tuntumaan elämääkin suuremmalta näyltä.
Ja elämää suurempi on Huuliharppukostajakin. Leone julkesi mestariteoksessaan rikkoa valtavia määriä genren kirjoittamattomia tabuja ja luoda samalla uudelleen nahkansa menettämättä prosessin pyörteissä rahtuakaan omista vahvuuksistaan. Huuliharppukostaja on omissa kirjoissani Once Upon a Time in American sekä Hyvien, pahojen ja rumien ohella ohjaajansa sekä maailman parhaita elokuvia kautta aikain, ja luultavasti monen muunkin. Huuliharppukostajan tuottama älyllisen sekä tunnetason mielihyvä ylittää jo kielellisen sekä tiedostetunkin osan ihmismielestä. Jos kylmä hien kostuttama selkärankani osaisi puhua, olisi luonnehdinta ”orgastinen” aika varmasti lähellä kuvaamaan Huuliharppukostajan takaraivossani nostattamia tuntemuksia. No homo.
Arvio: 5/5
C'ERA UNA VOLTA IL WEST, 1968 Italia, USA
Ohjaus: Sergio Leone
Käsikirjoitus: Sergio Leone, Dario Argento, Bernardo Bertolucci, Sergio Donati
Näyttelijät: Charles Bronson, Claudia Cardinale, Henry Fonda, Jason Robards
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.