Arvon toverit! Toivon mukaan ette ole jääneet turhaan haikailemaan neuvostoliittolaisen kauhuelokuvan klassikoiden perään, sillä sosialistista ihannevaltiota johtaneiden poliitikkojen päätöksestä moiset taantumukselliset porvarilliset instituutiot eivät sopineet yhteen homo sovieticuksen optimistiseksi valetun maailmankuvan kanssa. Siksipä genren ensimmäisiä virallisia neuvostoliittolaisia yksilöitä saatiinkin odottaa aina 60-luvun lopulle poliittisen suojasään viimeisiin vuosiin asti. Harvinaislaatuinen kokeilu olikin taiteellisessa ja viihteellisessä mielessä sangen onnistunut, vaikkei mainittu kuriositeetti varsinaisesti mikään kansainvälinen menestystarina missään vaiheessa ollutkaan. Neuvostoliittolainen kauhuelokuva sai vastakin jatkaa ruususen uniaan aina olojen uuteen vapautumiseen asti.
Fantasiamestari Aleksandr Ptuškon patriarkaalisissa ohjaksissa muotonsa saanut kuvaelma perustuu ukrainalaissyntyisen Nikolai Gogolin samannimiseen pienoisromaaniin. Niille jotka eivät aiheesta perusta, Nikolai Gogol on yksi klassisen venäläisen kirjallisuuden kanonisoiduista mestareista sekä kautta aikain suurimmista satiirikoista. Ajalleen tyypillisesti Gogol ammensi valtavasti inspiraatiota erilaisista kaskuista ja kansantarinoista, minkä vuoksi miehen teokset tyypillisesti ovatkin vekkulimaisen värikkäitä ja unenomaisiakin – niin räiskyviä Gogolin tarinat huumoriltaan ja groteskeilta henkilöhahmoiltaan parhaimmillaan ovat, että neron nimestä on aikojen saatossa muotoutunut kirjallisissa piireissä oma erityinen käsitteensä. Ukrainan sanataiteen johtotähti ja lahja koko ihmiskunnalle sairastui vanhemmilla vuosillaan masennukseen ja tuhosi osan valmiista töistään niitä koskaan julkaisematta.
Gogolinsa tuntevien iloksi neuvostoliittolaiset tekijät ovat Velhoa työstäessään parhaansa mukaan pysyneet uskollisena alkuperäistekstin kirjaimelle. Tarinan alussa pappisseminaarilainen etsii yösijaa vanhan mummon mökistä, mutta huomaakin nopeasti emännän käyttäytyvän omituisen ahdistelevasti. Piankos vanha Alma kiipeääkin nuoren miehen hartioille, ja kaksikon matka vie taivaiden halki aina kaukaiselle arolle, jossa seminaarilainen pyristelee vapaaksi mamman puristuksesta iskien samalla kiusaajansa tainnoksiin. Hieraistuaan silmiään nuori mies löytääkin edestään tajuttomaksi mukiloidun nuoren kaunottaren. Seminaarilainen pakenee paikalta jättäen taakseen omia aikojaan kangistuvan ja kylmenevän kalmon. Vanhoissa slaavilaisissa kansantarinoissa noidilla on tapana ratsastaa sulhasekseen valitsemansa miehen harteilla; Velhon prologi on siis pohjimmiltaan vihjaileva.
Vähän myöhemmin pappisseminaariin saapuu tieto paikallisen kasakkapäällikön kauniin tyttären väkivaltaisesta kuolemasta tuntemattoman miehen käsissä – viimeisinä sanoinaan neito oli pyytänyt mainittua pappisseminaarilaista rukoilemaan kolmena yönä yksin tämän ruumiin äärellä. Jokaisena kolmesta yöstä naisen ruumis herää henkiin piinaamaan surmaajaansa sekä rakastamaansa miestä – yön vaihtuessa toiseen kiusaukset yltyvät aina vain riehakkaammiksi. Kolmas ja viimeinen yö on painajaisista eeppisin ja klimaattisin, manaahan nuori nainen ilmoille koko vampyyrien ja ihmissutten heimot vanhan kirkon seinien ja lattialautojen rakosista piinaamaan uskossaan horjuvaa nuorta miestä. Klimaattisen lopun mielikuvitukselliset erikoistehosteet eivät ehkä ole aivan tätä päivää, mutta tietyssä vinkeän kekseliäässä teatterimaisuudessa on edelleen oma pikantti viehätyksensä.
Koska neuvostoliitolainen kauhu oli niinkin harvinaista herkkua, lienee Velhon imemiä tyylillisiä vaikutteita helpompaa etsiä tekomaansa rajojen ulkopuolelta. Itse näin Aleksandr Ptuškon otteissa kaikuja Terence Fisheristä, jonka tavaramerkkeihin lukeutui niin ikään tarkoituksellisen harmaiden ja värittömien lavasteiden käyttö olennaisten yksityiskohtien korostamiseksi. Jollakin mystisellä alitajuisella tavalla Velhon hurmeiset painajaisnäyt toivat samalla mieleeni Jerzy Kawalerowiczin intensiivisen Nunna ja paholaiset -klassikon vuodelta 1961, ehkä itäeurooppalaiset genren teokset olivat neuvostoliittolaisille länsimaisia vastineitaan helpommin saatavilla, tai sitten piilotajuntani vain levittää tietoisuuteeni katalaa misinformaatiota. Aleksandr Ptuškon teokset ovat aivan oma fantasian alagenrensä, joten enemmän kuin mistään muualta mies lienee Velhon kohdalla ammentanut omasta mielikuvituksestaan.
Tässä kohtaa kysymys kuuluukin: missä määrin Velho onnistuu olemaan "Gogol"? Omaan silmääni ei kovinkaan hyvin, sillä muikeasta laadustaan huolimatta Ptuškon filmatisointi maistuu enemmän ohjaajansa kuin ukrainalaisen mestarin teokselta. Ehkä väkevimmin silmiin pistävänä yksityiskohtana Velhon tarina on elokuvassa tarkoituksella jaettu ultranaturalistisiin päiväjaksoihin ja surrealistisiin yökohtauksiin, minkä ilmeisenä tarkoituksena on korostaa jälkimmäisten tehoa, mutta joka ei tunnu lainkaan leikkimielisen satiirikon työltä. Niin uskomattomalta kuin tällaista tuntuukin päästää näppäimiltään, taitaa Wladyslaw Starewiczin Jouluaatto vuodelta 1913 yhä olla kaikista Gogol-leffoista tunnelmaltaan lähdeuskollisin.
Kannattaako tälle neuvostoelokuvan kummajaiselle siis uhrata puolitoista tuntia arvokasta aikaansa? Kyllä, ehdottomasti. Toimikoon Velho samalla persoonallisena sisäänheittotuotteena niin Nikolai Gogolin kuin Aleksandr Ptuškonkin värikkääseen elämäntyöhön.
Arvio: 4/5
VIJ, 1967 Neuvostoliitto
Ohjaus: Aleksandr Ptuško, Konstantin Jeršov
Käsikirjoitus: Aleksandr Ptuško, Georgi Kropatšev, Konstantin Jeršov
Näyttelijät: Aleksei Glazyrin, Leonid Kuravljov, Natalja Varlei, Nikolai Kutuzov, Vadim Zahartšenko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.