Pelastuspartio Bernard ja Bianca (1977)

Ensimmäinen Bernard ja Bianca on itselleni eräänlainen myyttinen ja ainut isompi Disneyn elokuva jota minulla ei koskaan ollut lapsena mahdollisuutta nähdä, vaikka lähestulkoon kaiken muun animaation käsiini sainkin. Tätä elokuvaa ei aikoinaan löytänyt videovuokraamoista tai paikalliskirjastosta enkä ole koskaan tuntenutkaan ketään, jolla tämä elokuva löytyisi hyllystä. Ainoat tiedonhippuset, jotka tästä leffasta aikoinaan sain, olivat yksipuolisen ylistävät jutut vanhoissa Aku Ankka -lehdissä. Myöhemmin sain tietää, että tämän elokuvan teon aikoihin Disney oli täydessä kaaoksessa ja animaatioiden tuotanto venyi ja taso heitteli rajusti, sekä että kaikki vuosikausien tuotanto-ongelmat näkyvät tämän elokuvan kohdalla erityisesti. Sitä ei yleensä ole pidetty parhaimpiin kuuluvana Disneyn elokuvista eikä se siksi ole koskaan varsinaiseen suosioon noussutkaan. Ehkä se onkin syy, miksi kukaan tuntemistani ei sitä ole koskaan nähnyt. Itse olen tarkastanut sen jo kahdesti.

Pelastuspartio Bernard ja Bianca kertoo hiirien kansainvälisestä pelastusjärjestöstä, joka lähettää unkarilaisen Biancan (Eva Gabor) sekä talonmieshiiri Bernardin (Bob Newhart) pelastamaan orpotyttö Pennyä (Michelle Stacy) pahan madame Medusan (Geraldine Page) kynsistä. Medusa haluaa Pennyn hakevan suolla sijaitsevasta luolastaa timantin. Siinä kaikki.

Aloitetaanpa ensin hyvistä puolista. Käsin piirretty ja maalattu animaatio on alusta lähtien upeaa jälkeä, jokaisella hahmolla on selvästi erottuva yksilöllinen ilme- ja elekieli, luonnosmainen piirrosjälki sekä varsinkin alun öljyvärimaalaukset ovat hurmaavia. Erityisen paljon olen aina pitänyt Bernardista ja Biancasta, ne ovatkin suosikkejani kaikista Disneyn hahmoista, sekä koko hiirten pelastusjärjestöstä. Ääninäyttelijöistä varsinkin Biancaa näyttelevällä Eva Gaborilla on suorastaan herttainen ja kaunis ääni, jota kuuntelee enemmän kuin mielellään. Muut ääninäyttelijät sekä musiikit ovat nekin kauttaaltaan erinomaista jälkeä, puhumattakaan hahmojen kulmikkaasta designista, josta enimmäkseen pidin kovasti. Huomaa selvästi että Disneyllä oli näihin aikoihin koossa mahdollisesti paras animaatiotiimi ikinä: Don Bluthista, Gary Goldmanista sekä John Pomeroysta aina ”yhdeksään vanhaan mieheen”. Ei tällaisia animaatiotiimejä enää ole eikä varmaan tulekaan.

Tähän väliin pieni tarina eräästä hassusta yksityiskohdasta, johon varmaan jokainen joskus on kiinnittänyt tässä elokuvassa huomiota: nimittäin hiirten silmämunia ei ole väritetty valkoisiksi, vaan hiirten turkin värisiksi. Don Bluth kertoi eräässä haastattelussa, miten studion johdosta oli tullut hämmentyneille animaattoreille käsky jättää ne silmämunat värittämättä valkoisiksi, koska värittämättä jättämällä säästyy rahaa. Protestoivat työntekijät päättivät tuottaa oman väritetyn pätkän elokuvasta, jolla todistivat johtajilleen jäljen olevan oikeasti parempaa ja paljon puhuttujen säästöjen olevan pelkkää ilmaa. Työntekijöiden protestointia ei tiettävästi otettu päätöksenteossa ollenkaan huomioon, vaan ne silmät jätettiin sitten erikseen värittämättä valkoisiksi. Tämä tapaus herätti paljon pahaa verta animaattoreiden keskuudessa ja omalta osaltaan vaikutti yhtiön nimimiesten lähitulevaisuuden joukkoirtisanoutumiseen.

Valitettavasti elokuvan suurimmat kompastuskivet ovat sen käsikirjoitus sekä tarinankerronta. Pelastuspartio Bernard ja Biancassa tapahtuu loppujen lopuksi äärimmäisen vähän mitään mielenkiintoista ja tuntuu, ettei ensimmäisen tunnin aikana tarina oikeastaan etene ollenkaan. Viimeiset viisitoista minuuttia ovat elokuvan parasta ja toiminnallisinta antia, kun taas ensimmäisestä kolmesta vartista voisi helposti leikata kymmenkunta minuuttia pois kokonaisuuden siitä mitään menettämättä. Nykyisin tuntuu, että varsinkin alkuun on mahtunut muutama täysin turha kohtaus, jotka eivät tuo kokonaisuuteen mitään muuta kuin muutaman lisäminuutin. Asiaa ei luonnollisesti auta, että osa kohtauksista varsinkin alussa tuntuu loppuvan täysin kesken ja etenevän kovin töksähdellen. Yllä oleva juonireferaattikaan ei oikeastaan ole edes referaatti, vaan koko seitsemänkymmenen minuutin pituisen elokuvan juoni todellakin on juuri tuo, pienin lisäyksin. Taisin mainita katsoneeni tämän kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla turhauduin matelevaan tarinankerrontaan ja lopetin jo kolmen vartin jälkeen, toisella kerralla jaksoin katsoa loppuun asti. Elokuvan katsominen loppuun vaati kokonaiset kaksi yritystä. Miettikääpä sitä.

Olen hyvin pahoillani jos tulin nyt aiheuttaneeksi jollekulle pahan mielen arvostelemalla tätä elokuvaa. Tämä arvostelu edustaa vain henkilökohtaista mielipidettäni, eikä se ole mikään ehdoton ja kiveen hakattu totuus. Itse en vain pidä tätä teosta kovinkaan hyvänä elokuvana sen enempää kuin Disneyn huonoimpanakaan, se titteli menee ehdottomasti Pikku Kanaselle, jota pystyin katsomaankin vain kymmenen minuuttia ennen lopullista hermojeni menemistä. Disney-asteikolla asettaisin Bernardin ja Biancan ainakin Viidakkokirjan, 
Hiidenpadan sekä useimpien 2000-luvun alun elokuvien edelle. Kyllähän tämän nyt katsoo.

THE RESCUERS 1977, USA

Tuotanto: Ron W. Miller, Wolfgang Reitherman

Ohjaus: Art Stevens, John Lounsbery, Wolfgang Reitherman

Käsikirjoitus: Burny Mattinson, David Michener, Dick Sebast, Frank Thomas, Fred Lucky, Ken Anderson, Larry Clemmons, Margery Sharp, Ted Berman,Vance Gerry

Näyttelijät: Bob Newhart, Eva Gabor, Geraldine Page, Jeanette Nolan, Joe Flynn, Michelle Stacy

Show-katit (1997)

Ensikohtaamiseni Show-kattien kanssa meni juuri niin kuin sen ei ehkä jokaisen elokuvan kanssa sopisi menevän. Ennen elokuvan katsomista tekemäni nopean tutkimuksen perusteella sen ohjaaja Mark Dindal on toiminut Topista ja Tessusta lähtien Disneyn animaattorina ja että mies on ohjannut Keisarin uudet kuviot sekä kammottavan Pikku kanasen, jota pystyin katsomaan vain kymmenisen minuuttia. Elokuvan tuotannosta taas on vastannut Ted Turner, joka tunnetaan erilaisista opettavaisista lastenpiirretyistä kuten Captain Planet sekä Riku Kirjamaassa. Show-katit floppasi aikoinaan täydellisesti teatterissa, mutta se on sittemmin nähty useita kertoja televisiossa ja se on julkaistu myös suomeksi dubattuna videolla ja DVD:llä.

Tarinan päähenkilö on naiivi maalaiskissa Danny (Scott Bakula), joka elokuvan alussa lähtee tavoittelemaan unelmaansa näyttelijäntyöstä Hollywoodiin. Danny päätyy lopulta yhden sanan verran Nooan arkista kertovaan musikaaliin toisen kissan, agenttitoimiston sihteerinä työskentelevän Sawyerin (Jasmine Guy) kanssa. Hyvin pian naiiville Dannylle paljastuu, ettei Hollywoodissa jaeta eläimille näkyviä rooleja vaan parrasvalot on varattu ihmisille, erityisesti studion lapsitähdelle Darla Dimplelle (Ashley Peldon), joka todellisuudessa on täydellinen ihmishirviö. Darlan hovimestarina tomii elämää suurempi Erich von Stroheim -karikatyyri Max (Mark Dindal), joka suunnilleen kävelee seinistä läpi. Aina hahmon ilmaantuessa alkaa luonnollisesti soimaankin uhkaava kuoromusiikki. Hollywoodin eläimet alkavat suunnitella Dannyn johdolla itselleen suurta musikaalinumeroa, jolla heidän olisi tarkoitus lyödä itsensä läpi. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan putkeen, siitä pitää Darla Dimple hovimestareineen huolen.

Tarinassa ei ole kovinkaan paljoa syvyyttä ja varsinkin Danny on hahmona aivan käsittämätöntä paperia, mutta valehtelisin jos väittäisin etten henkilökohtaisesti olisi nauttinutShow-kateista erittäin paljon. Yllä olevia pieniä moitteita lukuun ottamatta elokuvassa on nimittäin erittäin paljon hyviäkin puolia. Ensinnäkin se näyttää sliipatuksi nykyanimaatioksi poikkeuksellisen hyvältä, karikatyyrimäinen animaatio on hauskaa katsottavaa, liike on sulavaa ja väritys osunut nappiin. Välillä riekkuminen on ehkä liiankin vauhdikasta ja meno meluisaa omaan makuuni, mutta vain parissa kohtaa. Show-kattien musikaalinumerot ovat nekin poikkeuksellisen hyvin tehtyjä 30- ja 40-lukujen musikaalihenkeä tavoittelevia retrorallatuksia ja ääninäyttelijät sopivat rooleihinsa erinomaisesti. Erityisen paljon pidin tavasta, jolla Show-katitviittaa lähes jokaisessa kohtauksessa vanhoihin klassikoihin. Pitkällisen ja hartaan elokuvaharrastuksen jälkeen on mielekästä katsella tällaisiakin pieniä mukavia teoksia, jotka palkitsevat alan yleissivistystä omaavia kaikenlaisilla hassuilla viittauksilla ja gageilla.

Lopullinen tuomioni on erittäin positiivinen. Ei tässä elokuvassa kyllä ole syvyyttä niin mitään, mutta mistä siinä pidin, pidin paljon. Yksikään piirretty joka sisältää viittauksia Auringonlaskun katuun, Humphrey Bogartiin ja Erich von Stroheimiin ei todellakaan voi olla huono. Henkilökohtaisesti en pysty selittämään tämän elokuvan kehnoa menestystä muuten kuin onnettomalla markkinoinnilla.

CATS DON'T DANCE, 1997 USA

Tuotanto: Bill Bloom, Timothy Campbell, Paul Gertz, David Kirschner

Ohjaus: Mark Dindal

Käsikirjoitus: Cinco Paul, Cliff Ruby, Elana Lesser,Mark Dindal, Robert Lence, Roberts Gannaway,Theresa Cullen

Näyttelijät: Ashley Peldon , Don Knotts, George Kennedy, Hal Holbrook, Jasmine Guy, John Rhys-Davies, Kathy Najimy, Rene Auberjonois, Scott Bakula

Yö (1961)

Henkilökohtaisesti en ole koskaan aiemmin nähnyt Michelangelo Antonionin elokuvia, vaikka lukenut niistä kyllä olen jonkin verran. Tiedetään, aika noloa tässä vaiheessa elokuvaharrastusta. Tiedän lähinnä miehen olleen älykkö, monen kollegansa tavon aatemaailmaltaan kommunisti. Ennen elokuvauraansa hän toimi myös elokuvakriitikkona. Tätä vuonna 1961 ilmestynyttä elokuvatrilogian keskimmäistä osaa on monessa lähteessä kutsuttu yhdeksi ohjaajan parhaista töistä, se on mm. voittanut kultaisen karhun ja se kuului Stanley Kubrickin sekä nykyohjaajista Lars von Trierin suosikkeihin. Monty Pythonin Brianin elämän lopputeksteissä kehotetaan katsomaan tämä elokuva. Pakkohan tämä oli nähdä.

Elokuva kuvaa vuorokauden verran erään pariskunnan elämää. Kirjailija sekä aviomies Giovanni Pontano (Marcello Mastroianni) käy vaimonsa Lidian (Jeanne Moreau) kanssa sairaalassa katsomassa sairasta kustantajaansa Tommassoa (Bernhard Wicki), minkä jälkeen mies suuntaa kirjansa julkistamistilaisuuteen emännän mennessä kaupungille kävelylle. Myöhemmin pariskunta suuntaa yökerhoon sekä illalla juhlimaan. Kumpikin osapuoli flirttailee elokuvan aikana vieraiden ihmisten kanssa ja näyttääkin siltä, että heidän välinsä viilenevät loppua kohden. Elokuva ei oikeastaan ole kovinkaan tarinakeskeinen, eikä siinä hirveästi ole dialogia.

Michelangelo Antonionin Yö on yksi niistä elokuvista, jotka on suunniteltu kuva kuvalta yksityiskohta kerrallaan. Koko teoksessa ei taida olla ainuttakaan ei-kiinnostavaa tai erilaisista kuvallisista tehokeinoista riisuttua otosta. Erityisen huomattavaan asemaan leffassa ovat päässeet huikeat kaupunkinäkymät, jotka ovat aina läsnä teoksen ensimmäisessä kolmanneksessa. Ensimmäisen puolikkaan aikana ei oikeastaan kuulla juurikaan musiikkia tai dialogia, vaan kaiken taustaäänen muodostavat kaupungin erilaiset äänet. Joissain lähteissä kaupungin melua on kuvattu myös eräänlaiseksi urbaaniksi ja abstraktiksi sisäiseksi monologiksi, jotka paitsi luovat tunnelmaa myös osaltaan kuvaavat tarinan henkilöiden kulloisiakin mielenliikkeitä sekä tunteita.

Elokuvan jälkimmäisessä puolikkaassa pinnalle nousee erikoinen seksuaalinen levottomuus sekä mustasukkaisuus, jotka säilyvät pinnalla lähes koko ajan loppuun asti. Tunnetta on vaikea sanoin kuvailla, mutta se todellakin selvästi läsnä lähes koko loppuelokuvan. Aivan lopussa mustasukkaisuuden tunne häviää, samoin rakkaus. Tietynlainen kaksijakoisuus on tälläkin kertaa mukana Luchino Viscontin teosten tavoin. Koko elokuva on käytännössä rakennettu tämän tietyn kielen ulkopuolelle menevän herkän seksuaalisen jännitteen varaan, eikä sitä ole ollenkaan helppoa selittää auki. Se selviää lukijalle vain katsomalla ja kokemalla leffa itse.

Michaelangelo Antonionin Yö ei missään nimessä ole riehakas tai vauhdikas elokuva, se ei ole helppoa viihdettä eikä se naurata tai itketä. Kuitenkin sanoisin sen olevan vähintäänkin uniikki ja mielenkiintoinen elämys, ei vain visuaalisesti vaan myös taidokkaasti toteutetulta tunnelmaltaan. En muista montaakaan kertaa kokeneeni mitään täysin samanlaista. Oma suosikkini maailmassa se ei ole, mutta voin hyvin ymmärtää miksi alan kovat ammattilaiset lukevat sen maailman parhaimpien teosten joukkoon.

LA NOTTE, 1961 Italia, Ranska

Tuotanto: Emmanuele Cassuto

Ohjaus: Michelangelo Antonioni

Käsikirjoitus: Michelangelo Antonioni, Ennio Flaiano, Tonino Guerra

Näyttelijät: Bernhard Wicki, Jeanne Moreau,Marcello Mastroianni, Monica Vitti

Cría Cuervos - korppi sylissä (1976)

Carlos Saura on itselleni täysin uusi tuttavuus. Tiettävästi miehen tuotantoa pidetään eurooppalaisen elokuvan klassikoina ja Sauraa itseään arvostetaan ns. piireissä. Eräänä mielenkiintoisena näkökohtana Sauran vanhemmat elokuvat tarjoavat kuvaa Francisco Francon diktatuurin ajan hienovaraisen varovaisesta ja hienostuneesta elokuvataiteesta sekä Espanjan hitaasta demokratisoitumisesta. Cria Cuervosia on pidetään miehen kehutun tuotannon huippuna. Sen pääteemoina ovat kuolema, menetys ja lapsuus.

Elokuva kertoo 9-vuotiaasta Anasta, joka päätyy äitinsä sekä isänsä kuoleman jälkeen siskoineen tätinsä hoidettavaksi. Analla ei oikeastaan ole elokuvan aikana juurikaan ystäviä eikä läheisiä tunnesiteitä keneenkään. Hänen mielessään nykyaika, menneisyys ja tulevaisuus sekä fantasiat kuolleesta äidistä ovat osa arkista todellisuutta, minkä johdosta elokuvakin toisinaan unohtaa lineaarisen kerronan ja lipuu eri aikatasojen sekä harhojen välillä mutkattomasti. Teoksen teema numero uno on kuolema. Ana säilyttää piilossa salaperäistä pulveria, jonka uskoo olevan vahvaa myrkkyä. Pulverillaan hän yrittää mm. myrkyttää talon vanhempia ihmisiä siinä luonnollisesti epäonnistuen, pulveri nimittäin on pelkkää soodaa.

Cria Cuervos on kaikkea muuta kuin sentimentaalinen tai romantisoitu kuvaus lapsuudesta. Elokuvan kuvaama lapsuus tiukassa tapayhteiskunnassa on nimenomaan kolkkoa ja synkkää painajaista, jossa kaksinaismoralistisiin ja epäluotettaviin aikuisiin on mahdotonta luoda uskottavaa sidettä ja epätoivoiset kuolemantoiveet nousevat lapsen mieleen ainoana varmana pakotienä ja symbolisena kapinana ahdistavaa järjestelmää vastaan. Tosin mainittava on, ettei kyseessä ole mikään väkivaltaeeppos tai sysisynkeä murhenäytelmä vaan elokuvassa on myös positiivisempiakin tunnelmia sekä kohtauksia, niin kuin jokaisessa monisävyisessä laatuelokuvassa kuuluukin. Tyylillisesti elokuva ei sen kummemmin kikkaile epälineaarista kerrontaansa kummemmin, vaan eteneminen on varsin verkkaista ja selkeää. Erityismaininta on annettava tämän teoksen lapsinäyttelijöistä, etenkin Anaa esittävä Ana Torrent on vähäeleisyydessään todella vakuuttava. Lisäksi elokuvassa kuullaan legendaarinen pop-kappale Porque te vas.

Kokonaisuutena Cria Cuervos on pahuksen hyvä elokuva, ehkei aivan minun juttuni, mutta ehdottomasti hyvä teos kuitenkin. Harvoin jos koskaan on kuvattu lapsuutta näin synkästi. Mieluummin tällaisia rehellisen synkeitä ja monisävytteisiä elokuvia katselee, kuin siirappisen sentimentaalista unelmahöttöä. Henkilökohtaisesti tulen varmasti tarkastamaan lisää Carlos Sauran teoksia sekä muita vanhempia espanjalaisia elokuvia. Kyllä tällaisia kelpaa katsoa enemmänkin.

CRIA CUERVOS, 1976 Espanja

Tuotanto: Elias Quejereta, Carlos Saura

Ohjaus: Carlos Saura

Käsikirjoitus: Carlos Saura

Näyttelijät: Ana Torrent, Florinda Chico,Geraldine Chaplin, Germán Cobos, Héctor Alterio, Mirta Miller, Mónica Randall

Asterix valloittaa Rooman (1976)

Täytynee taas ensialkuun sanoa, etten ole koskaan ollut näiden Asterix -elokuvien suuri ystävä. Sarjakuvana nämä toimivat mielestäni aina, etenkin ne hauskat murrealbumit, mutta elokuvat ovat todellista hakuammuntaa. Suurin osa kaikista näkemistäni Asterixeista on ollut joko keskinkertaisia tai huonoja. Kaikkein pahimpia ovat ne kammottavat näytellyt filmatisoinnit, joita joskus kouluvuosinakin pakotettiin katsomaan. Se oli täyttä kellopeliappelsiinia se. Asterix valloittaa Rooman on kuitenkin poikkeus. Rakastin tätä elokuvaa jo ensimmäisen kerran sen nähtyäni ja olen vuosien varrella saanut monet muutkin tutustutettua tämän elokuvan hienouksiin. Nyt on teidän vuoronne.

Asterix valloittaa Rooman ei perustu tiettävästi yhteenkään sarjakuva-albumiin, vaan sen tarina on nimenomaan kirjoitettu juuri elokuvaa silmällä pitäen. Sekä käsikirjoitus että ohjaus ovat sarjakuvasta vastanneiden Albert Uderzon ja Renè Goscinnyn käsialaa. Tämä leffa on tiettävästi julkaistu myös erinomaisesti suomeksi dubattuna, mutta itse olen sen nähnyt monta kertaa lähinnä englanniksi ja ranskaksi.

Kuten varmaan arvata saattaa, Asterix valloittaa Rooman kertoo jälleen Caesarin kavalista suunnitelmista valloittaa urheiden gallialaisten kyläpahanen. Tällä kertaa Caesar haastaa gallialaiset setvimään kahtatoista Herakleen tehtävää parodioivaa mahdotonta haastetta. Mikäli gallialaiset onnistuvat alistuu Rooma heidän hallintaansa, epäonnistuessaan taas Rooma saa kyläsen itselleen. Elokuvan aikana Asterix ja Obelix mm. ottavat mittaa roomalaisesta byrokratiasta, judokasta ja aaveista. Tarina on varsin yksinkertainen ja helposti seurattavissa.

Mistä edes aloittaa tämän elokuvan kehuminen? Ensinnäkin se näyttää ja kuulostaa juuri siltä miltä pitääkin: Asterixilta. Tarina on täynnä mahdottoman hauskoja oivalluksia, meno ei hyydy missään vaiheessa ja tarina etenee sopivaa vauhtia sekä sopivalla räiskyvämpien ja hiljaisempien kohtausten rytmityksellä. Oma suosikkinikohtaukseni koko elokuvasta on se talo joka ajaa ihmiset hulluuteen. Asterix valloittaa Rooman on täynnä vastaavia sopivan kahjoja ja ennalta-arvaamattomia hauskoja kohtauksia toisensa perään. Tietysti hauskaa on myös, ettei tätä elokuvaa ole menty suuntaamaan pelkästään lapsille vaan sanoisin, että vanhemmat saavat tästä vielä enemmän irti. Kun turhaa filleriä ei löydy, kesto on sopivan passeli ja ääninäyttelijät kaikilla mahdollisilla kielillä erinomaisia, ei tässä oikeastaan valittamisen aihetta olekaan. Animaatio voi toisinaan olla hieman suttuista, mutta henkilökohtaisesti koen senkin vain orgaanisemmaksi ja elollisemman näköiseksi kuin liian siloitellun nykyanimaation.

Olen nähnyt tämän elokuvan vuosien varrella jo lukuisia kertoja, mutten vieläkään ole siihen kyllästynyt. Mielestäni se on edelleen paras Asterix-elokuva, jota on koskaan tehty tai todennäköisesti tullaan koskaan tekemään. Asterix valloittaa Rooman tekee yksinkertaisesti kaiken oleellisen oikein. Piirrettyä komediaa on harvoin jos koskaan tehty tämän paremmin.


Arvio: 5/5

LES DOUZE TRAVAIX D'ASTÈRIX, 1976 Ranska
Tuotanto: Georges Dargaud, René Goscinny, Albert Uderzo, Don Jurwich
Ohjaus: René Goscinny, Albert Uderzo, Pierre Watrin, Henri Gruel, Don Jurwich
Käsikirjoitus: Albert Uderzo, Pierre Tchernia, René Goscinny
Näyttelijät: Henri Labussière, Jacques Morel ,Jean Martinelli, Pierre Tornade, Roger Carel

Maailman ympäri 80 päivässä (2004)

Kamalat 80 päivää

 

Tähän taideteokseen törmäsin joskus vuonna 2004, kun se vielä oli uusi eikä sana sen huonoudesta vielä ollut kiirinyt kansan syvien rivien keskuuteen. Koulumme oli saanut elokuvateatterista paljousalennusta ja oppilaat saivat päättää, menevätkö kouluaikana katsomaan tätä elokuvaa vai opiskelevatko normaalisti. Itse luonnollisesti menin katsomaan leffaa, onhan Jules Vernen Maailman ympäri 80 päivässä kirjallisuuden klassikko ja hieno tarina. Lisäksi on sitten se Luis Ballesterin ohjaama televisiosarja, joka on mielestäni edelleen parhaita piirrettyjä koskaan. Kuinka tästä kirjasta voisi saada edes teoriassa huonoa elokuvaa aikaan?

Jules Vernen alkuperäisteoksen tarina menee pähkinänkuoressa näin: eksentrinen mutta kunniallinen brittiläinen liikemies Phileas Fogg lyö vetoa reformiklubin jäsenten kesken kahdestakymmenestätuhannesta punnasta kiertävänsä maailman ympäri kahdeksassakymmenessä päivässä. Foggin palvelija ja hyvä ystävä Jean Passepartout on entinen sirkustaiteilija, joka on lopen kyllästynyt kaikenlaiseen matkusteluun, mutta lähtee kuitenkin maailmanympärimatkalle isäntänsä kanssa. Samaan aikaan Lontoossa on ryöstetty pankki ja Foggia epäilevä salapoliisi Fix lähtee varjostamaan seuruetta maailmanympärimatkalle. Intiassa Fogg pelastaa prinsessa Aoudan tai Romin roviolta ja päättää viedä tämän sukulaistensa luo Hongkongiin. Matkan aikana pari rakastuu ja lopulta menee naimisiin Englannissa.

Tämä elokuva ei ensinkään kerro liikemies Phileas Foggista, vaan stereotyyppisestä tohelosta keksijä Phileas Foggista (Steve Coogan). Keksijä Phileas Foggin palvelija Passepartout (Jackie Chan) ei tässä ole entinen sirkusmies vaan kiinalainen kung-fu -mies ja varas, joka elokuvan alussa ryöstää pankin ja pakenee virkavaltaa tekeytymällä Foggin palvelijaksi. Elokuvan alussa keksijä Phileas Fogg lyö vetoa ilkiömäisen Tiedeakatemian jäsenten kanssa maailman ympäri kiertämisestä kahdeksassakymmenessä päivässä, epäonnistuessaan Fogg ei saisi sitten enää keksiä mitään. Matkan varrella sitten rymistellään ja tapellaan muiden kung-fu -miesten ja -naisten kanssa. Koko tarinalla ei käytännössä oikeastaan ole mitään tekemistä kirjan kanssa, vaan vähintään 90% kaikesta alkuperäistarinasta on korvattu mekkaloinnilla, vaivaannuttavalla törmäilykomedialla ja julkkiscameoilla. Ja sitten on lisää kung-fu -tappelua. Missä on prinsessa Aouda/Romi? Missä on kapteeni Andrew Speedy? Miksi alkuteksteissä tämän väitetään perustuvan Jules Vernen romaaniin?

Lyödäänpä ässä pöytään heti kättelyssä: tämän elokuvan suurin virhe on, että se väittää perustuvansa Jules Vernen kirjaan, vaikka sillä ei käytännössä ole mitään tekemistä samannimisen teoksen kanssa. Jos tämä elokuva olisi vain tyytynyt käyttämään jotain toista nimeä eivät sen tekemät radikaalit muutokset tarinan ja hahmojen suhteen olisi häirinneet katsomiskokemusta niin paljon, vaikka ei tämä muutenkaan hyvä leffa kyllä ole missään mielessä. Viimeistään pökäleen kaikki tietokonetehosteet sekä kung-fu -tappelut tuhoavat kaiken mahdollisen uskottavuuden ja uskollisuuden alkuperäisteokselle. Alkuperäinen Phileas Fogg seurueineen oli hillitty ja hyvätapainen seurue, ei mikään tappeleva rosvolauma.

En henkilökohtaisesti pitänyt ainoastakaan tarinan hahmosta, en ainoastakaan. Phileas Fogg ei enää ole hillitty ja kunniallinen liikemies, vaan typerä ja vaivaannuttava tiedemiehen steretypia, joka on vain tekosyy tunkea elokuva täyteen vauhdikkaita erikoistehosteita ja kohellusta. Jackie Chan taas oli ensimmäinen asia koko elokuvassa, josta tiesin sen haisevan pahalle, ja Jackie on jo aivan ensimmäisessä kohtauksessa. Miettikää: Jackie Chan Jules Vernen kirjan filmatisoinnissa. Mies on oman alansa nero, mutta tällä kertaa aivan väärässä leffassa. Tämän elokuvan Passepartoutissa ei enää ole mitään sympaattista tai järin positiivista. Entä etsivä Fix, voi luoja mitä sille hahmolle on menty tekemään! Leffan cameot paistavat niin selvästi läpi, ettei niistäkään ole mitään huvia. Öhöhö, Iso-Arska itseään palvovana lihaskimppuna. Onpas hauska vitsi. Mitä tekemistä tällä on Jules Vernen kanssa!?

En kyllä keksi juurikaan mitään positiivista tästä elokuvasta. En vain pysty. Minun piti tätä arvosteluani varten katsoa koko tekele uudestaan, mutten pystynyt enää katsomaan varttia pidemmälle. Sen näkeminen ja kuuleminen sattuu niin paljon. Pahinta on kuvitella tämän olevan jonkun onnettoman ainut kosketus hienoon alkuperäistarinaan; joku varmaan oikeasti luulee että Jules Vernen alkuperäinen Maailman ympäri 80 päivässä on näin avuton ja tyhmä tapaus. Jälkikäteen tuntuu lähes yhtä julmalta tuhlata lasten ja nuorten arvokasta opiskeluaikaa tämmöisen vihoviimeisen elokuvan irvikuvan katselemiseen. Lukekaa kirja tai katsokaa se piirretty. Tähän ei kannata koskea edes pitkällä tikulla.

AROUND THE WORLD IN 80 DAYS, 2004 USA, Saksa, Irlanti, Iso-Britannia

Tuotanto: Hal Lieberman, Bill Badalto

Ohjaus: Frank Korachi

Käsikirjoitus: David Andrew Goldstein, David Benullo, David N. Titcher

Näyttelijät: Arnold Schwarzenegger, Cécile De France, Ewen Bremner, Jackie Chan, Jim Broadbent,John Cleese, Karen Mok, Kathy Bates, Luke Wilson,Mark Addy, Owen Wilson, Rob Schneider, Steve Coogan

Tiikerikissa (1963)

Tiikerikissa on yksi niistä elokuvista, jotka saavat henkilökohtaisesti manaamaan elokuvamaailman Amerikka-keskeisyyttä ja ulkomaiset laatuelokuvat täysin syrjäyttänyttä läpikaupallisuutta. Kyseessä on nimittäin yksi niistä monista rakastetuista mestariteoksista, jotka kaikesta kriitikoilta sekä alan ammattilaisilta osakseen saamastaan kiitoksesta ja rakkaudesta huolimatta on suurimmalle osalle yleisöä täysin tuntematon teos samalla kun jonkun Adam Sandlerin kakkakomedioiden kaltaiset taideteokset vuolevat kultaa vuodesta toiseen.

Tiikerikissa perustuu ruhtinas Giuseppe Tomasi di Lampedusan samannimiseen klassikkoromaaniin ja sen ohjaaja, mm. oopperamaisen Rocco ja hänen veljensä ohjannut Luchino Visconti oli itsekin aristokraatti sekä marxilainen. Tiettävästi ohjaaja oli kovasti mieltynyt Italian yhdistymiseen aiheena ja tätä teosta onkin ollut tapana pitää miehen aiemman samaa aihetta sivuavan elokuvan Senson eräänlaisena temaattisena sisarteoksena.

Elokuva sijoittuu vuoteen 1860 ja aikaan, jolloin Giuseppe Garibaldi joukkoineen nousi maihin Sisiliassa ja lähti marssimaan kohti Roomaa. Italian valtio otti jättiaskeleen kohti muodostumistaan. Tarinan varsinainen päähenkilö on Salinan ruhtinas Don Fabrizio (Burt Lancaster elämänsä roolissa), vanha ja olemukseltaan arvokas herrasmies, joka tarinan edetessä ymmärtää vanhan aristokratian ajan olevan pian ohi muutoksen tuulten puhaltaessa ja nousukasmaisen porvariston sekä pyrkyrimäisen uuden sukupolven korvatessa jalon vanhan ylimystön. Don Fabrizio kunniallisena miehenä petaa jälkikasvulleen hyvät asemat elämälleen juonimalla veljenpoikansa rikkaisiin naimisiin sekä suosittelemalla appiukkoaan senaattiin.

En muista ikinä nähneeni yhtä visuaalisesti henkeäsalpaavaa elokuvaa, kuin Tiikerikissa. Jokainen tämän elokuvan kohtauksista on jo itsenäisenä otoksena mestariteos, kuin viimeisen päälle suunniteltuja maalauksia; kaikki sen pikkuriikkisetkin yksityiskohdat pienistä napeista ja koristeista aina puvustukseen sekä lavastukseen ovat mestarillisen tarkkaan harkittuja ja henkeä salpaavan upeita ilmestyksiä. Värien käytössä nostaisin Tiikerikissan parhaisiin näkemiini teoksiin Secret of NIMHin sekä Fannyn ja Alexanderin kanssa. Lopun tanssikohtauksessa kaikki yllä mainittu nousee vielä seuraavaan potenssiin, turhaan eivät ole sitäkään kohtausta hehkuttaneet visuaalisesti vaikuttavimpien joukkoon kuuluvaksi. Kaupan päällisiksi elokuva on tiettävästi kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla ja sen keskeisten tekijöiden aristokraattinen tausta näkyy ennen kaikkea epookkimaisen kokonaisuuden pikkutarkkana realistisuutena.

Henkeäsalpaavan näyttävän ja kauniin ulkoasun alla piilee myös surumielisempi tunnelma, eräänlainen viscontimainen kahtiajakautuneisuus. Tiikerikissa on ennen kaikkea tarina muutoksesta ja kaiken maallisen katoavaisuudesta. Lopun tanssikohtauksen aikana, keskellä suurta juhlaa leikataan toisaalle: Don Fabrizio on vetäytynyt omaan rauhaansa yksin itkemään. Hän tietää, että kaikki tuntemansa maallinen kauneus, vanha elämäntapa ja kunniallinen aristokratia tulee väistämättä häviämään maan päältä. Mies itse on vain pelinappula historian suurella näyttämöllä.

Luchino Viscontin Tiikerikissa lukeutuu suuriin ja hienoimpiin koskaan tehtyihin eepposelokuviin sekä samalla visuaalisesti upeimpiin elokuvaelämyksiin maailmassa. Mitään jenkkityyliin vauhtiryminää ei tältäkään taideteokselta tarvitse odottaa, vaan meno on toisinaan melko hidasta ja vähäeleistäkin, arvokasta. Katsokaa ja rakastukaa. Tiikerikissa vie teidätkin mennessään.


Arvio: 5/5

IL GATTOPARDO, 1963 Italia, Ranska

Tuotanto: Pietro Notarianni, Goffredo Lombardo

Ohjaus: Luchino Visconti

Käsikirjoitus: Pascale Festa, Campanile, Enrico Medioli, Massimo Franciosa, Luchino Visconti, Suso Cecchi d'Amico Tomaso di Lampedusa romaanin pohjalta.

Näyttelijät: Alain Delon, Anna Maria Bottini,Brook Fuller, Burt Lancaster, Carlo Valenzano, Claudia Cardinale, Giuliano Gemma, Ida Galli, Lucilla Morlacchi, Ottavia Piccolo, Paolo Stoppa, Pierre Clémenti, Rina Morelli, Romolo Valli, Serge Reggiani, Terence Hill

Pariisin iloiset kissat (1962)

United Productions of America, eli UPA oli aikoinaan yksi suurista ja taiteellisesti korkeatasoisimmista animaatiostudioista maailmassa. Sen syntyhistoria kuulostaa kovin tutulta: joukko Disneyn huippuanimaattoreita oli kyllästynyt sikäläisen studion liukuhihnatyöhön ja konservatiiviseen johtopolitiikkaan, mikä johti 40-luvun alussa lakkoihin sekä joukkoirtisanoutumisiin. Disneyltä irtisanoutuneet animaattorit perustivat John Hubleyn johdolla kokeellisempaan animaatioon erikoistuneen niksipajan, josta lopulta kasvoi yksi suurista alan tekijöistä. Pariisin iloisten kissojen tekoaikaan animaation kultakausi alkoi olla jo lopuillaan ja UPAn tähti laskea. Elokuva oli eräänlainen hieno joutsenlaulu hienolle studiolleen. Pariisin iloiset kissat ei aikoinaan ollut kovin kummoinen yleisömenestys, mutta arviot ovat yleensä olleet hyvin positiiviset. Suomessa tätä ei ole taidettu kotikatseluun julkaista, mutta se on näytetty tietääkseni useammankin kerran televisiossa.

Elokuva sijoittuu 1800-luvun lopun Ranskaan. Pienessä ranskalaisessa kylässä asuva kissa Mewsette (Judy Garland, Wizard of Oz) unelmoi elämästä hienostopiireistä Pariisista. Kissa päättää karata junalla unelmiensa Pariisiin ja matkalla se kohtaa roistokissa Meowricen (Paul Frees), joka huijaa sen mukaan omiin metkuihinsa. Kaksi muuta maatilan kissaa, Jeune Tom (Robert Goulet, Mies ja alaston ase 2½ -elokuvan pahis) sekä Robespierre (Mel Blanc) lähtevät pelastamaan Mewsettea, mutta päätyvätkin laivakissoiksi.

Pariisin iloisten kissojen ehdoton heikkous mielestäni on sen täysin mielikuvitukseton sekä yllätyksetön tarina ja pahviset hahmot, joilla ei oikeastaan ole minkäänlaista persoona tai historiaa. Studio ei oikeastaan koskaan ollutkaan erikoistunut tarinoihin, vaan visuaaliseen puoleen, joka tämän elokuvan kohdalla onkin sitten enemmän kuin kunnossa. MielestäniPariisin iloiset kissat on omalla tavallaan yksi visuaalisesti kiinnostavimmista piirretyistä elokuvista miesmuistiin. Hahmoista tai kaikista kohtauksista ei varsinaisesti ole yritettykään tehdä kovin realistisia vaan tyylittely on tässä mennyt todellisuuden edelle. Aikakausi on vieläpä tarkoituksella valittu siten, että elokuvaan on saatu vapaasti ottaa vaikutteita erilaisista taiteen tyylisuunnista aina impressionismista lähtien. Koko elokuva näyttää ihanan käsintehdyltä ja orgaaniselta verrattuna kaikkein uusimpiin animaatiohin.

Erityisen paljon pidän Pariisin iloisissa kissoissa sen keskeisistä ääninäyttelijöistä Judy Garlandista sekä Robert Gouletista, joiden puhetta ja laulua on erittäin mielekästä kuunnella. Elokuvan musikaalinumerotkin ovat poikkeuksellisen hyvin kirjoitettua vanhan liiton rallattelua. Jokaista musikaalikohtausta vieläpä tehostaa erittäin hieno ja vinkeä visuaalinen ilme, joka niihin kulloinkin on onnistuttu taikomaan. Erityisen paljon pidin Money Catista sekä Horses don’t talkista, jotka paitsi ovat hauskoja kappaleita, myös kuvallisesti äärimmäisen tyylitajuisia kohtauksia. Näistä voisi moni nykyinenkin tekijä ottaa vähän mallia.

Kokonaisuutena Pariisin iloiset kissat on mielestäni keskivertoa parempi animaatioelokuva, paljon parempi kuin se Disneyn kissaelokuva Aristokatit. Mielikuvituksetonta juonta ja hahmoja lukuun ottamatta en tästä oikeastaan moitetta keksi. Mukavaahan tällekin elokuvalle olisi kunnon julkaisu Suomessakin saada.

GAY PURR-EE, 1962 USA

Tuotanto: Lee Orger, Henry G. Saperstein

Ohjaus: Abe Levitow

Käsikirjoitus: Dorothy Webster Jones, Chuck Jones

Näyttelijät: Judy Garland, Mel Blanc, Robert Goulet, Paul Frees

The Secret of NIMH 2: Timi pelastaa päivän (1998)

Vuonna 1994 Nintendo julkisti uuden konsolinsa Virtual Boyn, kammottavan ja joka suhteessa epäonnistuneen tekeleen, joka päädyttiin vetämään markkinoilta jo seuraavana vuonna. Luonnollisesti kaikkia Nintendon oikkuja seuraa aina valtava määrä erilaisia halpafirmoja, jotka pyrkivät orjallisesti kopioimaan isompien tekijöiden kaikki oikut ja uutuudet. Näin syntyi mm. Tiger Electronicsin kaikkien aikojen huonoin konsoli R-Zone, joka suoraan ja häpeilemättä kopioi epäonnistuneen Virtual Boyn kaikki huonoimmat puolet ja yhdisti omiin huonoimpiinsa. Lopputulos oli suoraan sanottuna käsittämättömän hirveä romu. Mutta miten tämä kaikki liittyy elokuvaan Secret of NIMH 2: Timi pelastaa päivän?

Vuonna 1982 aiemmin Disneyltä lähtenyt Don Bluth repäisi tiimeineen todenteolla ja julkaisi alaa joka suhteessa järisyttäneen mestariteoksensa The Secret of NIMHin. Elokuvan menestykseen ei tuotantoyhtiön sekä mainostajien taholta uskottu ja se jäi monilta näkemättä. 90-luvun puolivälissä Disney alkoi leikata televisiotuotantoaan ja henkilökuntaa siirrettiin yhä enemmän tekemään suoraan videolla julkaistavia epäonnistuneita ja hirveitä jatko-osia firman nimekkäämmille elokuville. Luonnollisesti Disneyn oikkuja seurasi valtava määrä kilpailevia puljuja, jotka niin ikään lähtivät julkaisemaan hirveitä jatko-osia kaikille vähänkään tunnetummille animaatioelokuvilleen. Näin syntyi The Secret of NIMH 2: Timi pelastaa päivän, elokuvataiteen vastine R-Zonelle.

Elokuva kertoo rouva Brisbyn pojasta Timistä, siis siitä samasta joka ensimmäisessä osassa kärsi keuhkokuumeesta. Nicodemus muka ennusti Jonathan Brisbyn pojasta tulevan NIMHin rottien pelastajan ja niinpä Timi lähetetään Okalaaksoon rottien koulutettavaksi. Jossain vaiheessa saapuu tieto, että hullu tiedemies ja NIMH ovat jälleen aloittaneet rottakokeensa ja Timin veli Martin on vuosikausia sitten napattu näihin kokeisiin. Sitten mennäänkin pelastuspuuhiin, matkalla törmätään vanhaan kunnon Jeremyyn, joka uuden toverinsa kanssa huijaa eläimiltä rahaa ja helyjä. Elokuvan viimeinen kolmannes on jotain uskomattoman aivovammaista.

Mistä edes aloittaa tämän elokuvan haukkumisen? No tietysti heti alusta. Heti ensimmäiseksi nähdään pätkä alkuperäisestä mestariteoksesta ja huomataan tämän tekeleen animaation tason olevan huomattavasti kömpelömpää. Lisäksi valistuneet katsojat muistavat, että Nicodemus kuoli ensimmäisessä elokuvassa, eikä ennustanut mitään Jonathan Brisbyn pojasta. Jostain kumman syystä Jonathan Brisbyä palvotaan suurena sankarina, eikä alkuperäisen elokuvan sankari rouva Brisby saa ollenkaan nauttia ansaitsemastaan kunniasta. Timmy on hahmona uskomattoman mitäänsanomaton ja tylsä nössykkä ilman mitään positiivisia ominaisuuksia. Jos en olisi nähnyt alkuperäistä elokuvaa, en ylipäänsä tietäisi näillä hahmoilla olevan mitään persoonallisuutta tai tarinaa.

Ääninäyttelijät ovat pääosin täysin mitäänsanomattomia rooleissaan; ehkä Dom DeLuiseainoana pääsee loistamaan sikäli kuin se tässä elokuvassa vain voi olla mahdollista, Monty Pythonista tuttu Eric Idle yllättävänä valintana pääsee kahjoudessaan lähelle. Tietysti kaikki ensimmäisen elokuvan jännitys sekä syvällisemmät teemat loistavat täysin poissaolollaan. Niiden tilalla kuullaankin sitten paljon musikaalinumeroita ja lauluja, luonnollisesti kaikki ovat hirveitä; Jerry Goldsmithin sydämen pakahduttavan kauniista soundtrackista ollaan valovuosien päässä. Entä miksi Jeremystä on tullut varas ja huijari? Entä mitä eläimet ylipäänsä tekevät rahalla?

Kaikki antamani haukut ovat vasta alkua pahimmalle synnille, jonka tämä elokuva on olemassaolollaan mennyt aiheuttamaan. Toisin kuin alkuperäistä klassikkoa, tätä on Suomen televisiossa näytetty useammankin kerran ja ilmeisesti jossain muodossa jopa julkaistu. Tiedän varmuudella, että tämä on useimmille ainut ja todennäköisesti viimeinen kosketus alkuperäiseen NIMHiin. Tämä elokuvan irvikuva pilaa ja on pilannut alkuperäisen mestariteoksen monilta, mukaan lukien minulta, joka näin tämän pökäleen televisiosta kauan ennen ensimmäistä osaa, jonka oletin olevan samanlaista saastaa kuin jatko-osansa. Alkuperäisen NIMHin kaltaisten elokuvanautintojen turmeleminen ihmisiltä on mielestäni anteeksiantamattoman törkeä temppu. Vähän sama kuin jos Uwe Boll ohjaisi jatko-osanCasablancalle ja alkuperäisen sijaan alettaisiinkin näyttää vain sitä jatko-osaa. Se on todella törkeä temppu.

Minä vihaan tätä elokuvaa. Vihaan, vihaan, vihaan, vihaan tätä elokuvaa. Se on mielestäni huonompi ja loukkaavampi kuin yksikään Disneyn karseimmista jatko-osista. NIMH 2 herättää minussa vain kuvotusta ja katkeruutta. Pelkkä ajatteleminenkin saa irvistelemään ja sylettämään. Katsokaa ihmiset vain suosiolla se ensimmäinen ja ainut oikea Secret of NIMH.Tällä elokuvalla saatte vain itsellenne pahan mielen.


Arvio: 0.5/5

THE SECRET OF NIMH 2: TIMMY TO THE RESCUE, 1998 USA

Tuotanto: Paul Sabella, Jonathan Dem, William Stuart, Robert Winthrop

Ohjaus: Dick Sebast

Käsikirjoitus: Sam Graham, Chriss Hubbell, Jymn Magon

Näyttelijät: Arthur Malet, Debi Mae West, Dom DeLuise, Doris Roberts, Eric Idle, Hynden Walsh, Peter MacNicol, Ralph Macchio, William H. Macy

Jodorowsky's Dune (2013)

Sanokaa mitä sanotte, omasta mielestäni Alejandro Jodorowsky on yksi aikamme suurimmista elokuvantekijöistä sekä alan karismaattisimmista ja älykkäimmistä taiteilijoista. Mies on myös harmittavan nuuka elokuviensa suhteen, tai niin ainakin voisi ensi alkuun luulla. Todellisuudessa sillä miehellä on jatkuvasti suunnitelmissa jonkinlainen suuri taide-elokuva, joka harvoin materialisoituu varsinaiseksi teokseksi. Yleensä syy löytyy rahoittajista, toisin sanoen niiden puutteesta. Harva on valmis tukemaan rahallisesti vaikeaselkoisia taide-elokuvia, joiden ei ole tarkoituskaan tuottaa itseään takaisin. Frank Herbertin klassikkokirjan filmatisointi kuuluu näihin suunniteltuihin, mutta lopulta harmittavasti telakalle jääneisiin taideprojekteihin.

Tämä dokumentti kertoo Alejandro Jodorowskyn, mm. El Topon, Holy Mountainin ja Santa sangren ohjaajan suuruudenhullun tieteiseeppoksen noususta ja tuhosta. Maestron itsensä lisäksi ääneen pääsevät projektin parissa työskennelleet taiteilijat H.R. Giger, Chriss Foss, sekä tuottaja Michel Seydoux. Elokuvan konseptitaiteesta vastannut sarjakuvapiirtäjä Moebius sekä käsikirjoituksesta ja erikoistehosteista vastannut Dan O’Bannon (Pimeä tähti) olivat harmittavasti dokumenttia tehtäessä jo kuolleet. Haastateltavista shown varastaa superkarismaattinen Jodorowsky itse. Miehellä tuntuu olevan loputtomat määrät hyviä tarinoita ja elämänviisauksia, joita hän intohimoisesti ja vakuuttavasti tykittää katsojilleen parhaimmillaan minuuttikaupalla. Sille miehelle voisi antaa pelkästään mikrofonin ja kameran sekä aikaa puhua suunsa puhtaaksi ja lopputulos olisi mitä mahtavinta settiä. Alejandro Jodorowsky on vakuuttava ja sympaattinen esiintyjä. Hän on hyvin, hyvin inspiroiva persoonallisuus siinä missä muutkin elokuvan taiteilijat.

Dokumentti itsessään on koottu hienosti, vähän palapelimäisesti ja siinä hyödynnetään paljon elokuvaa varten tehtyjä luonnoksia sekä suunnitelmia. Haastateltavien kertoessa tarinoitaan ja kaskujaan elokuvan edistymisestä aina väliin vilautellaan valmiita suunnitelmia ja niiden pohjalta animoituja luonnosmaisia kohtauksia. Dyyni valmistuu pala palalta katsojan silmien edessä ja projekti etenee mahdottomien ja koomistenkin esteiden yli kohti lopullista epäonnistumistaan. Loppujen lopuksi elokuvaan oli jo jotenkin saatu houkuteltua mukaan näyttelijöiksi mm. Orson Welles, Gloria Swanson, Salvador Dali ja Mick Jagger sekä musiikeista vastaamaan Pink Floyd sekä Magma. Lopullisella elokuvalla piti olla pituutta vaatimattomat 14 tuntia. Kirjan kuvausoikeudet myytiin myöhemmin Dino De Laurentiisille ja lopullisen, vuonna 1984 julkaistun elokuvan ohjasi lopulta David Lynch.

Jos loistava dokumentti jossain suhteessa vähän kiville menee, niin ehkä puhuttaessa epäonnistuneen elokuvan merkityksestä koko myöhemmälle elokuvataiteelle. Luonnollisesti Jodorowsky itse näkee suuren taideteoksensa vaikutukset aivan kaikkialla Indiana JonesistaTähtien Sotaan. Itse olen taipuvainen epäilemään. Ehkä Jodorowskyn Dyynin suurin kontribuutio oli näiden suurten persoonallisuuksien sekä taiteilijoiden tuominen yhteen. Heidän yhteistyönsä jatkui tiettävästi tämänkin projektin jälkeen menestyksekkäästi Hollywoodissa: Giger yhdessä O’Banonnin kanssa oli toteuttamassa Ridley Scottin Alienia samalla kun Moebius jatkoi hänkin mm. Alienin ja Blade Runnerin konseptitaiteen parissa. Jodorowsky itse alkoi elokuvien sijaan tuottaa sarjakuvia yhdessä Moebiuksen kanssa. Kaksikon tunnetuin yhteistyö Incal hyödyntää myös Dyynin alkuperäisiä suunnitelmia.

Dokumentin itsensä suurin ja hienoin saavutus oli paitsi hienon tarinan esittäminen, myös sen parissa työskennelleiden taiteilijoiden yhteen kerääminen sekä heidän tarinoidensa tallentaminen viime hetkellä ennen keskeisten tekijöiden poismenoa. Jodorowsky itse sai tästä elokuvasta valtavan boostin elokuvauralleen. Dokumentin kuvauksissa Jodo tapasi pitkästä aikaa vanhan ystävänsä Michel Seydoux’n, jonka kanssa mies pääsi samalla sopimaan seuraavan elokuvansa Elämän tanssin rahoituksesta. Elokuvasta tuli lopulta ensimmäinen loppuun asti tuotettu Jodorowskyn taide-elokuva yli kahteenkymmeneen vuoteen.



Arvio: 5/5


JODOROWSKY'S DUNE, 2013 USA, Ranska
Tuottaja: Frank Pavich, Stephen Scarlata, Travis Stevens
Ohjaus: Frank Pavich

Fievel matkalla Amerikkaan (1986)

Vuonna 1982 ensi-iltansa saanut, entisten Disney-animaattoreiden tuottama mestariteos The Secret of NIMH ei ollut kovinkaan kaksinen yleisömenestys, mutta elokuvan laatu sekä teoksen saama positiivinen huomio alan piireissä riittivät tekemään siitä yhden tärkeimmistä ja elokuva-alaa järisyttävimmistä animaatioelokuvista koskaan. Erityisesti NIMH oli herättänyt silloisen superohjaajan sekä piirrettyjen suuren ystävän Steven Spielbergin kiinnostuksen ja Don Bluth tiimeineen pääsikin toteuttamaan kaksi seuraavaa elokuvaansa miehen siipien suojiin. Ensimmäinen näistä kahdesta, Fievel matkalla Amerikkaan ilmestyi lopulta vuonna 1986 ja se sai osakseen enimmäkseen positiivisen vastaanoton ja siitä tuli yksi menestyneimmistä Disneyn ulkopuolisista animaatioelokuvista maailmassa. Leffalle on tehty lukuisia suoraan videolle julkaistuja jatko-osia sekä lyhyeksi jäänyt televisiosarja. Don Bluthilla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä.

Elokuva sijoittuu 1800-luvun loppuun, suureen eurooppalaisten maahanmuuttoaaltoon. Tarina kertoo venäläisestä juutalaisesta Mouskewitzin hiiriperheestä, joka pakenee vainoajiaan kullan ja hunajan maahan. Teoksen alussa perheen poika Fievel putoaa laivasta ja koko elokuvan ajan Fievel yrittää löytää perheettään törmäten yhä uusiin vastoinkäymisiin sekä värikkäisiin henkilöhahmoihin. Hiiritarina herätti aikoinaan pienoista kohua ja mm. Art Spiegelman, legendaarisen Maus -sarjakuvan tekijä syytti elokuvan tekijöitä plagioinnista.

Tämän teoksen visuaalinen anti on mielestäni parasta Bluthia NIMHin jälkeen, jälkimmäiselle se häviää ehkä vain varsin mielikuvituksettomassa ja harmaassa värityksessä. Erityisen vekkuli idea tekijöiltä oli erottaa eläinten ja ihmisten animaatio toisistaan käyttämällä ihmisissä rotoskooppausta, jolloin jälki ja liike näyttää realistisemmalta kuin vapaammalla kädellä piirretyillä eläimillä. Edellisen elokuvan näyttelijäistä tässäkin teoksessa kuullaan Dom DeLuisea, Donin vakionäyttelijää, joka vetää hienon roolin Tiikeri -kissana. Enimmäkseen elokuvan lapsinäyttelijätkin tekevät erinomaista työtä. Koska edellisestä suomenkielisen version näkemisestä on yli 20 vuotta aikaa, en suomalaisista dubeista valitettavasti muista enää mitään, mutta kai nekin hyviä olivat.

Edellisestä elokuvasta poiketen Fievelissä ei kuulla ollenkaan Jerry Goldsmithin musiikkia. Tiettävästi miehillä oli sanallinen sopimus myös tämän elokuvan soundtrackia koskien, mutta Jerry joutui lopulta kieltäytymään muihin työkiireisiinsä vedoten ja uudeksi säveltäjäksi palkattin James Horner (mm. Titanic). Näin jälkikäteen voi todeta valinnan osuneen nappiin tälläkin kertaa, sillä Fievel sisältää mielestäni loistavan soundtrackin, erityisesti ne harvat laulut ovat ehkä hienoimpia piirrettyjen lauluja koskaan. Erityisesti Somewhere out there, meikäläisittäin Jossain tuolla on legendaarinen ja erittäin kaunis laulu. Don kertoi eräässä haastattelussa kuulleensa sen ensimmäisen kerran koesoitoissa, johon sitä oli pikaisella aikataululla palkattu laulamaan möreä-ääninen mieslaulaja.
"Se oli uskomattoman hauska tilanne. Oli kuin olisi ollut kuuntelemassa laulavaa sarvikuonoa", Don kertoili huvittuneena jälkeenpäin.

Rehellisesti sanottuna pidän ensimmäisestä Fievelistä erittäin paljon. Mielestäni se ei kuitenkaan aivan nouse NIMHin, Maa aikojen alussa -leffan sekä Kaikenkarvaisen Charlien tasolle, vaan rypee ehkä hieman liikaa omaan makuuni harmaassa synkistelyssään. Kuitenkin kyseessä on erinomainen teos, ja NIMHin tavoin yksi viime vuosikymmenien keskeisimmistä animaatioelokuvista. Tämän elokuvan menestys yhdessä Roger Rabbitin sekä Maa aikojen alussa -leffan kanssa saivat Steven Spielbergin perustamaan oman animaatiostudionsa Amblimationin. Uusi studio tuotti kolme elokuvaa: Fievelin ensimmäin jatko-osan, Dinot New Yorkissa ja Balton, sekä muutaman piirretyn televisiosarjan ennen lopettamistaan.



Arvio: 4.5/5


AN AMERICAN TAIL, 1986 USA
Tuotanto: Steven Spielberg, Don Bluth, Gary Goldman, John Pomeroy
Ohjaus: Don Bluth
Käsikirjoitus: Tony Geiss, Judy Freudberg, David Kirschner
Näyttelijät: Amy Green, Christopher Plummer, Dom DeLuise, Erica Yohn, John Finnegan,Nehemiah Persoff, Philip Glasser