On kaunis kesäpäivä. Kolme nuorta miestä makoilee niityllä kuunnellen lintujen laulua. Yhtäkkiä miehet loikkaavat asemiin ja hätistävät lapset ympäriltään. Pian konepistoolit alkavat laulaa, ja joukko miehiä makaa hengettömänä samaisen niityn reunamilla. Kolme salamurhaajaa poistuu muina miehinä paikalta, viranomaiset toteavat näiden iskeneen paikalle osuneiden sivullisten eivätkä niinkään varsinaisten kohteidensa kimppuun. Linnut jatkavat lauluaan, aurinko paistaa. Andrzej Wajdan Tuhkan ja timantin tarinan tapahtumien vyöryn käynnistävä toiminnallinen alkukohtaus on jo sellaisenaan vaikuttavaa ja viihdyttävää toimintapauketta. Monelle meidän aikamme keskivertokatsojalle tyypillisesti tuleekin valtavana pettymyksenä, ettei koko lopulla visiolla olekaan mitään tekemistä toimintaelokuvan genren kanssa. Wajda, sinä kirottu!
Tuhkaa ja timanttia sijoittuu ajallisesti toisen maailmansodan viimeisiin päiviin, uuden ja vanhan ajan väliselle kynnykselle. Miljoonia ihmisiä on juuri kuollut ja vanha Puola on raunioina. Elämästään vieraantuneen ja sodan kokeneen sukupolven on luotava uusi maailma sekä löydettävä jälleen vuosien varrella kadottamansa ihmisyys. Vallitsevassa henkisessä tyhjiössä poliittiset faktiot kilpailevat verisesti paikasta auringossa: nuorison suorittaessa esimiestensä määräämiä salamurhia vanhempi väki porskuttaa shampanjanmakuisen porvarillisen kulttuurin tuhkissa palopuheet pulputen. Sodassa, rakkaudessa ja politiikassa kaikki keinot ovat sallittuja. Poliitikot vain harvoin itse osallistuvat hirmutekojen täytäntöönpanoon kuin enintään kasvottomina byrokraatteina ja kumileimasimina.
Zbigniew Cybulskin, Puolan James Deanin ja sukupolvensa ikonin, esittämä nuori mies elää tässä omituisen ristiriitaisessa välitilassa. Sotilaana ja partisaanina tätä sitoo ylemmilleen ja maalleen tekemä ”pyhä” vala, toisaalta verisen sodan jäljiltä maanmiestensä sumeilematon ja tarkoitukseton surmaaminen alkaa vähitellen jo ns. syödä miestä. Karismaattisen Cybulskin löydettyä itselleen naisseuraa loputkin ideologiset suomut alkavat vähitellen pudota tämän silmiltä. Sota ei kuitenkaan vielä ole ohi – rintamalinjat ovat vain siirtyneet maaseudulta ja kaupunkien kaduilta elämäniloa pitkän pimeän kauden jälkeen haikaileviin ihmissieluihin. Järjestelmän vangit eivät kuitenkaan halutessaankaan kykene irtautumaan raadollisesta todellisuudesta vain palatakseen menneisiin, hyviin aikoihin. Vain epävarma tulevaisuus on todellista.
Martin Scorsese totesi muinoin osuvasti puolalaisista elokuvista, kuinka niitä katsoessa tuntuu kuin astuisi kokonaiselle elokuvataiteen kultaiselle aikakaudelle. Ehkä vaikeista tuotanto-olosuhteista sekä vallitsevasta sensuurista johtuen juuri sosialistisen kauden elokuvista tuntuu huokuvan salaperäistä merkityksen tuntua ja hienovaraista kerrontaa, jotka valtaosasta länsimaisia vastinkappaleitaan puuttuvat lähes täysin. Tuhkaa ja timanttia esimerkiksi on analysoitu ja tulkittu niin puhki, että aiheesta varmaan saisi koottua kokonaisen kirjaston verran materiaalia luettavaksi: jokainen kohtaus, jokainen kuva sisältää ”jotain” syvällistä sanomaa ihmisyydestä, etiikasta, Puolan ja puolalaisten asemasta, ym. Otetaan esimerkiksi kuuluisa kohtaus, jossa elokuvan pääpari nähdään ylösalaisin kääntyneen krusifiksin ympärillä kuin Maria Magdalena ja Neitsyt Maria kristillisessä ikonografiassa tai kapakkakohtaus, jossa päähenkilö suorittaa perinteisen slaavilaisen kuolleiden muistorituaalin sotilaita rohkaisemaan tarkoitetun sotalaulun kajahtaessa soimaan taustalla. Lopussa luodin rintaansa saanut mies värjää valkoisen lakanan omalla verellään isänmaansa kansallisväreihin.
Andrzej Wajdan näkemyksessä riittää tasoja ja symboliikkaa vaikka muille jakaa. Wajdan hengentuote tuskin olisi kuitenkaan likimainkaan yhtä vaikuttava elämys ilman kuvaajalegenda Jerzy Wójcikin panosta. Tuhkaa ja timanttia onkin visuaalisesta kiehtovimpia ja rikkaimpia teoksia, joita olen koskaan eläessäni nähnyt: yksikään kohtaus ei tunnu sisältävän latteuksia tai itsestäänselvyyksiä, vaan kerta toisensa jälkeen katsoja yllätetään toinen toistaan inspiroituneemmilla oivalluksilla. Keskivaiheilla tuleva kapakkajakso kaikkine varjoineen, peilaavine pintoineen ja usvineen on kuin paradoksaalisesti merkityksiä vilisevä limbo tai unimaailma, jossa ylellisen juhlatilan sivuoven takana ihmisiä voi koska tahansa odottaa sivilisaation savuava raunio ja valossa kylpevä valkoinen hevonen. Tuhoutuneen kirkon tuhkissa palaa uuden ihmisen identiteetti ja omatunto: elämä, kuolema ja kadotettu pyhyys toistuvat vihjeinä pitkin Tuhkan ja timantin kuvastoa. Suotta ei Wajdan teoksen yltäkylläisen ehtymätöntä tyyliä olekaan verrattu Citizen Kanen kaltaisiin mestariteoksiin.
Jerzy Andrzejewskin alkuperäinen Tuhka ja timantti -romaani ei varsinaisesti lukeudu suomalaisen lukevaisen väestönosan suuriin suosikkeihin, ovathan kirjan miljöö sekä tapahtumat meikäläiselle yleisölle kovin vierasta ja vaikeasti lähestyttävää historiaa. Puolan viranomaiset taas eivät pitäneet Wajdan yhdessä Andrzejewskin kanssa työstämästä käsikirjoituksesta alkuunkaan: elokuvaversion nähtiin liiaksi etääntyneen klassisen romaanin poliittisesti hyväksyttävimmistä teemoista arkaluontoisempien – jopa kielletyjen – kriittisempien painotusten suuntaan. Pitkän vääntämisen jälkeen lupa Wajdan elokuvan julkaisemiselle kuitenkin irtosi. Tuhkaa ja timanttia nousikin suurten kansainvälisten klassikoiden joukkoon ns. yhdessä yössä, ja nykyisin Wajdan mestarityötä pidetäänkin yleisesti yhtenä puolalaisen elokuvan suurimmista ja ikonisimmista saavutuksista kautta aikain. Kysykää vaikka Martin Scorseselta!
Arvio: 5/5
POPIOL I DIAMENT, 1958 Puola
Ohjaus: Andrzej Wajda
Käsikirjoitus: Andrzej Wajda, Jerzy Andrzejewsky
Näyttelijät: Adam Pawlikowski, Bogumił Kobiela, Ewa Krzyżewska, Jan Ciecierski, Waclaw Zastrzezynski, Zbigniew Cybulski
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.