Roope-karhu (1991-1998)

Vanhaan, vanhaan aikaan, kauan ennen internetin tai television keksimistäkään kirjojen ja sanomalehtien lukeminen oli monen kotitalouden antoisin kulttuuriharrastus varallisuuteen ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Ensimmäisen maailmansodan jäljiltä lehtiä lukeva kansa alkoi tosin jo olla kypsä loputtomaan pelonlietsontaan ja katastrofiuutisiin, joten lehdet alkoivat panostaa yhä enemmän tasokkaaseen jatkokertomus- ja sarjakuvatarjontaan. Laadukasta tarinankerrontaa kohtaan kasvanut kiinnostus sai myös muuan keskikokoisen brittiläisen sanomalehden etsimään itselleen uusia kykyjä ja ideoita luomaan etumatkaa kilpailijoihinsa. Tuolloin samaisessa läpyskässä toimittajana työskenteli muuan Herbert Tourtel, joka yhdessä taiteilijavaimonsa Maryn kanssa alkoivat tuottaa perienglantilaisiin maisemiin sijoittuvaa sarjakuvastrippiä Rupert-nimisen karhunpennun mielikuvituksellisista seikkailuista.

Tätä nykyä Tourtelin pariskunnan sata vuotta sitten luomaa Rupert-sarjakuvaa oheistuotteineen pidetään ansaitusti yhtenä suurista brittiläisistä klassikoista sekä tärkeänä osana paikallista lastenkulttuuria, pelkästään aiheesta koottuja albumeja on myyty kansainvälisesti kymmenien miljoonien edestä ja alkuperäinen sarjakuva ilmestyy perinteitä kunnioittaen edelleen omalla paikallaan samaisen sanomalehden sivuilla – Rupert on pitkän historiansa aikana päässyt kertaalleen esiintymään jopa Paul McCartneyn musiikkivideolla. Yksi hahmon jättimäisen ja ajattoman menestyksen salaisuuksista onkin ollut lähes alusta asti julkaisijoiden kyky löytää tyylitajuisia ja osaavia tarinaniskijöitä jatkamaan toistensa työtä, Tourtelin pariskunta itse joutui jättäytymään terveydellisistä syistä työstään jo varhain.

Animaation uuden kultakauden viimeisintä muotia kunnioittaen myös Rupertista oli 90-luvulla saatava oma kansainväliseen levitykseen menevä piirrossarjansa, eikä lähdemateriaalin kaltaista klassikkoa oltu valmiita antamaan aivan kenen tahansa amatöörin käsiin tuhrattavaksi. Vaativaan ja aivonystyröitä armotta kuluttavaan tehtävään päädyttiinkin siis palkkaamaan Halinalleista tuttu Nelvana, joka nautti jo tuolloin alallaan ammattitaitonsa sekä kansainvälisten yhteyksiensä vuoksi huomattavaa arvostusta vähän höhlästä imagostaankin huolimatta. Ensimmäisen kolmentoista jakson pituisen tuotantokauden ilmestyttyä kuvaruutuihin niin sarjakuvan ystävät kuin omistajatkin voivat vain hykerrellä mielissään, sillä kansainvälisenä yhteistyönä muotonsa saanut lopputuote ei ollut vain tasokas ilmestys itsessään, mutta Nelvana onnistui säilyttämään näkemyksessään alkuperäisteoksen hengen tarinoineen ja hahmoineen lähes täysin autenttisessa muodossa.

Rupertin, tai suomalaisittain Roope-karhun, tapahtumat keskittyvät kulttuurillisesti Pohjois-Walesiin ja Skotlannin alueella sijaitsevaan, ajassa 20- ja 30-luvulle jähmettyneeseen kyläseen, jota kansoittavat peribrittiläisistä arkkityypeistä koostuvat antropomorfiset eläimet vähän samaan tapaan kuin Pekka Töpöhännässä ruotsalaisittain. Roope itse on punaiseen villapaitaan pukeutuva karkeasti alakouluikäinen karhunpentu, joka päätyy ystäviensä kanssa kerta toisensa jälkeen keskelle surrealistisia käänteitä ja seikkailuja. Tyypillisesti kukin jakso koostuu yhdestä tai useammasta yksinkertaisesta teemasta ja moraalista, joita ei kuitenkaan missään vaiheessa tungeta tai tuputeta katsojan silmille, vaan monesta kaltaisestaan poiketen katsojalle jätetään tarkoituksella sopivasti tilaa arvioida näkemäänsä ilman rautalankaa. Roope-karhun hahmoilla on myös kauttaaltaan huomattavasti monipuolisempi paletti tunteita kuin useimmissa lajitovereissaan, eikä monista amerikkalaisista piirretyistä tuttua pakotettua ja luonnotonta iloisuuttakaan nähdä brittisarjassa käytännössä kertaakaan.

Roope-karhun perimmäinen nerous kiteytyy mielestäni erinomaisesti sarjan ja koko franchisen kummalliseen huumoriin, jollaiseen törmää nykyisinkin vain äärimmäisen harvoin. Aina silloin tällöin katsojalle esimerkiksi esitellään tarkoituksella tupakoivan palomiehen ja makkaraa ahmivan porsaan kaltaisia ironisia hahmoja, mutta sitäkin useammin tarinat itsessään ovat niin luovia ja unimaisia, että niiden pökerryttävän absurdien lähtöoletusten ja sumean logiikan sanaton hyväksyminen saa huomaamattaan kenet tahansa hekottelemaan ääneen. Eräässä jaksossa esimerkiksi Roope menee kävelemään metsään vain löytääkseen sieltä karusellin, jonka eläimet osaavatkin puhua. Myöhemmin Roope muuttaa samaisen vempeleen taikahiekalla taskukokoiseksi, asettaa sen pieneen kangaspussiin ja vie sen noin vain mukanaan kotiinsa. Myöhemmin vielä paljastuu, että lähistöllä ennestään tuntemattomassa hehtaarin kokoisessa valtakunnassa asustaa huvipuistolaitteita keräilevä kuningas.

Edellinen oli kuitenkin vasta mitättömän pieni vilkaisu Roope-karhun mielipuoliseen maailmaan ja sen hämmentävään tajunnanvirtaan. Eräässä jaksossa Roope ystävineen löytää tiensä "peilimaailmaan", jossa kaikki peilikuvat jatkavat rauhassa elämäänsä kun kukaan ei ole katselemassa. Eräässä tarinassa Roope astuu kaappikellon kautta toiseen ulottuvuuteen, jossa tämä elää 65 vuotta palaten vanhana miehenä ajassa pysähtyneeseen oikeaan maailmaan. Yhdessä koko sarjan ensimmäisistä episodeista Roopen kotikylästä löytyy hissi, joka vie matkustajansa Kiinaan. Eikä pidä tietenkään unohtaa jaksoa, jossa Roope löytää metsästä linnunmunan, josta kuoriutuvasta tipusesta kasvaa ympäristöään tahattomasti turmeleva kaunis tulilintu, tai episodia jossa Roope löytää taikalampun vain todetakseen pahan hengen jo päässeen vapaaksi vankilastaan ja muuttaneen entisen herransa lentäväksi räsymatoksi. Jonkinasteisena perusongelmana useat herkullisemmatkin tarinat tuntuva lopussa töksähtävän tökeröön deus ex machinaan, mutta sellaista sattuu.

Roope-karhusta on viimeisen vuosisadan kuluessa tuotettu kourallinen erityylisiä ja -tasoisia sarjoja, joista tämä ysärivuosien klassikko lienee se kaikkein paras ja rakastetuin. Roopen maailma onkin kaikessa surrealistisuudessaan yllättävänkin syvällinen sekä kenen tahansa helposti samaistuttavissa, kaikki sarjan hahmot ovat pidettäviä ja yksittäisten jaksojen tarinat kauttaaltaan hauskoja kuin mikä. Tekninen toteutus on sekin kevyesti aikansa huippua, ja erityisesti suomalaisen julkaisun Prätkähiiri-tiimistä tuttujen huippuosaajien vahvistamana tuotetut dubit vähintään yhtä tasokasta jälkeä kuin alkuperäisessäkin; Christian "Moto" Lönegrenin äänellä puhuva Roope on ainakin omasta mielestäni mielekkäämpi kuunnella pitempiä aikoja kuin oikean lapsinäyttelijän esittämänä brittiversiossa. Jos itse löytäisin Roopen tavoin kellostani tai peilistäni mystisen portaalin, toivoisin mieluusti voivani käväistä Roope-karhun kodikkaan pähkähullussa fantasiamaailmassa.

Positiivisena loppukaneettina mainittakoon, että eurooppalaiseksi piirretyksi Roope-karhu on poikkeuksellisen helposti kenen tahansa nähtävissä yhä tänäkin päivänä, kiitos sarjan sekä sen kulttuuri-instituutioksi muodostuneen lähdemateriaalin jättimäisen suosion etenkin kotimaassaan. Vaikka sarjan fyysisiä julkaisuja onkin tähän maailmaan päästetty varsin nihkeästi, pystyy Roope-karhua paremman puutteessa katsomaan valikoitujen suoratoistopalvelujen tai vaikka vanhojen suomalaisten fanien kasettikokoelmista. Mikäli joku televisiotarjonnasta vastaava sattuu tätä lukemaan, niin tässä pieni harras pyyntö fanilta: tuokaa ysärivuosien Roope-karhu takaisin Suomeen, kiitos.


Arvio: 4.5/5


RUPERT, 1991-1998 Iso-Britannia, Kanada, Ranska
Ohjaus: Dale Schott, Gary Hurst
Käsikirjoitus: Aaron Barzman, Alan Templeton, Andrew Nickolds, Bob Ardiel, Bruce Robb, Dale Schott, David Finley, Frank Diteljan, Mary Crawford, Nicola Barton, Peter Sauder
Näyttelijät: Ben Sandford, Colin Fox, Guy Bannerman, Hadley Kay, Paul Haddad, Rick Jones, Torquil Campbell, Valerie Boyle

Oskarin orkesteri (1995-1998)

Ihmiskunnan kulttuurievoluution pyörteiden ohjatessa karvattomain apinain sielunmaisemia kohti digitaalisempaa todellisuutta, on internetiinkin syntynyt pieni yhteisö keskustelemaan ja vaalimaan kauan sitten unohdettujen mediatuotosten muistoa, pätevimmät jopa muuntavat löydöksiään järjestelmällisesti bittimuotoon suojellakseen näitä mahdollisimman perusteellisesti analogisen ajan home- ja kosteusongelmilta. Aivan liian suuri osa kaikesta idässä ja lännessä tuotetusta animaatiosta lienee jo kauan sitten ajan hampaan vaikutuksesta peruuttamattomasti tuhoutunut – osa niin täydellisesti, ettei niitä muisteta edes nimeltä. Internetin kaikkivoivan mahdin edessä tällaisten informaatioaukkojen kaltaisten anomalioiden todistaminen on kuin löytäisi yksisarvisen tai rehellisen poliitikon suomalaisesta korpimetsästä.

Ilman erillisiä pelastustoimia myös brittiläis-ranskalaisena yhteistyönä syntyneen Oskarin orkesteri kohtalona lienee ennen pitkää kadota ja mädäntyä lopullisesti puhki jonkin tuotantoyhtiön kassakaapissa. Ilmestymisaikanaan kolmeen kauteen yltänyttä sarjaa ei varsinaisesti voinut luonnehtia kovinkaan innovatiiviseksi tai rajoja rikkovaksi: pelkästään animaatioteknisenä taidonnäytteenä useimmat amerikkalaiset ja japanilaiset osaajat jättivät eurooppalaisvalmisteisen lastenpiirretyn täysin varjoonsa. Tietystä taiteellisesta kankeudesta huolimatta Oskarin orkesteria näytettiin aikoinaan Nickelodeonin kaltaisten nimekkäiden kaapelikanavien – Suomessa Ylen – kautta sadoissa maissa ympäri maailmaa. Kyseessä olikin selvästi huomattavasti suosiotaan kunnianhimoisemmaksi tarkoitettu projekti, joka ei vain jättänyt itsestään mainittavaa muistijälkeä valtavirran parviälyn kollektiiviseen tajuntaan.

Mikäli pääseekin yli aikansa nimekkäämpiin suurtuotantoihin nähden matalalle asetetusta rimasta visuaalisuuden suhteen, löytääkin edestään monia lennokkaampia kilpailijoitaankin suuremmalla sydämellä kirjoitetun, kevyehköä yhteiskunnallista sanomaakin sisältävän humoristisen piirretyn. Oskarin orkesterin kolmannen valtakunnan tunnelmia henkivässä dystooppisessa maailmassa tyranni Thaddius Vent on kieltänyt kaiken musiikin, ja kaikenlaiset soittimet pianosta huiluihin, viuluihin, kontrabassoihin ja muihin vinguttimiin elävät yhteiskunnan ulkopuolella etsintäkuulutettuina lainsuojattomina. Oscar, Ventin entinen flyygeli ja traagisesti myös osasyyllinen maailman tilaan, johtaa soitinten vastarintaliikettä päättääkseen mielivaltaisen sortajansa tyrannian. Tietystä mielikuvituksellisuudestaan huolimatta sarjan perusidea ei varsinaisesti ole kovinkaan tuulesta temmattu, onhan tietynlaiset musiikkityylit ja instrumentit leimattu aikojen saatossa jos minkälaisen pahan ja kielletyn alkulähteeksi niin uskonnollisissa kuin rotukiihkoilijoidenkin riveissä.

Oskarin orkesterin lähtöasetelma itsessään onkin niin hienosti muotoiltu, että musiikista ja yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta kertovaan tarinaan on helppo kirjoittaa vaikka minkälaisia käänteitä fokuksen merkittävästi lipeämättä olennaisesta. Yhtenä erityisenä suosikkijaksonani mainittakoon esimerkiksi Wilhelm Tellin pojasta kertova episodi, jossa tarinan päähenkilö esitetään likimain voittamattomana supersankarina. Tellin ainoaksi heikkoudeksi kuitenkin paljastuu omenat, joita tämä ei voi sietää silmissään taannoisen legendaarisen ampumistapauksen johdosta – Vent kätyreineen luonnollisesti käyttää tietoa Telliä vastaan piinaamalla tätä kokonaisella varastollisella tuoreita hedelmätarhan antimia. Jopa mainitun kaltainen pöljempi huumori tuntuu istuvan valmiiseen aihioon kuin nenä pellen naamaan.

Itselleni Oskarin orkesterin taannoisesta vuosikymmenten takaisesta televisioesityksestä kaikkein vahvimmin mieleen on jäänyt sarjan suomalaisen ääninäyttelyn monet elokuvatkin suvereenisti peittoava laatu: Thaddeus Ventinä kuultavan Jarmo Kosken kaltaisen taiteenlajinsa elävän legendan ilmaisuvoimaisen äänen pystyy helposti tunnistamaan mistä tahansa, kuten myös monessa liemessä keitetyn Matti Laitisen, tyrannin kätyriä esittävän upean Erkki Saarelan sekä Keijo Kompan kumean baritoniäänen. Kahta näyttelijöistä jäin miettimään pitkäksi aikaa ennen kuin oivalsin, keitä mikrofonin takana todellisuudessa onkaan: Oscarin äänenä kuullaan Pentti Siimes yhdessä kolmesta urallaan tekemästä ääniroolista, sekä käheä-äänisenä tietäjä Torahampaana itse kotimaisen ääninäyttelyn hidalgo ja grandmaster, maestro don Heikki Määttänen!

En tiedä kuka tällaisenkin tarinan sai päähänsä ja missä, mutta maailmassa on mielestäni aivan liian vähän Oskarin orkesterin kaltaisia ilmeisen opettavaisiksi tarkoitettuja lastenpiirrettyjä, joiden katsomisen ei varsinaisesti voi sanoa herättävän myötähäpeää tai kiusallista kiemurtelua. Eurooppalaisilla tekijöillä olikin ilmiselvänä tarkoituksenaan opastaa lapsia rakastamaan porvarillisen taidemusiikin ihmeellisiä kiemuroita, kuullaanhan sarjan läpi taustamusiikkina paljon genrensä klassikoita, ja Oskarin orkesterista julkaistiinkin erillinen klassista musiikkia sisältävä soundtrackinsäkin nimenomaan lapsille. Viimeisestä en kuitenkaan saanut itse tietää kuin vasta aivan viime aikoina asiasta internetistä luettuani, joten Oskarin orkesterin kohdalla sanoman ja sisällön suhteen tasapaino tuntuisi olevan hienosti hanskassa, eikä sarjasta nauttiakseen tarvitse erikseen asiaa mielessään pohtia lainkaan.

Surullista kyllä, Oskarin orkesteri ei tainnut vaatimattomasta kulttisuosiostaan huolimatta koskaan oikein löytää tietään kovinkaan monen suosioon. Tätä kyseistä sarjaa ei olekaan alkuperäisten esitystensä jälkeen ikinä julkaistu kokonaan fyysisessä muodossa tai suoratoistopalveluissa, eikä mitään viitteitä kotimaisista uusinnoista ole ainakaan omiin korviini milloinkaan kantautunut. Suurelta osin Oskarin orkesteri onkin tätä nykyä kadonnutta mediaa, jota ei joitain yksittäisiä episodeja lukuun ottamatta ole mahdollista katsoa edes vähemmän päivänpaistetta kestävin metodein. Jonkun onnekkaan nauhalleen saamia jaksoja lukuun ottamatta Oskarin orkesteria ei käytännössä enää olekaan olemassa kuin paperilla.

Näin kulttuuri kuolee.


Arvio: 4/5


OSCHAR'S ORCHESTRA, 1995-1998 Iso-Britannia, Ranska
Ohjaus: Tony Collingwood
Käsikirjoitus: Chris Trengove, Dennis O'Flaherty, Doug Molitor, Jimmy Hibbert, Roger Stennett, Tony Collingwood
Näyttelijät: Colin McFarlane, David de Keyser, Dudley Moore, Elly Fairman, Michael Kilgarriff, Murray Melvin, Rik Mayall