Italialainen kulttuuri-instituutio nimeltä Sergio Leone tutustui kultaisina länkkärivuosinaan Harry Greyn, entisen gangsterin, elämänkertaan. Päästyään keskustelemaan aiheesta suoraan miehen itsensä kanssa Leonen nerokkaassa luovassa mielessä alkoi muotoutua suunnitelma kokonaisen eeppisen gangsteridraaman ohjaamisesta. Tapaamisensa aikoihin ohjaajamestari oli jo ehtinyt luonnosteleman ja osin tuottamaankin osia suurenomaisesta Amerikka-trilogiastaan: ensimmäinen näistä oli tietysti Huuliharppukostaja. Vuosikymmenen ja risat aikaa maksanut majesteettinen joutsenlaulu koko Leonen loisteliaalle uralle saapui maailman elokuvateattereihin arvoisensa kypsyttelyvaiheen jälkeen vasta kaukana 80-luvun puolivälissä. Henkilökohtaista taideteostaan aidolla italialaisella vimmalla ja temperamentilla työstänyt Leone olikin jo tähän mennessä ehtinyt kieltäytyä mm. Kummisetä-leffojen ohjaajan pestistä. Italian oma suuri poika janosi ohjaustyöltään jotain vieläkin kunnianhimoisempaa…
Once Upon a Time in America alkaa Robert De Niron esittämän vanhuksen saapumisesta nuoruusvuosiensa New Yorkiin. Kuten tarina pian paljastaakin, tapasi De Niro nuoruusvuosinaan elää kadulla muiden poikien kanssa. Elämä oli vaikeaa ja kaoottista, mutta vähistä aineksista osattiin viekkaudella ja luovuudella kuoria kermat päältä ja kääntää vaikeat tilanteet voitoksi. Tyypillisesti prosessiin kuului jo alusta asti rikollisuus, ja rikollisuuden mukana poikien elämään tuli myös väkivalta ja kuolema. Kaikki pojat eivät selvinneet aikuisikään asti, ja mieheksi kasvaneetkaan eivät päässeet pakoon alamaailman loputonta valtataistelua sekä verikostojen kierrettä. De Niron esittämä Noodles joutui ammoin evakkoon kotikaupungistaan. Moni asia on kaupungissa tällä välin muuttunut, mutta yltäkylläisen suurkaupungin ja sen asukkaiden sisäiset ristiriidat jatkavat elämäänsä vähintään yhtä kiimaisella intensiteetillä kuin vuosikymmeniä aiemmin. Leone on kuitenkin elokuvansa ulkopuolella painottanut, kuinka Noodlesin muistoissa vallitsee tietty subjektiivisuus: takaumina nähtävät muistikuvat ovat monesti lähempänä jonkinlasta satumaista unikuvaa ja henkilökohtaista fantasiaa kuin konkreettista todellisuutta.
Leonen mestariteoksen tie leikkauspöydältä teattereihin oli kaikkea muuta kuin vaivaton ja helppo. Ohjaajamestari itse suunnitteli kursailemattoman megalomaaniseen italotyyliin elokuvastaan kahta kolmen tunnin pituista mammuttimaista kokonaisuutta, mutta tuottajien vastustuksen seurauksena pituus lyheni tästä vaatimattomaan neljään ja puoleen tuntiin. Sittemmin gangsteridraamaa saksittiin vielä monet kerrat: kaikkein korneimpana esimerkkinä amerikkalainen julkaisu oli lopulta pituudeltaan vain vaivoin kolmannestakaan alkuperäisestä. Amerikkalaiset levittäjät eivät lisäksi uskoneet maksavan yleisön ymmärtävän Leonen usealle aikatasolle jaettua kerrontaa, joten Atlantin toisella puolen kohtausten järjestyskin muutettiin tekijöiden toiveista piittaamatta vaivattomasti virtaavasta epälineaarisesta tajunnanvirrasta katsomiskelvottomaan ”kronologiseen” muotoon.
Unohdinkin mainita Leonen upeasta kerrontatekniikasta. Once Upon a Time on jaettu ainakin neljälle eri aikatasolle, joiden välillä tarina soljuu luontevasti kuin kaikki olisikin vain yhtä ja samaa todellisuutta: välillä Noodles näkee tai kokee jotain, joka laukaisee muistojen vyöryn, välillä jokin yksityiskohta saa tämän palaamaan nykyhetkeen pohtimaan kokemuksiaan. Useat eri tasot ovat vähän kuin itsenäisiä tarinoita klassisissa kollaasielokuvissa sekä D.W. Griffithin Suvaitsemattomuudessa. Griffithin teoksiin viitataan muutenkin Leonen toimesta tuon tuostakin: eräässä kohtaa gangsteri kuolee vanhan myllyn sisuksissa pöllyävän jauhon keskelle samaan tapaan kuin A Corner in Wheatissä tai vaikka Dreyerin Vampyrissä. Mainitsemisen arvoinen on myös alussa nähtävä puhelinkohtaus, jossa häiritsevästi soiva puhelin leikkaa täysin mutkattomasti kaikkien aikatasojen läpi kunnes joku viimein jossain niistä siihen vastaa. Kyseessä on päivänselvä viittaus John Boormanin Tappajan jälkiin.
Ohjaajamestarin sielua ja ruumista värisyttävän taiteellisen näkemyksen edessä voisi helposti alkaa jälleen soimata Hollywoodin sekä amerikkalaisen populäärikulttuurin rappiotilaa, mutta mielestäni Leonen onnistuminen ei oikeasti ole viimeksi mainituilta mitenkään pois. Gangsterielokuvien perinteisenä ydinteemana onkin aina ollut toisinaan hyvinkin groteskeja ja julmia piirteitä saavan amerikkalaisen kaupallisen mielenmaiseman käsittely: tässä tapauksessa viattomuuden menettäminen, muistot, ahneus, ystävyys, rakkaus, ihmisen sisäiset ristiriidat sekä ikääntyminen ovat kuin yhtä suurta vertauskuvaa New Yorkin sekä modernin amerikkalaisen yhteiskunnan kehityksestä viimeisen sadan vuoden kuluessa ja kauemminkin. Eikä siinä kaikki: Once Upon a Time in Americaa voinee tarkastella myös Leonen kunnianosoituksena menneille ja nykyisille amerikkalaisen elokuvan mestareille ja ehkä vähän tuotantoaikansa Hollywoodillekin.
Tuntien Leonen gangsterieepoksen hankalan julkaisuhistorian, kenellekään tuskin tulee yllätyksenä myöskään nykyisin saatavilla olevien versioiden sekavuus: aivan liian moneen otteeseen karsitusta ja kursitusta Once Upon a Timesta löytyy 2020-luvulla kaikkea mahdollista tunnin tai kahden tyngistä aina rapiat neljän tunnin pituisiin restauroituihin näkemyksiin asti. Leonen lähes alkuperäistä vastaava ohjaajan versio nähtiin jokin vuosi sitten Cannesin elokuvafestivaaleilla ja muutamissa valikoiduissa näytöksissä ympäri maailmaa, mutta ilmeisesti tekijänoikeussyistä täydellistä entistettyä versiota tuskin tullaan kotikatsomoissa näkemään meidänkään aikanamme. Kuvamateriaalin puuttuessa voi kuitenkin aina nauttia Ennio Morriconen euforisia tunnetiloja ja väristyksiä nostattavasta säveltaiteesta.
Note to self: suomalainen kääntäjä hävetköön tuota typerää ja harhaanjohtavaa nimeä!
Arvio: 5/5
C'ERA UNA VOLTA IN AMERICA, 1984 Italia, USA
Ohjaus: Sergio Leone
Käsikirjoitus: Enrico Medioli, Franco Arcalli, Franco Ferrini, Harry Grey, Leonardo Benvenuti, Piero De Bernardi, Sergio Leone
Näyttelijät: Burt Young, Danny Aiello, Elizabeth McGovern, James Woods, Joe Pesci, Robert De Niro, Treat Williams, Tuesday Weld
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.