Hopeanuoli (1986-1987)

Jokainen kynnelle kykenevä varmasti muistaa vielä ensikohtaamisensa suomalaisittain Hopeanuolena tunnetun kaikkien aikojen klassikon kanssa. Itse muistan olleeni yhden kaverini luona tämän isoveljen katsoessa likellä kummallista animaatiota ninjakoirien muodostamien klaanien välisestä taistelusta. Lopussa toinen klaaneista päättää hylätä perinteensä ja liittyä villikoirien laumaan, ja ylpeyden sokaiseman johtajansa käskystä ikuisesta sukusodasta voittajana selvinnyt klaani polttaa itsensä roviolla vieden verenperintönsä mukanaan yhtä selviytyjää lukuun ottamatta. En ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa.

Nykyisin Hopeanuolen historia mangasta aina suomalaisten ikuiseksi kestosuosikiksi on vähintään yhtä suurta legendaa kuin sen varsinainen tarinakin. Erilaisiin koiratarinoihin erikoistuneen Yoshihiro Takahashin kynästä syntynyt aito ja alkuperäinen Ginga: Nagareboshi Gin -sarjakuva julkaistiin alun perin suosittuna ja palkittuna jatkosarjana Weekly Shōnen Jumpin sivuilla sekä myöhemmin erillisinä kokoelmina. Kuten minkä tahansa aikansa suositun mangan, myös Nagareboshi Ginin kohtalona oli poikia kokonainen nopeasti ja halvalla tehty piirretty sarjansa Toein ja TV-Asashin kaltaisten jättiläisten toimesta. Genreä tuntevat huomannevat sarjan parissa työskennelleen myös paljon Fist of the North Starista ja Saint Seiyasta tuttuja kasvoja ohjauksesta vastanneesta Tomoharu Katsumatasta lähtien.

Suomessa Hopeanuoli julkaistiin muiden länsimaiden ohella vuoden 1989 kuluessa neljään videokasettiin typistetyssä rajulla otteella sensuroidussa muodossa kasarivuosien tönkkötyyliin dubattuna, olipa videokasettien takakansiteksteissä hahmojen nimiäkin kirjoitettu väärin ja tapahtumat sijoitettu hämmentävästi Alaskaan ilmiselvän Japanin sijaan. Tietty kämäisyys ei kuitenkaan haitannut kotimaista yleisöä alkuunkaan, vaan Hopeanuolen jättimäinen suosio pakotti julkaisijan ottamaan kultakimpaleestaan lukuisia uusia painoksia seuraavan vuosikymmenen kuluessa. Kun koirasaagan leikkaamaton versio vielä 2000-luvun alussa julkaistiin kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten Suomessa, ei mikään tulvaportti enää kyennyt patoamaan suomalaisten fanien suosikilleen vuodattamaa rakkautta.

Hopeanuolen tarina alkaa Japanin Ōu-vuoristossa sijaitsevan karhunmetsästäjän menettäessä parhaan metsästyskoiransa Rikin seutuja terrorisoivalle punaselkäiselle Akakabuto-tappajakarhulle. Yrmyn partasuun kuultua Daisuke-pojan naaraspuolisen akitan saatua tiikerinraitaisen pennun, vanha mies päättää kouluttaa koirasta isälleen jatkajaa. Myöhemmin paljastuu, että vuoristossa asuu isänniltään karanneiden villikoirien lauma, joka etsii itselleen liittolaisia ympäri Japania viimeiseen suureen taisteluun karhuja vastaan ihmisten samalla vain pyöritellessä neuvottomina peukaloitaan. Giniksi eli Hopeanuoleksi ristitty nuori pentu päättää liittyä villikoiriin ja hylätä rakkaan omistajansa elämää ja kuolemaakin tärkeämmän tehtävän vuoksi.

Mikä siis tekee Hopeanuolesta niin vimmatun upean katselukokemuksen? Lähdetäänpä vaikka tosiasiasta, että itse juoni on kuin suoraan klassisista samuraieepoksista: ihmisten, koirien ja karhujen välinen sota on yksilöä suurempi näennäisen ikuisesti jatkunut luonnonvoimain kaltainen mittelö ja koirien seikkailukin on napattu suoraan genreklassikosta nimeltä Seitsemän samuraita. Hopeanuolen tarinankerronta on lisäksi napannut valtavasti ideoita Alfred Hitchcockin elokuvista ja erityisesti Vertigo - Punainen kyynelestä, painotetaanhan Hopeanuolenkin tarinassa alusta asti putoamista toistuvana kuolintapana kiipeämisen yhdistyessä sankaruuteen ja rohkeuteen – jopa viimeinen mittelö Akakabuton kanssa on yksi suuri kilpajuoksu vuorenrinteen huipulle.

Edellistä voisin jatkaa helposti luettelemalla vaikka kuinka paljon erilaisia trooppeja ja teemoja, joita Hopeanuolessa viljellään enemmän kuin kymmenessä pitkässä elokuvassa yhteensä. Yhtenä suurena teemana tarinassa esimerkiksi on perhe, isän ja pojan suhde sekä soihdun ojentaminen sukupolvelta toiselle, matka pojasta mieheksi, muistinmenetys, petturin palkka, sankaruuden hinta... tällaisia pieniä yksityiskohtia sekä muuhun narratiiviin yhdistyviä melodramaattisempia sivujuonteita on Takahashin tarina väärällään, pelkästään käsikirjoitusmielessä sarjakuvasta tiivistetty jälki on ajattoman kaunista ja universaalia tarinankerronnan taidetta. Leikkaamattomassa versiossa myös alussa mainittujen tiikerinraitojen mysteeri selviää nätisti viimeisillä minuuteilla – leikatussa versiossa karhunmetsästäjä saa kostonsa ja raitojen merkitys jätetään selvittämättä.

Jotkin kerettiläiset ovat vuosien varrella moittineet Hopeanuolen epärealistisuutta ja animaation rajusti äärilaidasta toiseen heittelevää tasoa ja tyyliä, mutta ilmeisesti ensimmäiset lienevät erehtyneet luulemaan käsinpiirrettyä koiraseikkailua jonkinlaiseksi luontodokumentiksi. Animaation tason heittely on kuitenkin täyttä faktaa, työstettiinhän Hopeanuolta suhteellisen nopealla aikataululla ja tiukalla budjetilla, eri tiimeille delegoitujen jaksojen välisen eronkin pystyy näkemään selvästi. Toisaalta tällaisten vanhan kansan animesarjojen suolaa ovatkin niiden tekijöiden yritykset säästää aikaa ja rahaa erilaisten dramaattisten split screenien sekä käänteisin värein ja vesivärimaalattujen stillkuvien kaltaisilla luovilla nikseillä. Karhujen ja koirien loppusodan alkukähinöiden kaltaista laiskaa animaation kierrättämistä ei tosin voi hyväksyä edes Hopeanuolen kaltaiselta klassikolta.

Toinen ikuinen marmatuksenaihe Hopeanuolessa on sen väkivaltaisuus: taistelun tiimellyksessä eläimiä kuolee mitä graafisimmin tavoin aina seivästyksestä lähtien, eikä sensuroimattoman version karhukatraskaan aina pidä päänuppiaan vakaasti hartioidensa välissä. Omasta mielestäni Hopeanuolen väkivaltaisuudessa on kuitenkin kyse James Cameronin vanhemman tuotannon kaltaisesta groteskin veriurheilun johdonmukaisesta tarinankerronnallisesta hyödyntämisestä: Hopeanuolen graafisen väkivallan voi esimerkiksi nähdä olennaisena keinona rakentaa jännitystä osoittamalla katsojille koirien suuren seikkailun panokset sekä muistuttaa näitä toistuvasti mahdollisen epäonnistumisen seurauksista. Toisaalta viimeisessä jaksossa nähtävä klimaattinen välienselvittely on kaikessa ylitsepursuavassa verisyydessään myös pahuksen palkitsevaa seurattavaa.

Hopeanuoli onkin henkilökohtaisissa kirjoissani helposti kautta aikain parhaita animesarjoja, isältä pojalta kulkeutuvaa, kaikki kuviteltavissa olevat sukupolvien ja kansakuntien väliset erot ylittävää modernia kansanperinnettä, josta pystyy todistetusti nauttimaan kuka tahansa, missä tahansa ja koska tahansa. Hopeanuolen taidolla kerrottu koirien ”samuraiseikkailu” on pääpiirteissään niin vetovoimainen, etteivät sen tietty tekninen kömpelyys tahi olosuhteiden vuoksi tehdyt kompromissitkaan juuri haittaa katsomiskokemusta laisinkaan. Kun kaikkeen edelliseen vielä yhdistää ihmiskunnan kirjoitetun historian ikimuistoisimpiin kuuluvan tunnusmusiikin muusta soundtrackistä nyt puhumattakaan, voinee lopputuloksen julistaa suoralta kädeltä kaikessa epätäydellisyydessäänkin lajityyppinsä ehdottomaksi mestariteokseksi ja yleissivistykseen kuuluvaksi perusteosten perusteokseksi.

Mutta mitä kuuluu Hopeanuolelle Herran vuonna 2022? Vuosituhannen alkuvuosina fanien keskuudessa innostuneen vastaanoton saaneen leikkaamattoman kokoelman jälkeen vuorossa oli myös alkuperäisen mangan suomentaminen lukuisine eri erikois- ja puuhanumeroineen. Varmaan sanomattakin selvää, että myös kirjallinen tuotos nousi eri muodoissaan kaikkien aikojen myydyimpien mangasarjakuvien joukkoon Suomessa. Yoshihiro Takahashi vastasi kasvaneeseen kysyntään julkaisemalla sarjalleen vielä ylimääräisiä sivujuonteita ja lisäyksiä, joita on kotimaisten fanien iloksi julkaistu järjestään myös suomeksi. Saagan viimeisimpänä käänteenä Hopeanuolen pojanpojat ottavat mittaa Akakabuton jälkikasvusta ”viimeiseksi” tarkoitetussa taistelussa, mutta olen kitsaana pirulaisenakin valmis lyömään vetoa rakastetun sarjan jatkumisen puolesta myös tulevaisuudessa.


Arvio: 5/5


GINGA: NAGAREBOSHI GIN, 1986-1987 Japani
Ohjaus: Kazumasa Horikawa, Kazunori Tanahashi, Masayuki Akihi, Tomoharu Katsumata, Yūgo Serikawa
Käsikirjoitus: Kenji Terada, Mitsura Majima, Yoshihiro Takahashi