Kuten niin monesti on tässä maailmassa ollut jo ikimuistoisista ajoista lähtien ollut tapana, myös Frank Borzagen Seitsemännessä taivaassa poiki jättiläismäisen menestyksensä saattelemana maailmaan toisen lähes täsmälleen samalla tiimillä toteutetun ja samanlaiseen menestykseen pyrkivän romanttisen melodraaman. Kaikkein yllättävintä Kadun enkelintapauksessa kuitenkin on häpeilemättömästi edeltäjänsä menestystä tavoittelevaksi teokseksi tämän laadukkuus: Seitsemännen taivaan vanavedessä tätäkin pidetään yhtenä lajityyppinsä vähäisemmistä klassikoista sekä ohjaajansa paremmista teoksista. Oscar-ehdokkuuksia pamahti pöytään kolme, joista yksi tunnetusti menikin Janet Gaynorille parhaasta naispääosasta yhdessä Auringonnousun ja Seitsemännen taivaan suorituksen kanssa.
Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat tarkemmin määrittelemättömälle ajalle Napoliin. Kiertävän viihdyttäjäkaravaanin taiteilijajäsen (Charles Farrell) tulee pelastaneeksi köyhän tyttörukan viranomaisten kynsistä vain rakastuakseen palavasti ja inspiroituakseen luomaan elämänsä suurimman mestariteoksen. Köyhällä tytöllä on kuitenkin takanaan traaginen menneisyys ja rikos, joka lopulta palaa viranomaisten muodossa erottamaan rakastavaiset toisistaan.
Mikäli perinteistäkin perinteisempi vanhan liiton romanttinen elokuva sattuu noin yleensä olemaan tuttua kalua, tietääkin jo mitä tältäkin lähteä odottamaan: pieniä kauniita hetkiä korostetaan oikeaoppisesti miljöön ja tapahtumien synkkyydellä ja kohtalon julman irvokkaalla huumorintajulla. Kadun enkelissä Borzagen saamat saksalaiset vaikutteet näkyvät vielä entistäkin voimakkaammin eurooppalaiseen tapaan uhkaavasti vääristyneinä varjoina ja lavasteina, etenkin alun köyhäin asuttamissa slummeissa sekä keskivaiheilla tulevissa vankilakohtauksissa. Eipä täysin suotta tämä Oscar-ehdokkaaksi kyseisessä kategoriassa muinoin yltänytkään.
Kadun enkeliä katsoessa tuli vaihteeksi kerrankin ajatelleeksi, miten paljon tässä on oikeasti muutakin sisältöä kuin edeltäjänsä tavoin ne nyttemmin jo moneen kertaan nähnyt romanttiset leffatroopit sodasta ja rakkaudesta sekä todeksi muuttuvasta valerakkaudesta lähtien. Perinteinen tämäkin on sanan varsinaisessa merkityksessä, muttei laisinkaan ikävällä tavalla. Jos alussa ja keskivaiheilla vähän sokerin ja paikallaanpolkemisen puolelle mennäänkin, onnistuu pääparin moitteeton kemia yksistään jo pelastamaan valtavan paljon. Todellinen timantti tulee kuitenkin viimeisen kymmenen minuutin kohdalla, jolloin tapahtumat siirtyvät sumuiselle satama-altaalle vain huipentuakseen lopulta koko elokuvan upeaan kliimaksiin, jonka ainut suurempi kipukohta on sen päälle tökerösti liimattu möreän miesäänen laulama serenaadi.
En tiedä miten on mahdollista, mutta olen tainnut jo kehittää jonkinlaista orastavaa addiktiotakin näihin tosi wanhan liiton romanttisiin melodraamoihin. Mykän elokuvan viimeisinä vuosina tekniikka oli ilmeisesti vain siinä määrin täydellisyyteen asti kehittynyt, että tällaisista vähän lällymmistäkin aiheista saatiin parhaimmillaan aikaiseksi huikeita elämyksiä, jollaisista nykyäänkin voi ihminen vain uneksia. Tämä edustaa kai nyt sitten sitä paljon puhuttua Hollywoodin kulta-aikaa.
Arvio: 5/5
STREET ANGEL, 1928 USA
Ohjaus: Frank Borzage
Käsikirjoitus: H.H. Caldwell, Katherine Hilliker, Marion Orth, Monckton Hoffe
Näyttelijät: Charles Farrell, Guido Trento, Henry Armetta, Janet Gaynor, Natalie Kingston
Arvio: 5/5
STREET ANGEL, 1928 USA
Ohjaus: Frank Borzage
Käsikirjoitus: H.H. Caldwell, Katherine Hilliker, Marion Orth, Monckton Hoffe
Näyttelijät: Charles Farrell, Guido Trento, Henry Armetta, Janet Gaynor, Natalie Kingston
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.