Spawn (1997)

En taatusti ikinä tule unohtamaan muutaman vuoden takaista Black Pantherin ympärillä käytyä höhlää kuhinaa. Tuota Afrikkaan sijoittuvaa Marvel-leffaa markkinoitiin alusta asti jotenkin erityisen "historiallisena" ja "ensimmäisenä", mutta kukaan ei oikeasti osannut täysin sanoa, missä mielessä kyseinen teos lopulta oli kumpaakaan: innokkaimmat sosiaalisen median viisaat julistivat sitä övereimmillän jopa ensimmäiseksi afroamerikkalaisen tähdittämäksi supersankarileffaksi tai suorastaan ensimmäiseksi afroamerikkalaiseksi elokuvaksi sitten seitsemännen taiteen aamunkoiton. Me Spawnimme tuntevat tietysti naureskelimme keskenämme hölmöjen tölväisyille silkasta myötähäpeästä...

Todd McFarlanen Spawn on vähintään yhtä kiinteä osa ysärivuosien populäärikulttuuria kuin nälänhätä ja valtionterrori reaalisosialismia. Image Comicsin aikuisemmalle yleisölle suunnattua edgympää ja kieroutuneempaa supersankarointia myytiin parhaimmillaan kuin leipää, minkä seurauksena hahmon sekä tämän ympärille syntyneen franchisen jättimäinen menestys käänsivät koko alan peruskonventiot kertaheitolla ylösalaisin. McFarlanesta itsestään tuli eräässä vaiheessa metallibändien parissa haluttu levynkansitaiteilija – Iced Earth jopa tuotti kokonaisen konseptilevyn pelkästään Spawnin seikkailuista!

Kuten mistä tahansa suositusta kulttuuri-ilmiöstä, myös Spawnista oli kohtalon julman huumorintajun seurauksena tuotettava kokonainen Hollywood-filmatisointinsa ihan jo lepakkomiehen vastaavienkin innoittamana. Näihin aikoihin supersankarileffat eivät kuitenkaan olleet yhtä iso juttu kuin mitä ne ovat nykyisin, joten New Line Cineman tuottaman elokuvan budjetiksi rajattiin vain maapähkinöiden verran kahisevaa, erikoistehosteet pyrittiin alkuun pitämään minimissä ja kuvaukset muutenkin saamaan purkkiin vain muutamassa kuukaudessa. Alex Proyasin kieltäydyttyä ohjaajanpestistä vastuu lankesi kokemattomalle Mark A.Z. Dippélle, sillä tämän digitehosteosaamisen kaavailtiin helpottavan projektin toteuttamista. Dippé ei sittemmin olekaan ohjannut urallaan mitään mainitsemisen arvoista.

Spawnin tarina alkaa aikansa halpaan televisiotyyliin Nicol Williamsonin upean karismaattisen narisevan äänen selittäessä nopeasti leffan maailmaa ja mytologiaa alkutekstien samalla pärähtäessä ruudulle. Dippén elokuvan päähenkilö on Michael Jai Whiten esittämä valtion salamurhaaja Al Simmons, jonka Martin Sheenin tulkitsema petollinen pikkupomo hoitelee päiviltä. Kuoltuaan Al päätyy helvettiin, jossa tämä tekee sopimuksen itsensä vanhan Erkin kanssa päästäkseen takaisin elävien maailmaan tapaamaan vaimoaan. Pahaksi onnekseen tunnistamattomaksi muotopuoleksi degeneroituneesta Alista vain tulee samalla vihtahousun soturi, jolle ihmisten maailma on todellisuudessa helvettiäkin karumpi kohtalo – jopa Alin leski on vuosien varrella ehtinyt jatkamaan elämäänsä uusissa naimisissa.

Periaatteessa Dippén Spawn seuraakin alkuperäistä tarinaa kohtalaisen uskollisesti, vaikkakin joitain yksityiskohtia on matkan varrella jouduttu oikomaan vähän mistäkin syystä: Spawn-elokuvassa ei esimerkiksi nähdä päähenkilön pettänyttä toveria jonkin tekijänoikeuskiistan vuoksi ja Alin vaimon uudeksi partneriksikin valikoitiin tarkoituksella valkoinen mies, sillä kyyniset tuottajat päättelivät yleisön muuten mieltävän Spawnin seikkailut yksinomaan afroamerikkalaiselle yleisölle suunnatuksi viihteeksi. Pienistä kosmeettisista eroavaisuuksista huolimatta Spawnista kuitenkin löytyy roppakaupalla viittauksia sarjakuviin sekä ainakin hippusen verran animaatiossakin väläytellystä edgystä asenteesta, vaikka lopputulos onkin tällä kertaa pahemman kerran vesitetty.

Kuka tahansa Spawnin nähnyt todennäköisesti vetääkin ensimmäisenä ässänä hihasta sen karmeat erikoistehosteet: Spawn olikin tarkoitettu pienemmän budjetin sarjisleffaksi, jossa vähät liikenevät varat oli suunnattu muutamiin yksittäisiin tehosteisiin ja näyttelijöiden perusteellisiin maskeerauksiin. Helvettiin sijoittuva kämäisyydessään legendaarinen kohtauskin oli alkujaan tarkoitus kuvata pimeässä huoneessa jättäen mahdollisimman paljon katsojan oman mielikuvituksen varaan, mutta tekijät eivät lopulta olleet tyytyväisiä lopputulokseen – videopeligrafiikoiden tasoinen digitaalinen versio kursittiin nopeasti kasaan vähäisillä yli jääneillä varoilla vähän sinnepäin alkuperäisen aikataulun puitteissa. Kaikesta nyky-yleisön irvistelystä huolimatta Spawnin maskeeraukset ja ainakin osa sen erikoistehosteista olivat kuitenkin ilmestymisaikanaan hyvin edistyksellistä jälkeä.

Erikoistehosteiden jälkeen valitusvuorossa ovatkin sitten Spawnin näyttelijävalinnat, kuten Martin Sheen tarinan roistona. Sheen on itse kertonut lähteneensä mukaan tähän filmatisointiin ihan vain päästäkseen huvikseen kerrankin tekemään sarjisleffaa, eikä miehen hahmossa oikeasti olekaan uhkaavuuden häivääkään. Näyttelijöistä ehkäpä eniten yleisön mielipiteitä jakaa raskaan maskeerauksen takaa naljaileva Super Mario Bros -leffan Luigi paholaisklovni Violatorina. John Leguizamon omistautuminen rooliinsa on ainakin paperilla ilmiömäistä jälkeä: välistä mies joutui mm. syömään matoja ja oksentamaan, välistä taas tämän maskeerauksia jouduttiin purkamaan ja kokoamaan uudelleen tuntikausia vain, jotta mies pystyisi käymään vessassa. Hahmo itsessään onkin Dippén näkemyksessä muokattu harmittavasti animaation helvetillisestä nihilistisestä tappajasta humoristisemmaksi sivuhahmoksi, jonka heitot tyypillisesti vain pilaavat kohtauksen kuin kohtauksen jännityksen.

Dippén Spawnilla ei todellisuudessa ollutkaan minkäänlaisia mahdollisuuksia onnistua, sillä jo filmausoikeuksista päättäessä oli taustavoimien kesken sovittu lähes tahattomaan koomisuuteen asti synkkään apokalyptiseen kauhutunnelmointiin keskittyvän edgympien nuorten aikuisten sarjakuvan vesittämisestä pikkupojillekin soveltuvaksi sarjisviihteeksi. Kiveen hakatun matalan ikärajan vuoksi kaikkea gotiikkaa ja tunnelmointia ei voitukaan viedä johdonmukaiseen äärimmäisyyteen asti, vaan väkivaltaa ja viittauksia ilmestyskirjallisuuteen, helvettiin ja yleensä elämän nurjempiin puoliin jouduttiin saksimaan roppakaupalla ennen teatteriensi-iltaa. Tiheään ambienssiin ja suoraan toimintaan panostavalle sarjakuvalle tällainen sensuuri osoittautui lopulta ylivoimaiseksi viholliseksi, eikä lopputulos olekaan niinkään kauhistuttava kuin geneerinen ja tylsä.

Eipä siis ihme, ettei nykyäänkään moni valtavirran katsoja tunnu muistavan vuoden 1997 Spawnin koko olemassaoloa. Aikoinaan Dippén näkemys sentään menestyi sikäli muikeasti, että teoksen ympärille suunniteltiin kokonaista trilogiaa, joka ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Viimeisimpänä käänteenä McFarlane on ilmoittanut työstäneensä Jamie Foxxille kaavaillun näytellyn rebootin käsikirjoitusta, mutta vuosikausien jälkeenkään projekti ei näytä etenevän oikein minnekään. Paremman puutteessa voinkin suositella jokaiselle kynnelle kykenevälle pahalle pojalle ja tytölle Keith Davidin tähdittämää kivikovaa Spawn-animaatiota, jonka tämän filmatisoinnin saama negatiivinen vastaanotto oli osaltaan tappamassa.


Arvio: 1/5


SPAWN, 1997 USA
Ohjaus: Mark A.Z. Dippé
Käsikirjoitus: Alan B. McElroy, Mark A.Z. Dippé
Näyttelijät: John Leguizamo, Martin Sheen, Michael Jai White, Nicol Williamson, Theresa Randle