Seinfeld: 3. tuotantokausi (1991-1992)

Mutta miltä Seinfeld näytti ja kuulosti ennen läpimurtoaan? Kolmannella kaudella klassikkohupailun ulkoasu ja ulosanti ainakin olivat hyvin lähellä neljännen kauden klassikkojaksoja, samoin näyttelijöiden lennokkaat elkeet ja ulostulot. Vielä kolmannella kaudella Larry Davidin luotsaama tuotantoryhmä kuitenkin pyrki vielä kokeilemaan erilaisilla nikseillä ja ideoilla löytääkseen luomukselleen ihanteellisen sävelen – ja välistä tuo täydellinen harmonia myös löytyi, toisinaan ei. Henkilökohtaisesti olenkin aina kokenut kolmannen kauden äärimmäisen epätasaiseksi kokonaisuudeksi: toisaalta tältä varhaiskaudelta löytyy kokonainen joukko koko sarjan päräyttävimpiä yksittäisiä jaksoja, mutta myös nippu kaikkein unohdettavimpia ja ylipäänsä heikoimpia.

Suurpiirteisemmällä tasolla tekijät päätyivät kohentamaan rajulla kädellä suosiotaan kasvattavan Seinfeldin yleisilmettä ja hahmoja kohti lopullista täydellistymistään toisen ja kolmannen kauden välillä. Aiemmin sarjassa oli yksinkertaisesti vain koetettu arkista tunnelmaa ja panostettu tiettyyn epätäydellisten hahmojen sekä naurettavien tilanteiden yleiseen samaistettavuuteen, kun taas kolmannen tulemisen kohdalla siirryttiin jo kättelyssä voimakkaamman hyperbolan ja karikatyyrien vyöhykkeelle. Tällä kertaa esimerkiksi Georgen ja Jerryn valheet ovat entistäkin hävyttömämpiä ja suurempia, Kramer on hullutuksineen vieläkin itsevarmempi ja röyhkeämpi ja Elaine… Elaine-parka ehkä löysi lopullisen kyynisen persoonallisuutensa vasta hiljalleen tulevien kausien aikana.

Itselleni takuuvarma sisäänheittotuote tasoltaan heittelehtivän kolmannen kauden maailmaan toimi episodi nimeltä ”The Library”, jossa New Yorkin kirjasto alkaa karhuta Jerrylta tämän ammoin lainaamaa Henry Millerin romaania. Kimppuunsa Jerry saa kirjaston oman kirjakytän, joka tietysti on kovaksi keitetty dekkari jonkun Philip Marlowen ja Joe Fridayn hengessä. Kivikasvoisen Philip Baker Hallin lyhyehkö roolisuoritus lukeutuu koko sarjan muistettavimpiin – ja syystäkin: muutamassa kohtaa muiden näyttelijöiden on selvästi vaikeaa pitää naamaansa peruslukemilla vanhan miehen grillausta kuunnellessaan, mutta Baker onnistuu pelastamaan suvereenisti tilanteen kuin tilanteen huomioimalla kuulusteltavan vaivaantuneen ja epäuskoisen virnuilun nuhteluissaan. Baker teki myöhemmin myös pienen cameon Seinfeldin viimeisessä episodissa, siitä kuitenkin aikanaan lisää.

Kumma kyllä, mainittu kyttäjakso ei kuitenkaan mureudessaan ole likimainkaan kolmannen kauden parasta antia – sitä edustaa mielestäni yhteen ainoaan ”huoneeseen” sijoittuva kokeellisempi episodi nimeltä ”The Limo”, jossa Jerry ja George tekeytyvät salaperäiseksi liikemieheksi ja tämän toveriksi pummatakseen kyydin näitä varten varatusta limusiinista. En halua kertoa kyseisen jakson sisällöstä mitään, sillä koko jutun huumori perustuu jatkuvalle arvailulle ja yllätyksille. Sanotaan vaikka näin, että mitä pidemmälle episodi etenee, sen hullummaksi koko tilanne alkaa muuttua: viimeistä punchlinea ei varmuudella voisi enää nykypäivänä kaikessa epäkorrektiudessaan edes meikäläisessä televisiossa esittää. Limusiiniepisodi on siis paitsi itsessään erityisen muistettava ja luova elämys, mutta jakso venytti samalla sarjan huumorin rajoja juuri sopivalla tavalla täysin odottamattomaan suuntaan.

Philip Baker Hall ripittää Jerryä.

Oikeastaan tässä vaiheessa palautuukin pätkittäin mieleeni olennaisin ero neljänteen kauteen, eli kaikenlaisen jatkuvuuden puuttuminen yksittäisten episodien välillä. Tietty irrallisuus ja rutiinin puute saavat monet yksittäiset vitsit ja heitot tuntumaan myöhempää merkityksettömämmiltä ja ihan vain tylsemmiltä. Tällä kertaa tylsyys vieläpä kristallisoituu muutamissa alkuaikojen lineaarisempaa mallia seuraavissa episodeissa, kuten alkupään kynäjaksossa, jossa keskustellaan lähes koko ajan joko yhdestä ainoasta kuulakärkikynästä tai Jerryn vanhempien sängystä. Kolmannella kaudella käsikirjoitusta kehitettiin useita eri juonia ja juonteita käsittäväksi tapahtumarikkaaksi tilkkutäkiksi, jossa tällaiset yksittäiset joukosta erottuvat tapaukset erikseen korostuvat. Limusiinijaksoa kannatteli jännittävä toteutus, mainittua kynäjaksoa ei mikään.

Lopullinen tuomioni Seinfeldin kolmannesta tuotantokaudesta onkin volatiili hyväksyntä: enimmäkseen loistava, mutta tietyin varauksin. Pieni osa episodeista, kuten se kynäjuttu, ei mielestäni olisi ikinä joutanut päästä televisioon asti, enkä usko Jerry, Larryn ja kumppaneiden itsekään olevan näistä epäonnistuneemmista tekosistaan kovin ylpeä. Onneksi Seinfeldin tuotantotiimi oli kuitenkin tarpeeksi viisas palatakseen aiheeseen muutamilla myöhemmillä kausilla ihan vain antaakseen Jerryn vanhemmille ja muille perheenjäsenille enemmän syvyyttä ja aikaa valokeilassa. Parhaimmillaan kolmannen kauden anti lukeutuu mielestäni koko Seinfeldin historian onnistuneimpiin.


Arvio: 4/5


SEINFELD: SEASON 3, 1991-1992 USA
Ohjaus: Tom Cherones
Käsikirjoitus: Larry David, Elaine Pope, Jerry Seinfeld
Näyttelijät: Jerry Seinfeld, Jason Alexander, Julia Louis-Dreyfus, Michael Richards

Seinfeld: 4. tuotantokausi (1992-1993)

Sinäkin, hyvä lukijani, todennäköisesti muistat vielä kaukaisen ajan ennen internetiä ja somea. Tuolloin televisio oli vielä joka kodin viihteen kuningas. Itselleni on jäänyt kyseiseltä planetaariselta kierrokselta vahvasti tajuntaani, kuinka raivoisasti myyttistä Seinfeldiä mainostettiin jopa lastenpiirrettyjen välillä. Koomikko Jerry Seinfeldin luotsaama, ikioma nimikkosarjansa "ei mistään" olikin aikoinaan jättimäinen ilmiö, joka keräsi ja kerää yhä parhaimmillaan miljoonittain katsojia pelkästään kotimaassaan jopa uusinnoillaan. Jotain magiaa niissä lyhyissä mainospaloissakin selvästi on ollut, sillä näin ikäihmisenä sarjaa katsoessa huomaa jatkuvasti tunnistavansa tiettyjä välähdyksiä menneisyyden hämäristä – ja erityisesti tältä neljänneltä tuotantokaudelta, jota myös Seinfeldin lopullisena monumentaalisena läpimurtona populosfääriin yleisesti pidetään.

Erona aiempiin tuotantokausiin neljännessä rupeamassa Seinfeldistä pyrittiin rakentamaan yksittäisten episodien sijaan saippusarjamaisempaa läpi tuotantokauden jatkuvaa yhtenäistä kokonaisuutta. Neljännen kauden punaisena lankana Jerry ja George yrittävät saada käsikirjoittamansa komedian myytyä NBC:lle pilottia varten. Koko jutun vitsinä mainittu käsikirjoitus sattumuksineen ja hahmoineen perustuu tietysti tekijöidensä ”oikeaan elämään”, eli Seinfeld-sarjaan itseensä, joka taas vuorostaan perustuu Larry Davidin, Jerry Seinfeldin ja kumppaneiden kokemuksiin show-bisneksestä ja sen ulkopuolelta. Pienen pätkän verran nähdään jopa erillisiä näyttelijöitä imitoimassa sarjan varsinaisia vakiokasvoja hämmästyttävän osuvasti. Harmittavasti kolmannen kauden Limo-jakson kaltainen kokeellisuus on kromia keränneen Seinfeldin hioutumisen myötä jäänyt vähemmälle, mutta kaikkea hyväähän ei tunnetusti voikaan aina saada.

Matka kirjoituspöydältä televisioon ei tosin voisi olla lainkaan tapahtumarikkaampi – tai hauskempi. Loistavana esimerkkinä tekijöiden tuoreista oivalluksesta mainittakoon heti tuotantokauden alussa nähtävä ”hullu” Joe Davola, jonka ainut elämäntehtävä tuntuu olevan sarjan muiden hahmojen häiritseminen sekä erityisesti Jerry televisiosarjan tuhoaminen ennen valmistumistaankaan. Ilman taustanauruja Joe Davolan sarjamurhaajan ja stalkkerin elkeitä yhdistelevä hahmo voisikin  täysin vaivattomasti käydä jonkun Buffalo Billin kadonneesta velipuolesta. Yhtenä neljännen kauden hauskimmista yksittäisistä käytännön vitseistä Joe Davola nousee ja syöksyy viimeiseen klimaattiseen iskuunsa Seinfeldin yksinkertaisesti vain leikatessa yhtäkkiä muualle ja unohtaen koko jutun. Mitä Joe Davola lopulta edes teki, jätetään tarkoituksella arvoitukseksi, mutta Jerry ja muut hahmot vaikuttavat tapahtuneesta jälkikäteen enintäänkin lievästi harmistuneilta kuin olisivat joutuneet syömään kylmää puuroa.

Toisessa keskeisessä jatkuvassa juonikuviossa George aloittaa parisuhteen Susanin kanssa. En halua spoilata mitään konkreettista, mutta Georgen tragikoomiset edesottamukset yhdessä elämänsä pitkäkestoisimmassa suhteessa lienevät hauskinta ja samaistuttavinta romanttista komediaa, mitä ainakaan henkilökohtaisesti olen vuosikymmeniin nähnyt sen enempää televisiossa kuin elokuvateattereissakaan. Tietysti Seinfeldin perimmäisenä ideana on virnuilla ajatukselle ikuisesti kestävästä ja kaikki mahdolliset sudenkuopat ylittävästä rakkaudesta. Jerryn omat romanttiset pyrkimykset eivät lopulta ole juuri Georgea hedelmällisempiä: eräässä episodissa Jerry unohtaa naisystävänsä nimen, vaikka muistaakin tämän rimmaavan jotenkin naisen anatomian kanssa. Lopulta Jerry päätyykin arvuuttelemaan mielessään kokonaista litaniaa pikkutuhmalta kuulostavia nimityksiä heilalleen. Kuka nyt ei olisi vähintään kertaalleen joutunut elämässään vastaavaan tilanteeseen Georgen ja Jerryn kanssa? Olen tosissani.

Seinfeldin neljäs tuotantokausi on jäänyt historiankirjoihin vähän Simpsoneiden toisen ja South Park viidennen tuotantokauden kaltaisena jättimäisenä klassikkona sekä tekijöidensä lopullisena itsensä löytämisenä, jonka jäljiltä televisioviihde ei enää ole ollut täysin entisensä. Seinfeldin kohdalla jo yksin suurisuuntaisemmaksi kasvanut konsepti sai välittömästi pienemmätkin yksityiskohdat tuntumaan huomattavasti satunnaista irto-oivallusta mielenkiintoisemmilta ja koukuttavammilta letkautuksilta. Samalla Seinfeldin hahmot ja maailma saivat yksinkertaisen muutoksen myötä huomattavasti elävän elämän tuntua: kevyt toisto vain korosti entisestään realistista rutiinia, mutta samalla hahmoille ja näitä ympäröivälle maailmalle jäi sopivasti tilaa kasvaa ja muuttua – yksi hahmo löytää neljännen tuotantokauden melskeissä sisältään uuden seksuaalisen suuntautumisenkin. Seksiä ja seksuaalisuutta itseään Seinfeldin neljäs tuleminen käsittelee televisiosensuurin paineesta huolimatta herrasmiesmäisen hauskasti leikittelemällä entistäkin rohkeammin erilaisilla vihjailuilla sekä kiertoilmaisuilla menemättä kertaakaan huonon maun puolelle.

Eivät mainostajat suotta siis yrittäneetkään Seinfeldin neljättä tuotantokautta televisiota katsovalle väestönosalle muinoin tuputtaa. Kansan olisi vain pitänyt ottaa vihjeestä vaari, onhan kyseessä sentään ehta komedian klassikko, jonka parista tusinasta episodista lähes jokainen lukeutuu sarjansa ja lajityyppinsä ehdottomiin valioihin vielä tänäkin päivänä.



Arvio: 5/5



SEINFELD: SEASON 4, 1992-1993 USA
Ohjaus: Tom Cherones
Käsikirjoitus: Larry Charles, Larry David
Näyttelijät: Jerry Seinfeld, Jason Alexander, Julia Louis-Dreyfus, Michael Richards